torstai 25. joulukuuta 2014

Joulukalenterin jälkeen



Puuh, minä tein sen!!!

30.marraskuuta tilanne näytti tältä:



Olivia jäi kokonaan pois. Luukut Ystävyys, Omaishoitaja ja Toivo olivat vain aihe, mistä halusin novellin kirjoittaa. Ja yksi täysin tyhjä luukku oli vielä tuossa vaiheessa.

Enkä tuolloin uskonut, että näinkin kunnialla selviän urakasta. Tai no, kunnialla ja kunnialla, mutta palataan siihen myöhemmin. Nyt paistattelen viisi minuuttia onnistumisen ilossa.

Minulla on tapana, etten koskaan paljasta muille, vaikka olisin kuinka kusessa projektieni kanssa. Uskottelen aina, että tilanne hallussa ja aikataulu pitää. Todellisuudessa vedän lonkkaa 90% ajasta ja viime hetken paniikissa yritän saada kaiken valmiiksi. Tapa on toiminut tähän asti, saa nähdä milloin kosahtaa ja kunnolla.

Eli kun aloitin kalenterin joulukuun alussa, minulla oli täysin valmiita tekstejä luukut 3, 8, 10, 11, 14, 15, 16 ja 21. Vähän aloitettuina 1, 2, 6, 19, 22 ja 23. Loput syntyivät tässä viimeisen kolmen viikon aikana, yhden tai hyvissä tapauksissa muutaman päivän aikana. 

Ideatasolla olen jokaiseen novelliin tyytyväinen. Mutta tuon kiireellisen aikataulun vuoksi laatu ei ollut niin hyvä kuin toivoisin, ja uskonkin, voivani teille tarjota. Tietysti olisin voinut perua koko homman, mutta kun valmiita novelleja oli noinkin monta, ajattelin pystyväni hoitamaan loputkin ajoissa.

Lähinnä aikapula näkyy kirjoitusvirheissä (naurattaa edelleen se yöpöytä) ja omituisissa lauseissa. Viimeisen novellin nimisekoilussa... Joissain tapauksissa olisin toivonut voivani syventää henkilöiden tuntemista jo omassa päässäni, että teksti olisi ollut parempaa. Jotain juttuja jäi kokonaan kirjoittamatta, vaikka olin suunnitellut saavani ne novelliin. Joissakin novelleissa olisin halunnut syventää tunnelmaa tai luoda vielä enemmän jännitystä. Hyvä vedota aikapulaan, koska voihan se olla, ettei taitoni vielä siihen edes riitä… Mutta kaikkiaan olen sitä mieltä, että eivät nämä nyt ihan surkeita ole. Ja oli todella kiva päästä kirjoittamaan eri tyylejä. Oli entiseen verrattuna arkisempaa, raaempaa, rohkeampaa ja mitähän vielä. Mielestäni kyllä irrottelin ihan kiitettävästi.

Mitä mieltä olitte joulukalenterista? Koko kalenteri-ideasta tai novelleista. Mikä oli paras, mikä huonoin? Mitä tyylisuuntaa olisi kiinnostavaa jatkossa lukea pidemmän jutun muodossa tai mikä pitäisi jättää kokonaan rauhaan? Erityisesti olisi kiva kuulla niistä lukijoista, jotka antoivat sanan tai otsikon minulle ideoitavaksi, mitä mieltä olitte valmiista novellista?

Nyt olen kovin lomatunnelmissa. Huomenna ei tarvitse kirjoittaa mitään! Eikä ylihuomenna! Mutta enköhän minä tekstinkäsittelyohjelman viimeistään ensi viikolla aukaise. Vuonna 2014 olen kirjoittanut 122 626 sanaa blogiin, lisäksi muutama tuhat yksityiseen käyttöön. Paljon vai vähän, en tiedä, mutta yritän ensi vuonna pistää paremmaksi. Niin sanamäärän kuin tekstin laadun suhteen.

Jotain uusia tuulia saattaa ensi vuonna puhaltaa, haaveissa se ainakin on. En kuitenkaan uskalla yhtään luvata milloin täällä on uutta luettavaa. Ideoita on, kunhan se kirjoitusinto kohta palaa. Tähän voisi vielä heittää toiveen, millaista tekstiä odotat minulta. En varmasti sano siitä kirjoittavani, mutta kiva olisi kuulla, mitä odotetaan.

Kiitos vielä kaikille joulukalenterin lukijoille ja erityisesti kommentoijille! Hyvää joulun jatkoa ja ihanaa uutta vuotta!

Palataan <3

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

24. luukku: Pieniä ja keskisuuria ihmeitä


Jimi puristi tiukasti talutushihnaa kädessään, lenkki oli vielä pujotettu ranteen ympäri varmistukseksi. Hihnan toisessa päässä Piku haisteli keskittyneesti ojanpientareen talventörröttäjiä. Jimi tiesi, että joku toinen koira oli jättänyt siihen viestin. Piku nosti pientä koipeaan ja jätti omansa. Jimi nykäisi hihnaa, ja Piku lähti touhottamaan eteenpäin.

Jimi oli valtavan ylpeä ensimmäisestä koirastaan. Hän oli kärttänyt koiraa ainakin vuoden ennen kuin isä ja äiti suostuivat. He epäilivät, ettei Jimi jaksaisi huolehtia koirasta, ja se jäisi isän ja äidin vastuulle, mutta Jimi oli luvannut pitää huolen lemmikistä. Ja hän oli pyyhkinyt lattialta pissejä, kun Piku ei vielä osannut pyrkiä oikeaan aikaan ulos, hän muisti huolehtia, että Pikulla oli aina vettä tarjolla, opetti sitä istumaan ja antamaan tassua ja nyt hän oli saanut luvan käyttää ensimmäistä kertaa Pikua kävelyllä. Jimi oli taluttanut Pikua ympäri heidän pihaansa, mutta portista hän ei ollut saanut lähteä. Nyt hän oli saanut luvan käyttää Pikua kotikadun päässä.

Hän oli unelmoinut saksanpaimenkoirasta tai kultaisestanoutajasta tai muusta isosta koirasta, mutta vanhemmat olivat suostuneet vain johonkin pieneen ja helppoon, ja niin villakoiranpentu oli muuttanut heille kolme kuukautta sitten. Eikä Jimi enää unelmoinut isosta koirasta. Pieni, nappisilmäinen ja pehmeäturkkinen Piku oli täydellinen.

Hän oli puristanut hihnaa niin tiukasti, että käteen alkoi sattua paksun toppahanskan sisällä, joten Jimi päätti vaihtaa kättä. Hän pysähtyi, kiersi lenkin pois ranteensa ympäriltä ja juuri kun hihna oli hänen sormenpäissään, Piku lähti haukkuen juoksemaan. Jimi lamaantui hetkeksi paikalleen nähdessään irti olevan Pikun. Pentu pinkoi jalkakäytävää eteenpäin.
- Piku, seis! Jimi huusi, mutta turhaan.
Jimi lähti juoksemaan koiran perään koko ajan huutaen perään, mutta Piku ei pysähtynyt. Jimiä ei ollut ikinä pelottanut yhtä paljon, ja häntä alkoi itkettääkin. Juuri kun hän oli saanut äidiltä ja isältä luvan yksin ulkoiluttaa Pikua, hän oli päästänyt sen karkuun. Koira voisi hävitä, tai jäädä auton alle ja sitten hän ei varmasti saisi ikinä enää uutta koiraa. Jimi nyyhkäisi hengästyneenä ja yritti juosta kovempaa, mutta Piku vain paineli edellä karkuun.

Piku juoksi ison tien yli, jatkoi laajan ojan pohjan yli kävelytielle, siitä lumikerroksen kuorruttaman nurmikon yli ja järven jäälle.
- Piku, tänne, Jimi huusi juostessaan.
Piku pieneni edessä koko ajan, mutta sen tassunjäljet näkyivät selvinä lumessa. Jimi huohotti, suussa maistui jo veri kuin joskus koulun hiihtokisoissa. Järven jäällä Piku villiintyi täysin, se juoksi ihmeissään suurta ympyrää ja haukahti välillä. Juuri kun Jimi oli päässyt rantaan, hän näki Pikun vajoavan jäihin. Pentu päästi hätäisen ulvahduksen, eikä Jimi miettinyt tai epäröinyt vaan jatkoi juoksuaan. Hänen täytyi pelastaa Piku. Jalat iskeytyivät lumen peittämälle jäälle, välillä hän liukasteli, mutta jatkoi vain. Jää päästi varoittavan räsähdyksen, mutta Jimi ei kuullut sitä, hän kuuli vain pennun itkun, kun se yritti päästä pois hyisestä vedestä.

Toinen räsähdys ja sen jälkeen jää katosi Jimin alta. Hän putosi kylmään ja mustaan veteen, järkytys iski ilman pois keuhkoista ja hädissään hän alkoi räpiköidä takaisin pintaan. Jimi sai päänsä takaisin pinnalle ja vetäisi henkeä. Kylmää, joka puolella niin kylmää. Jimi hampaat alkoivat kalista. Märät toppavaatteet olivat raskaat ja vetivät häntä koko ajan kohti pohjaa. Pohjaa, johon hänen jalkansa eivät yltäneet. Jää avannon ympärillä oli liukasta ja vaikka Jimi kuinka yritti, hän ei saanut otetta. Pikun hätäinen itku sekoittui hänen omaansa. Hän ajatteli äitiä ja isää ja isosiskoa. Mummoa ja pappaa.
 - Apua, Jimi yritti huutaa, mutta kylmyys hytisytti häntä niin pahoin, että hän ei saanut aikaiseksi kuin vikinää.

Rannalla Matti, Pirkko ja Risto olivat istahtaneet penkille lepäämään. Matka Matin kämpiltä ostarille oli yllättävän pitkä. Mutta kädestä käteen kiertävä kaljapullo sai pysähdyksen tuntumaan tarpeelliselta.
Riston katse kiinnittyi jäällä juoksevaan poikaan, kun hän ojensi pullon Pirkolle.
- Ei helvetti, hän mutisi.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan, eikä voinut kuin istua ja katsoa. Ja kun poika viimein vajosi jäihin hän kirosi uudelleen. Risto nousi pystyyn ja vilkuili hädissään ympärilleen, rannalla ei näkynyt ketään.
- Meidän täytyy auttaa, hän sanoi Matille ja Pirkolle.
- Mitä? Pirkko kysyi pöllämystyneenä.
- Tuolla lapsi putosi heikkoihin jäihin.
- Ei meistä apua ole. Ei tuo jää kestä aikuista, toissapäivänähän se lainehti vielä koko järvi, Matti sanoi ja katsoi odottavasti kaljapulloa, joka vielä oli Pirkon huulilla.
Risto katsoi järkyttyneenä kaksikkoa, joka kinasteli viimeisistä tipoista mallasta. Risto jätti heidät taakseen ja lähti kohti rantaa.
- Soittakaa edes apua, hän huusi jälkeensä, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Järveltä kuului kuin koiran uikutusta, mutta Risto arveli äänen lähtevän lapsesta. Hän näki pään pilkistävän avannosta, mutta kovin pitkään lapsi ei pysyisi pinnalla.
- Apua! Apua! Risto huusi ja mietti kuinka voisi edes yrittää pelastaa lapsen.

Hän huomasi rannalla vähän kauempana ylösalaisin käännetyn veneen. Uusi vilkaisu jäälle. Poika oli ehkä viidentoista kahdenkymmenen metrin päästä rannasta. Hän ei ikinä pääsisi noin pitkälle edes kierimällä. Risto harppoi veneen luo, huomasi sen vanhaksi, todella vanhaksi, mutta pohja näytti ehjältä. Lapsen onneksi vene ei ollut kiinni missään, ei kai kukaan tällaista rötisköä edes yrittäisi varastaa. Risto kampesi veneen oikein päin, löysin sen alta airot, nosti ne kyytiin ja raskaasti huohottaen sai veneen työnnetty jäälle. Tietysti pohjasta puuttui tappi ja koko komeus rysähtäisi hetkenä minä hyvänsä jäihin, mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä tai pelätä.

Risto roikkui veneen kokassa ja potki jaloillaan vauhtia. Hän ei uskaltanut kävellä kunnolla, niin olisi kyllä saanut venettä nopeammin eteenpäin, mutta samalla hän olisi vaarantanut itsensä ja sitten ei kukaan ainakaan ehtisi auttaa lasta. Jää rasahteli, ja Risto hoki mielessään kestä, kestä, kestä perkele vielä vähän.

