maanantai 30. joulukuuta 2013

Bloglovin-asiaa

Tekniikan ihmelapsi iskee jälleen... Lisäsin tämän nyt Blogloviniin. Ehkä. Tai ainakin yritin :D

Bloglovin on minulle vieras sivusto, koska luen päivittäin yhtä blogia ja viikottain ehkä kolmea, joten muistan kyllä niiden osoitteet ja pysyn perässä muutenkin. Mutta ilmeisesti muut tuota sivustoa käyttävät, ja päätin liittää blogini sinne, jos siitä nyt on iloa jollekin. Huikatkaa toki, jos homma ei toimi tai sitten saa antaa ihan vain muita käytännön vinkkejä, koska itsehän en asiasta mitään ymmärrä.

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 2

Koulun jälkeen Mikael ja Laura suuntasivat kulkunsa tuttuun kahvilaan. Poika otti kahvin, ja tyttö kaakaon, juomien kanssa he valloittivat tutun nurkkapöydän. Siellä he olivat käyneet ensimmäisillä treffeillään, jos sitä tapaamista nyt edes voi siksi kutsua. Samaan tapaan kuin nyt, he vain olivat lähteneet koulun jälkeen kahville. Ainakin Mikael oli alkuun arastellut uutta tilannetta, eikä Laurakaan ollut ollut yhtä puhelias kuin tanssitreeneissä, mutta hiljaiset hetket olivat käyneet yhä lyhyemmiksi mukien tyhjentyessä.

- Mä vielä tulen joko tappamaan Even tai itseni ennen kuin tämä kurssi on käyty loppuun, Laura ennusti vihaisena ja alkoi kiihtyneenä selostaa kuinka takkuisesti kaksikon yhteistyö oli käynnistynyt.
Mikael kuunteli myötätuntoisesti ja ynähteli sopiviin väleihin. Lopulta Laura veti henkeä ja kysyi:
- Mites sulla ja Samulla alkoi sujumaan?
- Ihan hyvin, Mikael mutisi.

Hän oli lopputunnin tuijottanut tiiviisti kirjaansa ja suostunut kaikkeen mitä Samu oli ehdottanut. Mikael ei ollut uskaltanut kunnolla edes katsoa poikaa, pelkäsi huomionsa kiinnittyvän liiaksi käsiin tai johonkin muuhun yksityiskohtaan Samussa. Niitä tämän olemuksessa ainakin riitti, pörröisestä, olkapäitä hipovasta vaaleasta tukasta niiteillä koristeltuihin tennareihin asti.

- Me mennään huomenna hyppytunnilla kirjastoon etsimään lisätietoa.
- Hitsi, kun mulla on ranskaa, olisin muuten voinut lähteä teidän mukaan, Laura surkutteli.
Mikael nyökkäsi, tytön mukanaolo olisi tuntunut turvallisemmalta. Vaikka eihän hän mitään turvaa tarvinnut, hän oli vain joutunut jonkin tilapäisen ihmetyksen valtaan Samun tyylin takia, Mikael paikkaili mielessään.

- Tänään ei muuten voida mennä meille, Emma on päässyt aikaisin koulusta ja sillä on joku kaveri siellä, Laura vaihtoi puheenaihetta ja silitti vihjaavasti Mikaelin rannetta.
- Mullahan on tänään teoriaa, joku toinen kerta, Mikael vastasi.
- Mä en malta odottaa, että sä saat ajokortin. Päästään teille, ja sä voit heittää mut aina kotiin. Teillähän on talo aina päivisin tyhjä?
- Yleensä joo, Mikael myönsi. Iltatähdeksi syntymisen hyviä puolia.

Laura katseli poikaa hymyillen. Tytön pysyessä hiljaa Mikael alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi.
- Mitä mietit? hänen oli viimein kysyttävä.
Laura kumartui lähemmäksi ja kuiskasi mitä tämän mielessä pyöri. Silmät laajenneina Mikael katsoi tyttöä, hämillään hän karaisi kurkkuaan.
- Vai sellaista, hän sai ähkäistyä.
Mikael joi kahvinsa loppuun vain saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Lauran käsi sen sijaan oli lähtenyt seikkailemaan hänen reidellään.
- Ootko sä hullu, ei täällä, Mikael suhahti ja vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vaan ollut jäänyt tuijottamaan heidän peliään.
Vastauksena oli pelkkä tyttömäinen kikatus. Mikael sulki silmänsä ja ajatteli kylmää maksalaatikkoa, kirkkokuoroa ja avantouintia.
- Mun pitää kohta lähteä teoriatunnille, poika totesi anovasti, kun Lauran kädet eivät jättäneet häntä rauhaan.
- Minkäs mä sille voin, että sä olet noin haluttava.
- Ite oot, poika vastasi ja suikkasi nopean suukon Lauran poskelle. – Nyt mennään.

Käsi kädessä he kävelivät autokoulun nurkalle, muutaman jäähyväispusun jälkeen Mikael suuntasi sisälle ja vietti illan kuunnellen Hytösen opetusta vaikeissa olosuhteissa ajamisesta.

Seuraava päivä alkoi matematiikan kaksoistunnilla. Aine oli Mikaelin suosikki, joten hänellä ei ollut syytä narinaan kuten muutamilla muilla. Ruokailun jälkeen oli se hyppytunti, jota Mikael oli vähän kammoksunutkin. Hitaasti hän käveli lyhyen matkan lukiolta kirjastoon, satoi suuria ja kimaltelevia pakkaslumihiutaleita. Hihojaan pyyhkien poika asteli kirjaston aulaan ja vilkaisi ympärilleen. Samu oli tutkimassa uutuushyllyä.

Siis ihan oikeasti, tulenpunaiset pillihousut, Mikael tuhahti mielessään ja vilkaisi samalla omia, perussinisiä, normaaleja farkkujaan. Samu huomasi hänet, pani käsissään olleen kirjan takaisin hyllyyn ja lähti tulemaan kohti.
- Moi, siellä onkin melkoinen pyry, poika tervehti rennosti.
Mikael mutisi tervehdyksen ja pyyhkäisi samalla sulaneen lumen kastelemia ruskeita hiuksiaan.

- Filosofian hylly on täälläpäin, katsotaan ne kirjat mitkä edes suurin piirtein sivuaa meidän aihetta, sitten voidaan katsoa netistä lisätietoa, ja jos tarve vaatii, kaukolainataan joitain opuksia.
Mikael nyökkäsi, hänelle sopi mainiosti, että Samu olisi johdossa. Pian hän huomasi seisovansa korkea kirjapino käsissään. Ilmeisen moni heidän kirjastonsa kirja käsitteli valistuksen ajan filosofiaa ja John Locken teorioita.

Samu siirtyi tietokoneelle, ja Mikael vei kantamuksensa läheiseen pöytään. Häntä ei huvittanut lähteä kurkkimaan Samun olan yli, joten hän istahti selailemaan pinon päällimmäistä kirjaa. ”Eikö havainto pikemminkin tarjoa meille monimutkaisia yksiköitä, joita järki sitten toissijaisesti analysoi?”*, Mikael huokasi syvään. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan juuri mitään.

Samu naurahti hänen takaansa.
- Huokauksesta päätellen, tämä ei todellakaan taida napata.
- Ei nappaa, ei, Mikael myönsi.
Poika istahti häntä vastapäätä ja sanoi ymmärtäväisesti:
- Voidaan me vielä vaihtaa aihetta, jos tämä ei kiinnosta.
- Ihan sama mistä tehdään, kun ei mua kiinnosta koko filosofia. En ymmärrä miksi pitäisi miettiä onko olemassa vai ei, totta kai mä olen. Ja kaikki tämä muukin, täyttä shaibaa, Mikael selitti turhautuneena kirjapinoa osoittaen.
- Mun mielestä tämä on ihan kiehtovaa. Olisko helpompi, että sä tutkit tuota John Lockea ja keräät siitä tietoa? Mä voin hoitaa tuon muun.
- Kyllä mulle käy, kiitti.
- Mä löysin vielä muutaman muun teoksen, jotka vaikuttaa kiinnostavilta. Varsinkin tämä missä pureudutaan yhteiskuntasopimusteoriaan, Samu esitteli muistiinpanojaan innokkaana.
Mikael loi poikaan synkän silmäyksen, mikä sai Samun hymyilemään.
- Sori, mä jo unohdin, että sua ei kiinnosta.

Samu alkoi tutkia kirjapinoa. Tämän vaalea tukka putosi silmille, ja niiden seasta erottui ristikorvakorun välähdys. Mikael selvitti kurkkuaan ja otti myös kirjan käteensä, oli saatava muuta katseltavaa. 

Mikaelin tankatessa kirjan takakantta, Samu jaotteli kirjat nopeasti kahteen pinoon. Niistä pienemmän hän työnsi Mikaelin eteen.
- Noissa on varmasti tietoa Lockesta, ota sä ne. Mulle jää nämä loput.
Mikael nyökkäsi ja vilkaisi ylimalkaisesti kirjoja.

