***
Perunanuija kolahti kattilan pohjaan, ja välittömästi sohvalta
kuului huomautus:
- Ole perkele kolistelematta siellä, minulla on ollut rankka
päivä töissä ja kotona haluaisin nauttia hiljaisuudesta. Se tuskin on liikaa
pyydetty, vai onko?
Ritva ei vastannut miehelleen mitään, jatkoi vain varovaisemmin
perunoiden survomista muusiksi. Tuokaan perkeleen mulkku se ei tiedä rankasta
päivästä mitään, hän ajatteli.
- Minä esitin sinulle kysymyksen, äijä sanoi äskeistä
kuuluvammalla äänellä.
Nyt sävy oli muuttunut ilkeästä Ritvan niin hyvin tuntemaan
”opetetaanpas pikkurouvalle tapoja” –nuottiin. Hartiat vetäytyivät kuin
huomaamatta kohti korvia, mutta hän jatkoi perunoiden hienontamista. Muusista
piti saada tasaista.
- Kuulitko, mies murahti ja puristi ison kouransa Ritvan
niskaan.
Hän oli aikoja sitten leikkauttanut hiuksensa todella
lyhyiksi, niistä oli ollut liian helppoa retuuttaa häntä ympäri taloa.
Lyhyilläkin hiuksilla hänessä edelleen oli liikaa paikkoja, mihin tarttua
satuttaakseen. Ritva vinkaisi, kun puristus voimistui entisestään.
- Kuulin kyllä, hän pihahti.
- No miksi et heti vastannut?
- Anteeksi.
Toisinaan anteeksipyytäminen laukaisi tilanteen, mutta
tänään siitä ei ollut apua. Mies painautui hänen selkäänsä vasten ja Ritva
tunsi hänen kiihottumisensa. Hän puristi silmänsä kiinni. Ei tätä, ei nyt. Mutta
mies oli päättänyt, että sitä oli ohjelmassa juuri nyt. Tämän kourat
puristuivat kipeästi Ritvan rinnoille, leipoivat niitä omistavasti. Inhon
väristykset kulkivat naisen selkäpiitä pitkin.
- Lopeta, hän tiuskaisi.
- Mitä sinä sanoit?
- Lopeta.
Ukko pyöräytti hänet ympäri ja katsoi häntä julmasti
hymyillen.
- Aiotko sinä muka kieltäytyä vaimon velvollisuuksista?
Ritvan hetkellinen rohkeus oli hävinnyt ja hän tuijotti
lattialistaa jossain miehen vasemmalla puolella. Miehen kädet puristuivat
rinnalle, siirtyivät siitä avaamaan farkkujen nappia ja vetoketjua. Ritvan
mieleen nousivat lääkärin sanat ja inhoten hän tönäisi miehen kädet pois.
- Ei, Ritva inahti.
- Turpa kiinni, mies karjaisi ja löi häntä vatsaan.
Nyrkki lähetti kivun aallot liikkeelle ja hetkeen nainen ei
pystynyt hengittämään. Kyyneleet nousivat silmänurkkiin ja hän painui
voihkaisten kasaan. Tämä ei ukkoa häirinnyt, vaan hän jatkoi housujen
riisumista.
- Minä sanoin ei, Ritva huusi.
Jostain keittiön tasolta hänen käteensä osui perunanuija ja
raivostuneena hän humautti miestään ohimoon. Puinen nuija jysähti vasten kalloa
ja mies valahti lattialle. Hengästyneenä ja kädet täristen Ritva veti housut
takaisin ylös, piti katseensa koko ajan miehessä. Odotti milloin tämä
liikahtaisi. Kauhistuneena hän tajusi mitä tästä seuraisi. Joskus vuosia sitten
hän olisi lähtenyt karkuun, mutta tiesi nykyään, että se teki pahemmasta vielä
pahempaa.
Ritva nojasi vapisten tiskipöydän reunaan, mutta ukko pysyi
liikkumatta. Hän makasi lattialla kyljellään, täysin liikkumatta. Täysin
liikkumatta. Häkeltyneenä Ritva alkoi etsiä merkkiä hengityksestä. Kellon
sekuntiviisari raksutti armotta eteenpäin, mitään muuta ääntä talossa ei
kuulunutkaan. Ritva kumartui ja käänsi miehensä selälleen. Silmät olivat kiinni
ja suu veltto, rintakehä ei liikkunut milliäkään. Voi ei, eihän yhdestä iskusta
kukaan voinut… Ritva mietti kuumeisesti ja alkoi etsiä pulssia. Tärisevin käsin
hän tunnusteli kaulaa, yritti ihopoimujen välistä erottaa pienenkin merkin
sykkeestä, mutta mitään ei tuntunut. Varovasti hän asetti kämmenensä aivan
miehen suun yläpuolelle ja odotti, mutta ei tuntenut pienintäkään henkäystä.