Perkele auttoi hänet parin metrin päähän pojasta ennen kuin jää antoi periksi ja vene oli pitkästä aikaa vesillä. Risto vääntäytyi kunnolla veneeseen, ryömi sen perään ja tökki airolla vauhtia ja rikkoi jäätä veneen edestä. Lapsi katsoi häntä avannosta, huulet sinisinä, mutta muuten kalpeana. Täysin hiljaa.
- Koeta jaksaa, Risto sanoi rohkaisevasti.
Sai sen verran tökättyä venettä eteenpäin, että ylti ojentamaan airon pojalle. Lapsi tarttui airoon ja roikkui siinä tiukasti, kun Risto lähti vetämään poikaa kohti venettä. Viimein poika oli niin lähellä, että Risto ylsi nostamaan hänet kyytiin. Vene keikahti vaarallisesti ja hetken Risto sai pelätä, että järvi kutsuisi heitä molempia, mutta tasapaino palautui, kun hän heilautti pojan keskelle venettä.
- Ja nyt äkkiä rantaan ja lämpimään, Risto sanoi ja yritti hymyillä surkeasti vettä valuvalle pojalle.
- Ei kun Piku. Piku pitää pelastaa, poika huudahti ääni täristen, eikä Risto saanut selvää sanoista.
- Mitä?
- Piku on tuolla, poika itki ja osoitti vähän kauemmas jäälle.
Risto katsoi taakseen ja näki toisen avannon, josta pilkisti jotain pientä.
- Sinun koirasi?
- Niin, poika niiskaisi. – Sinun pitää pelastaa se.
Huokaisten Risto katsoi veneen pohjaa, jonka reiästä pulputti hyvää vauhtia vettä veneeseen.
- Sinä menet nyt tuon reiän päälle seisomaan, niin minä yritän pelastaa sen hemmetin rakin, Risto ärähti.
Pojan jättämän avannon jälkeen veneellä oli helpompi liikkua, sillä jää oli pelkkä lasinohut kuori, joka särkyi pelkästä veneen kosketuksesta. Risto sauvoi yhdellä airolla koiran luo, ja nosti lopen uupuneen piskin niskavilloista veneeseen. Poika rutisi koiran rintaansa vasten ja katsoi Ristoa niin kiitollisena, ettei hänelle oltu ikinä sellaista katsetta suotu.

Hiljaisena Risto lähti takaisin kohti rantaa, nyt siellä jo seisoi pienehkö joukko ihmisiä seuraamassa tilannetta. Toivottavasti nuo olivat tajunneet soittaa apua, sillä poika taikka koira eivät tässä pakkasessa läpimärkinä kovin pitkään enää pärjäisi.

Veneen kokka tökkäsi jäihin ja Risto siirtyi sinne yrittäen airolla iskeä jäätä rikki. Kun se ei enää onnistunut, hän uskaltautui astumaan toisella jalalla jäälle, uhkaavaa natinaa ei kuulunut. Risto laski koko painonsa jäälle ja lähti vetämään venettä perässään. 

Hengitys kulki vaivalloisesti. Tämä oli fyysisesti raskain ponnistus minkä hän oli aikoihin tehnyt. Pää kostui pipon alla, takana kuului loiskahdus jokaisen vedon myötä, kun vesi veneen pohjalla liikkui mukana. Poika kuului kuiskivan lohduttavia sanoja koiralle.

Samaan aikaan kun Riston jalat viimein tapasivat kuivan maan, alkoi kuulua hälytysajoneuvon ääni. Kukaan töllistelijöistä ei vieläkään tullut auttamaan, he vain katsoivat, kun hän nykäisi veneen puolittain rantaan. Ei jaksanut enempää, mutta ei se siitä enää mihinkään uppoaisi. Risto vilkaisi poikaa, joka tärisi hiljaa paikoillaan. Hän veti piponsa takaraivolle ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Hän tarvitsi nyt lepoa eikä iltapäivää ostarin nurkalla, kuten suunnitelma oli Matin ja Pirkon kanssa ollut.

Takaansa hän kuuli korviavihlovan sireenin äänen, viimein jarrutuksen ja ovien läimähdyksen. Hän oli oman osansa pojan pelastamisesta tehnyt, ei häntä enää kiinnostanut mitä tapahtuisi.

Risto makasi sohvalla silmät kiinni, mutta ei hän unessa ollut. Koko vartalo oli uskomattoman uupunut eilisestä ponnistelusta. Väsymystä vielä pahensi yön valvominen. Hän oli useaan otteeseen nukahtanut, mutta herännyt joka kerta painajaiseen. Hän oli pudonnut veteen, virran viemänä ajautunut jään alle ja yrittänyt epätoivoisesti hakata jäätä päänsä yläpuolella päästäkseen pintaan. Joka kerta hän oli herännyt henkeään pidätellen ja paniikissa.

Riston torkahduksen keskeytti ovikellon soitto. Liikkuivatko Jehovan todistajat enää näin lähellä joulua? Ovikello soi uudemman kerran, huokaisten Risto nousi ylös ja lähti katsomaan kuka ovella oli. Epäluuloisena Risto aukaisi oven. Joukon etummaisena oli se eilinen poika avannosta, hänen takanaan täysin tuntematon mies ja nainen. Ilmeisesti pojan vanhemmat, lähempänä neljääkymmentä vuotta oleva normaalinnäköinen pariskunta.
- Niin? Risto murahti.
Hän näki vanhempien silmissä kiiltävät kyyneleet ja tunsi olonsa entistä vaivaantuneemmaksi.
- Voimmeko tulla sisään? mies viimein sai kysytyksi.
Risto ajatteli sekaista yksiötä, tyhjiä pulloja ja pinttynyttä tupakansavua. Valitettavasti hän ei ollut humalassa ja nuo seikat vaivasivat häntä.
- Mieluummin ei, Risto sanoi, välittämättä siitä oliko töykeä vai ei.
Samassa nainen kapsahti hänen kaulaansa nyyhkyttäen kiitosta. Risto seisoi kömpelönä toinen käsi ovenkahvalla ja toinen karmilla. Nainen tuoksui hyvältä ja halasi häntä tiukasti. Lopulta tämä irrotti otteensa silmiään pyyhkien.
Mies ojensi häntä kohden sellofaaniin käärityn herkkukorin.
- Tämä on ihan liian pieni korvaus sinun urotyöstäsi, mutta emme ihan tyhjin käsin kehdanneet tulla, mies sanoi.
Häkeltyneenä Risto otti korin vastaan.
- Kiitos. Ilman sinua… Niin, ei sitä oikein pysty edes käsittämään, mies rykäisi.
- No minähän tein vain sen minkä jokainen muukin olisi tehnyt.
- Ei. Sinä teit sen, mitä kukaan muu ei olisi tehnyt. Rannalla kyllä oli katselijoita, mutta kukaan heistä ei edes yrittänyt auttaa Jimiä.
Risto ei sanonut mitään. Hän siirsi korin kädestä toiseen.
- Piku joutui vielä jäämään eläinlääkärin luo, mutta se jää henkiin, Jimiksi nimetty poika sanoi innokkaasti.
- Sehän on hyvä, Risto hymyili, vaikka ihmetteli vieläkin kuinka oli saattanut riskeerata oman ja pojan hengen mokoman puudelin takia.
Äiti tönäisi poikaa ja tämä katsoi häntä suoraan silmiin.
- Kiitos, että pelastit henkeni.
Kumman kuivaa tämä rappukäytävän ilma, kun silmät alkoivat kostua, Risto mietti ja hengitti ulos.
- Kiitos vielä suunnattoman paljon, meidän täytyy tästä varmaan lähteä, mies tuumasi, kun hiljaisuus alkoi venyä.
- Paljonhan tässä on vielä tehtävää, vaikka kyllä pahin jouluhössötys jäi eilisen jäljiltä ihan taka-alalle, nainenkin myönsi.
- Jos joskus voimme tehdä mitä tahansa hyväksesi, niin otathan yhteyttä, mies sanoi ja ojensi hänelle vielä paperin missä näkyi olevan heidän yhteystietonsa.

Vanhemmat lähtivät jo laskeutumaan rappuja, kun poika katsoi häntä suoraan, hymyili varovasti ja sanoi:
- Heippa, lähtien samalla isänsä jälkeen.
Hänelläkin oli joskus ollut poika, joka oli katsonut häntä noin.
- Hei, Risto rykäisi.
Kolmikko pysähtyi tasanteelle ja jäi odottamaan mitään hänellä olisi sanottavaa. Risto ei jäänyt epäröimään, jos olisi, hän ei olisi varmaan saanut sanotuksi mitään.
- Onko teillä kännykkää?
- Tietysti, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
- Voisitteko soittaa tähän numeroon? Risto kysyi, laski korin eteisen lattialle ja kävi kaivamassa takkinsa taskusta rahapussin.
Hän palasi lompakkoa kaivellen rappukäytävään, mies oli tullut lähemmäksi kännykkä valmiina käsissään.
Risto luetteli numeron.
- Kysy onko Mika puhelimessa, ja jos on, niin sano, että Risto on valmis.
Mies katsoi häntä ihmeissään, mutta nyökkäsi ja nosti kuulokkeen korvalleen.

Risto työnsi kädet taskuunsa estääkseen niiden vapinan näkymisen. Juuri kun hän luuli, ettei toisessa päässä vastattaisi ollenkaan, mies alkoi puhua. Hän esitteli itsensä Jaakko Syrjäseksi, kysyi Mikaa ja sanoi sitten kuten Risto oli käskenyt.
- Ei minusta, Jaakko sanoi ja katsoi tutkivasti Ristoa.
Risto tunsi tuon kysymyksen niin hyvin. Jaakko laski katseensa ja alkoi selittää mistä tunsi Riston. Miehen käydessä tarinaa lävitse, hänen vaimonsa pyyhki uudet kyyneleet pois poskiltaan.
- Hän haluaa puhua kanssasi, Jaakko sanoi ja ojensi puhelimen Ristolle.
Varovasti hän tarttui luuriin ja nosti sen korvalleen.
- Haloo, Risto sanoi.
- Onko tuo juttu totta? niin tuttu, mutta viime vuosina äänetön ääni kysyi.
- Taitaa se olla.
- Ja sinä siis olet valmis hoitoon?
- Joo, Risto sai vain sanotuksi.
- Miksi nyt?
Risto katsoi pientä poikaa. Mietti kuinka tämän ollessa hädässä Pirkko ja Matti olivat vain kilvoitelleet viimeisestä oluesta, kuinka kukaan muu ei ollut auttanut, kuinka hänessä oli kuitenkin ollut jotain hyvää tuollaiseen tekoon, mutta kaikista eniten sitä, että hän oli ihan liian aikaisin riistänyt omilta pojiltaan tuollaisen luottamuksen mikä Jimin silmissä paistoi.
- Minä haluan raitistua. Ja minä haluan olla osa teidän elämäänne.
Linjalla tuli pitkä hiljaisuus, niin pitkä, että Risto epäili jo puhelun katkenneen.
- Me tullaan Matiaksen kanssa iltapäivästä, sun on parempi olla kämpillä.
- Kiitos. Kyllä minä olen.
Risto ojensi puhelimen takaisin, eikä kehdannut katsoa Jaakkoa silmiin.
- Voimia raitistumiseen, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Minun äitini on ollut nyt kuivilla kahdeksan vuotta. Hienoa aikaa kaiken sen helvetin jälkeen.

Risto katsoi Jaakkoa silmiin, näki niissä pelkkää rohkaisua. Hän vilkaisi vielä Jimiä, joka hymyili aurinkoisesti. Hiljaa hän lähti takaisin asuntoonsa, jäi odottamaan poikiaan. Jos hän pystyi pelastamaan toisen ihmisen hengen, kyllä hän pystyisi siihen itsensäkin kohdalla.

Ehdinpäs tämän päivän puolelle!

Edit: Älkää ihmetelkö kommentteja, alunperin tässä Jimin näkökulmassa käytettiin oikeaa nimeä ja Riston näkökulmassa pojan nimi oli vaihtunut Elmeriksi. Älkää kysykö miksi. Nolo kaatuminen maaliviivalla.

tiistai 23. joulukuuta 2014

23. luukku: Elämän erikoiskokeet, osa 2


Helsingistä Tero siirtyi Käpylän klinikalle kuntoutumaan. Päättäväisesti hän treenasi ja opetteli kävelemään uudelleen ja pääsi Käpylästä kotiin. Vaikka sukulaiset ja kaverit olivat tulleet katsomaan häntä jo Helsinkiin, nyt vierailijoita oli lähes joka päivä. Tero nautti seurasta, valitti toipumisen hitaudesta, mutta vannoi jokaiselle vielä palaavansa parempana kuin koskaan aiemmin. Hän sai vastaukseksi vain väkinäisiä hymyjä ja vältteleviä katseita. Minä näytän vielä noillekin, Tero ajatteli.

Sitä näytönpaikkaa ei kuitenkaan tarjottu. Eräänä päivänä manageri ja tallin edustaja tulivat vierailulle Suomen MM-rallin testien aikaan. Hyvin korrektisti tallin edustaja ilmoitti, että Teron ajosopimus oli purettu. Tallin lääkäri oli konsultoinut leikanneita kirurgeita ja toipumisen tuloksiin vedoten he olivat tulleet siihen tulokseen, että Terosta ei enää olisi ajajaksi. Luonnollisesti edustaja oli hyvin pahoillaan Teron kohtalosta ja ylisti kuinka hieno työntekijä tämä oli ollut ja tehnyt upeita tuloksia heidän kanssaan.

Tero ei puhunut mitään. Matto oli vedetty hänen altaan ja vastassa oli pelkkää mustaa. Manageri pahoitteli tilannetta ja halusi myös purkaa heidän välisensä sopimuksen. Niinpä tietysti, kuka sitä rampaa rallikuskia haluaisikaan edustaa. Tero pyysi miestä poistumaan ja käski laittaa kaikki tarvittavat paperit postin kautta.

