sunnuntai 14. joulukuuta 2014

14. luukku: Päätös

Ensimmäistä kertaa vuosiin silmien aukaiseminen aamulla on helppoa tai oikeastaan nyt on jo aamupäivä. Ja toinen ihmeellinen asia on, että olin nukkunut kuusi tuntia putkeen, sekin ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaikki on niin helppoa, koska tiesin, että tänään minä kuolisin. Vihdoinkin pääsen eroon tästä paskasta, jota toiset elämäksi kutsuivat.

Käännän kylkeä ja harkitsie hetken ylösnousemista, mutta jään kuitenkin sänkyyn. Eihän minulla ole tänään mitään tekemistä. Laittaisin vain itseni valmiiksi ja olisin radan varressa viimeistään 21.30, kun illan viimeinen InterCity-juna olisi matkalla Helsinkiin. Ehkä kirjoittaisin viimeisen viestin. Ehkä en. Jään miettimään jäljelle jääviä ihmisiä ja haluaisinko sanoa heille enää mitään. En. Ne joille halusin puhua, olivat jo lähteneet ennen minua. Isä ja mummo.

Kyynel vierähtää auttamattomasti poskelleni, kun vain ajattelenkin heitä. Isän kuoleman jälkeinen kipu ei ole hellittänyt yhtään, ja siksikin olen valinnut juuri tämän päivän lähdölleni. Ylihuomenna tulisi kaksi vuotta isän kuolemasta, enkä halua kokea sen päivän surua ja tuskaa enää kertaakaan.
Viime päivät ovat olleet helppoja, tai ainakin verrattuna entiseen. Olen viimein tehnyt päätökseni ja se on tuonut mukanaan keveyden. Taakse on jäänyt kiskomani kuorman paino. Mitä sitten vaikka äiti on narsistinen kusipää? Mitä sitten, että isään oli törmännyt rattijuoppo? Silläkään ei ollut enää mitään väliä, ettei minulla ole yhtään ystävää. Tai etten ole saanut apua kaikenmustaavaan masennukseen. Tänään pääsisin viimein vapaaksi.

Jossain vaiheessa minä viimein nousen ylös, käyn vessassa ja laitan kahvin tippumaan. Läheisen koivun lehdet ovat hennon vihreitä, aurinko siilaa kauniisti oksien välistä saaden värin hehkumaan vasten kirkkaansinistä taivasta. En edes muista milloin viimeksi olen huomannut tällaisia yksityiskohtia, tai jaksanut pitää niitä kauniina. Kahvikin on hyvää, sopivan kuumaa ja mustaa.

Haluanko tehdä mitään erityistä viimeisenä päivänäni?

Mietin aikani, mutta en keksi mitään. Ei ole ihmisiä, jotka haluaisin hyvästellä. Ei paikkoja, joissa haluaisin käydä vielä viimeisen kerran. Isän hautaa mietin hetken, mutta kun en ollut pystynyt käymään siellä aikaisemmin, en varmaan pystyisi vieläkään. Päiväkirjat minun pitää hävittää johonkin. Äiti on ainut perijäni, ja en halua, että se kotka pääsisi nuuskimaan syvimpiä ajatuksiani. Ei sillä, tuskin häntä edes kiinnostaa ja kaiken sen minkä hänelle olisin halunnut sanoa, olin jo vuosia sitten huutanut vasten hänen kasvojaan. Se oli kuin olisi yrittänyt saada timanttia naarmutettua pyyhekumilla.

Isän kuoleman jälkeen minulla on hyvin vähän muistoja, ja nyt katsoessani aikaa taaksepäin, ihmettelen vain, miksi sinnittelin näinkin pitkään. Ehkä se vei oman aikansa uskoa, että mitään valoa ei tunnelin päässä olekaan. Ei minun elämäni tästä voi paremmaksi muuttua. Eikä kyllä pahemmaksikaan, joten lähdön hetki on oikea.

Valitsin junan, koska haluan varman kuoleman. Pelkään verta, enkä pysty viiltämään ranteita auki. Lääkkeitä en saa tarpeeksi, ja netin mukaan siinä epäonnistumisen pelko on liian suuri. Ajatus hukuttautumisesta ahdistaa, se veden hengittäminen… Ei, siihen en pysty. Joten juna ja keväinen ilta tulevat olemaan tieni pää.