- Mites jatko? Samu kysyi huolettomasti.
Hän jäi hämmästyneenä tuijottamaan Samua tämän kysymyksen johdosta. Mikä jatko?
- Niin että haluatko sä kuinka tiivistä yhteistyötä? Mä olin ajatellut, että kumpikin kirjoittaa oman osuutensa, yhdistetään ne jotenkin järkevästi, ja sitten katsotaan tarvitaanko paljon lisääkin. Vai tuntuuko siltä, että pitäisi nämä kirjoitushommatkin tehdä yhdessä?
- Ei, Mikael kiirehti helpottuneena sanomaan ja jatkoi vähän kohteliaammin: - Kyllä mä voin yksin tehdä tuon Locken valmiiksi, on autokoulua ja muutakin, niin menee liian hankalaksi aikataulutus.
- Okei, hyvä, Samu nyökkäsi. - Sovitaanko, että kolmen viikon päästä pitää olla se oma osuus valmis? Siinä jää vielä pari viikkoa viimeistelyyn ja muuhun.
- Kuulostaa sopivalta, Mikael nyökytteli.
- Vaihdetaan vielä numeroita, jos tulee jotain kysyttävää tai uusia ideoita, Samu ehdotti noustessaan seisomaan.

Hieman epäröiden Mikael kirjoitti Samun numeron muistiin, hän oli melko varma, ettei koskaan tulisi ottamaan yhteyttä poikaan.

- Tää oli varmaan tässä. Käydään lainaamassa nämä opukset ja lähdetään. Kävelläänkö yhdessä koululle vai onko sulla vielä jotain?
- Ei mulla mitään, Mikael mutisi ja jäi vasta sitten miettimään mihin oli suostunut.

Hätäkös tässä, hän vakuutteli itselleen. Hän oli ollut Samun seurassa jo puolisen tuntia eikä ollut nolannut itseään jäämällä tuijottamaan tätä.

Mikael etsi lompakostaan kirjastokortin ja saatuaan lainansa, sulloi ne reppuunsa. Samu oli naulakoiden luona pukemassa takkiaan, joten hän jäi odottelemaan ilmoitustaulun eteen.
- Mennäänkö? ääni hänen takaansa keskeytti tutustumisen kansalaisopiston viikonloppukursseihin.
Poika seurasi Samua ulos, jossa lumituisku ei ollut yhtään hiljentynyt, pikemminkin päinvastoin.

- Hitto, miten paljon lunta. Etelässä vähän harvemmin oli tällaisia nietoksia, Samu tuhahti heidän lähtiessään tarpomaan kohti koulua.
- Mistä te muutitte tänne? Mikael kysyi hetken kuluttua, ettei olisi vaikuttanut ihan jäyhältä puupökkelöltä.
- Espoosta, faijalla on jotain siteitä näille seuduille, ja mutsi sai töitä Kuopiosta. Sinne me ei tosin voitu muuttaa, koska sekin olisi saattanut olla liian iso ja levoton paikka mulle, Samu totesi vinosti hymyillen.

Mikael nyökkäsi, muttei uskaltanut kysyä enempää, vaikka tarina lauseen takana kiinnostikin. Kuopio levoton?

- Sä taidat olla ihan täältä kotoisin?
- Joo, samoin äiti ja isä ja niiden äidit ja isät.
- Meinaatko säkin jäädä tänne vai vaihtaa maisemaa, kun se aika koittaa? Samu jatkoi kyselyään
- Kyllähän mä ainakin opiskelemaan lähden jonnekin, mutta en ole sen pidemmälle miettinyt.
- Mitäs mieltä Laura on?
Mikael vilkaisi kummastuneena Samua tämän kysymyksen johdosta.
- Tehän seurustelette? poika tarkensi.
- Joo, mutta se on niin uusi juttu, ettei me olla puhuttu mitään tuollaisia. Vielähän tässä on lukiotakin reilu vuosi jäljellä, Mikael selvitti.
- Niin, niin. Laura on kiva tyttö, Samu totesi nopeasti. Kuin nolostuneena.
- Onhan se. Kiva.

Mikael ei keksinyt mitään sanottavaa, ja Samukin pysyi hiljaa. Maisema ympärillä oli pelkkää valkoista ja harmaata, kevyt lumi pöllysi jaloissa, työntyi farkkujen lahkeen alle ja pisteli paljasta ihoa.

- Joko sulla on hajua mitä lähdet opiskelemaan lukion jälkeen? Samu kysyi, kun koulun rakennukset olivat jo näkyvissä.
- En mä oikein tiedä, matikka mua vähän kiinnostaisi, mutta mä en ole varmaan tarpeeksi hyvä tutkijaksi ja opettajaksi en halua. Pitää katsoa.
- Sähän olet älyttömän hyvä siinä, mä en tajunnut puoliakaan, kun te silloin yhden kerran aloitte opettajan kanssa pohtia jotain vektori-juttua. Yläasteen opo sai mut uskomaan, että kannattaa valita pitkä matikka, niin on enemmän vaihtoehtoja jatkossa, mutta se vaan unohti kertoa kuinka pirun vaikeeta toi on. Lyhyessähän ne laskee jotain prosenttilaskuja ja yhtälöitä, joita jopa mä osaisin unissani, Samu valitti.
- Minusta se on vaan mielenkiintoista. Mä voin joskus neuvoa sua, jos haluat.
Samu näytti niin ilahtuneelta, ettei Mikael enää hennonut vetää tarjoustaan takaisin.

- Kiitti, mä kysyn varmasti. Todennäköisesti heti huomenna, poika naurahti ja veti koulun pääoven auki.
Kenkiään kopistaen he astelivat perätysten hiljaiseen aulaan.
- Jos ei ongelmia ilmene, niin palataan tämän tutkielman kanssa tuossa kuun vaihteessa, Samu sanoi.

Mikael nyökkäsi ja jäi katsomaan, kun poika hävisi naulakoille. Viivytellen hän lähti perään ja oli hyvillään, että heidän yhteistyönsä oli alkanut sujua hänen pelkojaan paremmin.

* Lainaus Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.

Osa 3 

torstai 26. joulukuuta 2013

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 1


Huokaisten Mikael kierähti pois Lauran päältä. Hän tasasi ihmeissään hengitystään, olo oli laukeamisen jäljiltä raukea ja jotenkin tyhjä. Tyttö kääntyi kyljelleen, nojasi päätään käteensä ja hiveli sormillaan hänen vatsaansa.
- No, oliko se sellaista kuin kuvittelit? Laura kysyi pilke silmissään.

Mikael mietti hetken kattoon tuijottaen, käänsi katseensa tytön odottaviin silmiin ja vastasi hymyillen:
- Se oli vielä parempaa.
Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Ihan kivaa tai tätäkö ne kaikki muka hehkuttaa? Sellainenkin oli käynyt mielessä.
- Odotahan, kun mä pääsen opettamaan sulle kaikenlaista, Laura lupasi ja suukotti pojan poskea.

Niin juuri, Mikael rohkaisi itseään, ei kai kenenkään eka kerta ollut mikään taivaita räjäyttävä kokemus. Nyt hän ainakin oli harrastanut seksiä, olo ei tosin tuntunut yhtään miehekkäämmältä. Hän otti Lauran kädestä kiinni ja sulki silmänsä.
- Hei, älä vaan nukahda. Emma tulee kohta koulusta, ja tämä ei oikein näytä siltä, että me opiskeltaisiin, tyttö komensi häntä kevyesti tönäisten.

Mikael kohottautui istumaan ja alkoi etsiä lattialta omia vaatteitaan. Ulko-oven kolahdus vauhditti pukeutumista, Laura heitti hänelle t-paidan, ja hän ojensi tytölle rintaliivit sängyn jalan vierestä. Mikael kiiruhti istumaan työpöydän ääreen, kun Laura vielä heitti päiväpeiton sekaisen sängyn ylle. Siinä samassa Lauran huoneen ovi avautui, ja utelias 11-vuotias kurkisti sisään.
- Emma, olenko mä sanonut sulle jotain koputtamisesta? Laura kysyi jäätävällä äänellä.
- Unohtu, tyttö vastasi ja hymyili leveästi. – Mitä te teette?
- No miltä näyttää?
Ennen kuin Emma ehti sanomaan mitään, Laura kehotti Mikaelia jatkamaan sanojen kyselyä.
- Acquainted, poika sanoi hätäisesti. Onneksi Lauran kirja oli avoinna työpöydällä, hänen omansa oli repussa jossain eteisessä.
- Perehtynyt.
Pikkusisko menetti mielenkiintonsa ja katosi keittiöön.

- Läheltä piti, Laura virnisti ja tuli halaamaan Mikaelia.
- Onneksi se ei ollut sun isäs.
- Ei isä ole niin pelottava kuin miltä se näyttää, yhdenkin kerran kun…
Laura vaikeni kesken lauseen. Mikael arvasi, että tuo yksi kerta oli jotain mitä oli tapahtunut Lauran exän Jaakon kanssa.
- Mitä mä edes olin sanomassa? Mä olen kyllä taas melkoinen dementikko, tyttö naurahti kevyesti. – Onko sulla nälkä vai keskitytäänkö nyt tähän enkkuun? Nakit ja perunasalaatti voi olla jo vähän aikansa eläneitä, mutta meillä voisi olla pakastimessa vielä niitä yrttivoipatonkeja, Laura höpötti hermostuneena.

- Jos mä vaan lähden kotiin, Mikael sanoi.
- Ei sun tartte.
- Äidillä oli mulle jotain hommaa, poika lipsautti jälleen valheen.
- Ai. Laura puraisi huultaan. – No nähdään huomenna koulussa, tämä lopulta totesi urhoollisesti hymyillen.
- Nähdään vaan, Mikael nousi seisomaan.
Laura seisoi vaivaantuneena hänen vieressään. Mikaelin kävi häntä sääliksi.
- Ja se aikasempi. Se oli mahtavaa, poika kuiskasi ja pussasi tytön otsaa.
Eteisessä Laura hymyili jo normaalisti, ja lähtösuudelma loppui vasta kun tämän äiti astui ovesta sisään.