Ulkona Suomen kesä oli kauneimmillaan. Mutta hän ei välittänyt paskan vertaa yhtään mistään. Kaikki oli siitä eteenpäin vain ihan sama.

Ihan sama, että hän pääsi kotiin toipumaan. Hän kieltäytyi lisäkuntoutuksesta, sillä jos hänestä ei ollut enää ajajaksi, niin hän voisi yhtä hyvin maatua sängyn pohjalle. Kunpa hän olisikin kuollut siinä onnettomuudessa, kun tämä kerta meni tällaiseksi.

Tero lakkasi lähes kokonaan puhumasta. Jos joku tuli käymään, hän vain tuijotti ikkunasta ulos. Hän kuuli oven ulkopuolelta kuiskaukset, joissa luvattiin hänen vielä palaavan ennalleen. Mutta Tero tiesi, että mikään ei palaisi ennalleen.

Hän ei katsonut televisiota tai kuunnellut radiota, käynyt netissä tai ollut ylipäätään kiinnostunut yhtään mistään. Harva sukulainen jaksoi enää vaivautua paikalle. Kaverit alkoivat tulla pareittain, sillä yksin oli hankala pitää juttua yllä. He jopa järjestivät Terolle yllätyksen, perinteinen retki Jyväskylään katsomaan ralleja, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä. Ja kun Pete ja Joni yrittivät isän kanssa maanitella häntä lähtemään, hän raivostui täysin ja alkoi paiskoa heitä päin kaikkea mitä käsiinsä sai. Tuon kohtauksen jälkeen Tero sai olla vielä entistäkin enemmän rauhassa ja omissa oloissaan.

Siihen päivään asti, kun Sini hyökkäsi sisään.

Tero havahtui oven kolahdukseen, luuli sen olevan äiti, joten hän ei edes aukaissut silmiään.
- Hyi helvetti, kuinka tunkkainen ilma täällä on.
Tero räväytti silmänsä auki ja kohottautui katsomaan. Sini veti juuri verhoja pois ikkunan edestä ja hamusi tuuletusikkunaa auki.
- Älä koske siihen, Tero ärähti.
- Mahdollisesti saat raitisilmamyrkytyksen, mutta minä en tässä udussa hengitä, Sini vastasi yhtä kipakasti.
- Mä käskin sua olla koskematta.
- Tai mitä? Alatko heitellä minuakin kaikella käteen sattuvalla?
Niinpä tietysti, eihän mikään pysynyt täällä salassa. Tero vajosi takaisin tyynyille. Sinikin lähtisi pian, kun hän vain pysyisi hiljaa. Se tehosi muihinkin.
- Vieläkö ajatteli kauankin hautoa päätä perseessäsi?
Tero ei vastannut mitään. Sulki vielä silmänsä keskusteluhaluttomuuden merkiksi.
- Minun puolestani sinä voit vaikka homehtua tänne komuuttiisi, mutta jumalauta, sä et Jonia ja muita jätkiä kohtele noin paskasti. Minä olen aina tiennyt millainen itsekäs urpo sä olet, mutta ne pojat pitää sua veriveljenään.
Teron kasvoilla värähti ja se sai Sinin vain puhumaan entistä vihaisemmin.
- Kyllä, mä seurasin teitä sinä päivänä ja näin kuinka te vannoitte sen valan. Mutta herra kusipää on päättänyt unohtaa sen ja aikoo märehtiä kohtaloaan hamaan hautaan saakka välittämättä muista muurahaisen vitun vertaa, mutta mä tulin kertomaan, että sellainen peli ei vetele.
Hänen niin tekisi mieli vastata takaisin, mutta Tero malttoi pysyä hiljaa.

- Jätkät kunnioittaa sua ihan liikaa pystyäkseen sanomaan sitä mitä sun tarvitsee kuulla. Ja sähän olet aina ollut niin äidin ja isän kultapoika, että ne varmaan mielellään pitää sua pumpulissa niin kauan kuin elävät, Sini pilkkasi häntä.
Peiton alla Teron kädet alkoivat puristua nyrkkiin.
- Okei, sulla kävi ihan helvetin huono tuuri, mutta sinä et ole ensimmäinen etkä viimeinenkään ihminen, jonka unelmat murskaantuvat. Sekin kuuluu elämään, hetki nuollaan haavoja ja sitten lähdetään jahtaamaan uusia unelmia. Joten nyt sinä nouset siitä pesästäsi. Käyt suihkussa, kiität äitiä ja isääsi avusta, käyt jokaisen ystävän luona kiittämässä tuesta ja pyydät anteeksi käytöstäsi ja alat hoitaa itsesi kuntoon ja keksiä mitä teet isona.
- Kuulostaapas helpolta, Tero tuhahti kitkerästi.
- Hallelujaa, hän puhuu.
- Sinäkö oikeasti luulet, että minä tästä piristyn, kun sinä vain käyt käskemässä?
- No en, jos mä käskisin sun pysyä siinä sängyssä kuolemaasi asti, niin sitten sä voisit noustakin, Sini hymyili vinosti.
- Painu helvettiin täältä, Tero karjaisi.
Eikä siitä huudosta kestänyt kauan, kun hänen ovelleen koputettiin ja äiti astui sisään lupia odottamatta.
- Tuota, pitäisiköhän sinun Sini lähteä, ettei Tero turhaan rasitu, äiti sanoi pehmeästi, mutta katse oli terästä, eikä jättäisi varaa pullikoinnille.
Sini katsoi Marja-Riittaa hetken, käänsi sitten katseensa Teroon.
- Joo, tietysti Teron pitää saada levätä.
Ääni oli ivaa tihkuva ja katse pelkkää halveksuntaa, ja ensimmäistä kertaa Tero tunsi olonsa naurettavaksi.

Sini lähti sen enempiä sanomatta. Äiti tuli lähemmäksi sänkyä, yritti kohentaa peittoa, mutta ärtyneenä Tero tönäisi hänen kätensä kauemmas.
- Anna olla.
- Mikä sinulla on? Kyllähän minun täytyy sinua auttaa.
- Jätä mut rauhaan, Tero ärähti.
Hämmentyneenä äiti lähti ja Tero jäi yksin. Ikkuna oli edelleen auki, hän kuuli tuulen havinan pihakoivuissa ja satunnaiset autot tiellä, mutta ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin Sinin käyntiä. Naisen katse, kun äiti oli rynnännyt suojelemaan häntä. Tero yritti olla ajattelematta sitä, mutta käänsi hän kylkeä kuinka usein tahansa tai sulki silmänsä, se mielikuva pysyi. Sinin silmissä hän oli pelkkä hemmoteltu pikkupoika, ei aikuinen mies, joka oli selviytynyt vakavasta onnettomuudesta.
Niin, hän oli selviytynyt. Oliko hän taistellut henkensä puolesta vain päätyäkseen makoilemaan vanhempiensa peräkammariin aikansa loppuun asti?

Teron ajatustyö vaati vielä muutaman päivän kypsyttelyä ennen kuin hän oli valmis. Hän yritti pyyhkiä Sinin ohjeet pois mielestään käydessään suihkussa, pukeutuessaan ja napatessaan auton avaimet eteisen pöydältä. Hän teki tämän koska itse halusi, ei siksi, että se yksi oli käynyt täällä räkyttämässä. Käsi auton oven kahvalla hän tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta onnettomuuden jälkeen kun hän lähti ajamaan. Kylmät sormet silittivät selkärankaa ja pari hikipisaraa nousi ohimoille. Niistä välittämättä hän istui etupenkille, siirsi istuimen äidin jäljiltä taaksepäin ja käynnisti moottorin. Volvon käyntiääni, ilmastoinnin pöhinä ja radion hiljainen taustaääni olivat kaikki tuttuja, mutta hänen oma olonsa… Häntä pelotti pahemmin kuin ikinä ennen. Nieleskellen Tero laittoi vaihteen silmään ja vapautti kytkimen. Jo pihatien 10 km/h tunnissa tuntui huimalta vauhdilta, eikä hän neljääkymppiä nopeammin ajanut Villen luo, onneksi sinne pääsi kiertelemään sivuteitä.

Tero sammutti auton tuttuun pihaan ja istui hengästyneenä paikoillaan. Hän oli selvinnyt. Terosta oli valokuvia, kun hän istui isänsä sylissä ja ohjasi auto kahden vanhana, mutta 22 vuotta myöhemmin tuli se päivä, kun hän oli pelännyt ajamista, ja jotenkin tuntui, että pelko ei ihan heti antaisi periksi. Tero nousi ylös autosta ja suuntasi ovelle, se ei tietenkään ollut lukossa ja hän löysi Ville keittiössä juomassa ”aamukahvia”. Kello oli neljä, mutta Ville teki töitä yövartijana, ja tämän elämänrytmi oli vähän poikkeuksellinen. Hänen ilmestyttyään ovensuuhun Ville ei sanonut mitään, nyökkäsi vain kahvinkeittimen suuntaan. Teron ei tehnyt mieli kahvia, joten hän istui Villeä vastapäätä, mietti hetken sanomisiaan.
- Mä tulin pyytämään anteeksi, olen ollut käsittämättömän paska ihminen.
- No ei voi kiistää, Ville tuumasi ja siemaisi kahviaan.
Tero hymyili varovasti, Villeltä kuuli aina totuuden.
- Ei mun olisi pitänyt sulkea sinua tai muitakaan ulkopuolelle, mutta mä vaan olin… Aika maassa, noin lievästi sanottuna. Ei se mikään selitys ole, kaveria ei pitäisi jättää ikinä. Anteeksi.
Ville nyökkäsi hyväksyvästi.
- Mitäs nyt? hän kysyi.
- Kai tässä pitäisi alkaa keksiä mitä tekee isona, kun ei siitä rallista kerta tule mitään. Ei vittu, Tero huokaisi.
- Eihän sulla kiirettä ole.
- No ei kai, mutta ei se tuo kattoon tuijottaminenkaan enää kovin hohdokasta ole.
Ville nyökkäsi ja Tero avautui saman tien ajopelostaan ja aikeistaan kiertää kaikki kaverit illan aikaan lävitse. Ville vain istui hiljaa ja nyökytteli hyväksyvästi, oli ollut oikea ratkaisu aloittaa täältä.

Villen luota Tero ajoi Petelle, edelleen hiljaa, sieltä Juusolle, Lassille ja viimeisenä Jonin luo. Jonin tapaamista hän oli jännittänyt eniten, mutta mies ei pukahtanut mitään Sinistä. Ehkä tämä ei edes tiennyt, että Sini oli käynyt potkimassa häntä liikkeelle. Toivottavasti ei tiennyt.
Tero pyysi ja sai anteeksi kaikilta. Vähän hän oli jätkien reaktioita jännittänyt, mutta jokainen ymmärsi ja oli valmis jatkamaan eteenpäin sen kummemmin hänen käytöstään murehtimatta.

Kesä alkoi vaihtua syksyksi, Tero jatkoi fysioterapiaa ja alkoi tehdä osa-aikatöitä tutun autokorjaamolta. Ajopelko alkoi unohtua ja hän myös muutti omaan kämppään. Tero mietti oman talon rakennuttamista, mutta ei hänellä siihen vielä ollut energiaa, joten kaksio kylältä joen varresta oli ihan hyvä ratkaisu. Pääsipähän ainakin pois isän ja äidin nurkista.

Tero ei vieläkään pystynyt katsomaan urheilu-uutisia ja vältteli parhaansa mukaan kaikkea ralliin liittyvää. Hän kyllä oli mukana Peten verstaalla korjaamassa autoja, mutta ei lähtenyt kankaalle tai halunnut kuulla muiden suunnitelmia kisoista. Jätkät onneksi ymmärsivät ja he jauhoivat juttua kaikesta muusta.

Talvella oli Jonin ja Saran häät. Joni oli maatalon poikia ja häät piti tietysti järjestää vuoden hiljaisimpaan aikaan. Kaikki viisi kaverusta olivat bestmaneja, ja polttarit olivat sellaiset, joista olisi riittänyt tuleville sukupolville kerrottavaa, jos joku olisi niistä muistanut jotain. Loppuillasta todisteina oli vain kännykkäkameran otoksia. Saran kaasoina oli hänen siskonsa Taru, ja Sini. Tero yritti olla kuin ei olisikaan, kun he seitsemän joutuivat keksimään ohjelmaa häihin. Hän ei ollut puhunut tai edes nähnyt Siniä sen viime kesän jälkeen, ja Tero olisi mielellään pitänyt asian niin.

Joni oli hääpäivän aamuna herttaisen hermostunut, ja kirkon sakastissa Pete tarjosi taskumattia, kun papin silmä vältti. Sara oli sädehtivän kaunis morsian valkoisissa ja timanteissa. Kaasoilla oli samanlaiset pitkät iltapuvut, tumman violetit ja jotain liehuvaa kangasta. Tero vilkaisi vain kerran Siniä ja tiesi senkin olevan liikaa. Sini oli tyrmäävä. Tero katsoi ystäviään, mutta yksikään heistä ei tuijottanut suu auki Siniä. Tero ei voinut ymmärtää miksi ei. Eivätkö he nähneet kuinka Sinin nutturasta valui muutama houkutteleva kihara niskaan, tai kuinka rinnat piirtyivät houkuttelevasti esiin kankaan alta, tai kuinka tiukasti kangas nuoli naisen pyöreää lantiota? Tero tuijotti harmaata lattiaa ja epäili olevansa kuumeessa. Tai muuten vain jossain mielenhäiriössä.