Hän perääntyi kauemmas ja istui keittiön pöydän ääreen. Mies
ei vieläkään liikahtanut. Ritva alkoi viimein uskoa, että tämä oli kuollut. Hän
oli tappanut miehensä. Vahingossa tosin, mutta kuitenkin. Missä hänen
puhelimensa oli? Pitäisi soittaa apua.
Hätäisesti hän vilkuili ympärilleen ja yritti tavoittaa kännykkää
katseellaan. Se nökötti olohuoneen ikkunalaudalla. Jalat tuntuivat äkisti kovin
raskailta. Kyllä hän kohta nousisi ja soittaisi… Niin kenelle? Kukaan ei voisi
auttaa enää hänen miestään ja hän oli ainut, joka voisi auttaa itseään.
Ritva siis istui ja odotti, ukko pysyi paikoillaan, kello
raksutti eteenpäin. Jos hän soittaisi hätäkeskukseen, sieltä tulisivat poliisit
ja ambulanssi. Mies todettaisiin kuolleeksi, ja Ritva vietäisiin vankilaan,
myöhemmin tulisi tuomio taposta. Hän ajatteli millaisen järkytyksen tuottaisi
lapsilleen, hän ei voisi antaa näiden tietää totuutta, eikä jättää heitä yksin.
Ja mitä kyläläisetkin puhuisivat…
Mitä hän tekisi? Hänen täytyisi hankkiutua eroon ruumiista.
Mutta kuinka? Hyvä Luoja, ei kai hän oikeasti suunnitellut tätä? Ritva
nousi seisomaan ja alkoi kävellä tupakeittiön pituista räsymattoa edes
takaisin. Hän ei halunnut vankilaan. Se ainakin tuli siinä marssiessa selville.
Joten hän alkoi kehittää suunnitelmaa, jolla välttyä vankilalta.
Hänen aviomiehensä täytyisi kadota jäljettömiin.
Ritva veti syvään henkeä. Nyt ei ollut aikaa tuntea
syyllisyyttä tai kauhistella tapahtunutta, hänen täytyisi selviytyä tästä ilman
rangaistusta. Mutta oliko lapsille oikein, että he joutuisivat elämään
loppuelämänsä epätietoisuudessa isänsä kohtalosta? Ritva kyllä tiesi, että
lapset eivät pahemmin välittäneet isästään, äiti oli aina ollut tärkeämpi. Hänen
täytyisi pysyä heidän elämässään, tukena ja turvana, ei jossain kaltereiden
takana. Eikä hän tuon ukon ketkun takia
aikoisi menettää enää yhtään päivää elämästään, Ritva päätti vihaisena.
Katoaminen ei saisi tapahtua kotona. Hän oli nähnyt muutaman
jakson C.S.I.:tä, ja ties mitä todisteita täältäkin löytyisi. Ritva rakasti
vanhoja saksalaisia poliisisarjoja ja Columboa, ne mielessään hän alkoi
suunnitella. Onneksi oli perjantai-ilta. Mies olisi siis lähtenyt ruuan jälkeen
mökille viettämään viikonloppua, kuten niin usein aiemminkin. Ritva vilkaisi
kelloa, se oli puoli kuusi. Kuudelta naapurin rouva olisi tupakalla ennen
Emmerdalen alkua, joten silloin hän lähtisi miehensä autolla. Naapuri voisi
sitten todistaa, että mies oli lähtenyt. Onneksi oli niin pimeää, että
kuljettajaa ei näkyisi. Ritva jättäisi valot palamaan, jotta näyttäisi hänen
olevan kotona. Mitä jos joku tulisi käymään sillä aikaa? Hänen täytyisi tietysti
piilottaa ruumis. Hyvänen aika, eihän sitä voisi jättää lojumaan keittiön
lattialle. Ritva tirskahti ajatukselle. Hän ei tiennyt kuka tämä uusi, rohkea
ihminen oli, mutta hän alkoi pitää tästä enemmän kuin siitä vanhasta ressukasta.
Varovasti hän lähestyi ruumista. Ritva odotti edelleen, että
mies alkaisi valittaa päätään ja kapuaisi hetkenä minä hyvänsä pystyyn. Mutta
nyt ruumista katsellessaan hän tajusi tämän oikeasti kuolleen. Mies ei
näyttänyt tajuttomalta tai nukkuvalta, vaan kuolleelta. Jotain, jota Ritva ei
osannut selittää, puuttui. Ritva vieritti miehen kokonaan maton päälle ja lähti
vetämään tätä kohti kellarin ovea. Puuskuttaen hän veti mattoa ja kirosi
jääräpäätä, joka ei ollut kuunnellut lääkäriä, joka oli kehottanut
laihduttamaan ainakin 20 kiloa.
Kellarin ovella hän sytytti valot ja katsoi jyrkkiä portaita.
Hän aikoi vain työntää ukon sisään ovesta ja toivoa, että tämä vierisi alemmas.
