Cecilia lukitsi jalkaprässin paikoilleen ja tasasi hetken hengitystään. Hän nousi ylös laitteesta ja kuivasi otsan pyyhkeeseen, katsoi samalla salin isoista peileistä itseään arvioiden. Peppu tarvitsisi lisää pyöreyttä, ei tietenkään sellaista Kardashianin ahteria, mutta kyllä kyykyt saisivat jossain jo alkaa näkyä. Cecilia huokaisi. Jos totta puhuttiin, hän inhosi liikuntaa. Tai no, juoksu oli okei. Mutta kaikki tämä muu, nyt salitreeni, viime syksynä bodycombat, sitä ennen zumba, pilates, spinning, you name it, oli syvältä. Ainut syy, miksi hän sai itsensä liikkeelle, oli se, että hän halusi syödä ja samalla mahtua kokoon 36. Niin ja näyttäytyä rannalla bikineissä kroppa sopivassa kuosissa, eli ei löllöä vatsan kohdalla tai selluliittiä takareisissä.
Cecilia vilkaisi personal trainerin tekemään ohjelmaa,
skippasi jäljellä olevat liikkeet ja siirtyi polkemaan kuntopyörää treenin lopuksi. Hän
halusi pian ulos salilta ja shoppailemaan lauantain kunniaksi. Ehkä hän
löytäisi jotain kivaa iltaa varten, kun he olivat lähdössä tyttöporukan kanssa
ulos.
Kuntosalilta oli lyhyt matka kotiin, Cecilia kiiruhti
ihmisten ohi päästäkseen äkkiä suihkuun. Sää oli ankean harmaa, mutta kaupoissa
onneksi aina hyvä valaistus, eikä pelkoa sateesta. Nopea suihku, kevyt meikki
ja hän oli valmis päivään kaupungilla.
Cecilia aloitti kierroksensa Stockmannilta, hän ei ollut
käynyt siellä aikoihin. Mukaan
tarttui Chantellen henkäyksenohutta pitsiä oleva alusvaatesetti ja se Lumenen
uusi kynsilakka, josta hän oli lukenut ylistyksiä monesta blogista.
Lounas Boulevard Socialissa, laukkuhaaveita Della Margassa,
kiva kevätmekko Henkkamaukalta, neljä pulloa skumppaa Alkosta ja nippu
tulppaaneja lähimmästä kukkakaupasta. Kotiin päästyään Cecilia katseli
saalistaan, oikeastaan aika säälittävää, kyllä hänen olisi luullut pystyvän
parempaankin. Hän tuhahti itselleen ja laittoi pullot kylmenemään. Seuraavaksi Cecilia pyyhki meikit pois kasvoiltaan, levitti
syväpuhdistavan naamion ja asettautui sohvalle pitkäkseen. Ystävät tulisivat
joskus parin tunnin päästä ja hän voisi siihen asti ottaa rennosti. Onneksi hän
oli jaksanut siivota jo eilen.
Cecilia käveli eteiseen ovisummerin soidessa ja varoi
vastalakattuja kynsiään varmistaessaan ovipuhelimessa, että alaovella oli
tuttuja.
- Haloo, kuului Viivin ääni ja Cecilia painoi oven auki.
Hetkinen odottelua eteisessä ja pian ovikello soi.
- Ai, te tulitte kaikki kerralla, Cecilia ilahtui.
- No niinhän me Whatsappissa sovittiin, etkö sä taaskaan ole
lukenut sun viestejä? Heidi moitti.
- Mulla oli omaa aikaa, Cecilia vastasi ja nosti kyntensä
näytille.
- Me tuotiin siis pikkaisen naposteltavaa mukana, Jenny
huikkasi ja katosi kassien kanssa keittiöön, Heidi seurasi häntä. Ja parempi
niin, Cecilia käytti keittiötään joko kahvin keittämiseen tai viinipullon
aukaisuun, mitään muuta hän ei siellä osannut tehdä.
- Viitsittekö avata ekan pullon? Mä en vielä uskalla kynsien
takia, Cecilia huikkasi tyttöjen perään ja asettautui itse sohvalle istumaan.
Heidi ja Jenny puuhasivat nopeasti jokaiselle täyden lasin
ja kattoivat sohvapöydälle kaikkea kivaa pikkusuolaista.
- Tämä ilta tulee niin tarpeeseen, Cecilia huokasi ja kilautti
samppanjalasiaan vasten Viivin vastaavaa.
- Ei hitto se torstain tentti oli suoraan saatanasta, Viivi
tuhahti.
- Mutta ei enää montaa kuukautta, niin luennot loppuu, Cecilia
yritti pysyä valoisana, vaikka Viivi oikeassa olikin.