Viimein oli aika käynnistää seremoniat. Terolla ei ollut muuta virkaa kuin seistä ryhdissä, Pete antoi sormuksen ja Taru luki jonkun raamatunkohdan. Kirkosta siirryttiin riisisateessa juhlapaikalle. Häät olivat isot, ohjelma perinteinen ja tunnelma mukavan rento. Tero yritti koko illan olla huomaamatta Siniä, ja onnistui aika hyvin, mutta ne kerrat, kun hän sai naisen silmiinsä, tekivät tyhjäksi kaikki ne hetket, jolloin hän ei ollut katsonut Siniä. Sini taas ei katsonut häneen kertaakaan, mikä oli vain hyvä, hän vakuutteli itselleen. Sinin vieressä istui edelleen se homppeli, jonka hän muisti nähneensä joskus jossain.

Päivä oli jo vaihtunut uuteen monta tuntia sitten, kun Joni ja Sara kutsuivat kaasot ja bestmanit rinkiin ennen kuin lähtisivät.
- Me halutaan vaan vielä kiittää, että teitte meidän päivästä näin mahtavan. Taru se sun puhe oli ihana ja teidän morsiamenryöstö niin hauska, Sara sanoi koko olemus hymyillen.
Eikä siihen ollut sanomista, he vain nyökkäilivät ja hymyilivät. Häät olivat olleet hienot. Marko ilmestyi Sinin taa, nosti kätensä omistavasti naisen harteille ja kysyi:
- Joko sä kerroit?
- En. Enkä mä täällä halua kertoa, Sini suhahti, mutta kaikki olivat jo kiinnittäneet heihin huomionsa.
- Kertoa mitä? Sara kysyi ihmetellen.
- Mä kerron joku toinen kerta.
- No anna nyt tulla vaan.
- En mä halua viedä huomiota teidän häistä.
- Nämähän ovat jo loppumassa, kerro, kerro, Sara hoputti. Muut olivat syventyneet seuraamaan keskustelun vaihtelua päät heiluen. Paitsi Tero, hän katseli jälleen lattiaan.
- Marko kosi minua ja meidän häät on ensi elokuussa.
- Eikä, vähän ihanaa, Sara kiljaisi ja hyökkäsi halaamaan Siniä ja Markoa.
Tämä oli juuri se ämpärillinen kylmää vettä, jota Tero oli kaivannut. Ei hän mitään ollut ehtinyt miettiä, lumoutunut vain tuosta perhanan iltapuvusta, mutta sekin riisuttaisiin kohta… Marko riisuisi sen ja pääsisi tutkimaan Sinin vartaloa ja… Ja mitä hän oli miettinyt? Niin, ilman iltapukua Sini olisi taas se ärsyttävä mäkättäjä, jossa ei ollut mitään huomion arvoista.
Muut onnittelivat pariskuntaa, mutta Tero ei inahtanutkaan. Hän vain lähti perääntymään kohti boolimaljaa ja täytti kertakäyttömukinsa uudelleen.

Häät vaihtuivat härkäviikkoihin ja kevään ensi merkkien ollessa ilmassa Tero törmäsi naapurikunnan baarissa Erikaan. Erikalla oli lyhyt tumma tukka, nauravat silmät ja poskessa hymykuoppa. Alkuillan he katselivat toisiaan ja keskiyön jälkeen Tero rohkeni lähestyä naista baaritiskillä ja tarjota juotavaa. Kun toisella oli edessä kuiva omenasiideri ja toisella olut, he upposivat keskusteluun ja kaikki oli ihmeen helppoa. Juttu ei tuntunut loppuvan millään, satunnaiset hipaisut tuntuivat joka puolella kehoa ja Tero tunsi ensimmäistä kertaa aikoihin kiinnostuvansa. Joten valomerkin jälkeen hän kävi ilmoittamassa kavereilleen, että häntä ei tarvitsisi odottaa kyytiin, vaan hän lähtisi varmistamaan, että Erika pääsisi kotiin turvallisesti.

Erikan koti tuntui heti kodilta, tai ehkä se oli Erika, joka sen tunteen aiheutti. Yhteinen yö ei jäänyt yhteen, ja kevään vaihtuessa kesään he olivat jo ihan oikeasti parisuhteessa. Juhannuksen jälkeen alkoi molemmilla kesäloma ja he alkoivat puhua yhteisestä asunnosta, vaikka välimatkaa ei ollut kuin 35 kilometriä, oli sekin liikaa. He päättivät asettua Teron kotikuntaan, sillä Terolla oli edelleen työnsä, ja Erika sai vanhainkodista äitiysloman sijaisen paikan. Teron pieni kaksio vaihtui isompaan kolmioon, he kyllä puhuivat omakotitalosta, mutta katsoivat viisaammaksi kokeilla ensin yhteisasumista vuokralla ennen satojentuhansien asuntolainaa. Mutta ei yhteinen virallinen osoite tuonut esiin mitään sellaista mitä he eivät olisi tienneet jo ennestään. Tero oli onnellinen, Erikan kanssa yhteinen elämä oli helppoa ja hauskaa.

Erika sai houkuteltua hänet jopa ralleihin. Vanha jengi kokoontui yhteen ja he kiersivät erikoiskokeita kolme päivää kosteissa tunnelmissa. Tietysti se kirpaisi nähdä kaikki se, mikä oli ollut niin lähellä, mutta ei niin paljoa kuin Tero oli pelännyt. Hänellä oli työ, terveys ja Erika, siinä oli paljon enemmän kuin hän olisi uskonut saavansa niinä mustina kuukausina sairaalassa ja kotona. Ralleissa bilettäminen oli niin hauskaa, että Erika keksi, että heidän täytyisi järjestää tupaantuliaiset samalla jengillä. Erikan ehdottama viikonloppu ei kuitenkaan käynyt, sillä muut olivat menossa Sinin häihin.
- Kuka Sini? Erika kysyi.
- Yksi joka joskus ajoi meidän kanssa rallia.
- Miksi sua ei ole sitten kutsuttu?
Tero keskittyi oluttölkkiinsä ja viimein Pete vastasi hänen puolestaan.
- Tero ja Sini eivät ole oikein ikinä tulleet toimeen keskenään.
- Ai, vaikea uskoa, että Tero ei tulisi jonkun kanssa toimeen. Mutta miten olisi sitten seuraava viikonloppu?
Muut alkoivat suunnitella tupareita, mutta Tero oli hiljentynyt ajatuksiinsa. Sini siis menisi naimisiin. No, siinä ainakin kaksi idioottia saisi toisensa.

Tuparit olivat ja menivät, ja yhteinen elämä Erikan kanssa tuntui edelleen juhlalta syksyn edetessä. Joulukuun alussa Erika lähti tyttöporukan kanssa perinteiselle pikkujouluristeilylle. Tämä olisi ensimmäinen työpäivää pitempi ero heille. Erika vähän epäröi lähtemistä, mutta Tero patisti naisen lähtemään, vaikka tiesi ikävöivänsä tätä.

Lauantai-ilta tuntui kovin tyhjältä yksin kotona, joten Tero päätti lähteä kylän ainoaan baariin. Hän soitti kaverit lävitse, mutta Ville oli lähdössä töihin, Joni ei uskaltanut jättää Saraa, joka oli raskaana, Lassi oli löytänyt uuden tyttöystävän ja halusi luuhata tämän luona, Juuso oli työkeikalla Saksassa ja Pete oksennustaudissa. Tero epäröi lähteä yksin, mutta päätti, että baarissa varmaan oli tuttuja, ja parempi sekin kuin yksin kotona odottaminen.

Baari oli odotettua tyhjempi, ja Tero jäi istumaan tiskin äärelle. Kolmannen oluen aikana Sini ryntäsi tiskille. Tero huomasi tämän olevan poissa tolaltaan, mutta keskittyi tuijottamaan tuoppinsa pohjaan, kun Sini tilasi ensimmäisen tequilan. Hän ei todellakaan halunnut riidellä, puhua tai edes katsoa Siniä. Onneksi viereen tiskille saapui Pasi, he olivat olleet yhtä aikaa yläasteella ja ammattikoulussa. Tero uppoutui muistelemaan menneitä ja muuten vaan turisemaan Pasin kanssa ja saattoi samalla unohtaa Sinin. Aina siihen asti, kun hän päätti lähteä kotiin. Pilkkuun oli aikaa viisi minuuttia, eikä oluen kiskominen enää jaksanut kiinnostaa. Tero hyvästeli Pasin ja suuntasi narikan kautta kotimatkalle.
 
Baarin takaa pääsi oikopolkua pitkin pururadalle, joka puolestaan kulki Teron ja Erikan kodin takapihalla. Tero halusi mahdollisimman pian nukkumaan ja päätti oikaista, eikä lähteä kulkemaan puolta kilometriä pitempää matkaa jalkakäytäviä pitkin. Päätös alkoi kaduttaa heti, kun Tero pääsi nurkan taakse. Hän näki naisen nojaamassa seinää vasten. Askelta myöhemmin hän tajusi tämän olevan Sini. Toinen askel ja Tero sai huomata Sinin oksentavan ja vielä yksi askel lisää niin hän kuuli naisen itkevän. Tero pysähtyi epävarmana ja mietti jo kääntymistä kannoillaan, kun Sini huomasi hänet.
- Shinäkin shiinä, hän tuhahti ja pyyhki silmiään. – Onko shun pakko tunkea nenäsh joka paikkaan?
- Ihan kuule olin vain menossa ohi tästä, Tero ärähti.
- No mene shitten! Sini huusi itkunsekaisella äänellä, joka sortui lopullisesti uuden oksennusryöpyn myötä.
Tero ehti jo Sinin ohi, kun hän pysähtyi ärtyneenä. Huokaisten omalle laupias samarialainen –hetkelle hän kääntyi.
- Kuka sun kanssa on täällä?
Sini ei vastannut, itki vain seinää vasten.
- Millä sä meet äitis luo?
- Ei kuulu sulle, Sini kiljaisi.
Tero tunsi jo takahampaidensa narskuvan yhteen, mutta hän yritti vielä hetken hillitä itseään.
- Täällä on varmaan viisitoista astetta pakkasta, kukaan ei ole sun kanssa, eikä kyytiä näy.
- Vittu mä nukun vaikka hangessa.
- Jos mä soitan sulle taksin.
- Kotiin mä en mene.
Tero tunsi pulssinsa nousevan, Sini oli edelleen sama ärsyttävä, itsekäs ja tyhmä kakara. Hän nappasi Sinin kyynärpäästä kiinni ja lähti retuuttamaan tätä kohti oikopolkua. Siinä missä hän oli odottanut Sinin aloittavan vastaanhangoittelun, tämä tulikin kiltisti hänen vierellään. Tero vilkaisi Siniä ja tajusi hänen itkevän jälleen. Voi vittu, olisi pitänyt sittenkin jäädä kotiin.

***

Sini uiskenteli pitkään unen ja valveen rajamailla, mutta viimein hän antoi todelle periksi ja aukaisi silmänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli. Sini nousi istumaan ja katsoi ympärilleen. Tapetit olivat vaaleat, seinällä joku imelä sisustustarra, ikkunasta näkyi tuntemattomalle kadulle. Sini oli kömpinyt ylös punaiselta sohvalta, joka oli varmasti levitettävä malli. Sohvan vieressä oli ämpäri ja hänen päällään oli ollut viltti. Hetken Sini keräsi rohkeutta astua ulos ovesta. Hän ei kenenkään ystävän tai sukulaisen luona ollut, siitä hän oli varma, mutta ehkä joku tuttu. Toivottavasti joku tuttu.

Sini avasi oven ja sai heti katua toivettaan. Ovea vastapäätä oli olohuone, jonka leveällä sohvalla istui Tero muki käsissään. Mies mulkaisi häntä ja jatkoi television katsomista. Sini värisi sisältäpäin. Ei tätä, ei nyt. Ei juuri nyt.

