keskiviikko 3. joulukuuta 2014

3. luukku: Yhdellä iskulla

Pyysin lukijoilta aiheita ja inspiraatiota tähän joulukalenteriin. Eräs anonyymi antoi tehtäväksi kirjoittaa novellin, jonka ensimmäinen sana on perunanuija. Tällainen siitä tuli... Kovin nuoret ja herkät voivat jättää lukemisen väliin väkivallan takia.

***


Perunanuija kolahti kattilan pohjaan, ja välittömästi sohvalta kuului huomautus:
- Ole perkele kolistelematta siellä, minulla on ollut rankka päivä töissä ja kotona haluaisin nauttia hiljaisuudesta. Se tuskin on liikaa pyydetty, vai onko?
Ritva ei vastannut miehelleen mitään, jatkoi vain varovaisemmin perunoiden survomista muusiksi. Tuokaan perkeleen mulkku se ei tiedä rankasta päivästä mitään, hän ajatteli.
- Minä esitin sinulle kysymyksen, äijä sanoi äskeistä kuuluvammalla äänellä.
Nyt sävy oli muuttunut ilkeästä Ritvan niin hyvin tuntemaan ”opetetaanpas pikkurouvalle tapoja” –nuottiin. Hartiat vetäytyivät kuin huomaamatta kohti korvia, mutta hän jatkoi perunoiden hienontamista. Muusista piti saada tasaista.
- Kuulitko, mies murahti ja puristi ison kouransa Ritvan niskaan.

Hän oli aikoja sitten leikkauttanut hiuksensa todella lyhyiksi, niistä oli ollut liian helppoa retuuttaa häntä ympäri taloa. Lyhyilläkin hiuksilla hänessä edelleen oli liikaa paikkoja, mihin tarttua satuttaakseen. Ritva vinkaisi, kun puristus voimistui entisestään.
- Kuulin kyllä, hän pihahti.
- No miksi et heti vastannut?
- Anteeksi.
Toisinaan anteeksipyytäminen laukaisi tilanteen, mutta tänään siitä ei ollut apua. Mies painautui hänen selkäänsä vasten ja Ritva tunsi hänen kiihottumisensa. Hän puristi silmänsä kiinni. Ei tätä, ei nyt. Mutta mies oli päättänyt, että sitä oli ohjelmassa juuri nyt. Tämän kourat puristuivat kipeästi Ritvan rinnoille, leipoivat niitä omistavasti. Inhon väristykset kulkivat naisen selkäpiitä pitkin.
- Lopeta, hän tiuskaisi.
- Mitä sinä sanoit?
- Lopeta.
Ukko pyöräytti hänet ympäri ja katsoi häntä julmasti hymyillen.
- Aiotko sinä muka kieltäytyä vaimon velvollisuuksista?
Ritvan hetkellinen rohkeus oli hävinnyt ja hän tuijotti lattialistaa jossain miehen vasemmalla puolella. Miehen kädet puristuivat rinnalle, siirtyivät siitä avaamaan farkkujen nappia ja vetoketjua. Ritvan mieleen nousivat lääkärin sanat ja inhoten hän tönäisi miehen kädet pois.
- Ei, Ritva inahti.
- Turpa kiinni, mies karjaisi ja löi häntä vatsaan.
Nyrkki lähetti kivun aallot liikkeelle ja hetkeen nainen ei pystynyt hengittämään. Kyyneleet nousivat silmänurkkiin ja hän painui voihkaisten kasaan. Tämä ei ukkoa häirinnyt, vaan hän jatkoi housujen riisumista.

- Minä sanoin ei, Ritva huusi.
Jostain keittiön tasolta hänen käteensä osui perunanuija ja raivostuneena hän humautti miestään ohimoon. Puinen nuija jysähti vasten kalloa ja mies valahti lattialle. Hengästyneenä ja kädet täristen Ritva veti housut takaisin ylös, piti katseensa koko ajan miehessä. Odotti milloin tämä liikahtaisi. Kauhistuneena hän tajusi mitä tästä seuraisi. Joskus vuosia sitten hän olisi lähtenyt karkuun, mutta tiesi nykyään, että se teki pahemmasta vielä pahempaa.