Hetkeksi hän pysähtyi miettimään kuolleiden kunnioittamista, mutta tajusi
sitten ajatuksensa järjettömyyden. Jos hän olisi halunnut kunnioittaa vainajaa,
hän olisi soittanut hätäkeskukseen ja jättänyt asian ammattilaisille. Ritva
veti jalat kellarin puolelle. Kapeilla rappusilla hän sai olla varovainen,
ettei horjahtaisi itsekin alas. Siinä olisikin lapsilla ihmettelemistä, kun
äiti löytyisi kellarin lattialta niskansa taittaneena ja isä portaiden
yläpäästä päähän kohdistuneeseen iskuun kuolleena. Taas häntä nauratti. Hänen
huumorintajunsakin oli vinksahtanut kaiken muun lisäksi.
Ritva sai miehen kokonaan vedettyä rappusiin. Hehkulampun
keltaisessa valossa ohimossa erottui kuivunutta perunamuusia. Hän sammutti
valot ja laittoi kellarin oven kiinni. Mitä seuraavaksi? Hän kävi hakemassa
eteisestä nahkahansikkaat käteensä ja etsi makuuhuoneen komerosta miehen
käyttämän ikivanhan kassin. Sinne hän lastasi kahta yötä varten vaatteita ja
eväitä. Ovelta hän kääntyi vielä hakemaan miehen kännykän ja laturin ja tämän
ulkovaatteet.
Autossa hän ei uskaltanut siirtää penkkiä eteenpäin, mutta
onneksi Ford oli automaattivaihteinen, joten ajaminen onnistui kohtalaisesti.
Auton kello oli 17.57, kun hän käänsi pihasta tielle. Naapurin kohdalla hän
vilkaisi taloa kohden ja näki Katriinan nojailemassa kuistin kaiteeseen. Nainen
heilautti laiskasti kättä, mutta Ritva ei reagoinut siihen mitenkään. Hetken
hän ehti pelätä, että Katriina olisi sittenkin huomannut jotain, mutta nyt oli
ihan liian pimeää, Ritva rauhoitteli itseään.
Tiet olivat rauhallisia, ja Ritva pääsi mökille näkemättä
kuin muutaman vastaantulevan auton, eikä niistäkään kukaan ollut tuttu. Hän
kantoi miehensä tavarat sisään ja mietti hetken, mitä mies olisi täällä
ollessaan tehnyt. Katoaisiko hänen miehensä heti mökille tultuaan vai vasta
viikonlopun kuluessa? Ritva mietti asiaa ja päätti perjantai-illan olevan oikea
vaihtoehto. Hänen ei tarvitsisi järjestää elämisen jälkiä tämän enempää ja näin
hän jättäisi itsestään mahdollisimman vähän todisteita. Hän viritti takkaan
tulen, kuten hänen miehensäkin oli varmasti tehnyt. Miehen yölaukun hän heitti
huolettomasti sängylle, nosti eväät jääkaappiin. Ritva jätti auton avaimet ja
kännykän pöydälle, ripusti vielä takin naulakkoon ja katseli sitten
ympärilleen. Hän todellakin oli tekemässä tämän. Enempiä ajattelematta hän
kappasi miehensä kengät kainaloon ja lähti ulos. Valot saivat jäädä päälle ja
ovi lukitsematta, aivan kuin mies olisi vain lähtenyt pikaisesti käymään
jossain. Ehkä rannassa, ulkohuussissa tai liiterissä. Minne, sitä saisivat poliisit
ratkoa ensi viikolla.
Ilta oli pimeä ja hänellä olisi melkein viidentoista
kilometrin kotimatka. Ritva käveli keskellä tietä ja toivoi, ettei olisi
astunut auton renkaiden jälkien päälle. Vai kuinka tarkasti poliisit tutkivat,
kun kyseessä oli kuitenkin vain katoaminen? Oli parempi kuitenkin olla
varovainen. Mökkitie vaihtui kylätieksi, ja Ritva valpastui kuuntelemaan
mahdollisia autoja. Sellaisen kuullessaan hänen täytyisi piiloutua, kaikki
olisi pilalla, jos hänet nähtäisiin kävelemässä täällä.
Koko matkalla hänet ohitti kolme autoa, mutta autojen
ollessa kohdalla, hän oli jo metsässä vatsallaan ja odotti sydän jyskyttäen,
että joku sittenkin huomaisi hänet. Kenkiin hän työnsi muutaman kiven ja heitti
puolimatkassa olevaan järveen.
Lähemmäs kolmen tunnin kävelymatkan aikana olisi ehtinyt
miettiä kaikenlaista, mutta Ritva ei ajatellut. Nyt hänen täytyisi pitää päänsä
kylmänä, keskittyä täysin aloittamaansa uhkapeliin ja murehtia sitten joskus.
Naapurin olohuoneesta kajasti pelkkää television sinistä
hehkua, he istuivat illat aina kynttilänvalossa. Oman kodin valot pilkistivät
jo kuusien takaa ja vaistomaisesti Ritva kiristi vielä tahtia, vaikka pää oli
jo hiessä ja hengitys puhisi kuin ravihevosella.