Hän tutki nopeasti ympäristöään, vasemmalla oli keittiö, oikealla eteinen ja ovi: hänen pakotiensä. Sini livahti eteiseen ja bongasi kenkänsä lattialta. Hän kumartui vetämään saapikkaat jalkaansa ja alkoi sen jälkeen hamuta naulakosta omaa takkiaan.
- Aiotko sä vaan livahtaa karkuun sanomatta mitään? Tero kysyi kauempaa käytävältä.
Sini oli löytänyt oman takkinsa ja pukeutui siihen, kiinnittämättä mitään huomiota Teroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka tänne oli joutunut, ja pitäisi mielellään asian niin.
Hän oli jo käsi oven kahvalla, kun Tero puhui jälleen:
- Jotain unohtui, hän sanoi merkitsevästi.
Sini pyörähti ympäri ja näki Teron roikottavan hänen iltalaukkuaan. Ehkä hän ei tarvitsisi sitä. Niin, ehkä hän ei tarvitsisi rahapussia, kännykkää ja kotiavaimia.
Hän ojensi kätensä, mutta Tero ei liikahtanutkaan.
- Ensin saat vastata pariin kysymykseen. Mitä se eilinen oikein oli?
- Ei kuulu sulle, Sini vastasi napakasti. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä Tero tarkoitti, mutta mikään mikä liittyi häneen, ei kuulunut Terolle.
- Muistatko sä eilisestä mitään?
Äänensävy, jolla kysymys esitettiin, sai Sinin levottomaksi, ja hän kysyi ennen kuin ehti miettiä.
- Ei kai me menty sänkyyn?
Teron kasvoille levinnyt hämmennys antoi paremman vastauksen kuin sanat ikinä, mutta Sini toivoi, ettei olisi koskaan esittänyt tuota kysymystä.
- Miksi me oltaisiin menty sänkyyn? Tero esitti vastakysymyksen.
- Mä haluaisin nyt lähteä ja mä en usko, että sä haluat mun olevan täällä yhtään pitempään, joten anna mun laukku tänne, Sini sanoi.
Tero katsoi häntä kulmat kurtussa, mietti jotain.
- Sä oksensit ja itkit eilen baarin nurkalla, et kuulemma voinut mennä kotiin ja uhkasit jäädä mieluummin vaikka hankeen nukkumaan. Toin sut meille ja saatoin tonne vierashuoneeseen, sen jälkeen menin nukkumaan. Yksin. Omaan sänkyyn.
Tero heitti iltalaukun punastelevalle Sinille ja helpottuneena hän lähti ulos talosta.

Sini oli ollut eilen ehdottomasti drinkin tarpeessa, mutta ehkä tarvetta olisi kannattanut rajoittaa muutamalla paukulla. Olla nyt kaikista ihmisistä jonkinasteisessa kiitollisuudenvelassa juuri Terolle. Se vaan menisi samaan konkurssiin, johon hänen elämänsä oli ajautunut viimeisten kuukausien aikana.
 
Hän oli tullut kotiin ja luullut saavansa nuolla rauhassa haavojaan, mutta äiti oli kaatanut maitonsa täysin kuullessaan hänen jättäneen Markon kanssa eropaperit. Vajaa neljä kuukautta häiden jälkeen. Äiti oli ollut niin onnellinen, kun hän oli löytänyt Markon kaltaisen kunnollisen, tunnollisen ja varakkaan miehen ja äidin mielestä hän heitti kaiken liian helposti pois. Mutta kuinka he voisivat jatkaa yhteistä elämää, kun halusivat niin eri asioita? Marko halusi hänestä edustavan kotirouvan ja Sinin mahdollisimman pian raskaaksi, Sini taas oli juuri saanut tutun tutulta tilaisuuden päästä töihin erään rallitallin logistiikasta vastaavaan yksikköön. Sini aikoi ottaa työn vastaan, mikä Markolle ei sopinut ollenkaan. He olivat umpikujassa, jossa kumpikaan ei suostunut joustamaan, joten parempi oli laittaa eropaperit vetämään. Sen he sentään olivat saaneet sovituksi yhdessä. Sini saattoi olla nyt täysin rehellinen itselleen ja tunnustaa, että hän oli ollut epävarma jo ennen häitä, mutta oli kuitannut sen normaalilla paniikilla. Eikä heidän suhteensa ollut enää aikoihin ollut sellainen ihanan rakastunut, enemmänkin vain kaverit, jotka toisinaan harrastivat seksiä.
 
Hän oli nyt 25-vuotias eroamassa oleva nainen, joka joutui aloittamaan kaiken alusta. Sini aikoi ottaa työn vastaan ja kopistella Suomen pölyt pois jalkapohjistaan.

Kotona äiti oli leppynyt ja he saivat puhuttua asiat halki. Äiti tunnusti harmistuneensa, koska hän oli aina halunnut Sinille parasta. Toivonut, että tytär onnistuisi itse rakentamaan sellaisen elämän, jota hän ei ollut alkoholistimiehensä ja kroonisen rahapulan takia pystynyt tarjoamaan. Sini vietti kotona koko joulukuun ja tammikuun toinen päivä aloitti työt.
Rallikausi alkoi tammikuun lopulla ja Sini rakasti työtään, sen hektisyyttä ja sitä, että yksikään päivä ei ollut samanlainen eilisen kanssa. Hän oli muuttanut Markon asunnosta, kasannut tärkeimmät tavaransa pieneen varastoon Helsinkiin ja loput kantanut kirpputorille. Sini alkoi rakastaa uutta elämäänsä ja sen tuomaa vapautta, jopa juurettomuutta.
 
Siinä missä Sini lenteli vapaasti maasta toiseen, oli Teron aikomus kaivaa juuret yhä syvemmälle kotikunnan multiin. Hän oli joulupäivänä kysynyt Erikaa kihloihin, ja maaliskuun alussa Erika oli jännittyneenä ilmoittanut olevansa raskaana. Tero oli ollut ensimmäiset sekunnit järkyttynyt, sitten yllättynyt ja lopulta riemuissaan ratkeamispisteeseen asti. Hänestä tulisi isä! Hän saisi lapsen rakastamansa naisen kanssa. Jälleen Tero sai ihmetellä onneaan.

Hän oli alkanut miettiä uutta ammattia, sillä autojen rassauksesta oli jo suurin mielenkiinto hävinnyt. Mutta kasvava perhe tarvitsi rahaa kaiken hankkimiseen, joten Tero jatkoi töissä, kuten Erikakin syykuun loppuun asti, ennen jäämistään äitiyslomalle. Marraskuun 4. päivä Erika herätti Teron puoli tuntia ennen kellonsoittoa, sillä hänen lapsivetensä oli kastellut puolet sängystä.

Matkalla sairaalaan Erika sai rauhoitella Teroa, mutta synnytyssaliin päästyään roolit vaihtuivat. Tero katsoi sydän syrjällään Erikan kipuja ja toivoi kaiken olevan mahdollisimman pian ohi, ja että kaikki sujuisi hyvin. Kello 13.12 heidän poikansa syntyi, ja päästi sydänjuuria vavisuttavan parkaisun. Tero tiesi, ettei koskaan ollut ollut yhtä onnellinen. Tai rakastunut. Poika nostettiin Erikan rinnoille ja ihmeissään Tero katseli tuota pientä vaaleanpunaista pötkylää, hänen poikaansa. Ihmetellen hän hipaisi vauvan poskea. Iho oli niin pehmeää, verrattuna hänen sormenpäänsä karkeuteen. Ja se hetki, jona hän sai pojan viimein syliinsä. Niin kevyt, mutta silti maailman painavin. Poika makasi kiltisti paikoillaan, katsoi häntä pistävästi silmiin ja suoraan sydämeen. Vauva haukotteli makeasti, hetkeksi Tero kadotti pojan näkyvistään, kun outoa sumeutta ilmeni hänen silmiinsä. Vauva nukahti hänen syliinsä ja Tero alkoi tajuta elämänsä muuttuneen lopullisesti.
 
Poika kastettiin itsenäisyyspäivän jälkeisenä sunnuntaina Arttu Eelis Nurmeksi. Kummeiksi valikoitu Erikan sisko miehensä kanssa ja Pete ja Ville. Arki alkoi lapsen kanssa sujua paremmin kuin Erika ja Tero olivat kuvitelleet. Arttu joko söi tai nukkui, eikä paljoa valvottanut.

Myös ystävistä osa oli alkanut asettua aloilleen. Jonilla ja Saralla oli tytär, Elisa, uuden vuoden alkaessa Lassi kertoi heille tyttöystävänsä olevan raskaana. Pete viihtyi sinkkuna, eikä Villekään ollut löytänyt ketään vakituista ja Juusoa työ lennätti ympäri maailmaa, eikä hän edes tunnustanut haaveilevansa perheestä.

Erikalla oli pieni ikäero oman siskonsa kanssa ja kun elämä Artun kanssa sujui niin hyvin, hän ehdotti seuraavan lapsen yrittämistä kesän korvilla, kun Arttu oli puolivuotias. Tero oli edelleen niin esikoisensa pauloissa, että suostui enempiä epäröimättä. Yritystä ei tarvittu kuin kaksi kiertoa ja Erika oli taas raskaana. Laskettu aika osui seuraavan vuoden helmikuulle ja Tero kertoi asiasta muille Neste rallin biletunnelmissa. Erika olisi halunnut odottaa, että suurin keskenmenoriski olisi ohi, mutta Tero oli niin onnellinen ja muutaman oluen jälkeen vähän suustaan varomaton. Ystäviin saattoi kuitenkin luottaa, eivätkä he asiasta kertoisi eteenpäin. Petekin oli kesällä tavannut mukavan naisen, jonka kanssa seurustelu alkoi liukua vakavan puolelle. Elämäänsä tyytyväisinä, he kilistivät kaljoja toiseksi viimeisen erikoiskokeen maastossa.
- Täytyy ihmetellä, että miten meille on voinut käydä näin hyvin, kun miettii niitä nuoruuden toilailuja. Me oltiin melkoisia idiootteja, Lassi mietti ääneen. Alkoholi sai hänestä aina kovin syvällisen.
- Ylpein mä olen ehkä Terosta, en olisi uskonut, että sä sen Portugalin jälkeen nouset sieltä sängyn pohjalta. Ne oli aika synkkiä aikoja, Pete sanoi.
Muut hiljenivät, ja Tero tunsi edelleen syyllisyyttä tajutessaan kuinka huolissaan ystävät olivat joutuneet hänestä olemaan. Ohikiitävän hetken hän muisti Sinin huutamassa hänelle, naisen halveksunta oli ollut se sysäävä voima, jonka avulla hän oli kammennut itsensä ylös. Vaikka ei hän sitä ikinä muille tunnustaisi.
- Se tuntui silloin maailmanlopulta, mutta nyt kun miettii millaista mun elämä on, ja jos yläkerran ukko tarjoaisi mahdollisuutta vaihtaa paikkoja vaikka Latvalan kanssa, niin tuskin tarttuisin tilaisuuteen.

Muut hymyilivät tyytyväisenä ja keskittyivät sitten tien tapahtumiin. Tero mietti, missähän Sini oli. Hän ei ollut nähnyt tästä vilaustakaan sen jälkeen, kun Sini oli paennut heiltä sen ryyppyillan jälkeen. Muilta hän oli kuullut, että Sinin avioliitto oli karahtanut kiville pari kuukautta häiden jälkeen ja Tero oli siitä päätellyt, että sitä Sini oli itkenyt. Tero olisi tosin voinut kertoa heti, että siitä liitosta ei tulisi mitään. Sini tarvitsi jonkun ihan toisenlaisen miehen kuin se Marko.
Hän terästi kuuloaan, kun kuuli Sinin nimen mainittavan.
- Mitä sanoit? Tero kysyi Jonilta
- Että Sini haluaa nähdä kummityttönsä.
- Ai, Tero äännähti välinpitämättömästi.
- Mitäs Sinille? Juuso kysyi. – En ole nähnyt aikoihin.
- Hyvää sille, sai just ylennyksen. Eikä varmaan nähdäkään ennen vuoden loppua. Sini halusi nähdä Elisan ja hänen kalenterissaan on huomenna puolen tunnin väli, jolloin meidän on oltava Paviljongissa tytön kanssa.
Puheenaihe vaihtui, kun Ralliradiosta kuului ilmoitus pahasta kaadosta ja Juuso alkoi etsiä videota Facesta tai Youtubesta.

***

Erikan ja Teron kolmio alkoi käydä auttamattomasti liian pieneksi kasvavalle perheelle, ja oman kodin rakentaminen alkoi houkuttaa molempia. Syksyn he katselivat mitä myytäviä taloja oli kunnassa tarjolla, mutta mikään ei vaikuttanut kodilta. He kävivät pankinjohtajan juttusilla ja vihreän valon jälkeen siirtyivät talopakettien vertailuun. Teron sedän maista lohkottiin järvenrantatontti läheltä kunnan rajaa, näin Erikan vanhemmatkin asuisivat lähempänä. Lapsilla olisi turvallista leikkimaastoa ympärillä, eikä naapureita olisi heti viiden metrin päässä olohuoneen ikkunasta.  Kylän palveluihinkin olisi vain reilun kymmenen minuutin ajomatka.

Erikan ja Teron toinen lapsi syntyi ystävänpäivänä kello 3.48. Tero tiesi mitä odottaa, mutta silti tunteiden voima yllätti jälleen, kun hän sai Artun pikkuveljen syliinsä.

Arttu katseli Teron sylistä ihmeissään sairaalasängyssä nukkuvaa nyyttiä.
- Siinä on nyt sinun veljesi, Tero sanoi pojalleen.
- Eli, eli, Arttu toisti.
- Ei kun veli, Tero korjasi, ja kuin kutsuttuna pikkuveikka aukaisi silmänsä, katsoi heitä mietteliäänä ja alkoi sitten itkeä nälkäänsä.

Pikkuveli kastettiin kahta kuukautta myöhemmin Henri Ensioksi, kummeina oli kaksi Erikan serkkua ja Teron puolelta Joni, Juuso ja Lassi.