Ritva nojasi vapisten tiskipöydän reunaan, mutta ukko pysyi liikkumatta. Hän makasi lattialla kyljellään, täysin liikkumatta. Täysin liikkumatta. Häkeltyneenä Ritva alkoi etsiä merkkiä hengityksestä. Kellon sekuntiviisari raksutti armotta eteenpäin, mitään muuta ääntä talossa ei kuulunutkaan. Ritva kumartui ja käänsi miehensä selälleen. Silmät olivat kiinni ja suu veltto, rintakehä ei liikkunut milliäkään. Voi ei, eihän yhdestä iskusta kukaan voinut… Ritva mietti kuumeisesti ja alkoi etsiä pulssia. Tärisevin käsin hän tunnusteli kaulaa, yritti ihopoimujen välistä erottaa pienenkin merkin sykkeestä, mutta mitään ei tuntunut. Varovasti hän asetti kämmenensä aivan miehen suun yläpuolelle ja odotti, mutta ei tuntenut pienintäkään henkäystä.

Hän perääntyi kauemmas ja istui keittiön pöydän ääreen. Mies ei vieläkään liikahtanut. Ritva alkoi viimein uskoa, että tämä oli kuollut. Hän oli tappanut miehensä. Vahingossa tosin, mutta kuitenkin. Missä hänen puhelimensa oli? Pitäisi soittaa apua.  Hätäisesti hän vilkuili ympärilleen ja yritti tavoittaa kännykkää katseellaan. Se nökötti olohuoneen ikkunalaudalla. Jalat tuntuivat äkisti kovin raskailta. Kyllä hän kohta nousisi ja soittaisi… Niin kenelle? Kukaan ei voisi auttaa enää hänen miestään ja hän oli ainut, joka voisi auttaa itseään.

Ritva siis istui ja odotti, ukko pysyi paikoillaan, kello raksutti eteenpäin. Jos hän soittaisi hätäkeskukseen, sieltä tulisivat poliisit ja ambulanssi. Mies todettaisiin kuolleeksi, ja Ritva vietäisiin vankilaan, myöhemmin tulisi tuomio taposta. Hän ajatteli millaisen järkytyksen tuottaisi lapsilleen, hän ei voisi antaa näiden tietää totuutta, eikä jättää heitä yksin. Ja mitä kyläläisetkin puhuisivat…

Mitä hän tekisi? Hänen täytyisi hankkiutua eroon ruumiista. Mutta kuinka? Hyvä Luoja, ei kai hän oikeasti suunnitellut tätä? Ritva nousi seisomaan ja alkoi kävellä tupakeittiön pituista räsymattoa edes takaisin. Hän ei halunnut vankilaan. Se ainakin tuli siinä marssiessa selville. Joten hän alkoi kehittää suunnitelmaa, jolla välttyä vankilalta.

Hänen aviomiehensä täytyisi kadota jäljettömiin.

Ritva veti syvään henkeä. Nyt ei ollut aikaa tuntea syyllisyyttä tai kauhistella tapahtunutta, hänen täytyisi selviytyä tästä ilman rangaistusta. Mutta oliko lapsille oikein, että he joutuisivat elämään loppuelämänsä epätietoisuudessa isänsä kohtalosta? Ritva kyllä tiesi, että lapset eivät pahemmin välittäneet isästään, äiti oli aina ollut tärkeämpi. Hänen täytyisi pysyä heidän elämässään, tukena ja turvana, ei jossain kaltereiden takana. Eikä hän tuon ukon ketkun takia aikoisi menettää enää yhtään päivää elämästään, Ritva päätti vihaisena.

Katoaminen ei saisi tapahtua kotona. Hän oli nähnyt muutaman jakson C.S.I.:tä, ja ties mitä todisteita täältäkin löytyisi. Ritva rakasti vanhoja saksalaisia poliisisarjoja ja Columboa, ne mielessään hän alkoi suunnitella. Onneksi oli perjantai-ilta. Mies olisi siis lähtenyt ruuan jälkeen mökille viettämään viikonloppua, kuten niin usein aiemminkin. Ritva vilkaisi kelloa, se oli puoli kuusi. Kuudelta naapurin rouva olisi tupakalla ennen Emmerdalen alkua, joten silloin hän lähtisi miehensä autolla. Naapuri voisi sitten todistaa, että mies oli lähtenyt. Onneksi oli niin pimeää, että kuljettajaa ei näkyisi. Ritva jättäisi valot palamaan, jotta näyttäisi hänen olevan kotona. Mitä jos joku tulisi käymään sillä aikaa? Hänen täytyisi tietysti piilottaa ruumis. Hyvänen aika, eihän sitä voisi jättää lojumaan keittiön lattialle. Ritva tirskahti ajatukselle. Hän ei tiennyt kuka tämä uusi, rohkea ihminen oli, mutta hän alkoi pitää tästä enemmän kuin siitä vanhasta ressukasta.