- Niin. Päästään suoraan kesätöihin, Jenny huomautti kuivasti.
- Mutta enää joku viiskytviis vuotta eläkkeeseen, Heidi
virnisti vanhalle vitsille.
- Otetaan edes sille, Cecilia nauroi ja kohotti lasiaan.
Vanha kaava oli pitänyt tähän asti paikkansa: hänen luonaan
oli etkot ja ilta todennäköisesti jatkuisi Showroomissa. Edellisestä kerrasta,
kun he olivat olleet koko porukalla juhlimassa, olikin aivan liikaa aikaa.
Cecilia siemaisi tyytyväisenä kullankeltaista kuplajuomaa ja katsoi ystäviään.
Tämä oli elämää!
He uppoutuivat vaihtamaan kuulumisia, juoruilemaan ja
miettimään suunnitelmia kesälle. Viimein Cecilia tajusi vilkaista kelloa ja
hätkähti. Hänen täytyisi todella alkaa valmistautua. Cecilia kehotti ystäviään
ottamaan lisää samppanjaa. Hänen olisi aika päättää mitä laittaisi ylleen.
Cecilia kuljetti kättään vaaterekillä ja katsoi sen jälkeen
vaatteita pursuavia hyllyjä vaatehuoneessaan. Rytkyjä kyllä oli, mutta ei
mitään päällepantavaa. Se perinteinen ongelma. Lopulta hän päätyi, ystävien jo
hoputtaessa eteisessä, pikkumustaan ja hopeisiin korkokenkiin, laukkuna viime
syksynä ostettu turkoosi Miu Miun clutch.
Naisjoukko marssi suoraan sisään yökerhoon ja henkilökunta
ohjasi heidät istumaan Cecilian ennakolta varaamaan pöytään. Samppanja ja
väkevämmät drinkit virtasivat, tuttuja kävi tervehtimässä tämän tästä, mutta
ennen kaikkea sai jutella ja nauraa parhaimpien ystävien kanssa koko pitkän
illan.
- Kai sä tajuat, että tuo yksi tummatukkainen komistus on
katsonut sua koko illan? Heidi sanoi, kun päivä oli vaihtunut huomiseksi
Cecilia mietti hetken vastausta, kyllä hän oli miehen
katseet huomannut, mutta sitä tuskin kannatti paljastaa ystäville.
- En ole.
- Uskomatonta, se katsoo sua niin palavasti, että ihmettelen,
ettet ole jo tulessa, Maiju huomautti.
- Ja sun pitäisi vähentää tuota romanttisen hömpän lukemista,
Cecilia kehotti hymyillen. Hänen täytyisi äkkiä vaihtaa puheenaihetta, ennen kuin
tilanne kävisi tukalaksi, mutta hän myöhästyi.
- Pitkä, tumma, hyvännäköinen, kivat vaatteet, halukas
tutustumaan suhun, mitä muuta voi toivoa? Heidi listasi.
Että se olisi Samuli, Cecilia
ajatteli.
Cecilia katsoi tiskille päin, jossa tuijottava tyyppi
seisoi. Ja Heidi oli oikeassa, mies vaikutti lupaavalta, harmi vain, että hän
ei ollut valmis. Mihinkään.
- Älä sano, Viivi vaikersi.
- Mitä? Cecilia kysäisi.
- Sä ajattelet edelleen sitä, jonka nimeä mä en enää suostu
enää mainitsemaan.
- Enkä ajattele, Cecilia kiisti.
- Voi hyvä luoja, Jennifer Aniston pääsi yli Brad Pittistä,
mutta sä jaksat edelleen haikailla tyypin perään, joka jätti sut joskus
ikuisuus sitten, Heidi huokaisi ja joi ahnaasti lasinsa tyhjäksi.
Cecilia pyöritteli omaa lasiaan vaivaantuneena. Ystävät
olivat kuulleet aiheesta aivan tarpeeksi koko viime kesän ja syksyn, kukaan ei
halunnut kuulla Samulista enää sanakaan. Ei olisi Ceciliakaan, mutta jostain
tuntemattomasta syystä mies pyöri edelleen hänen mielessään.
- Ehkä sun pitäisi mennä tuonne tiskille, antaa tyypin tehdä
aloite ja sitten se voi panna aivosi pihalle ja sä unohdat sen yhden.
Cecilia värähti Heidin kielikuvaa, pelkkä ajatus toisen
miehen kosketuksesta sai ihon nousemaan kananlihalle, eikä mitenkään
positiivisessa mielessä.