Arki kahden lapsen kanssa oli vähän haasteellisempaa kuin he olivat odottaneet, mutta Tero piti keväällä isyysloman ja molempien lapsien mummot olivat innokkaina apureina. Henri kärsi koliikista, siinä missä Arttu oli nukkunut yhdellä tai kahdella heräämisellä yönsä.
 
Silmät ristissä Tero kantoi huutavaa Henriä sylissään ja yritti hyssytellä vauvaa. Pojalle ei ollut kelvannut rinta ja tämä oli kuiva, mutta jokin sai hänet itkemään kuin pistettynä. 45 minuutin olohuoneessa marssimisen jälkeen Henri viimein nukahti. Tero laski vauvan varovasti sänkyynsä ja jäi jännittyneenä odottamaan heräisikö Henri siirtoon, mutta tämä vain mynkäsi hieman paikallaan ja jatkoi uniaan. Tero vajosi omalle puolelle sänkyä ja sai peräti kaksi ja puoli tuntia unta ennen kuin Henri herätti molemmat nälällään.

Samaan aikaan he olivat aloittaneet tontin raivaamisen ja toukokuun puolella maa oli tarpeeksi sulaa ja kuivaa pohjan kaivamista varten. Kesä oli ehdottomasti Teron elämän raskainta aikaa, häntä vedettiin kolmeen suuntaan: kotiin, töihin ja raksalle, mutta hän kesti sen, vaikka yöunista ja henkisestä kantista joutui aika paljonkin tinkimään, mutta kaikki tuntui sen arvoiselta, kun he pääsivät muuttamaan lehtien vaihtuessa vihreistä keltaisiksi.

Ensimmäisenä iltana Tero jäi vielä yksin istumaan olohuoneeseen muun perheen nukkuessa. Hän katseli ympärilleen vaaleanharmaassa olohuoneessa, kaikki tuoksui uudelta ja tavallaan hänen elämänsä nyt oli tässä. Kaikki oli saavutettu: puoliso, lapset ja oma talo. Seuraavan 25 vuoden aikana he maksaisivat lainan pois ja kasvattaisivat pojistaan miehistä. Hetkellinen onttous valtasi hänet, mutta se häipyi, kun hän kömpi makuuhuoneeseen. Erika makasi kippurassa keskellä sänkyä ja Henri tähtiasennossa keskellä häkkisänkyään. Tero asettautui varovasti omalle puolelleen, Erika havahtui puolittain hänen saapumiseensa ja tuli ihan rintaan kiinni. Tero asetti kätensä hänen ympärilleen ja nukahti hymy huulillaan.

Aika virtasi nopeaa vauhtia. Lapset kasvoivat, asuntolaina pieneni ja Tero ja Erika alkoivat liukua toisistaan kauemmaksi. Ehkä he vain unohtivat huomioida tarpeeksi toisiaan arjen karusellin keskellä tai sitten se rakkaus mitä heidän välillään oli ollut, oli tullut kaikki käytetyksi. Toisinaan he havahtuivat tilanteeseen ja veivät lapset mummolaan yökylään ja lähtivät kahdestaan jonnekin. Mutta oli se sitten ravintola, kylpylä tai tanssit, he huomasivat puhuvansa vain lapsista, auton vaihdosta, vuotavasta rännistä tai kylän juoruista. He eivät enää puhuneet heistä, eivät jakaneet unelmiaan, tai ehkä unelmia ei enää ollutkaan.
 
Lapset, laina ja tottumus kuitenkin pitivät heidät yhdessä. Aina siihen asti, kun Erika itkuisena tunnusti rakastuneensa toiseen mieheen. Tero katsoi häntä hiljaisena, ja mietti vain lapsia. Hänestä se ei tuntunut miltään ja se oli lopullisen selvä merkki siitä, että kaikki oli ohi. Ehkä jos Erika ei olisi koskaan törmännyt tähän keikkalääkäri Samiin, he olisivat jatkaneet yhdessä hamaan harmauteen asti. Tero oli ollut ihan tyytyväinen, Erika oli erinomainen äiti, hyvä työpari arjessa, heillä oli edelleen yhteisiä nauruja ja tarpeeksi usein seksiäkin. Mutta Erika halusi eron, ja mitäs sanomista Terolla siihen olisi ollut. Erikan ehdotuksesta he päättivät jatkaa kuten ennenkin vielä joulun yli ja kertoa lapsille sitten loppiaisen jälkeen. Ainut asia mistä eron saattoi havaita, oli Erikan nukkumapaikan siirtyminen makuuhuoneen parisängystä vierashuoneeseen, mutta jouluvalmistelut jatkuivat kuten ennenkin.

Tero karkasi kiireen keskellä Peten nuoremman lapsen varpajaisiin. Ensimmäinen poika oli syntynyt 9. päivä, ja vanha jengi kokoontui joulua edeltävänä viikonloppuna yhteen Jonin maatilan rantasaunalle. Lassi oli muuttanut töiden ja naisen perässä Turkuun, Juuso palasi juuri Brasiliasta, mutta loput ystävyksistä pysyivät edelleen tutuissa maisemissa.

Sauna oli kuuma ja olut huurteista, juttu lensi tavalla, josta ei uskoisi heidän olleen edellisen kerran yhdessä vain Jyskälän ralliviikonloppuna. Tero ei erosta pukahtanut mitään, tänään juhlittaisiin Peten onnea, eikä alettaisi ruotia hänen murheitaan.

Kolmenkympin huonommalle puolelle siirtymisen huomasi ainakin siitä, että aamu kuuteen rymyäminen oli kultainen muisto vain. Miehet siirtyivät rantasaunalta tuvan puolelle jo vähän yhden jälkeen, silloinkin raskaasti haukotellen. Tero tuli jonon viimeisenä sisään ja ihmetteli etummaisten riemua. Syy selvisi, kun hän pääsi olohuoneen ovelle. Sini istui nojatuolissa, Saran maatessa sohvalla.
- Mitä sä täällä teet? Sunhan piti tulla vasta ylihuomenna.
- No niin piti, mutta sain kaikki hommat tehtyä ja paikan lennolle ja nyt mä olen tässä. Soitin illalla Saralle muissa asioissa ja se kutsui kylään, ettei kuolisi tylsyyteen, kun te vaan ryyppäätte. Mutta mitä ihmettä, te jo tähän aikaan annatte periksi?
- Vanhuus ja väsymys, Joni vastasi ja meni Saran viereen istumaan.
- Täytyy mun tätä tuoretta isukkia onnitella, Sini sanoi ja nousi halaamaan Peteä
Pete vastasi hymyyn sama kestohymy kasvoillaan, joka hänen kasvoillaan oli ollut pojan syntymästä lähtien.
Tero jäi uunin viereiselle penkille istumaan ja yritti olla katsomatta Siniä. Nainen oli leikannut hiuksensa leukalinjaa seurailevaksi polkaksi, mutta ei näyttänyt vanhentuneen päivääkään siitä mitä hän oli viimeksi tätä nähnyt. Ohimennen joskus kolme tai neljä vuotta sitten. Sekin joulunaikaan.

- En minä ehdi tänne enää, kun kesälomalla ja jouluna, mutta ei se mitään, kun saan tehdä sitä mitä rakastan, Sini vahvisti sanomisellaan juuri mitä Tero miettikin.
- Pitäisi varmaan tilata taksi, Pete sanoi.
- Äh, kyllä te mun kyydissä pääsette, Sini sanoi haukotellen. – Pitää tässä itsekin lähteä nukkumaan.
Sini antoi katseensa kiertää joukossa.
- Onneksi, ette ole pahemmin päässeet lihomaan, niin mahdutte kaikki kyytiin, jonkun pitää tosin olla sylissä.
Kukaan ei joutunut sylipaikalle, mutta Juuso lyhyimpänä joutui vuokra-farmarin takakonttiin.

Matkalla Jonin maatilalta kylän keskustaan jäivät jo Ville ja Pete pois kyydistä. Lassin porukat
asuivat keskellä kylää vanhassa rintamamiestalossa ja Juuson äiti rivitalossa S-marketin takana.

Taajaman katuvalot jäivät taakse, ja vaikka Tero yritti kuinka purra hammasta, lopulta hänen oli pyydettävä Siniä ajamaan linja-autopysäkille ennen kuin hänen rakkonsa halkeaisi. Helpottuneena Tero palasi autoon ja istahti etupenkille ajattelematta. Sini vilkaisi häntä mittaritaulujen valossa, ja Tero tiesi, että hänen olisi pitänyt mennä takapenkille ja leikkiä sammuneensa. Pitäisikö tässä yrittää puhua jotain?

- Sä voit jättää mut kävelemään, hän totesi, kun risteys, josta Sinin kotiin käännyttäisiin, alkoi lähestyä.
- Että tuommoinen kevyt kuuden kilometrin iltalenkki pakkasessa? Sini kysyi. – Kyllä mä vien kotiin asti. Pidä tätä vaikka korvauksena siitä, ettet jättänyt mua silloin hankeen.
- Ai sä muistat.
- Tietysti.
- Mä olen nyt vähän samassa tilanteessa kuin sä silloin, Tero tunnusti.
Ja jäi lamaantuneena paikoilleen, ei hänen näin kännissä pitänyt olla. Eikä varsinkaan uskoutua kaikista ihmisistä ensimmäisenä juuri Sinille.
- Mites lapset asian otti? Sini vain kysyi. Ymmärsi heti mitä Tero oli tarkoittanut.
- Ei me olla vielä kerrottu, juhlitaan joulu ja uusi vuosi normaalisti ja sitten tammikuussa. Sehän tässä eniten, tai oikeastaan ainoastaan, painaa mieltä.
- Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kotonaan kokemaan riitoja tai mykkäkoulua tai kylmää sotaa, mun mielestä ero on aina oikea ratkaisu, jos tilanne liukuu siihen pisteeseen.
Tero kuuli selvästi Sinin omat kokemukset hänen äänestään. Siitä helvetistä huolimatta hänestä oli kasvanut noinkin menestyvä aikuinen. Sini oli lujaa tekoa.
- Ei meillä oikeastaan ole mitään noista, lehdissä varmaan sanottaisiin, että kasvettiin erillemme. Ja sitten Erika rakastui toiseen.
- Paska juttu, Sini sanoi ja laittoi vilkun vasemmalle merkkinä kääntymisestä Teron kotitielle.
Puoli kilometriä kapeaa tietä metsän keskellä, ja he saapuivat Teron valkoisen omakotitalon pihaan. Tero irrotti turvavyönsä ja tuumasi:
- Taisi olla ensimmäinen kymmenen minuuttia kun ei riidelty mistään.
Hän aukaisi oven, kattolamppu syttyi ja hän näki Sinin ilmeen. Tero oli ollut väärässä, tämä ei ollut se ensimmäinen kymmenminuuttinen, kun he olivat yhdessä riitelemättä. Ja nyt he molemmat miettivät sitä mitä ei koskaan tapahtunut ja mistä ei ikinä puhuttaisi.

Terolle tuli outo olo, ehkä hän kohta oksentaisi, tai jotain sellaista. Hän nousi hiljaisena autosta, mutta käsi jäi edelleen ovenkahvalle ja koska illan loppu oli ollut niin outo, hän vielä aukaisi oven ja kurkisti sisään.
- Jäikö sulta jotain? Sini kysyi ja katsoi häntä.
- Mä… Miksi sä silloin pelkäsit, että olisit mennyt mun kanssa sänkyyn?
Sinin silmät kaventuivat viiruiksi, Tero tiesi, että kohta räjähtäisi.
- Ei sulla kovin tapahtumarikas elämä ole ollut, jos edelleen mietit tuollaista kännistä heittoa vuodelta nakki.
- Me on jo ohitettu tuo ärhentely, Tero sanoi kuivasti ja istui takaisin. Sini saattoi tuolla tuulella vaikka kaasutta pihasta pois, oli hän sitten edelleen käsi ovenkahvalla tai ei.
- Missähän vaiheessa?
- No noin kahdeksan minuuttia sitten. Etkä sä silloin ollut kännissä, kun sä sen sanoit, vaan ihan varma, että niin olisi käynyt. Miksi?
Sini katsoi häntä pitkään, kuin punniten mitä vastaisi, lopulta hän käänsi katseensa ratin neljään ympyrään ja mutisi:
- Koska kännissä mulla usein häviää täysin itsehillintä.
- Niin?
- Hei, tämä ei ole sellainen keskustelu minkä mä käyn perheellisen miehen kanssa hänen kotinsa pihassa aamulla puoli kolmelta, kun perhe on sisällä nukkumassa.
Tero katsoi Siniä, mutta tämä ei edes vilkaissut häneen. Käsi oli valmiina vaihteella ja kuin varoitukseksi, Sini antoi moottorin ärjäistä.

Sini oli oikeassa, ja Tero nousi ylös autosta. Ovi oli tuskin lämähtänyt kiinni, kun Sini jo nosti kytkintä. Tero jäi kädet taskussa katsomaan takavaloja, ja mietti mitä hittoa oli juuri sanottu. Tero yritti keksiä järkeviä selityksiä, mutta päätyi ainoastaan siihen, että jos Sini olisi silloin juonut muutaman tequilan vähemmän, hän olisi ehkä yrittänyt Teroa. Tero ei tiennyt olisiko silloin torjunut Sinin. Olisivatko tunteet Erikaa kohtaan olleet niin vahvat, että hän olisi mennyt yksin omaan sänkyynsä? Mutta sen hän tiesi mitä olisi tapahtunut, jos Sini olisi äsken koettanut onneaan. Ja tieto todellakin lisäsi tuskaa.