Mikael henkäisi syvään, kun viimein pääsi ulos Heinosten talosta. Viileä ilma teki hyvää hänen hermoilleen. Ei häntä vielä huvittanut kotiin mennä, mutta poika ei ollut varma mitä muutakaan tekisi. Hitaasti hän lähti maleksimaan kohti toria, jonka vierestä bussit lähtivät. Hetken hän harkitsi kävelevänsä reilun viiden kilometrin kotimatkan, mutta pakkasilma nipisteli jo nyt reisiä farkkujen lävitse. Onneksi hän saisi ajokortin kuun vaihteessa, isän kanssa oli ollut vähän puhetta omasta autosta. Joitakin netissä myytäviä autoja hän oli esitellyt tälle, mutta päätökset olivat tekemättä, vielähän tässä ehtisi…

Se kai Laurankin kanssa vähän mätti. Kaikki eteni niin nopeasti. Liian nopeasti. Äiti oli joskus sanonut, että sukunimi hänellä pitäisi olla Niemisen sijasta Hämäläinen, ainaisen hitauden takia.

Laura oli pyytänyt häntä syksyllä pariksi vanhojentansseihin. Harjoituksissa heillä oli ollut hauskaa, ja viimeisessä discossa ennen joululomaa Laura oli muutaman siiderin rohkaisemana kysynyt voisiko heillä olla muutakin. Mikael oli hämmennyksissään suostunut. Hän ei ollut aikaisemmin seurustellut, ja muutenkin tytöt olivat, isosiskosta huolimatta, jääneet vähän arvoituksiksi. Mutta nyt vajaassa kuukaudessa hän seurusteli tiiviisti, hänet oli jo esitelty Lauran perheelle, siinä missä hän oli kotona puhunut vasta yhdestä tytöstä, ja nyt hän oli menettänyt neitsyytensäkin. Eikä oikein ollut saanut otetta mistään.

Mietteliäänä Mikael saapui kotiinsa normaaliin aikaan ja pääsi melkein heti syömään. Äiti kyseli päivän kuulumiset kinkkukiusauksen äärellä. Mikael ei ollut varma, paljastiko hänen äänensä jotain vai sattuiko isä muuten vain vilkaisemaan häntä tutkivasti. Poika keskittyi lautaseensa, koska ei todellakaan halunnut keskustella siitä isän kanssa. Ruuan jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa ja surffaili illan etsien sopivaa autoa.

Seuraavana aamuna Mikael oli laittamassa toppatakkiaan koulun naulakkoon, kun hänen paras kaverinsa Valtteri kiskaisi pipon pois hänen päästään.
- Mitä äijä? poika kysyi virnistäen.

Mikael nielaisi vastauksensa ”no eihä täs misis”. Valtteri oli tehnyt parhaansa tuodakseen rap-kulttuuria tähänkin kylään. Hän tosin oli lajinsa ainut edustaja, muut jätkät vannoivat heviin ja metalliin tai suomirockiin. Valtteri olisi kuulema tulevaisuudessa Cheekiäkin isompi nimi. Eikä kaverin riimit ihan huonoimmasta päästä olleet, mutta Mikaelin mielestä tämän ei ainakaan vielä kannattanut jättää lukion jälkeisen koulutuksen hakuoppaita lukematta.
- No mitäs tässä, Mikael tokaisi ja nappasi piponsa takaisin. Se oli helppoa, kun oli kymmenisen senttiä toista pitempi.

Valtteri nojautui taaksepäin ja siristi silmiään, leveä hymy nousi hänen kasvoilleen.
- Sä oot päässyt pukille, tämä viimein julisti kovalla äänellä.
Mikaelin oli tarkoitus kiistää asia, mutta poskille noussut puna kavalsi hänet välittömästi. Mistä Valtteri oli edes arvannut asia? Ei kai hän näyttänyt erilaiselta kuin eilen?
- Millaista oli? Valtteri kysyi kiihtyneenä.
- Luule vaan, että mä sulle kertoisin. Ainakaan täällä, Mikael sihahti ja toivoi, ettei kukaan olisi kuunnellut heidän keskusteluaan.
- Me niin palataan tähän aiheeseen.

Samassa Laura pujahti Mikaelin kainaloon ja kurottautui suukottamaan poikaa.
- Huomenta, tyttö toivotti pirteänä.
- Oikein hyvää huomenta, Valtteri toivotti virnistellen ja katsoi heitä vuorotellen.
Laura rypisti kulmiaan, Mikael tarttui tyttöä kädestä ja lähti ohjaamaan tätä kohti englannin luokkaa ennen kuin Valtteri ehtisi aloittaa mitään.

Päivä matoi eteenpäin yhtä hitaasti kuin keskiviikot yleensäkin. Ruokailun jälkeen alkoi filosofian kurssi, Mikael, Laura ja Valtteri valtasivat luokan ikkunan puoleisen takanurkan itselleen, hitaampien jäädessä etsimään paikkaa edempää. Opettaja oli uusi, ja esitteli itsensä Mira Ukkolaksi. Nainen oli nuori ja pirteä, tätä eivät oppimishaluttomat nuoret olleet saaneet vielä lannistettua.

Opettaja alkoi esitellä kurssin sisältöä, kertoi jaottelusta ja painotuksista. Listasi tavoitteita ja näytti jopa laatimaansa Power Point -esityksen. Mikael kuunteli puolella korvalla luentoa ja pyöräytti silmiään Lauralle. Kyllä huomasi, että opettaja oli ensimmäistä viikkoaan töissä. Vanhat kehäraakit käskivät vain kurssin alussa ottamaan esille ensimmäisen kappaleen ja alkoivat vetää opetusta lävitse rutiinilla, joka heille oli muodostunut jo kultaisella 70-luvulla, kun Mikaelin vanhemmat olivat käyneet tätä samaa lukiota.

Valtteri käännähti ystävänsä puoleen silmät lautasen kokoisina.
- Näitkö mikä perse? Valtteri muodosti suullaan äänettömästi.
Mikael pudisti päätään ja arveli Valtterista tulevan etupulpetin poika loppujakson ajaksi. 

Hän oli jo melkein uponnut takaisin ajatuksiinsa, kun Miran sanat palauttivat hänet takaisin todellisuuteen:
- Kurssiin kuuluu myös tutkielman teko, joka muodostaa 30 prosenttia arvosanastanne. Tämä tehdään ryhmätyönä.
Mikael vilkaisi Lauraa, joka nyökkäsi hymyillen, he olisivat tässäkin asiassa tiimi.
- Ja parit arvotaan, Mira totesi kuuluvalla äänellä, kun oppilaat olivat alkaneet supisten muodostaa pareja.
Tyytymätön nurina aaltoili luokassa, mutta siitä välittämättä Mira jakoi jokaiselle arpalipukkeen, johon oma nimi piti kirjoittaa.
- Älkäähän nyt valittako, tämä valmistaa teitä vain oikeaan elämään, jossa ei voi aina vain työskennellä sen parhaan kaverin kanssa.

Mikael sutaisi nimensä lappuun ja toivoi, että saisi parikseen joko Lauran tai jonkun muun hyvän oppilaan. Filosofia ei kiinnostanut häntä pätkän vertaa, ja joku hikari saisi varmasti tutkielmasta hyvän, vaikka hän panostaisi siihen vähemmän.

Opettaja alkoi suorittaa arvontaa.
- Veera ja Anna, Eemeli ja Niina, Laura ja Eve…
Mikael huokaisi pettyneenä ja vilkaisi Lauraa, joka ei myöskään näyttänyt kovin ilahtuneelta. Eve oli huithapeli, joka asetti bailaamisen aina koulun edelle. Muutama muukin pari ehdittiin muodostaa ennen kuin Mikael kuuli oman nimensä lausuttavan.
- Ja Samu, Mira lausui Mikaelin parin nimen.

Poika vilkaisi keskelle luokkaa, jossa Samu istui. Heidän katseensa kohtasivat, ja molemmat nyökkäsivät. Mikael mietti, että olisi voinut saada huonommankin parin, mutta myös paremman. Samu oli ilmestynyt viime syksynä heidän luokalleen. Kylällä tiesivät puhua, että poika oli perheensä kanssa lähtöisin Helsingin seudulta. Samusta ei ottanut ihan varmasti selvää oliko tämä lintu vai kala, mutta hän oli kuitenkin sulautunut heidän joukkoonsa. Tai no, niin hyvin kuin tiukkoja pillifarkkuja, nahkaa ja ketjuja pukeutumisessaan suosiva stadilainen yleensä pystyi.

- Muistavatko kaikki nyt parinsa? Hyvä. Nyt voitte käyttää tämän viimeisen vartin aiheen valintaan, työjaon suunnitteluun ja muuhun sellaiseen. Tässä vielä monisteella mitä minä odotan töiltänne.
Mira jakoi monisteita, kun Eve kysyi innokkaasti:
- Voidaanko lähteä suunnittelemaan jonnekin muualle? Eihän täällä kuule omia ajatuksiaankaan, kun kaikki alkavat höpistä yhteen ääneen.
Opettaja katsoi hieman kursaillen luokkaa, 34 anovaa silmäparia.
- Kyllä se varmaan käy, kunhan ette vain häiritse muiden tunteja.

Iloisesti hälisten luokka tyhjeni hetkessä. Mikaelilla kesti hetken saada reppunsa vetoketju kiinni.
- Nähdään välkällä, Laura huikkasi ja lähti kiireesti Even perään, joka todennäköisesti suuntasi tupakkapaikalle.