Eteisessä hän veti oven lukkoon ja huokaisi syvään.
Ensimmäinen osio oli kunnialla suoritettu. Nyt hän halusi saunaan. Kylpyhuoneen
ovella hän muisti jotain ja käveli keittiöön. Lattialla lojui se perunanuija.
Kuivuneessa muusissa oli kiinni muutama oljenvärinen hius. Ritva palasi
saunalle. Asetti kiukaan arinalle kuivia koivuklapeja, niiden päälle nuijan ja
lisäsi puita, kunnes pesä oli täynnä. Muutama tuohi kasan alle ja päälle ja
sytytys. Lumoutuneena hän seurasi kuinka lieskat alkoivat kasvaa, savu nousi
kohti hormia ja rauhoittava rätinä alkoi kuulua kiukaasta. Hän laittoi luukun
kiinni ja lähti jalkojaan ravistellen kohti tupaa. Kävely oli ottanut
yllättävän koville.
Loppuillan hän käyttäytyi kuin mies olisikin oikeasti
lähtenyt mökille, eikä makaisi kellarissa hengettömänä. Ritva nautti rauhassa
löylyistä. Hajamielisesti hän piirsi ääriviivat reidessä kellastuvalle mustelmalle
ja tajusi, että se oli viimeinen, jonka äijä ikinä hänelle aiheuttaisi. Hän
alkoi ihan vapista, kun tajusi olevansa oikeasti vapaa. Jos siis poliisit eivät
keksisi hänen syyllisyyttään, mutta vapaa miehen otteesta. Olisiko hän yhtään
surullinen, jos mies olisikin illalla saanut vaikka sydänkohtauksen? Ei kai.
Ehkä. Silloinkin suurin tunne olisi edelleen helpotus, mutta ilman
syyllisyyttä. Vaikka ei hän ikinä ollut aikonut tappaa miestään, hän oli vain
puolustanut itseään, eikä oikein vieläkään voinut uskoa, että tämän
pysäyttämiseen oli riittänyt yksi isku.
Saunan jälkeen hän joi lasillisen kylmää piimää keittiön
ikkunan ääressä ja lähti sänkyyn. Yön hän nukkui levollisesti, ilman unia ja
heräsi aamunkoitteessa.
Ritva keitti aamukahvin ja keittimen porinaa kuunnellessa hän
alkoi suunnitella päivän ohjelmaa, tänään hän hankkiutuisi eroon ruumiista. Jo
eilen mieleen pulpahtanut ajatus tuntui edelleen parhaalta idealta. Hän
paloittelisi miehen ja polttaisi sen yhdessä muiden roskien kanssa vanhassa
öljytynnyrissä. Ritva joi kaikessa rauhassa aamukahvin, söi kaksi ruisleipää
kinkulla ja banaanijogurtin. Pukeuduttuaan nuhjuisimpiin vaateisiinsa hän
laskeutui kellariin. Vaikka kellari oli viileä, hän saattoi haistaa jotain
makeaa ja pistävää, mitään sellaista hän ei ollut ennen haistanut ja oli helppo
otaksua sen tulevan ruumiista. Mies oli valunut portaita pitkin alas ja makasi
niiden juuressa luonnottomassa asennossa, raajat vääntyneenä.
Ritva nieleskeli muutaman kerran, syvään hengittäminen ei
tässä tilanteessa auttaisi. Vielä kerran hän jäi miettimään vaihtoehtojaan,
mutta niitä ei ollut. Hän ei jaksaisi enää raahata miestä täältä kokonaisena
mihinkään. Ja vaikka pystyisikin, miehelle oli jo muodostunut ne lautumat,
mistä aina puhuttiin poliisisarjoissa, minkä perusteella näki, jos asento oli
vaihtunut kuoleman jälkeen. Ja nyt oli jo liian myöhäistä tunnustaa kaikkea.
Ritva palasi hakemaan siivouskomerosta jätesäkkirullan, hän
levitti säkkejä kellarin lattialle ja kieritti ruumiin niiden päälle. Ritva
vältteli katsomasta kasvoja. Mies makasi kyljellään ja hän pyöräytti tämän vielä
vatsalleen. Ritva jätti kellarin taakseen ja lähti liiteriin. Halkomapölkyssä
oli iso kirves lyöty kiinni, mutta hän ei jaksaisi sitä käyttää. Ja sitä paitsi
hänen täytyisi hävittää kirveskin, joten hän ei voisi käyttää tuota ilmeisintä.
Nurkassa oli pahvilaatikossa hänen isänsä työkaluja, jotka olivat jääneet
siihen, kun kuolinpesä oli tyhjennetty muutama vuosi sitten. Ritva penkoi
laatikosta keskikokoisen kirveen ja se mukanaan lähti sisälle. Aamu alkoi
valjeta kunnolla ja jatkossa täytyisi muistaa varoa naapurin katseita.