Joulu oli onnellinen lasten juhla, samoin uudenvuodenaatto raketteineen ja perunasalaatteineen. Eivätkä lapset, ainakaan alkuun, olleet niin järkyttyneitä, kuin he olivat odottaneet, kun he viimein kertoivat, että Erika muuttaisi lähemmäksi työpaikkaansa. He olivat joulun pitkinä öinä saaneet keskusteltua käytännön asiat lävitse. Talo oli Teron suvun mailla, ja Erika halusi muuttaa takaisin kotikuntaansa sillä se Sami asui jo siellä. Arttu aloittaisi eskarin ensi syksynä täällä, ja lapset asuisivat vuoroviikoin molempien luona.
 
Lopputalvi sujui sopeutuen uuteen elämään, joka toinen viikko Tero oli yh-isä ja joka toinen viikko yksinäinen mies isossa talossa.

Yksinäisyys alkoi todella vaivata, kun ensimmäiset pääskyt alkoivat lennellä läheisten peltojen yllä. Tero päätti eräänä vapaana viikonloppuna lähteä kylän baariin ja mahdollisesti löytää siellä seuraa edes yhdeksi yöksi. Tarjonta ei ollut kovin laaja, mutta ei siitä joukosta erottunut ketään, jonka kanssa Tero olisi halunnut juoda tuopin yhdessä, mistään muusta puhumattakaan. Kahden viikon päästä hän sai houkuteltua Peten kuskiksi kaupunkiin. He istuivat kaupungin vilkkaimmassa yökerhossa, juttelivat niitä näitä ja Tero yritti löytää jonkun joka sytyttäisi. Ei löytynyt.

Pete lähti käymään vessassa, ja Tero yritti skarpata. Hän katseli naisia ja tajusi jotain pelottavaa. Hän ei verrannut yhtäkään naista Erikaan vaan Siniin. Tero tunsi kylmän hien nousevan pintaan ja istui lamaantuneena paikoillaan. Ei se voinut olla totta. Hän vilkaisi baaritiskin vieressä notkuvaa tummatukkaa, joka katsoi häntä. No nyt, mene juttelemaan, hän käskytti itseään. Mutta toinen, se vahvempi, ääni huomautti, että nainen oli tumma, liian pieni ja hymy ei ollut läheskään sellainen kuin Sinillä.
- Lähdetäänkö? Tero kysyi, kun Pete palasi.
Hänen täytyi päästä täältä pois.
- Lähdetään vaan. Milloin meistä on tullut näin vanhoja, että muu porukka näyttää korkeintaan 15-vuotiailta.
- En todellakaan tiedä, Tero murahti ja marssi narikkaan.

Kesä lähti kunnolla käyntiin. Juhannuksen jälkeen Tero huomasi Erikan vasemmassa nimettömässä kimaltavan sormuksen, kun hän toi lapsia Teron luo. Hän ei sanonut mitään, kun Erikakaan ei asiaa kommentoinut. Ja mitäpä se hänelle edes enää kuuluisi.

Sen kaupunkireissun jälkeen hän oli yrittänyt olla ajattelematta yhtäkään naista, tai kaikki energia meni siihen, ettei ajatellut edes sitä yhtä naista. Koska ei heistä tulisi mitään, kuin yrittäisi saada öljyä liukenemaan veteen tai parittaa kissaa ja koiraa. Järkeily ei kuitenkaan ihan pitänyt. Eräänä iltana, kun hän veti yksin kalsarikännit, Tero yritti löytää Fonectasta Sinin numeron, mutta siellä ei ollut mitään tietoja hänestä. Ja mitä hän olisi numerolla tehnyt? Lähettänyt viestin ”Lähdetkö joskus kahville? :)” tai soittanut? Ja sanonut mitä? ”Olen miettinyt mitä sä sanoit silloin seitsemän kuukautta sitten meidän pihassa ja minusta meidän pitäisi… ” Niin mitä? Panna uudelleen? Jutella lisää? Rakastua ja mennä naimisiin ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti? Jokainen vaihtoehto tuntui yhtä naurettavan mahdottomalta.

Tero ei kuitenkaan voinut mitään vatsanpohjaa kiertävälle kutinalle, kun Jyväskylän MM-rallit alkoivat lähestyä. He olivat taas poikien kanssa menossa, ja Sini olisi varmasti samassa kaupungissa. Toivottavasti niin työn touhussa, että he eivät vahingossa näkisi vilaustakaan tästä. Sillä Tero tiesi nolaavansa itsensä, jos he törmäisivät Siniin.

***

Myös Sini odotti Suomen rallia hermostuneena, tosin eri syystä. Hän oli ensimmäistä kertaa johdossa koko rallitallin logistiikasta. Hänen pomonsa oli saanut viikko sitten sydäninfarktin ja makasi edelleen pariisilaisen sairaalan teho-osastolla. Sinillä oli työkokemusta ja hän tiesi kyllä miten kaikki toimi, mutta täysi vastuu oli uutta. Ennen rallia hänen puhelimensa soi jatkuvasti, mutta kaikki tarvittava oli ajoissa Jyväskylässä juuri sopivasti rallin alkuun. Ajopäivät olivat Sinille vähän helpompia, lähtö Suomesta oli jo sovittu ja aikataulutettu, ja jos sen kanssa ei tulisi ongelmia, hänellä ei olisi mitään hätää.

Paviljonki oli täynnä tuttuja ja Sini ehti muutamaan otteeseen vaihtaa kuulumisiakin heidän kanssaan. Pitkän perjantain jälkeen hän suuntasi kävelykadun vilinässä hotellilleen, ja törmäsi jälleen tuttuihin. Ensin Juuso huomasi hänet ja pian koko muu joukko. Sinistä oli ihailtavaa kuinka hyvin miehet olivat pitäneet yhtä, edelleen sama jengi kuin reilu 15 vuotta sitten, jututkin olivat todennäköisesti samaa tasoa. Sinin ei tarvinnut edes etsiä katseellaan Teroa, hänen vartalonsa kertoi miehen olevan ihan hänen vieressään.
- Moi Sini, sä vaan jaksat painaa duunia? Juuso sanoi ja nyökkäsi hänen työvaatteisiinsa.
- No jonkunhan se on tehtävä, että te voitte täällä vapaasti örveltää.
- Me ollaan kyllä ihan vaan katsomassa rallia, Pete korjasi.
- Aivan. Sanokaapas ”Jyrkkä rantapenkere”, Sini nauroi.
- No mitäs teille? Uusia vauvoja, töitä, tyttöystäviä? Sini kysyi, kun Pete näytti hänelle kieltä.
Samalla hän tuli vilkaisseeksi ympärilleen. Tero katsoi häntä keskittyneesti ja Sinin oli vaikea muistaa, että muitakin oli ympärillä.
Hän ei edes kuullut mitä Juuso oli selittänyt, hymyili vain ja toivoi, että se ei ollut kysymys.
- Mä olen ihan poikki, täytyy lähteä tästä hotellille, Sini sanoi ja nyökkäsi katua vähän alaspäin.
Ehkä hän oli pelkuri ja karkuri, mutta Teron seura hermostutti häntä ihan liikaa. Hänen elämänsä oli paljon helpompaa, kun ei nähnyt tuota miestä, sen hän oli oppinut jo 10 vuotta sitten. Niin, siitä oli 10 vuotta. Kuka olisi silloin uskonut, että se oli Sini, joka nykyään kiertäisi rallisirkuksen mukana ja Tero oli jäänyt kotiin? Kuka olisi uskonut, että Sini edelleen mietti sitä kohtaamista aivan liian usein kuin hänen mielenterveydelleen olisi suotavaa?
- Oli kiva törmätä näinkin pikaisesti. Milloin sä tulet käymään kotopuolessa? Joni kysyi.
- Täytyy tässä katsoa, oon Saraan yhteydessä. Nyt en ainakaan ehdi, kun pyöritän yksin tätä putiikkia. Palataan, Sini sanoi ja livahti tiehensä.

Hän pääsi hotellille ja seisoi aulassa odottamassa hissiä, kun kuuli tutun äänen kutsuvan. Hänen ei olisi pitänyt nyökätä hotellille päin ja hänen olisi pitänyt ehkä tulla jotain kiertotietä tai olla nopeampi, Sini sadatteli. Hän leikki kuuroa ja astui hissiin, ovet lähtivät sulkeutumaan, mutta miehen käsi ehti kuin ehtikin niiden väliin ja Tero harppasi sisälle.

Kuuden hengen hissi muuttui äkkiä kovin ahtaaksi.

- Mitä sä täällä? Sini kysyi katse tiukasti numerotaulussa.
- En tiedä, Tero tunnusti.
Sini vilkaisi Teroa, joka näytti olevan yhtä eksyksissä kuin miksi Sini olonsa tunsi.

Hissien ovet aukenivat oikeassa kerroksessa ja epäröimättä Sini astui ulos, hän kuuli Teron seuraavan, mutta ei tiennyt mitä tehdä. Tai kyllä tiesi, mutta järki pääsi vielä esittämään oman mielipiteensä, joten siksi hän oli edelleen epäröivällä kantilla. Huoneen ovella hän pysähtyi kaivamaan avainkorttia esiin, tunsi Teron seisovan aivan takanaan ja järjen ääni alkoi muistuttaa epävarmaa piipitystä.
 
Sini ei tiennyt syytä, mutta hän antoi Teron tulla huoneeseensa. Mies pysyi edelleen hiljaa, eikä Sinilläkään ollut mitään halua puhumiseen. Normaalisti hän olisi painunut suoraan suihkuun, se nyt ei tullut kysymykseenkään, joten Sini istui sängyn laidalle ja tarkisti puhelimensa.
- Tämä on outoa, Tero viimein sanoi ikkunan vierestä.
Sini pysyi hiljaa, koska ei voinut vastaankaan väittää. Hän nousi seisomaan, koska oli liian hermostunut istuakseen.
- Mä olen ajatellut sua, Tero jatkoi.
Neljä sanaa ja Sini tiesi olevansa pulassa. Sellaisessa ”pelastusvene vuotaa ja ympärillä kiertelee haita” kokoluokan ongelmissa.
- Miksi sä et naura, hauku mua idiootiksi ja käske lähteä? Tero kysyi hiljaisuuden jälkeen, kun Sini ei suostunut katsomaan häntä. Teron ääni kuulosti siltä, kuin hän pyytäisi Siniä tekemään juuri nuo luottelemansa asiat. Se olisikin se helppo vaihtoehto, mutta kaikista peloistaan huolimatta, ne olisivat viimeinen asia mihin Sini sortuisi.

Hän uskaltautui katsomaan Teroa. Mies seisoi hämillisen näköisenä ikkunan edessä. Sinin sydämessä värähti. Voi hitto, se tuli tosiaan sydämestä. Ja niin kuin hän oli Marko-katastrofin jälkeen vannonut pysyvänsä erossa mistään tunteisiin menevästä.
- Miksi sä et sano mitään?
- Koska… Sini joutui nielaisemaan, kurkku oli kuivunut. Toivottavasti hän ei ollut suu auki tuijottanut Teroa.
- Koska mä en tiedä mitä sanoa.
- Pitäiskö mun lähteä?
Viimeinen tilaisuus juosta karkuun. Heille molemmille.
- Se on ihan susta kiinni, Sini tokaisi.
- Ei ole kun susta.
Sini kohautti harteitaan.
- Viisainta mun olisi lähteä, mutta taidan jäädä.
Sini tunsi pulssinsa kiihtyvän entisestään. Tunnelma huoneessa oli niin täynnä jännitettä, että sen valjastaminen sähköntuottoon olisi valaissut koko Jyväskylän. Häntä pelotti.
- Meillähän on ollut aika värikäs menneisyys, Tero sanoi. – Missä vaiheessa se kilpailu, järkyttävät huutoriidat ja ainainen jo toisen naaman näkemisestä ärsyyntyminen vaihtui tähän?
Sini nyökkäsi.
- Sä siis tiedät mistä mä puhun? Tero kysyi.
- Ehkä.
- Kuule voisitko sä mitenkään antaa edes pienen pientä vihjettä mitä sun päässä liikkuu ennen kuin mä tässä teen itsestäni täyden pellen?
- No sä seisot edelleen siinä, enkä ole soittanut vartijoita poistamaan sua, Sini tokaisi.
Tero näytti ensin vihastuvan, mutta sitten hän naurahti.
- Sä todella osaat puhua pehmoisia.
- Miksi mun pitäisi hempeillä, kun et sinäkään ole mitään sen suuntaista edes vihjannut? Sini alkoi tulistua. Muisti jälleen kuinka helppoa Teron kanssa oli riidellä.