Samu odotti Mikaelia luokan edessä. Poika työnsi kännykkänsä takaisin housujen taskuun ja kysyi häneltä:
- Mennäänkö me vaikka kirjastoon?
- Mennään vain.
Rinnakkain ja puhumattomina pojat marssivat lyhyen matkan koulun kirjastoon. Muutama muukin pari oli löytänyt tiensä sinne. Samu ja Mikael hakeutuivat tyhjän pöydän luo ja istahtivat vastakkain.

- Onko sulla mitään ideaa mistä me tehtäisiin tämä? Samu kysyi kaivaessaan kirjan esiin.
- Ei, Mikael vastasi ja silmäili opettajan jakamaa paperia. – Eli tietoa pitäisi hakea monipuolisesti eri lähteistä ja myös mainita ne, sopiva pituus on 7-10 sivua, loppuun pitää lisätä oma analyysi käsittelemästämme aiheesta ja sen lisäksi pitää opintopäiväkirjaa. No huh, huh.
- Ei mikään läpihuutojuttu, Samu hymähti.
- Ei todellakaan, varsinkin kun mä en hirveästi välitä filosofiasta.

Samu nyökkäsi ymmärtävästi avatessaan oppikirjan.
- Mä katson olisiko tässä sisällysluettelossa jotain innostavaa.

Mikaelilla ei ollut sen parempaa ehdotusta, joten hänkin avasi kirjansa. Hiljaisena Samu kaivoi kynän ja vihon esiin ja kirjoitti jotain. Mikaelia kyllästytti kaikki filosofiaan liittyvä, joten hän seurasi Samun tekemisiä. Pojalla oli sormissaan useita hopeisia sormuksia, jotka välähtelivät kattolamppujen loisteen osuessa niihin. Kimallus houkutti Mikaelin katseen pysymään pojan käsissä. Samun sormet olivat pitkät ja hoikat, vasen käsi lepäsi rentona pöydällä, oikean kirjoittaessa muistiinpanoja. Oikeastaan todella kauniit kädet, Mikael mietti ja tajusi samassa mitä oli ajatellut. Hän käänsi äkkiä katseensa takaisin kirjaan. Mistä lähtien hän oli kiinnittänyt huomiota muiden poikien käsiin ja vielä pitänyt niitä kauniina? Mistä hitosta tuollainen ajatus edes oli putkahtanut hänen päähänsä?

Osa 2 

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kulissien takana


Sain juuri luettua ensimmäistä kertaa seuraavan jatkokertomuksen raakaversion, ja sieltä löytyi tällainen helmi:

 - No siis, TÄHÄN JOTAIN VEKTORIJARGONIA, Mikael aloitti.


Kirjoittaessani siis laitan Caps lockilla ne kohdat joihin pitää etsiä tietoa myöhemmin. Leveästi tuli tuolle kohdalle hymyiltyä, johtuu ehkä kellonajasta tai mun huumorista muutenkin. Nyt nukkumaan ja huomenna alkaa muokkaus, myös se vektorijargoniin perehtyminen.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Komea kosahdus ja muita väliaikatietoja


Marraskuu päättyi jo neljä päivää sitten, ja kuten otsikosta saattoi päätelläkin, ei nano tänä vuonna onnistunut.

Minun olisi heti alussa pitänyt kirjoittaa enemmän joka päivä, eikä vain hätäiseen saada päivän sanamäärä kokoon. Viikon kirjoittamisen jälkeen keksin vaihtaa miljöön täysin toiseen, mikä tarinan kannalta oli oikea ratkaisu, mutta söi lisää kirjoitushaluja.

Yksi NaNoWriMo:n ideoistahan on päästä eroon sisäisestä kriitikosta ja vain kirjoittaa. Minä en tuota ääntä saanut vaiennettua, vaan pirulainen jankutti koko ajan kuinka paskaa tekstiä näpyttelen.

Tykkään edelleen ideastani ja henkilöistä, minulla on juoni suunnilleen kasassa, joten ehdottomasti palaan vielä joskus tämän projektin pariin!

Marraskuun lopussa, kun aloin tajuta, etten mitenkään voi voittaa nanoa, hylkäsin sen kirjoittamisen ja jatkoin yhtä toista tarinaani. Se tempaisi yllättävän hyvin mukaansa ja sain sen viikossa valmiiksi. Nyt tuo tekele on huilaamassa ja 16.12. aloitan sen muokkaamisen julkaisukelpoiseksi. Vähän on haaveissa, että siitä tulisi teille joululahja ja saisin ensimmäisen osan julkaistua jouluaattona, mutta katsotaan.

Nyt tuossa odottaa yksi keskeneräinen jota pitäisi jatkaa, mutta kummasti se ei kiinnosta juurikaan. No ei kai, kun ei siinä ole yhtään söpöilyä tai siirappia, vaan pitäisi kirjoittaa kuolemasta ja surusta.

torstai 31. lokakuuta 2013

NaNoWriMo 2013

NaNoWriMo on lyhenne sanoista National Novel Writing Month, koko jutun ideana on siis kirjoittaa 50 000 sanan kirja kuukaudessa. Urakka alkaa ensi yönä.

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa, joten tähtäsin vain puolinanoon eli 25 000 sanaan ja siinä onnistuin. Nyt on aika korottaa panoksia ja tähdätä ensimmäiseen nano-voittoon! (Jokainen sanamäärään oikeassa ajassa päässyt on siis voittaja.)

Olen lähdössä aika heikoin eväin tähän hommaan, mutta ei anneta sen häiritä. Suunnitelmissa on siis tällainen fantasia/young adult –genreen kuuluva juttu. Siinäpä mun suunnitelma sitten onkin. On mulla yhden henkilön nimi, ja alku ja loppu tiedossa. Mitäs sitä muuta tarvitsee? No, juoni olisi kiva. Saati sitten valmiiksi mietitty hahmogalleria, taustatietoa maailmasta tai ylipäätään kokemusta fantasian kirjoittamisesta...

Marraskuun keskityn kokonaan tähän hommaan, joten blogin puolella on todennäköisesti aika hiljaista. Ehkä jotain väliaikatietoja tästä projektista. Muuten minulla on kaksi tarinaa kesken, kunnianhimoisena tavoitteena oli saada ne lokakuun loppuun valmiiksi, jolloin pääsisin niitä muokkaamaan sitten joulukuussa, mutta ketuiksi meni sekin homma. Anteeksi! Kyllä sitä uutta luettavaa on joskus tulossa.

Onko muuten lukijoissa ketään nanoilijaa? Mitkä on tunnelmat?

torstai 26. syyskuuta 2013

Kliseistä paskaa?

Seitsemästä julkaistusta tarinastani muistaakseni neljään olen saanut kommentin kliseisyydestä. Eikä se minua haittaa yhtään, tavallaan pyrinkin tiettyyn kliseisyyteen.

Joku on joskus sanonut, että kirjoittaa kannattaa vain rakkaudesta ja kuolemasta. Minä olen valinnut tähän asti rakkauden, koska ankeaan arkeen todellakin kaipaa sitä hattaraa.

Mutta kliseetöntä rakkaustarinaa ei taida ollakaan? Poika tapaa tytön, niin nähty. Tyttö tapaa tytön tai poika pojan, no onhan näitäkin. Hei, mitäs jos mies rakastuisi palavasti naapurin shetlanninponi Missyyn? Se olisi uutta, mutta kuka siitä haluaisi lukea?

Rakkaustarinoita on kirjoitettu maailman sivu aivan valtavasti ja kaikki juonenkäänteet ovat varmasti kirjoitettu useamman kerran. Lukiessani olen huomannut, että on kahdenlaista kliseisyyttä:

Huono kliseisyys on sitä, että lukija narskuttelee hampaitaan ärtymyksestä. Hahmot ovat pirun ärsyttäviä, kemia on huonosti rakennettu ja lukija tietää tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, mutta ei välitä siitä paskan vertaa. (Näitä löytyy aika paljon Harlequin Viettelys-pokkareista… On niissä hyviäkin!)

Hyvä kliseisyys saa lukijan varpaat ihastuksesta ja odotuksesta kippuralle. Hahmot ovat onnistuneita, (nais)lukija on itsekin ihastunut (mies)päähenkilöön. Koko ajan tietää, että pari päätyy yhteen, mutta rakastaa myös sitä odotusta ja jännitteen rakentumista. (Nora Roberts, Candace Camp, Sophia Kinsella ja J.R. Ward todellakin taitavat tämän)

Sanomattakin selvää, että pyrin tuohon jälkimmäiseen. Omasta mielestäni olen kaksi kohtausta onnistunut kirjoittamaan niin, että niissä on sitä oikean tyyppistä odotusta, kihelmöintiä ja jännitettä. Ja aivan varmasti olen kirjoittanut myös niitä kliseisyydessään ärsyttäviä pätkiä.

Jossain vaiheessa olin vähän huolissani, että tyypit on mun teksteissä aina söpöjä tai komeita. Järkeilin sen kuitenkin niin, että heitä aina kuvataan sen toisen henkilön näkökulmasta, joten totta kai he ovat hyvännäköisiä. Vai oletko joskus ollut ihastunut tai rakastunut ihan susirumaan tyyppiin ja tiedostanut sen siinä huumassa? Kavereittesi mielestä hän voi olla leuaton kuulapää, mutta itsehän häntä katselee pinkkien lasien lävitse ja näkee vain sen järjettömän kuuman komistuksen.