- Mulla menee ihan hyvin, älkää huolehtiko. Eikä mua kiinnosta
tuo tyyppi, sillä on liian isoa nenä, Cecilia paukautti jonkun perustelun ja
nousi lähteäkseen käymään vessassa.
Siellä hän sulkeutui koppiin, tuijotti hiljaa lattiaa ja
tunsi ikävän hyökyvän ylitseen. Taas kerran, voi helvetti. Onneksi
puudutusainetta oli tarjolla, Cecilia reipastui ja räpytteli kyyneleet pois
silmäkulmistaan. Shotteja, he tarvitsivat shotteja, hän päätti, kun pesi
käsiään ja lisäsi peilin edessä huulipunaa.
***
Kuka helvetin valopää keksi juoda tequilaa? oli Cecilian toinen
ajatus seuraavana aamuna. Ensimmäinen oli ollut, että ehtisikö hän vessaan
oksentamaan. Onneksi oli ehtinyt, sillä tässä olotilassa oksennuksen
siivoaminen lattialta olisi ollut ihan liikaa. Horjahdellen ja ämpäriä kantaen
hän palasi sänkyyn. Edessä olisi helvetillinen päivä.
Cecilia painoi moukaroitavana olevan päänsä tyynyyn, painoi
silmänsä kiinni ja räväytti ne heti auki. Kylmä hiki, jolla ei ollut mitään tekemistä
krapulan tai viime yön tequilan kanssa, nousi pintaan. Missä hänen puhelimensa
oli? Kiihkeän etsinnän jälkeen hän löysi sen sängyn alta. Vapisevin käsin Cecilia
avasi näytön ja tarkisti ensimmäisenä soitetut puhelut. Hän oli poistanut
Samulin numeron aikoja sitten, mutta harmikseen osasi sen edelleen ulkoa.
Osaisi, vaikka olisi niin kännissä, ettei pystynyt enää puhumaan. Tuohon
numeroon oli soitettu tänä aamuna viimeksi klo 5.42 ja sitäkin ennen ihan liian
monta kertaa.
Cecilia pidätti hengitystään ja avasi Whatsappin. Tietysti
Samulin kuva oli ylinnä. Cecilia pakotti itsensä avaamaan keskustelun, ei
tilanne voisi tästä enää pahentua.
Eipä.
”Mä ajattelen sua edelleen. Voitaisko vielä edes kerran
puhua?”
”Kyllä mun olisi pitänyt päästä susta jo yli, mutta sä kai
pääsit mun ihon alle. Tai jotain. Mä pelkään, että jos tää kaipaus ei lopukaan
ikinä”
”Vastaa”
”Samul kiltti”
”Mul o ikvä”
”Puhuta pliiiiiiiiiiiis”
”Mä rakstan su”
Cecilia sammutti puhelimen ja työnsi sen patjan alle
piiloon, aivan kuin se olisi voinut poistaa viestiketjun ja puhelutiedot.
Sen jälkeen hän tuijotti lamaantuneena kattoon. Hävetti ja
kadutti. Kadutti ja hävetti. Hän oli tehnyt näitä kännisiä lähestymisyrityksiä
ennenkin, mutta ei enää tänä vuonna. Urheasti hän oli esittänyt Samulille ja
kaikille muille, että todellakin oli yli kyseisestä jätkästä ja taas oman
elämänsä ”Strong, independent woman”. Totuuden hän oli tiennyt, mutta haudannut
sen jonnekin opiskelukiireiden, ystävien ja täyden vapaa-ajan alle, kunnes
tequila oli kaivanut totuuden taas esiin ja vielä paiskannut sen hänen
päälleen. Ja tietysti Samulin.
Samuli.
Cecilia yritti olla ajattelematta. Yritti oikeasti. Mutta
jostain mielikuvat hiekanruskeista hiuksista, sinisistä, välähtelevistä
silmistä, toispuoleisesta hymystä, tiukasta halauksesta, suudelmista
Kaivopuistossa, lusikassa nukutuista öistä ja pehmeästä äänestä vain
tunkeutuivat tajuntaan. Valtasivat ihan kaiken ja saivat itkemään pahaa oloa,
joka ei johtunut tippaakaan alkoholista vaan hänen tekemistään virheistä.
Anteeksi kamalasti, että jatko viivästyi! Huhtikuussa olin siinä uskossa, että toukokuussa kouluhommat olisivat ohi. Juu ei. Tentti, kurssi, neljä esseetä ja lukupiiri ovat viivästyttäneet kaikeea kivaa. Mutta tämä osa oli ainut, joka puuttui kokonaan. Eli loppuja pitää enää korjailla ennen julkaisua, joten näin pitkiä taukoja ei enää pitäisi tulla. Kiitos kärsivällisyydestä!
Osa 4
Osa 4