Keittiössä Ritva teroitti kirvestä parhaansa mukaan
hiomakivellä. Vatsaa väänsi pelkkä ajatus tulevasta tehtävästä, hän ei halunnut
tehdä tätä. Ruoste hävisi kirveen kärjestä ja hän arveli saaneensa siitä niin
terävän kuin pystyi ilman tahkoa.
Kellari alkoi tuntua äkisti kovin vastenmieliseltä paikalta.
Joku todella kieroutunut ääni muistutti vaihtoehtojen olemattomuudesta ja Ritva
lähti hitaasti kohti kellaria. Ruumis makasi edelleen siinä mihin hän oli tämän
jättänyt. Ritva levitti jätesäkkejä vielä laajemmalle alueelle. Sydän ei
lyönyt, joten verta ei suihkuaisi mistään, mutta kai sitä jostain saattaisi
valua. Varsinkin, kun hän aikoi hakata miehen raajat irti.
Ritva astui kirveen kanssa kalmon viereen. Ei hän pitkä
nainen ollut, mutta silti ruumis oli kovin alhaalla. Ergonomisesta työasennosta
oli turha haaveillakaan. Ritva olisi nauranut tuollekin ajatukselle, jos ei
olisi ollut niin kauhuissaan. Hän kumartui, mallasi kirvestä miehen
polvitaipeeseen, teki muutaman harjoitusliikkeen. Kosketti varovasti terällä
miehen verkkareita. Henkäisi syvään ja silmät kiinni iski ensimmäisen kerran.
Kuului rusahdus, jonka hän muistaisi loppuikänsä ja tunsi kuinka hänen vatsansa
kääntyi ympäri. Ritva perääntyi kakoen kellarin nurkkaan. Voi hyvä Luoja, hän
ei pystyisi tähän. Hän painoi päänsä polvien väliin ja yritti unohtaa äskeisen.
Meni pitkän aikaa ennen kuin Ritva sai koottua itsensä. Hän
sai pakotettua itsensä jatkamaan, muistuttamalla itseään vankilasta ja lasten
kärsimyksestä. Jokainen kirveen lyönti oli yhtä paha kuin edeltävät, ja pian
Ritva itki. Itki menneisyyttä ja tätä hetkeä, kaikkea kokemaansa. Hän oli ollut
kirkassilmäinen 19-vuotias, joka oli luullut, että maailma oli täysin avoinna
juuri häntä varten. Ja sitten hän oli tutustunut mieheensä. Tämä mitä hän nyt
teki, jotenkin tuntui kruunaavan koko hänen elämänsä kurjuuden. Tämä oli se
viimeinen kuvottava asia, johon hänen miehensä hänet pakotti.
Viimein raajat oli hakattu irti ja mies oli viitenä
kappaleena. Päätä hän edes yrittänyt irrottaa, siihen hän ei pystyisi, ei
millään. Huolellisesti Ritva kietoi jokaisen kappaleen jätesäkin suojiin ja
teippasi pussit tiukasti kiinni. Viimeiseen pakettiin hän riisui kaikki
päällään olevat vaatteet. Paloittelu ei ollutkaan niin sotkuista kuin hän oli olettanut,
mutta ei voinut ottaa riskiä, että pala miehen verta tai kudoksia löytyisi
todisteeksi. Alastomana hän nousi pois kellarista ja suuntasi suihkuun.
Vaikka hän käytti kaiken varaajan lämpimän veden, hän tunsi
olonsa edelleen likaiseksi. Likaisemmaksi kuin eilen. Eilinen oli ollut
vahinko, tämänpäiväinen jo tarkoin harkittua. Raivokkaasti Ritva kuivasi itsensä
pyyhkeeseen ja etsi uudet rönttövaatteet.
Pihalla hän kasasi kottikärryihin autotallin seinustalta
kaikkea poltettavaa roinaa: muutaman tyhjän pahvilaatikon, pakkausmuoveja ja
muuta roskaa. Hän kärräsi kuorman talon takana olevalla palopaikalle ja mätti
roskat vanhaan öljytynnyriin. Muutama tulitikku perään ja pian sankka savu
nousi kohti pilviä.
Kun Ritva oli varma, että tuli ei enää sammuisi, hän lähti
takaisin talolle. Hän jätti kottikärryt rapun eteen ja haki ensimmäisen synkän
paketin kellarista. Hän vei sen saman tein palamaan. Harvoin heillä kukaan
kävi, mutta Ritva ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että joku vieras
ehtisi nähdä kottikärryihin lastatut pitkulaiset paketit, sillä aikaa, kun hän
olisi kellarissa hakemassa uutta kuormaa.
Aika kului roskia ja muuta polttaessa. Välillä Ritva
lisäsi tynnyriin piha-aidasta aiemmin katkottuja oksia, jotta tuli pysyisi tarpeeksi
roihuavana. Tynnyristä nouseva haju oli käsittämättömän paha, tätä Ritva ei
ollut osannut ottaa huomioon. Hän yritti hengittää enimmäkseen suun kautta ja
toivoi, että jos naapurit jotain haistaisivatkin, he pistäisivät kaiken muovin
piikkiin. Onneksi sentään tuuli puhalsi naapuritalosta poispäin, eikä lähistöllä muita asunutkaan.