Isotissinen blondihan on yksi klisee, mutta sitä en ole mihinkään saanut ujutettua. :D Muutenkin en hirveästi tykkää (osaa?) kuvailla henkilöiden ulkonäköä, yleensä kerron vain muutaman eniten määrittelevän tekijän ja lukija saa niiden pohjalta täydentää loput päässään.

Hahmojeni kliseisyydestä en oikein osaa sanoa. Onko joku luonteenpiirre ehdottomasti liian kulunut vai tuleeko kliseisyys siitä, että niitä on liikaa yhdessä tyypissä? Kyllähän noissa tarinoissa on sitä komeaa urheilijanuorukaista, suorasanaista poikatyttöä ja seksikästä kusipäätä, mutta ovatko he siitä huolimatta ihan rakastettavia hahmoja? Minä kyllä tykkään heistä lujaa, mutta he asustelevatkin tuolla jossain pääni sisällä, ja tiedän heistä enemmän kuin lukijat, joten en osaa arvioida.

Yritän yleensä kehitellä tuoreita ilmaisuja. Siis ei perhosia vatsassa, odotetaan kuin kuuta nousevaa ja mitä näitä nyt onkaan. Kerrontaani en oikein osaa analysoida. Tärkeintä minulle on saada tekstini mahdollisimman sujuvaksi. Muita tavoitteita on välttää lukijan tylsistyttämistä eli saada tarinasta koukuttava. Jos tyyliin sopii, mukana pitäisi olla myös huumoria ja lämpöä, eikä tekstin elävyyskään epätoivottu ominaisuus ole.

Tunnustan siis syyllistyväni juonen kliseisyyteen, ehkä hahmoissanikin, mutta kerronnasta en osaa sanoa mitään. Mitä mieltä sinä olet?

Vai unohtuiko minulta kokonaan joku klisee, jota kirjallisuudessa tai harrastelijoiden teksteissä esiintyy?

(Ai niin, kaikki mitä tähän kirjoitin koskee noita mun romanttista hömppää -novelleja. Jatkossa olisi tarkoitus kirjoittaa vähän jotain muutakin. Pidän valtavasti näiden kevyiden söpöily novellien kirjoittamisesta, mutta harjoituksen ja kehityksen takia pitäisi kirjoittaa muutakin. Nyt on kaksi tarinaa kesken, toinen on tietysti rakkaudesta, mutta toisessa harpotaan jo mukavuusalueen ulkopuolelle. Niissä on sitten varmaan ihan oma kliseeviidakko setvittävänä, mutta palataan niihin sitten myöhemmin!)

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kaapista ulos!

Otin valtavan askeleen ja tunnustin kavereilleni tämän blogin olemassaolon. Jännittää ihan kamalasti. Vaikka ei kai pitäisi, periaatteessahan tämä on sama kuin kertoisi harrastavansa joogaa tai pitsinnypläystä. Mutta ei sitten kuitenkaan. Kirjoittaminen menee niin paljon syvemmälle kuin nuo muut harrastukset.

Mä tiedän, että te ihanat olette pohjimmiltanne fiksuja tyyppejä, mutta silti muutama varmistus:
  • Vaikka kaikki tekstit ovat lähtöisin päästäni, niissä ei ole minun elämääni. Tai ainakaan pitäisi olla, te tietysti voitte olla eri mieltä.
  • Lähes kaikki henkilöt ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Yhteen henkilöön tunnustan ottaneeni suoraan piirteitä yhdestä ihmisestä, mutta kaikki muu on sattumaa.
  • Joitakin sanoja tai sanontoja olen lainannut härskisti teiltä. Korvaushakemuksia odotellessa :D
  • Ja vaikka yhden novellin päähenkilön nimi on Harri, se ei tarkoita, että minulla olisi kiihkeitä fantasioita naapurin Harrista. Nimi vain oli passeli, muutama muukin tuttu nimi siellä vilahtaa, mutta nekin vain sattuivat sopimaan hahmolle täydellisesti.

Toivottavasti jaksatte lukea ja vielä kommentoidakin, joko tuonne kommenttilaatikkoon tai sitten minulle suoraan. Tai ei ehkä ihan suoraan, hävettää puhua näistä naamatusten. Ujo mikä ujo. Niin ja todellakin kannattaa aloittaa lukemaan noita aikajärjestyksessä. Tai ehkä mä olen vain harhainen, mutta luulen, että Pääskyjen ja Siipien välillä pitäisi jo näkyä jotain eroa.

Tällä hetkellä on työn alla kaksi eri tarinaa, mutta ne ovat vielä ihan alkutekijöissään. Yritys on kuitenkin kova, että saisin ne julkaisuun ennen NaNoWriMo-rypistystä. Ehkä tässä kuitenkin on toviksi luettavaa muutenkin. Tervetuloa joukkoon!

(Ja ihanaa muuten, että teitä tuntemattomia lukijoitakin on jo kuusi. <3)

maanantai 9. syyskuuta 2013

Siivet ja juuret, osa 9

Jooa katsoi kännykkäänsä noin viisi sekuntia edellisen tarkistuksen jäljiltä. Päivä oli edennyt hitaammin kuin etana siirapissa, mutta viimein kello oli vähän vaille seitsemän. Hän vilkaisi itseään peilistä ennen kuin suuntasi ulos. Valitettavasti hänen lomavaatevalikoimansa oli rajallinen, joten hänellä oli yllään samat vaatteet kuin niissä bileissä.

- Hauskaa iltaa! Kati toivotti ja iski silmää, kun Jooa kulki hänen ohitseen.
Hän pystyi vain hymyilemään leveästi. Tietysti häntä myös hermostutti, Helmin kanssa oli harvoin ollut sitä, mitä hän oli kulloinkin odottanut.

Kesäilta oli kauneimmillaan hänen kävellessään mökille, mutta Jooa ei kiinnittänyt ympäristöön huomiota. Mielessä pyöri vain Helmin lämmin iho, pehmeä suu ja tämän vartalo nojaamassa häntä vasten.

Hän löysi Helmin istumasta mökin portailta, ja vähän varuillaan istahti tytön viereen.
- Moi, tämä tervehti, hänen hymynsä ei ihan yltänyt silmiin asti.
Jooa moikkasi, mutta ei tiennyt sen jälkeen kuinka jatkaa. Mieli olisi tehnyt vain suudella tyttöä, mutta tämä näytti jotenkin sulkeutuneelta, siksi hän ei keksinyt mitään puhuttavaakaan. Minuutit kuluivat, jännitys kasvoi. Helmi oli aivan hänen vieressään, mutta hän ei uskaltanut tehdä aloitetta. Jooa pelkäsi saavansa taas kerran nenilleen.

Hän katsoi Helmiä, tämä näytti uppoutuneena ajatuksiinsa. Nyt vähän rohkeutta, Jooa kannusti itseään, ja tarttui tytön käteen. Tämän kapeat sormet tuntuivat viileiltä, Helmi kääntyi katsomaan heidän yhteen liitettyjä käsiään ja jotain hymyn tapaista näkyi tytön suupielissä.

- Onko sulla huono verenkierto vai jännittääkö suakin? Jooa kysäisi ja nojasi vähän lähemmäksi.
- Kuinka niin?
- No kun sun sormet on näin kylmät, hän vastasi ja kohotti tytön kättä ylemmäksi ja suukotti jokaista sormea yksitellen.
Jooa huomasi Helmin jälleen jäykistyvän, ja sätti itseään liian pitkälle menemisestä. Mutta hän ei voinut itselleen mitään, Helmin läheisyys sai hänet haluamaan aina vain enemmän.
- Miten niin jännittääkö muakin? Jännittääkö sitten sua? Helmi kurtisti otsaansa.
- Et arvaakaan kuinka paljon, Jooa mutisi tennareitaan tuijottaen.
- Miksi ihmeessä? tyttö naurahti epäuskoisena.

Jooa hieraisi vapaalla kädellä kulmiaan ja mietti vastausta. Helmi puristi hänen kättään hiljaisuuden pitkittyessä.
- Mä en ole ikinä halunnut ketään näin paljon, ja samalla mä pelkään, että mä tulen taas kerran torjutuksi.
Helmi nojautui lähemmäksi hänen sanojensa vaikutuksesta. Jooa katsoi häntä, ja näki tytön silmissä jotain sellaista mitä ei koskaan aiemmin. Niissä oli hellyyttä. Hänen katseensa siirtyi alemmaksi, Helmin suu avautui hieman ja Jooa antautui houkutukselle.

Jos he olisivat olleet romanttisessa elokuvassa, siitä olisi tullut täydellinen kohtaus, mutta nyt päättäväinen mehiläinen ajoi heidät erilleen ennen kuin mitään ehti tapahtua. Jooa huitoi ilmaa ympärillään, ja Helmi nousi huokaisten seisomaan.
- Mennään sisälle, täällä on liikaa näitä muitakin hönniäisiä.

Jooa seurasi hiljaisena tyttöä sisälle. Se oli karumpi kuin heidän mökkinsä, ikkunan edessä pieni pirtinpöytä penkkeineen, seinustalla takka ja kulunut nahkasohva, nurkassa vanha, kapea sänky korkeine päätyineen. Jooan katse pysyi sängyssä, vaikka Helmi istui pöydän ääreen. Viimein hän käänsi sille selkänsä, ja istahti hajareisin penkille, niin että pystyi tarkkailemaan Helmin profiilia.