Tero sulki silmänsä, seisoi pitkään vain paikallaan. Huokasi ja kattoon katsellen alkoi luetella:
- Sä olet ehdottomasti kaunein nainen, jonka mä olen ikinä tavannut. Myös ärsyttävin, nokkelin ja rohkein. Se hetki meidän pihassa, kun sä heitit vihjauksen sun itsehillinnän menettämisestä, nyrjäytti mun maailmankuvan. Mä aloin ajatella sua yhä enemmän ja enemmän. Tai ehkä mä olen ajatellut aina, en minä tiedä. Mä olen kyllä Erikan jälkeen yrittänyt katsella muitakin naisia, mutta kun kukaan niistä ei ole sinä. Enkä mä tiedä mitä tästä voi tulla, todennäköisesti sä saat nyt loppuiäksesi naurunaihetta, mutta en mä pysty enää vaan olla hiljaa ja miettiä, ja yrittää keksiä keinoja, miten mä mahdollisesti voisin jossain törmätä suhun.

Sinistä alkoi tuntua, että istuminen voisi olla hyvä vaihtoehto.
- No voitko sä nyt jo helvetti sanoa jotakin? Tero kysyi.
Sini tunnisti lähestyvän raivon.
- Joo, hän sanoi hätäisesti.
Kyllähän hän oli monenlaisia kohteliaisuuksia kuullut, mutta yksikään ei ollut vaikutuksiltaan sama kuin Teron äskeinen vuodatus. Se oli tullut suoraan sydämestä, ja mennyt suoraan sydämeen.
- Joo. Siitä yhdestä jutusta lähtien mä olen nähnyt unia meistä. Enimmäkseen seksiä, mutta on välillä ollut ihan vain hempeilyä tai häitä ja jotain sellaista. Tätä mä en voinut silloin teidän pihassa sanoa sulle. Siksi mä en ole Markosta eroamisen jälkeen kotona koskenut viinaan, koska mä olen pelännyt, että mä tulisin kerjäämään sulta. Enkä muutenkaan ole käynyt kotopuolessa ja jos olenkin, niin olen vain viihtynyt mahdollisimman paljon kotona, etten vain törmäisi suhun. Koska kaikista miehistä miksi mulla pitää olla tunteita just sua kohtaan? En kestänyt sitä tai itseäni. Enkä oikein tiedä kestänkö vieläkään.

Tero istui viereiselle sängylle. Pitkään he vain katsoivat kenkiensä kärkiä ja miettivät mitä olivat äsken kuulleet tai sanoneet.
- Arveletko, että sä pystyt unohtamaan äskeisen? Tero kysyi.
- En, Sini pudisteli päätään.
- No, tule sitten tänne, Tero sanoi ja kurotti vetämään häntä ranteesta lähemmäksi.
Sini nousi seisomaan, tuli Teron eteen ja istui hajareisin miehen syliin.
Teron katse sekä imarteli että kauhistutti. Mihin hän oli lähtemässä? Se kuitenkin unohtui, kun Tero kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti vielä vähän lähemmäksi.
- Voi Sini, Tero vielä kuiskasi ja hän tiesi olevansa mennyttä naista.
Kymmenessä vuodessa he olivat oppineet malttia, mutta tuntui että kiihkeys ja kemia olivat vain kasvaneet, vaikka aika olisi kuinka kullannut muistot.

Aamulla Sini heräsi kellon soittoon voihkaisten. Hänen pitäisi tuollaisen yön jälkeen pystyä vielä töihinkin. Tero veti hänet takaisin syliinsä.
- Mun pitää mennä töihin, Sini mutisi.
- Mutta ei ihan vielä, Tero sanoi ja antoi käsiensä liikkua Sinin vartalolla vapaasti. Hyvin vapaasti, kuten Sini pian sai havaita.
- Mun pitäisi käydä suihkussa, hän sanoi kun vielä pystyi.
- Hyvä idea.
Tero nappasi Sinin syliinsä ja kantoi kylpyhuoneeseen. Hän teki esipesun kielellään ja vielä sen jälkeen varmisti, että joka kohta Sinistä tuli pestyä.
Suihkun jälkeen Tero kuivasi Sinin ja heittäytyi sängylle katsomaan kun hän pukeutui.
- Kaduttaako sua? hän yllättäen kysyi.
- Näytänkö mä siltä?
- Ehkä vähän.
- Mulla on vain kamala kiire, kiitos sun, mä olen jo viisi minuuttia myöhässä.
- Ole hyvä, Tero virnisti itseensä tyytyväisenä.
- Lähde rauhassa, pistä ovi lukkoon ja… Haluatko sä illalla vielä tulla?
- Tietysti.
- Mä pääsen viimeistään yhdeksältä.
Sinin oli pakko kääntyä ovelta takaisin ja käytävä varastamassa vielä yksi suudelma, jonka voimin jaksaisi päivän härdellin.

Sini sai keskityttyä töihinsä, mutta koko ajan takaraivossa raksutti mietintä mitä eilen oli tapahtunut. Kyllä, seksi toimi, mutta saisivatko he kaiken muun toimimaan ja kannattiko sitä edes yrittää?
Iltapäivästä Sini alkoi laskea tunteja ja sitten minuutteja, että pääsisi jälleen Teron luo. Kun hän viimein astui hotellin aulaan, hän huomasi Teron jo istuvan siellä kännykkä kädessään. Hiljaisina he nousivat samaan hissiin ja vasta kun ovet olivat kiinni, uskalsivat suudella.

- Mä haluan sut, Tero kuiskasi hänen korvaansa illan vaihduttua yöksi.
- Vieläkin, Sini virnisti.
- Ei kun mä en halua, että tämä on pelkkää seksiä. Mä haluan yrittää sun kanssa kunnolla.
- Mulla on aika kiireinen aikataulu.
- Ei se mitään. Mulla on aikaa.
- Mä asun sun kanssa eri maassa.
- Mutta et ikuisesti, ja lentokoneet on keksitty.
- Mä en ole helppo.
- Huomattu on, mutta mitä sitten?
Sini vaikeni.
- Joko sun tekosyyt loppuivat? Tero kysyi huvittuneena.
- Ei ne ole tekosyitä, Sini sanoi.
Tero kurotti sytyttämään yöpöydän valon ja kääntyi Sinin päälle. Katsoi häntä ihan läheltä suoraan silmiin.
- Tässä on tuhlattu jo ihan liikaa aikaa. Sinä ja minä ollaan nyt me, okei?
- Okei, Sini nyökkäsi.

Ja niin heistä tuli ihan oikea pariskunta. Välimatka oli pelkkää helvettiä, jota vähän lievensivät pitkin päivää vaihdetut viestit ja jokailtaiset Skype-maratonit. Välimatka ei ollut pelkästään huono asia, he saivat puitua kunnolla lävitse menneisyytensä ja se mikä toisessa oli ärsyttänyt, ja näin rakensivat kunnon perustukset tulevalle. Syyskuun lopulla Tero lensi Sinin luo Ranskaan, lokakuussa Sini pääsi Helsinkiin. Marraskuussa he eivät nähneet ja sitten olikin jo joulu ovella.

Tero katsoi kotona ympärilleen. Talo oli siisti, kuusi seisoi nurkassa ja mikä tärkeintä, Sini olisi ihan kohta täällä. Pojat olivat hänellä aatonaaton ja jouluaaton, mutta lähtisivät äitinsä luo jouluaamuna ja olisivat uudenvuoden aattoon asti. Häntä vähän jännitti, kuinka pojat ja Sini tulisivat toimeen, mutta uskoi kaiken menevän hyvin.

Ovikello soi ja hän juoksi ovelle. Sini seisoi rappusilla jännittyneesti hymyillen ja matkalaukku jaloissaan. Puhumatta Tero kiskaisi Sinin syliinsä ja suuteli naista kuin ei olisi nähnyt häntä miljoonaan vuoteen, siltä se oli kyllä tuntunutkin. Heidän takaansa alkoi kuulua tirskuntaa ja Tero malttoi laskea Sinin maahan.
- Arttu ja Henri, tässä on Sini, hän esitteli.
- Sini, tässä on mun pojat Arttu ja Henri.
Pojat tulivat toisiaan tönien lähemmäksi ja Sini kyykistyi heidän tasolleen.
- Hei pojat, mitä kuuluu? hän kysyi ja noin kymmenessä minuutissa pojat olivat yhtä Sinin pauloissa kuin heidän isänsä.

Tero ja Sini olivat päättäneet kutsua ystävänsä aatonaaton pikaiselle iltaglögille. Heille he halusivat kertoa ensimmäisenä, ja Tero oli houkutellut kaikki paikalle, koska oli luvannut kertoa yllätyksen.
Puoli seitsemältä ovikello soi, ja Tero meni avaamaan. Sini seisoi eteisessä glögitarjotin käsissään. Kaverit saapuivat yhtenä ryppäänä, kuten oli pyydetty. Pojat juoksivat innoissaan tervehtimään kummejaan, jotka kaivoivat muovikasseista lahjoja kuusen alle.
- No mikä se yllätys on? Pete kysyi, kun kaikki olivat olohuoneessa.
Hämmentyneinä Sini ja Tero vaihtoivat katseita.
- No, huomasitteko, että Sini on täällä? Tero kysyi.
Kaikki nyökkäsivät ja maistoivat glögejään.
- Siis Sini on täällä, Tero toisti.
Mutta se ei vieläkään herättänyt sen ihmeempiä reaktioita.
- Me olemme yhdessä. Parisuhteessa, Tero vielä yritti.
- Niin mutta mikä se yllätys on? Joni kysyi.
- No tämä, Tero huokaisi tuskastuneena ja tarttui Siniä kädestä.
- Tiesittekö te jo tästä? Sini kysyi. Ei olisi yllättynyt, vaikka pienen kylän puskaradio olisi jo päässyt asiasta selville.
- Me on tiedetty tämän tapahtuvaksi viimeisen viidentoista vuoden ajan, Ville huomautti.
- Häh? Tero ja Sini sanoivat kuin yhdestä suusta.
- Teininä se teidän nahinointi oli vielä ihan kivaa, mutta sen jälkeen se oli pelkästään noloa. Silloin kun Tero täytti 19 ja oltiin baarissa juhlimassa. Muistatteko miten teidät heitettiin ulos ja jatkoitte vielä sielläkin sitä huutamista? Me jäätiin miettimään, että mitähän vittua taas kerran, ja sitten keksittiin, että jos te oikeasti haluattekin toisianne, muttette perhanan jääräpäät voi sitä myöntää. Ja sitten se olikin selvää, kun tajusi katsoa asiaa siltä kantilta, Joni selitti.
- Kerran mietittiin, että voitaisiin lukita teidät viikonlopuksi johonkin mökkiin. Ensin varmaan huutaisitte ja sitten olisitte siirtyneet panemaan, Lassi virnisti.
- Ette te ole voineet tietää, eihän me tajuttu itsekään, kun vasta… Tässä joskus, Sini ihmetteli.
- Se oli niin selvää, Juuso väitti vastaan.
- Ai vaikka mulla oli Erika ja Sinillä Marko?
- No teillä tuli Erikan kanssa lapset, niin siinä mä vähän epäröin, Sara sanoi.
- Mä en. Sä et ikinä katsonut Erikaa niin kuin sä katsot Siniä, Ville heitti väliin.
Tero pudisteli epäuskoisena päätään.
- Muistatteko Saran ja Jonin häissä? Teki mieli tarjota Terolle servietti, että pyyhkis välillä kuolan pois rinnuksilta, Pete nauroi.
Tero muisti samassa Sinin iltapuvun.
- Vieläkö sulla on se puku?
- Sä muistat?
- Tietysti muistan.
Sini kurotti suutelemaan Teroa.
- On ne kyllä sulosia, joku mutisi taustalla.
I
Ilta jatkui ja Tero ja Sini saivat kuunnella uusia muistoja siitä milloin toiset olivat tienneet heidän olleen luotuja toisilleen, vaikka he yrittivät sitkeästi siirtää keskustelua uusille reiteille. Lopulta Tero antoi periksi, veti Sinin kainaloonsa ja kuunteli vain muita. Ehkä ystävät olivat nähneet tämän jo ajat sitten, mutta hän oli vain tyytyväinen, että oli tajunnut asiat edes nyt. Hänellä oli pojat ja vieressään palanen, joka teki palapelistä täydellisen. Ajatus heidän yhteisestä tulevaisuudestaan ei aiheuttanut onttoutta vaan pelkkää odotusta.

Viime kesänä rallien aikaan kuolattiin serkkuni kanssa Andreas Mikkelseniä (Katso kuvat!) ja hän ehdotti, että mun pitäisi kirjoittaa joku pornonovelli, missä pantaisiin ralliauton konepellillä. Jäin miettimään ideaa ja mieleeni nousi vihainen ja pettynyt ralliautoilija, joka tuijottaa rytättyä autoa ja entinen kilpakumppani, joka tulee lohduttamaan, vaikka mies luulee hänen tulevan vain vittuilemaan ja siitä yksi asia johtaisi toiseen. Tai toimintaan... Siinä siis alku, joka lähti rönsyilemään vähän laajemmaksi.

Viimeistä luukkua en muuten uskalla heti vuorokauden alkuun luvata, mutta johonkin aikaan jouluaattoa kyllä. Ai miksi? No, se on vielä kokonaan kirjoittamatta.