Torson kanssa Ritva sai todella hikoilla, että sai sen
kannettua ylös kellarista, mutta ongelmat alkoivat kunnolla vasta, kun hän sovitti
ruumista tynnyriin. Alavartalon hän sai jotenkin survottua liekkien ylle, mutta
siihen se jumittui. Ritva yritti ähisten painaa hartioista alaspäin, mutta
paketti ei liikkunut. Epäuskoisena hän astui taaksepäin ja joutui sulkemaan
hetkeksi silmänsä uskomattoman näyn edessä. Oli tynnyri, siinä jumissa mustaan
muoviin ja ilmastointiteippiin kiedottu hahmo, jonka jokainen tunnisti
ihmiseksi, vaikka liekit ja sankka savu ympäröivätkin sen. Onneksi palopaikka
oli takapihalla ja sen takana pelkkä synkkä metsä.
Ritva kävi hakemassa bensaa
ja heitti sitä tuleen. Kuului humahdus ja liekit ponkaisivat hurjina ylöspäin.
Ritva perääntyi ja jäi odottamaan. Hän yritti sulkea korvansa tulen ääneltä ja
vahdata koko ajan vain etupihan tapahtumia. Aikansa odotettuaan hän kävi
kokeilemassa ja ruumis painui taas hieman alaspäin. Lisää bensaa ja odottamista
ja lopulta myös päälaki oli painunut näkymättömiin.
Väsyneenä Ritva perääntyi
palopaikalta, nojasi talon seinään ja taas häntä nauratti. Hän oli pitänyt
itseään ihan normaalina naisena, jolla oli tylsä virka ja muutenkin tavallisen
harmaa elämä, mutta tässä hän nyt poltti miehensä ruumista, kuin se olisi
hyvinkin normaalia. Ehkä hän oli sekoamassa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun
ajatus juolahti hänen mieleensä kuluvan vuorokauden aikana. Mutta se lohdutti
hieman, että hullut eivät tajunneet olevansa hulluja. Niin kauan kun hän
miettisi oliko hullu, hänellä ei ollut hätää. Ainakaan hätää mielenterveytensä
menettämisen puolesta.
Ritva havahtui vasta kun pöntöstä nousi enää kovin vaisu
savu. Hän käveli lähemmäs ja näki kytevät muovikasat ja niiden keskellä
törröttävät luut. Ritva henkäisi epäuskoisena, luut olivat edelleen jäljellä.
Mutta niidenhän piti palaa myös! Eikö tuli ollutkaan tarpeeksi kuumaa? Ritva
lisäsi risuja ja kävi etsimässä sisältä lisää poltettavaa, heitti liekkeihin sanomalehtiä
ja klapeja ja lisää bensaa. Tulen vieressä tuli todella hiki, mutta vaikka hän
miten yritti, luut olivat ja pysyivät ehjinä.
Lopulta hän joutui toteamaan, että luut eivät palaisi. Mitä
hän nyt tekisi? Ritva nosti vanhan vanerin kappaleen pöntön päälle ja jätti sen
raolleen, että viimeisetkin savut pääsisivät ulos, mutta vasta alkanut sade ei
täyttäisi pönttöä.
Ritva siirtyi sisälle miettimään seuraavaa siirtoaan. Selvää
oli, että hänen täytyisi siirtää luut jonnekin. Mutta minne? Ritva käveli
tuvassa edestakaisin, liikkeessä ajatukset tuntuivat kulkevan paremmin. Olisiko
järvi tarpeeksi turvallinen paikka?
Omalle tontilleen hän ei uskaltanut niitä haudata, eikä mihinkään kovin
lähelle muutenkaan. Joku metsän eläin voisi ne kaivaa esiin, saati jos poliisi
alkaisi tutkia katoamista perin pohjin. Mutta suo, Ritva keksi äkisti. Sieltä
kukaan ei kaivaisi niitä esiin, eikä kukaan uimari tai sukeltaja törmäisi
luihin. Renssinsuo oli suojeltua aluetta, sitä ei ikinä käytettäisi
turpeenottoon, joten luut olisivat turvassa.
Ritva odotti auringon laskua ja lähti sitten tyhjentämään
tynnyrin sisältöä jätesäkkiin. Tynnyri oli lämmin, mutta mitään ei enää
kytenyt. Iltahämärässä hän vielä näki mitä oli tekemässä, mutta olisi
uteliailta katseilta turvassa. Ritva kaivoi huolella kaiken tuhkan ja isommat
kappaleet pussiin. Päivänvalossa hänen täytyisi vielä käydä tarkistamassa,
ettei varmasti mitään ollut pudonnut ohi pussin suun. Jätesäkkiin hän lisäsi
vielä käyttämänsä kirveen, lukitsi säkin varastoon ja lähti sisälle suojaan
yltyvältä sateelta. Tuvan lämmössä Ritva oli tyytyväinen sateesta, se huuhtoisi
kaikki jäljet mökiltä.