Äskeinen hetki oli kadonnut, ja Helmi näytti jälleen levottomalta. Tämä pyyhkäisi pöydältä olemattomia murusia.
- Mä olen kyllä vähän huono emäntä, kun en huomannut tuoda mitään syötävää mukana. Tai edes mehua, hän sanoi ääni pingottuneena.
- Täällä on jo kaikki mitä mä kaipaan.
Helmi vilkaisi hätäisesti Jooaa ja käänsi katseensa takaisin pöydän pintaan. Tytön hiukset roikkuivat tämän kasvojen edessä kuin esirippu.

- Mitä nyt? Jooa kysyi lannistuneena.
- Mä en vaan ole tottunut tällaiseen.
- Mihin?
- No kuulemaan tuollaisia kohteliaisuuksia ja söpöyksiä.
Jooa tunsi leukaperiensä kiristyvän, Helmin entinen oli vielä suurempi idiootti kuin hän oli luullutkaan. Varovasti hän siirsi tytön hiukset korvan taakse ja sanoi varmalla äänellä:
- Sä ansaitset niistä jokaisen.

Mikäli mahdollista Helmi muuttui vielä punaisemmaksi, Jooasta sekin oli käsittämättömän söpöä. Kaikki tytössä oli.

- Ja sitten mulla on vähän huono omatunto. Tai siis, olenko mä ihan hirveä lorvo, kun haluan sua nyt, vaikka erosta ei ole vielä kahtakaan vuorokautta? tyttö vaihtoi puheenaihetta takellellen.
- Mikä ihme on lorvo?
- No tällainen kuin minä, hän jatkoi selvästi onnettomana.
- Sä et todellakaan ole mikään lorvo. Ja jos se yhtään lohduttaa jollain on ollut exän ja uuden väli tunti ja vartti.
- Oletko sä se joku? Helmi kysyi, nyt jo hieman huvittuneena.
- En kommentoi.

Jooa siirtyi vähän lähemmäksi, mutta Helmin sydäntä painoi selvästikin vielä joku.
- Miksi minä? tämä viimein kysyi pienellä äänellä, vältellen jälleen miehen katsetta.
- Häh?
- Sä olisit saanut täältä helposti kenet vaan. Mä olin varattu, enkä mitenkään ystävällinen. Ja kun sä olet noin upea ja mä vain tällainen tavallinen, niin…
- Sussa ei ole mitään tavallista, Jooa keskeytti päättäväisesti Helmin. – Sä olet kaunis, valloittava, nokkela…
- Taas sä söpöilet.
- Mä en voi sille mitään, sä saat sen mussa aikaiseksi.

Jooalta kesti hetki tajuta mitä seuraavaksi tapahtui. Helmi työntyi ihan kiinni, tämän ahnas suu asettui hänen omaansa vasten, ja sanonta bensaa liekkeihin tuntui osuvalta, tosin ehkä vähän laimealta. Jooan kädet lähtivät vaeltamaan kaikkialle sinne, mistä hän oli tähän asti vain haaveillut. Helmin iho oli niin pehmeää hänen sormiensa alla. Hän veti tyttöä vielä lähemmäksi, janosi kipeästi enemmän.

Voihkaisten Helmi vetäytyi hänestä eroon, tuo ääni oli saada Jooan lopullisesti sekaisin halusta. Hän veti syvään henkeä, yritti rauhoittua, mutta Helmi aivan tuossa kosketusetäisyydellä teki siitä mahdottoman tehtävän.

 - Sä et todellakaan taida kestää söpöyksiä, Jooa totesi huvittuneena
Helmi rypisti otsaansa, ei tajunnut hänen heittoaan.
- Tuon tehokkaampaa keinoa ei ole saada mua hiljaiseksi, hän valaisi.

Helmi hymyili ja vilkaisi ulos.
- Ihan näin meidän kesken, tuota mä olen halunnut juhannuksesta lähtien.
Jooa ei saanut sanotuksi mitään. Tuollaista tunnustusta hän nyt oli viimeiseksi odottanut.

- Ja näin ilmeisesti saadaan sut hiljaiseksi, Helmi hymähti. – Kuten olet varmaan huomannut, niin mä tykkään suunnitella asiat pitkälle tulevaisuuteen. Ja olen muutenkin järki-ihminen, joten tämä kaikki on mulle niin uutta. Äh, tyttö äsähti turhautuneena.
- Kai mä yritän sanoa, että vaikka mä tiedän, että tämä kestää maksimissaan viikon, niin mä haluan silti kokeilla, hän lopulta huokaisi.

Helmin totisen tuijotuksen alla Jooa suli. Yhtäkkiä hän oli se, josta viikko tuntui auttamattomasti liian lyhyeltä ajalta.
- Niin no, ei mua mikään siellä Helsingissä odota, Jooa tokaisi harkitsematta, mutta sanat lausuttuaan hän tiesi niiden olevan totta.
- Oho.
- Mutta mä olen tällainen hetkessä eläjä, joten en lupaa mitään. Päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tästä tulee? Jooa ehdotti.
- Päivä kerrallaan, Helmi vahvisti ja liukui penkillä hänen syliinsä.

Se mikä alkoi hellästi ja kiireettömästi, oli pian taas ahnautta, kuumuutta ja käsiä syvällä vaatteiden alla. Helmi perääntyi hieman, katsoi häntä arasti.
- Mun ajatukset on vielä vähän sekaisin, ja mua pelottaakin kaikki tämä, joten voidaanhan me ottaa hitaasti?
- Tietysti, Jooa kuiskasi ja silitti hellästi Helmin poskea.

Tyttö nyökkäsi tyytyväisenä, nousi seisomaan ja veti hämmentyneen Jooan perässään sängyn luo. Hän oli luullut, että hidastaminen olisi tarkoittanut mökistä lähtemistä ja muutamaa pusua jossain tien varressa. Ei hän kuitenkaan valittanut, kun hän istuutui tytön viereen sängyn reunalle. Mutkattomasti Helmi kietoi kätensä hänen ympärilleen, eikä sanoja enää tarvittu.

Jooa myös piti lupauksensa, otti hitaasti, vaikka Helmi jonkin ajan kuluttua alkoikin anoa toisin.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Siivet ja juuret, osa 8

Helmi sulki silmänsä ja yritti epätoivoisesti päästä tunnelmaan. Tämä oli oikein, tätä hän halusi, tyttö hoki mielessään, mutta ei siitä ollut apua. Henrin suudelmat eivät tuntuneet missään ja tämän käsi hänen paitansa alla lähinnä ärsytti.

- Lopeta, Helmi lopulta mutisi ja kiemurteli sängyllä kauemmaksi.
- Mitä nyt? poika kysyi hölmistyneenä.
- Mua ei oikein huvita.
- Niinpä tietysti, Henri ärähti.
- Anteeksi.
- Sua vaan on viime aikoina huvittanut olemattoman vähän, Henri purnasi.

Helmi puraisi alahuultaan vaikeana, poika oli oikeassa. Kaikki oli Jooan syytä. Ei riittänyt, että mies oli suudellut häntä niin kuin ei koskaan ennen, mutta tämä oli myös puheillaan saanut hänen päänsä pyörälle. Viime päivinä Helmi oli tavoittanut itsensä useamman kerran arvioimasta Henriä. Plussat: samanlaiset arvot, tuttuus. Miinuksia: mustasukkaisuus, lapsellisuus, se, että tämä piti häntä itsestäänselvyytenä… Helmi tiesi olevansa epäreilu, mutta ei voinut itselleen mitään.

- Mä olen miettinyt, Helmi aloitti, mutta nielaisi lauseen jatkon.
Eihän hän voinut tehdä sitä? Mutta eikö hän kuitenkin ollut Henkalle velkaa totuuden? Varsinkin jos hän rakasti tätä. Kun. Kun hän rakasti tätä, tyttö korjasi mielessään.
- Niin?
- Niin että onko sun mielestä meillä kaikki hyvin?
- No on, tai olisi jos lopettaisit tuon pihtaamisen, poika vastasi ja laski kätensä hänen reidelleen.

Helmi värähti tahtomattaan, eikä todellakaan halusta.
- Mä en taida enää haluta, hän viimein kuiskasi.
- Mitä sä sanoit?
- Mä haluaisin pitää tauon, tytöltä pääsi.
- Ai tauon meistä? Henri kysyi äimistyneenä.

Helmi nyökkäsi murheellisena. Poika jäi tuijottamaan häntä suu auki, ja lopulta ponnahti seisomaan.
- Mistä nyt tuulee? tämä tenttasi vihastuneena.
- En haluaisi loukata sua, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. Mä olen muuttunut, tai tämä ei tunnut yhtä hyvältä ja oikealta kuin ennen. Haluaisin haluta sua, mutta mä en enää pysty, tyttö kompasteli sanoissaan. Ei ollut itsekään varma mitä halusi sanoa.
- Ennen mitä?
- Häh? Helmi niiskaisi hämmentyneenä.
- Sä sanoit jotain, ettei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Mitä on tapahtunut? Milloin sä olet muuttanut mielesi? Onko sulla joku toinen?
Helmi jäi katsomaan Henriä, eikä voinut kasvoille nousevalle syyllisyydelle mitään.

- Kuka se jätkä on? Henri tivasi.
- Ei kukaan, ei ole ketään toista, Helmi vastasi, mutta Henkka ei suostunut kuuntelemaan.
- Valehtelija, poika äyskähti ja käveli pois. Huoneen ovella hän pysähtyi ja tokaisi karskisti häneen katsomatta: - Tässä mitään taukoja tarvita, se on loppu nyt.

Helmi jäi tuijottamaan kiinni paiskattua ovea turtana, yhdessä hetkessä kolme vuotta oli kovin helposti pyyhkäisty sivuun. Alkaessaan kunnolla tajuta mitä oli tapahtunut, hän käpertyi itkien sängylle, ja pelkäsi sittenkin tehneensä virheen.