Hetken mielijohteesta avaan läppärin ja laitan soimaan Apulannan Ilonan. Muistan kuinka yläasteella eräs rinnakkaisluokkalainen tyttö teki itsemurhan ja hänen ystävänsä halusivat soittaa tämän eräässä aamunavauksessa. Siitä lähtien olen toisinaan kuunnellut tätä, vaikken ole mikään perhonen, tai ehkä koiperhonen, ruma ja ankea, mutta kuitenkin, joku jonka siivet eivät tämän pitemmälle kantaneet. Kunpa olisinkin ollut yksi niistä perhostytöistä. Kauniista ja kevyistä, nauravista ja huolettomista. Mutta minä olen kantanut maailman painoa varmaan syntymästäni lähtien. Siinä Wirtanen on väärässä, että kipu kuolisi huutamalla. Ei se kuole, olen kokeillut.

Kuuntelen kappaleen uudelleen ja uudelleen. Isonnan ääntä, niin että naapuritkin kuulevat. Mitä väliä. Huomaan jälleen itkeväni, enkä oikein tiedä miksi. Tämänhän pitäisi olla se vapautuksen päivä, mutta kai minä kelailen elämääni. Ja voi vittu, kuinka ankeaa se on ollut. Itken sen pienen tytön puolesta, joka oli pelkkä pelinappula äitinsä pelissä. Itken sitä, kuinka isä yritti olla sekä isä että äiti, muttei onnistunut. Itken kaikkia niitä hetkiä, kun se pieni tyttö jäi yksin: ryhmätöissä, joukkueiden valinnassa, ruokalassa, luokkaretkillä, ulos kaikista kaveriporukoista. Itkin sitä, kuinka se teini antoi käyttää itseään hyväksi, luullen siten saavansa hyväksyntää, mutta saikin vain huoran maineen kaiken muun lisäksi. Itken kaikkia niitä mustia päiviä, joiden läpi en uskonut pystyväni raahautumaan. Itken muistaessani mummon viimeisen käden puristuksen sairaalan vuoteella. Itken vielä kerran isän hautajaisten takia.
Ja viimein olen käyttänyt kaikki kyyneleeni. Tuntuu lohdulliselta tajuta, että se oli viimeinen itkuni ikinä. Kasvojani kuivaten lähden pukeutumaan. Vähän hassua, mutta valitsen parhaat alusvaatteeni, ne mustat pitsiset. En tosin tiedä, kuinka paljon niistä olisi jäljellä, kun juna törmäisi minuun 160 km/h nopeudella, mutta en ajattele sitä nyt. Mustat farkut ovat itsestäänselvyys, pienen miettimisen jälkeen myös paita. Otan sen minkä isä oli tuonut tuliaiseksi viimeiseksi jääneeltä työmatkalta Tokiosta. Hello Kitty ei ole tyyliäni, ja isä olikin nauranut, että minä tarvitsin vähän vaaleanpunaista ja tyttömäistä kaiken mustan keskelle.

Kaivan sängyn alta laatikosta päiväkirjani ja pakkaan ne muovikassiin. Olin aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen 7-vuotiaana ja nyt niitä on 15 kappaletta. Uusimman otan yöpöydän laatikosta ja repäisen siitä viimeisen sivun irti. Paperi käsissäni kävelen keittiönpöydän ääreen ja istun miettimään. Lopulta kirjoitan vain ”Anteeksi isä, etten jaksanut”. Isä oli ainut, joka oli yrittänyt saada minut ylös maailman kaivamasta kuopasta, joten on luonnollista, että viimeiset sanani haluan osoittaa juuri hänelle.
Altaaseen jäävät viikon tiskit, koriin kasa pyykkejä, mutta ne eivät ole enää minun huoleni. Ovella pysähdyn ja tajuan, etten tarvitse mukaani kännykkää, avaimia tai lompakkoa, jotka olen jo automaattisesti livauttanut takkini taskuihin. Lasken tavarat pöydälle haikeasti.
”Hyvästi koti”, sanon hiljaa ovella. Isä oli ostanut pienen kaksion minulle täyttäessäni 18 vuotta. Hän oli varmaan halunnut varmistaa, että pääsisin pois äidin vaikutuspiiristä, vaikka se tarkoittikin sitä, että hän jäi yksin tulilinjalle. Kurkkuani alkaa jälleen kuristaa, mutta nielen kaktuksen päättäväisesti pois. Ihan kohta olisin isän luona.