Muutama lasi väkevää viiniä ja hän oli valmis sänkyyn. Aamulla Ritva heräsi yhdessä auringon kanssa. Hän laittoi veden kiehumaan ja etsi kaapista kaurahiutaleet hellan viereen. Kahvinkeitintä ladatessaan tietoisuus tulevasta alkoi iskeä. Tällaista hänen elämänsä tulisi olemaan. Hän saisi päättää milloin heräisi, mitä söisi, tekisikö ruokaa vai ei, kuinka pukeutuisi, milloin siivoaisi ja lukemattomia muita asioita, joita hän ei vielä edes osannut kuvitella. Tästä lähtien hän olisi
oman elämänsä herra.
Toivottavasti sitä omaa elämää oli luvassa vielä pitkään.
Tämä onnettomuus oli vienyt hetkeksi unholaan lääkärin sanat, mutta nyt ne
palasivat hänen mieleensä. Papa-seulonnassa oli löytynyt syövän esivaiheeseen viittaavia solumuutoksia. Nyt hän odotti tuloksia kohdunkaulan tähystyksestä. Koko tapaus tuntui niin epäreilulta. Ritva ei tupakoinut tai ollut
ylipainoinen, ja hänen miehensä oli ollut hänen ainoa seksikumppaninsa. Hän oli
ollut miehensä ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen. Ja nyt hän saisi
vielä maksaa miehensä pettämisestä kauhealla tavalla. Mutta hän selättäisi ne
solumuutokset ja sen jälkeen eläisi kuten tahtoi. Ehkä hän lähtisi käymään
Australiassa, jonne hän oli aina halunnut matkustaa, mutta mies oli evännyt sen
haaveen.
Tukevan aamiaisen jälkeen Ritva pukeutui
sienestysvaatteisiin ja haki varastoon lukitsemansa säkin ja lähti sen kanssa
metsään. Kuorma oli yllättävän kevyt. Tämän verran ihmisestä siis jäi jäljelle,
Ritva mietti ja tunsi jonkinlaista haikeutta.
Suolle oli matkaa kartalla viisi kilometriä, mutta linnuntie
oli varattu vain siivekkäille ja Ritva joutui seuraamaan polkuja, kiertämään
kivikoita ja etsimään ojien yli sopivaa ylityspaikkaa, joten matka saattoi jopa
tuplaantua.
Maastossa alkoi näkyä suon lähestyminen ja Ritva tunsi
kuinka kumisaapas alkoi inhottavasti painua sammaleeseen. Hän muisti
kummitustarinat lapsista, jotka olivat uponneet suohon ja myöhemmin ilmestyneet
metsässä kulkijoille apua pyytäen. Hermostuneena hän vilkaisi ympärilleen,
mutta tietenkään ketään ei näkynyt. Ehkä tulevaisuudessa hänellä olisi
seuranaan oma kummitus, joka ei apua pyytäisi, vain syyttäisi.
Suo levittäytyi pian häneen eteensä aukeana, laajana ja
muutamat veden täyttämät silmäkkeet auringossa kiiltäen. Ritva oli ottanut jo
vähän aiemmin puukarahkan käteensä ja sen avulla hän lähti suolle. Siirtyi
pitävältä mättäältä toiselle, pois ihan suon reunasta. Lopulta hän vilkaisi
taakseen ja arveli kulkeneensa tarpeeksi pitkälle. Tänne asti ei kukaan
vahingossa eksyisi. Hän pudotti kantamuksensa yhteen silmäkkeeseen. Musta
muovipussi jäi kellumaan vihreälle sammakonkudun näköiselle hetteikölle. Ritva
painoi karahkalla pussia ja se upposi vähän suon sisään. Pussissa oleva ilma
kerääntyi yläosaan ja piti pussia pinnalla. Ritva sai painaa tosissaan, että
pussi viimein painui maiskahtaen kokonaan paksuun liemeen. Tyytyväisenä Ritva
tuijotti tasaista suon pintaa. Siellä hänen salaisuutensa nyt oli ja
pysyi, ikuisesti arvoituksena.
Helpottuneena Ritva lähti seuraamaan jälkiään takaisin kohti
varmasti kantavaa maata. Hän hengitti syvään, nautti syksyn kuulaudesta ja
alkoi suunnitella kuinka etenisi miehensä katoamisen suhteen. Pitäisikö hänen
soittaa poliiseille jo tänä iltana vai vasta huomenaamulla? Mitä huolestuneet
vaimot normaalisti tekisivät?
Hän oli uppoutunut liikaa ajatuksiinsa, kun etäältä kuulunut
laukaus pääsi yllättämään hänet täysin. Ritva säpsähti rajusti pamausta,
horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän ei ehtinyt edes huutaa järkytyksestä, kun
hän kaatui suoraan yhteen isoon silmäkkeeseen.