Aamulla kellon soidessa hän oli jo hereillä, yön hän oli viettänyt itkien ja miettien. Kumpikin oli näin aamun valossa katsottuna ollut kovin turhaa. Helmi huuhtoi turvonneita silmiään kylmällä vedellä, ja toivoi, etteivät äiti tai isä esittäisi kovin tarkkoja kysymyksiä eilisestä illasta tai hänen ulkonäöstään. Toive kantoi vain kolme sekuntia siitä kun äiti oli nähnyt hänet.

- Mikä hätänä? tämä kysyi aamiaispöydässä. Samalla isäkin loi häneen tutkivan silmäyksen.
- Ei mikään, Helmi sanoi ja syventyi puurokulhonsa pariin.
Katsomattakin hän tiesi, että äiti ja isä loivat keskenään huolestuneen silmäyksen, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen kumpikin yritti puristaa hänestä totuuden ulos. Parempi oli siis kertoa heti.
- Tai meillä oli Henkan kanssa riitaa, ja saattaa olla, että me ollaan nyt erottu, mutta mä en halua puhua siitä tämän enempää, Helmi tunnusti, ja kuin sanojensa vakuudeksi vei syömättä jääneen puuron tiskipöydälle ja lähti navettaan.

Työhön oli helppo uppoutua, mutta tutut rutiinit vapauttivat aivot miettimään Henkkaa. Ja Jooaa. Helmi yritti tehdä kaikkensa, ettei olisi miettinyt viimeksi mainittua, mutta mitä enemmän hän yritti, sitä enemmän mies pyöri hänen mielessään.

Aamulypsyltä päästyään Helmi lähti isänsä kanssa tekemään rehua. Traktorin ratissa istuessaan hän tajusi, että jos hän aikoi, Jooa piti käsitellä nyt, Henri ei täältä lähtisi mihinkään. Jooa palaisi huomenna Helsinkiin, ja Helmi epäröi palaisiko tämä koskaan näille korkeuksille. Viisainta olisi antaa miehen mennä, mutta samalla hän muisti sen suudelman, miehen katseen ja eilisen kidutuksen. Hän oli todella halunnut, että Jooa jättäisi hänet rauhaan, ja kun niin oli tapahtunut, hän oli huomannut olevansa kuin huomionkipeä rakkikoira vailla edes yhtä ystävällistä katsetta. Kosketuksista puhumattakaan.

Päivän kallistuessa iltaan Helmi oli uupunut, hänen ajatuksensa eivät olleet antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut hyvin järkevää, tyyntä ja turvallista. Nyt tuntui kuin hänen sisällään olisi pyörinyt trombi vääntäen kaiken pois paikoiltaan. Hän kaipasi Jooan kosketusta, mutta myös yhteistä hyvin suunniteltua tulevaisuuttaan Henkan kanssa, ja tunsi syyllisyyttä molemmista.

Iltanavetan jälkeen hän otti pyöränsä ja polki mökille uimaan, toivoen törmäävänsä Jooaan, mutta tiet olivat yhtä autioita kuin aina ennenkin. Hiukset kosteina kiharoina ja iho järvivedestä viilentyneenä hän palasi kotiin. Huominen oli pelottavan lähellä, eikä hän vieläkään tiennyt mitä tekisi Jooan suhteen. Kunpa joku tulisi ja kertoisi mitä tehdä ja mikä olisi oikein, Helmi toivoi asettautuessaan sänkyynsä. Edellisen yön valvominen kuitenkin piti huolen siitä, että hän vaipui pian uneen.

Aamulla Helmi löysi äitinsä leipomasta pullaa. Se oli varmasti merkki korkeammilta tahoilta, tyttö mietti ja nappasi palan taikinaa suuhunsa.

 Kaiken pähkäilyn jälkeen, hän oli varma vain siitä, että halusi nähdä Jooan vielä viimeisen kerran. Ehkä puhuakin. Heidän viimeiseksi kohtaamisekseen ei saanut jäädä toissapäivänen, jolloin Jooa ei ollut edes katsonut häneen.

- Onko tässä tulossa ylimääräistä vehnästä?
- Kuinka niin? Riitta kysyi, ja letitti pitkon loppuun.
- Ei kun ajattelin, että jos veisin Katin porukoille yhden pullan. Noin niin kuin läksiäislahjaksi, Helmi ehdotti huolettomasti.
- Niin no mikä ettei, jos ne ei ole vielä lähteneet. Sinä taisit todella tykästyä niihin poikiin?

Helmi hätkähti, ja mietti oliko hänen ilmeensä taas paljastanut jotain, ennen kuin tajusi äidin varmaan tarkoittavan lapsia.
- Joo, Veeti ja Elias on tosi mainioita muksuja, hän nyökytteli.
- Ensimmäisen pellillisen saan kohta uunista, että siitä voit viedä, jos haluat.
- Mä käyn vaihtamassa vaatteet sillä aikaa, Helmi sanoi ja lähti yläkertaan.

Hetki harkintaa vaatekomeron ovella ja hän päätyi vaihtamaan ylleen farkkuhameen ja sammaleenvihreän topin. Vessassa hän harjasi hiuksensa ja mietti meikkaamista, mutta arveli sen olevan liian läpinäkyvää, kun hän ei tähänkään asti ollut Jooan takia paklannut itseään.

Lämmin pullapitko muovipussissa Helmi lähti pyöräilemään kohti Korhosten mökkiä, ja tunsi jännityksen asettuvan jonnekin sisuskalujen tietämille. Pahin paniikki taittui, kun hän huomasi mökin pihassa olevan auton, ainakaan he eivät olleet vielä ehtineet lähteä. Heti sen jälkeen hän huomasi nurmikolla Veetin ja Eliaksen painimassa, Kati istui keinussa iPad käsissään. Jooaa tai hänen isäänsä ei näkynyt.

Pojat juoksivat iloisesti mekastaen häntä vastaan. Helmi tervehti heitä vähemmän aurinkoisesti, jännitti liikaa. Helmi käveli keinulle ja ojensi pullapussin ihmettelevälle Katille.

- Äidin kanssa ajateltiin, että tässä olisi teille matkaevästä, suoraan uunista.
- Vau, mä olen sanaton, Kati sanoi ja nautinnollinen ilme kohosi hänen kasvoilleen, kun hän haistoi tuoreen pullan. – Istu, hän nyökkäsi viereensä.

Helmi istahti ja vilkaisi ympärilleen, hän huomasi Jooan istuvan laiturin nokassa. Kati jutteli kevyesti niitä näitä, mutta Helmin huomio oli kiinnittynyt täysin toisaalle.

- Mä vien tämän sisälle, Kati sanoi ja nousi ylös.
- Joo, mä taidan käydä tuolla… Helmi ei lopettanut lausettaan, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään kohti laituria.

Hän oli niin keskittynyt Jooan, että häneltä jäi näkemättä Katin voitonriemuinen hymy. Laituri keinahti, kun Helmi astui sille, mutta mies oli uppoutunut kirjaansa. Epäröiden Helmi seisahtui hänen taakseen.

- Moi, tyttö tervehti varovasti.
Jooa käänsi hieman päätään ja nyökäytti päätään tuskin huomattavasti. Hermostuneena Helmi istui alas ja laski jalkansa lämpimään veteen.
- Mitä sä luet?
Mies näytti hiljaisena kirjan kantta, muttei nostanut tekstistä katsettaan. Shakespearen Julius Ceasar, aika yllättävä valinta, Helmi mietti.

- Voisitko sä puhua mulle? hän lopulta puuskahti epätoivoisena pitkittyvään hiljaisuuteen.
- Sori, mä olin jumittunut toteuttamaan neidin edellistä toivetta eli sun rauhaan jättämistä, Jooa tokaisi kuivasti.
Helmi lehahti punaiseksi, hän kyllä muisti mitä oli sanonut Jooalle. Se ohje vain oli tullut aivan liian myöhään. Ajankohtainen se olisi ollut silloin juhannusyönä, ennen kuin hän oli edes nähnyt koko miestä.

- Mä erosin Henristä, Helmi sanoi, eikä ollut varma oliko se paras mahdollinen keskustelun avaus.
- Aha, kuului välinpitämätön vastaus.
Helmi pettyi, ei hän ollut ihan varma mitä oli odottanut, mutta olisi kuitenkin toivonut Jooalta jotain reaktiota siihen, että hän oli vapaa.
- Mä taidan lähteä, Helmi viimein kuiskasi.
- Miksi sä edes tulit? Jooa kysyi ja viimein katsoin häntä.

Sinisten silmien rävähtämätön tuijotus naulitsi Helmin paikoilleen. Tyttö aukaisi suunsa ja sulki sen, ei ollut varma itsekään miksi oli täällä.
- Kai mä vaan halusin nähdä sut ennen kuin te lähdette, hän viimein tunnusti.
- Miksi?

Jooa näytti niin totiselta ja kaukaiselta. Helmi olisi halunnut, että tämä olisi ollut kuin ennen: hymyilevä ja flirttaileva. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja tyttö nosti jalkansa ylös vedestä lähteäkseen, kun Jooa nappasi häntä tiukasti ranteesta kiinni. Miehen kosketus poltti.
- Päästä, Helmi anoi.
- Vastaa ensin mun kysymykseen, Jooa sanoi tiukasti.