Ilta on yllättävän lämmin, ja aurinko viivyttelee vielä horisontin yläpuolella. Linnut laulavat kuin henkensä hädässä. Oikeastaan on aika kaunista. Jälleen saan itseni kiinni ympäristön huomioimisesta, ehkä kuoleman läheisyys terävöittää aistini. Kävelen hiljaisen lähiön läpi, pudottelen päiväkirjojani roskiksiin kuin Hannu ja Kerttu leivänmuruja merkiksi. Minä tosin en halua kenenkään löytävän minua. Kun viimeinenkin päiväkirja muovipusseineen on kadonnut vihreän roska-astian uumeniin, olen valmis. Pääsen tutulle tielle ja alan kävellä ripeämmin. Olen käynyt täällä monta kertaa aikaisemminkin, mutta niillä kerroilla rohkeus ei ollut riittänyt. Nyt minulla on kaikki tarvittava.

Tie kääntyy pois radasta, mutta minä jatkan suoraan, läpi pajukoiden ja orastavan vihreän heinän. Ja siinä paikkani viimein on. Juna tulisi loivan mutkan takaa ja selkäni takana avautuisi vielä pitkä suora. Oikealla puolella näkyy järvi puiden välistä. Kapuan soraisen ratapenkereen ylös. Asetun seisomaan keskelle raiteita ja vilkaisen rannekelloani. Vielä kymmenen minuuttia, jos siis VR on ajoissa.
Elämästäni on jäljellä kymmenen minuuttia, eikä se oikein tunnu miltään. Hengitän vain rauhassa, katselen ympärilleni ja odotan. Ihan kohta.

”Hei”, kuuluu vihainen ääni jostain oikealta. Vilkaisen sinne päin ja näen miehen äkäiset kasvot penkereen alla. Mies lähtee tulemaan minua kohden. Hätäännyn, mitä minun pitäisi tehdä? Huutaa häntä pysähtymään vai juosta karkuun? Muutaman sekunnin harkinta-aika päättyy, kun junan valot alkavat näkyä edessäni ja keskityn täysin niihin. Jarrut kirskuvat, mutta juna ei ikinä ehdi pysähtyä tai edes pahemmin hidastaa ennen minua. Sata metriä. Viisikymmentä. Ja juuri kun valmistaudun törmäykseen minut tönäistään pois radalta. Kierimme miehen kanssa pengertä yhtenä sekaisena kärrynpyöränä. Ohikulkevien vaunujen valot osuvat pilkaten kasvoihini, kun viimein pysähdymme.
Hengitän syvään, olen edelleen elossa. Ja vihaisempi kuin koskaan aiemmin.
”Oletko kunnossa?”, mies kysyy.
En vastaa kysymykseen, vaan ärähdän: ”Kuka sinä olet?”.

Tähänkin aihe tuli lukijalta, joka antoi minulle novellin viimeisen lauseen. Kuten ehkä olette huomanneet kielioppi ei edelleenkään ole vahvin puoleni, ja oikolukiessani tätä huomasin käyttäneeni sekaisin preesensiä ja imperfektiä. Korjasin kaiken preesensiksi, mutta en ole ihan varma jäikö joitain kohtia väärin...

 15. luukku

2 kommenttia:

  1. Mulla särähti korvaan toi "isonnan" :D se ei oo sana :P se olis suurentaa :P Mutta mitäpä pienistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, kiitos :) Iloisesti kirjoitan puhekieltä ja sitten editoidessa joudun aina miettimään, että onkohan tuo sana oikeaa kieltä vai vaan meidän murretta tai sitten joku itse keksitty. Näitä sitten valitettavasti jää teksteihin, mutta niistä saa ja pitää huomauttaa, että opin :D

      Poista