Äkillinen kylmyys salpasi hengityksen ja märät vaatteet
kietoutuivat ahdistavasti vartalon ympärille. Onneksi hän sai pidettyä koko
ajan päänsä pinnan yläpuolella. Ritva hengitti vaivalloisesti sisään ja yritti
estää paniikkia nousemasta sisällään. Hän ei tuntenut pohjaa jalkojensa alla,
pelkkää hyllyvää massaa kaikkialla. Ritva sai aika helposti nostettua kätensä
pinnan yläpuolelle, mutta alavartalo oli tiukasti kiinni. Hän kyllä muisti mitä
tuli tehdä, jos oli pudonnut suohon, mutta kylmyys ja yksinäisyys tekivät
ajattelemisesta ja järkevästä suunnittelusta liki mahdotonta.
Paniikissa hän polki vettä allaan, mutta suo tuntui imevän
häntä entistä pahemmin jokaisella liikahduksella. Hengitys muuttui huohotukseksi
ja Ritva pelkäsi kuolevansa. Jostain kuitenkin ilmestyi järjen ääni neuvomaan
miten hänen tuli toimia. Päättäväisesti hän alkoi siirtää painopistettään ja
yritti päästä lähemmäksi makuuasentoa kuin pystyssä kellumista. Ritva näki käppyräisen männyn tavoitettavan
lähellä. Kylmästä täristen hän alkoi kurotella kohti mäntyä. Jokainen liikahdus
sai suon imaisemaan häntä yhtä päättäväisemmin pinnan alle, mutta Ritva ei
antanut periksi. Aikansa ponnisteltuaan hän sai kuin saikin kiinni alimmasta
oksasta. Hän nykäisi ja puu pysyi paikoillaan. Helpottuneena hän alkoi kunnolla
vetää itseään puun avulla pitävälle maalle.
Helpotuksesta nyyhkyttäen Ritva sai vedettyä itsensä ylös
silmäkkeestä. Vapisevin jaloin hän taiteili pystyyn ja sitten hän vain
hengitti. Äskeinen ihanan kuulas syysilma tuntui nyt vain jäätävän kylmältä.
Metsä ja varmasti pitävä maa näytti olevan ihan liian kaukana. Hän oli
äskeisessä rytäkässä kadottanut kävelykeppinsä. Hyvin, hyvin hitaasti hän alkoi
kävellä kohti suon reunaa. Sydän tykyttäen ja peläten, että äskeinen sukellus
toistui, hän siirsi painonsa varovasti jalalta toiselle. Tuuli oli yltynyt ja
Ritva alkoi vapista entistä pahemmin. Ilma oli nollan tuntumassa, ehkä jopa muutaman
asteen pakkasen puolella. Kaikki hänen vaatteensa olivat läpimärkiä, eikä
Ritvaa ollut ikinä paleltanut näin paljoa. Hän oli uupuneempi kuin ikinä
elämässään, edessä oli tuntien kotimatka ja tilanteen toivottomuus sai hänet
itkemään. Nyyhkyttäen hän jatkoi varovaista askellustaan. Viimein hän pääsi
metsään ja saattoi nopeuttaa kävelyään. Tai niin hän luuli, mutta vauhti ei
nopeutunut yhtään. Jalat vapisivat uupumuksesta, kuten oikeastaan koko hänen
vartalonsa.
Ritvalla oli huono olo ja häntä väsytti, mutta hän jaksoi
jatkaa. Hän halusi kotiin, lämpimään kotiin. Sitä hän vain ajatteli.
Huomaamatta kuusen juurta hän kompastui ja tuiskahti kontilleen. Jälleen häntä
itketti, henkeään haukkoen Ritva kapusi pystyyn ja jatkoi matkaa.
Suunnasta hän ei ollut varma, eteneminen oli hidasta
raahustamista. Hän tunsi silmiensä vaipuvan kuin väkisin kiinni ja ajatukset olivat
puuroutuneet. Kotiin… Kotiin… Kotiin… Ritva vilkaisi taivaalle. Tiheiden
kuusten latvojen yläpuolella pilkotti kirkkaan sininen taivas. Kotiin, hän
halusi kotiin nyt.
Paksussa sammalikossa Ritva kompastui omiin jalkoihinsa ja
kaatui jälleen. Sammal oli niin pehmeää ja hän tunsi olonsa jälleen lämpimäksi.
Mutta väsyneeksi. Hänen pitäisi jatkaa matkaa. Pitäisi. Mutta hän oli niin
väsynyt. Ehkä hänen pitäisi levätä hetki, Ritva mietti.
Saa se paha joskus palkkansa, ei tipu myötätuntoa kumppaninsa hakkaajille. Olivat nämä sitten miehiä tai naisia.
VastaaPoistaT. Häirikkö
Hitsi, kun en muista kaikkea mitä olen kirjoittanut. (Enkä tietenkään pysty enää nolostelultani näitä lukemaan :D)
Poista