Helmi pyyhkäisi vapaalla kädellä ensimmäisen kyynelen pois silmäkulmastaan.
- Koska sä olet sekoittanut mun elämän. Koska mä en voi lakata ajattelemasta sitä suudelmaa, enkä sinua. Koska sä sait mut ajattelemaan valintojani ja tulevaisuuttani. Koska sun jälkeen Henkan kosketus tuntui väärältä. Koska…

Tyttö ei saanut enää jatkettua, vaan hänen täytyi keskittyä pidättelemään itkua. Luoja, hän oli sekaisin.
- Hei, ei mitään hätää, Jooa rauhoitteli ja silitti hänen hiuksiaan.
Helmi vilkaisi miestä nopeasti, ja näki tämän silmissä viimeinkin tutun pilkahduksen. Helmi alkoi itkeä, puristi huulensa tiukasti yhteen, ettei ääntä kuuluisi, mutta vartalonsa vavahtelulle hän ei voinut mitään. Hiljaisena Jooa veti hänet kainaloonsa, ele sai kyyneleet virtaamaan entistä vuolaammin.

Mies antoi hänen rauhassa koota itsensä. Helmi nojasi tämän lämpimään kylkeen, painoi päänsä Jooan kainaloon ja pyyhki viimeiset kyyneleet pois. Sitten he vain istuivat, Jooa silitteli hitaasi Helmin käsivartta.
- Parempi? mies lopulta kuiskasi tytön hiuksiin.
- Joo. Mihin aikaan te muuten olitte lähdössä? Helmi muisti äkkiä.
- Ei me olla lähdössä mihinkään. Kati muuttikin mielensä.

Helmi vetäytyi sen verran sivulle, että päästi katsomaan miestä taas silmiin.
- Siis te jäätte tänne? hän kysyi epäuskoisena.
- Siltähän se nyt näyttää. Haittaakse?
Ensimmäistä kertaa aikoihin Helmin suupielet kaartuivat ylöspäin, ja hän vain puisti päätään.
- Kaiken kaaoksen keskellä mun suurin huoli oli, etten näkisi sua enää ikinä, hän tunnusti.
- Ja mä olen iloinen, että sä olet siinä, Jooa sanoi ja nojasi vähän lähemmäksi.

 Helmin vartalo sähköistyi odotuksesta, mutta Jooa piti häneen edelleen pienen välimatkan, kuin sanatonta lupaa kysyen. Helmin teki mieli nyökätä, mutta hän vain kurotti viimeiset heitä erottavat sentit ja painoi suunsa Jooan suuta vasten. Se oli parempaa kuin hän muistikaan. Jooa asetti lämpimän kätensä hänen niskaansa ja veti häntä vielä lähemmäksi. Miehen kieli sujahti hellästi hänen suuhunsa ja Helmi oli valmis istumaan laiturilla täältä ikuisuuteen, jos Jooa vain suutelisi häntä sinne asti.

Jooa nosti toisen kätensä hänen lantiolleen, liu´utti kätensä topin alle ja hyväili sileää ihoa hameen vyötärön yläpuolelta.
- EI helvetti, miehen suusta pääsi, kun hän vetäytyi äkisti irti Helmistä.
Tyttö veti syvään henkeä ja yritti saada ajatuksensa jälleen kasaan.
- Mitä nyt?
- Sitä vaan, että mä en kohta pysty lopettamaan.
- Haittaakse? tyttö kuiskasi.
- Älä yllytä, Jooa murahti ja nousi ylös.

Helmiltä pääsi kupliva kikatus, kun hän nousi myös seisomaan.
- Haluaisitko sä tulla tänään meidän mökille?

Yllättyneisyys levisi Jooan kasvoille hänen sanojensa myötä.
- Kyllä. Haluaisin.
- Mä pääsen iltanavetalta joskus puoli seiskan jälkeen, käviskö vartin yli seitsemän?
- Käy, Jooa vastasi, ja tunsi menettäneensä kyvyn muodostaa useampisanaisia lauseita.
- No hyvä, nähdään sitten, Helmi sanoi ja näytti jälleen vähän ujolta. – Mun pitää nyt lähteä, hän vain sanoi, ennen kuin lähti kohti polkupyöräänsä.

Helmi heilautti kättään kuistilla istuvalle Katille ja trampoliinilla hyppiville pojille. Päättäväisesti hän sysi sekalaiset ajatuksensa sivuun ja vain paistatteli Jooan kosketuksen jättämässä lämmössä.

Osa 9

torstai 22. elokuuta 2013

Ideasta valmiiksi



Kun olen päähäni saanut kasattua tarpeeksi materiaalia tarinaksi, on aika purkaa se ulos. Mitä enemmän tätä on tehnyt sitä kiehtovammaksi itse kirjoittaminen on muuttunut. Ja myös vaikeammaksi.

Jossain taisin kuvailla miten minusta tuntuu, että olen vähän kuin toimittaja/reportteri. Päässäni pyörii huikea elokuva ja on minun vastuullani, että lukijat saisivat nauttia kyseisestä show`sta yhtä paljon kuin minäkin. Minä tiedän miltä kukin hahmoistani näyttää, mitä hän ajattelee ja tuntee, millainen on ympäristö ja miltä siellä tuoksuu. Kaiken sen voisin teille näyttää, jos vain onnistun löytämään oikeat sanat. Tai niin ainakin uskon.

Tähän asti olen kirjoittanut kaikki tarinani niin että aloitan alusta ja etenen järjestyksessä loppuun asti. Minulle se on helpoin ja luonnollisin tapa kirjoittaa. Tuntuu, että hallitsen tekstin paremmin kuin etenen järjestyksessä. Samalla saan vielä tutustua hahmoihini lisää ja kasvaa heidän mukanaan.

Runsas lukeminen on pitänyt huolen siitä, että sanavarastoni on ihan hyvä, ja jonkinlainen tekstin taju on olemassa. Ehkä. Tuolla tekstin tajulla (mikä edes olisi oikea termi?) tarkoitan sitä, että ainakin omasta mielestäni tiedän mikä on kiinnostavaa ja mikä ei, ja toisaalta mikä toimii ja mikä ei. Kaikkiaan yritän kirjoittaa sellaista mitä itsekin tykkäisin lukea, ilman jaaritteluja tai pitkiä kuvauksia. Toisinaan editointi olisi voinut olla kyllä rohkeampaa.  Juonta, rakennetta tai rytmiä en osaa vielä miettiä yhtään, voin kyllä tunnustaa, etten ihan varmasti edes tiedä mitä nuo kaksi viimeistä tarkoittaa…

Ensimmäisen version kirjoittaminen on yleensä melko hidasta, minä kun saatan pohtia tunninkin verran onko kuvaavampaa käyttää ilmaisua ”kourallinen” vai ”muutama”. Tai siis tuo pohdinta on yleensä päämäärätöntä surffailua netissä, kun samalla uskottelen itselleni, että kyllä alitajunta hoitaa miettimisen. Viime NaNoWriMo:ssa tosin tein viimeisenä iltana enkat, kun pusersin tekstiä jonkun 5000 sanaa, että sain tarinani valmiiksi ajoissa. Tahti voisi olla tuo normaalistikin, jos nettiä ei olisi toiminnassa. ;D

Kun alan kirjoittaa tai oikeastaan jatkan tekstiä, luen vain muutaman edellisen virkkeen, että pääsen mukaan kyytiin ja tunnelmaan. Samalla se aiemmin kirjoittamani pysyy tuoreempana. Tarinan ollessa valmis, jätän sen lepäämään viikoksi tai pariksi, riippuu kuinka maltan. Sen jälkeen luen sen kokonaisuudessaan. Jos en olisi näin luonnonystävä ja uusnuuka, tulostaisin tekstini tuota lukemista varten. Siinä saisi niin näppärästi merkattua marginaaleihin huomioita, yliviivata kökköydet ja merkata onnistuneet kohdat. Nyt luen ihan vain tylsästi näytöltä, surkeimmissa kohdissa muutan fontin värin punaiseksi ja oikein onnistuneet pätkät vihreiksi.

Sen jälkeen tekstin kanssa on vain hinkkausta ja hiomista: toiston karsimista, kirjoitusvirheiden etsintää, pilkkujen kanssa tappelua, sujuvoittamista, logiikan tarkistamista. Sellaista kaikkea pientä. Ensimmäinen tai toinen kerta on vielä ihan jännää, mutta sen jälkeen alkaa jo kyllästyttää. Tarinan julkaisen kuitenkin vasta kun en enää pysty sitä muuttamaan paremmaksi. Omalle tekstilleenhän sokeutuu väistämättä. Ja valitettavasti ihan siihen valmiiseenkin versioon jää kömpelöitä tai käsittämättömiä lauseita ja kirjoitusvirheitä joita Wordkaan ei huomaa. Esilukija olisi tosi kiva olla olemassa, mutta en ole ketään uskaltanut pyytää, joten te tuntemattomat olette niitä koekaniineja. Pahoittelut!

Minulle kirjoittaminen on siis hyvin simppeliä puuhaa. Toisinaan kun pyörin tuolla erilaisilla keskustelupalstoilla tuntuu, etten osaa ollenkaan suhtautua tähän sillä vakavuudella millä muut. Minulle kirjoittaminen on hauska harrastus, ei kärsimystä, ryppyotsaisuutta ja tuskaa. Toisaalta minähän olen vasta aloittelija ja opettelija, nuo muut ovat ehkä niitä, jotka yrittävät saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Se on kuitenkin vielä niin kaukana minulta, ehkei koskaan saavutettavissakaan, että nyt vain nautin näistä mielikuvitusleikkieni purkamisesta näytölle.