Varovasti hän lähestyi ruumista. Ritva odotti edelleen, että mies alkaisi valittaa päätään ja kapuaisi hetkenä minä hyvänsä pystyyn. Mutta nyt ruumista katsellessaan hän tajusi tämän oikeasti kuolleen. Mies ei näyttänyt tajuttomalta tai nukkuvalta, vaan kuolleelta. Jotain, jota Ritva ei osannut selittää, puuttui. Ritva vieritti miehen kokonaan maton päälle ja lähti vetämään tätä kohti kellarin ovea. Puuskuttaen hän veti mattoa ja kirosi jääräpäätä, joka ei ollut kuunnellut lääkäriä, joka oli kehottanut laihduttamaan ainakin 20 kiloa.

Kellarin ovella hän sytytti valot ja katsoi jyrkkiä portaita. Hän aikoi vain työntää ukon sisään ovesta ja toivoa, että tämä vierisi alemmas. Hetkeksi hän pysähtyi miettimään kuolleiden kunnioittamista, mutta tajusi sitten ajatuksensa järjettömyyden. Jos hän olisi halunnut kunnioittaa vainajaa, hän olisi soittanut hätäkeskukseen ja jättänyt asian ammattilaisille. Ritva veti jalat kellarin puolelle. Kapeilla rappusilla hän sai olla varovainen, ettei horjahtaisi itsekin alas. Siinä olisikin lapsilla ihmettelemistä, kun äiti löytyisi kellarin lattialta niskansa taittaneena ja isä portaiden yläpäästä päähän kohdistuneeseen iskuun kuolleena. Taas häntä nauratti. Hänen huumorintajunsakin oli vinksahtanut kaiken muun lisäksi.

Ritva sai miehen kokonaan vedettyä rappusiin. Hehkulampun keltaisessa valossa ohimossa erottui kuivunutta perunamuusia. Hän sammutti valot ja laittoi kellarin oven kiinni. Mitä seuraavaksi? Hän kävi hakemassa eteisestä nahkahansikkaat käteensä ja etsi makuuhuoneen komerosta miehen käyttämän ikivanhan kassin. Sinne hän lastasi kahta yötä varten vaatteita ja eväitä. Ovelta hän kääntyi vielä hakemaan miehen kännykän ja laturin ja tämän ulkovaatteet.

Autossa hän ei uskaltanut siirtää penkkiä eteenpäin, mutta onneksi Ford oli automaattivaihteinen, joten ajaminen onnistui kohtalaisesti. Auton kello oli 17.57, kun hän käänsi pihasta tielle. Naapurin kohdalla hän vilkaisi taloa kohden ja näki Katriinan nojailemassa kuistin kaiteeseen. Nainen heilautti laiskasti kättä, mutta Ritva ei reagoinut siihen mitenkään. Hetken hän ehti pelätä, että Katriina olisi sittenkin huomannut jotain, mutta nyt oli ihan liian pimeää, Ritva rauhoitteli itseään.

Tiet olivat rauhallisia, ja Ritva pääsi mökille näkemättä kuin muutaman vastaantulevan auton, eikä niistäkään kukaan ollut tuttu. Hän kantoi miehensä tavarat sisään ja mietti hetken, mitä mies olisi täällä ollessaan tehnyt. Katoaisiko hänen miehensä heti mökille tultuaan vai vasta viikonlopun kuluessa? Ritva mietti asiaa ja päätti perjantai-illan olevan oikea vaihtoehto. Hänen ei tarvitsisi järjestää elämisen jälkiä tämän enempää ja näin hän jättäisi itsestään mahdollisimman vähän todisteita. Hän viritti takkaan tulen, kuten hänen miehensäkin oli varmasti tehnyt. Miehen yölaukun hän heitti huolettomasti sängylle, nosti eväät jääkaappiin. Ritva jätti auton avaimet ja kännykän pöydälle, ripusti vielä takin naulakkoon ja katseli sitten ympärilleen. Hän todellakin oli tekemässä tämän. Enempiä ajattelematta hän kappasi miehensä kengät kainaloon ja lähti ulos. Valot saivat jäädä päälle ja ovi lukitsematta, aivan kuin mies olisi vain lähtenyt pikaisesti käymään jossain. Ehkä rannassa, ulkohuussissa tai liiterissä. Minne, sitä saisivat poliisit ratkoa ensi viikolla.

Ilta oli pimeä ja hänellä olisi melkein viidentoista kilometrin kotimatka. Ritva käveli keskellä tietä ja toivoi, ettei olisi astunut auton renkaiden jälkien päälle. Vai kuinka tarkasti poliisit tutkivat, kun kyseessä oli kuitenkin vain katoaminen? Oli parempi kuitenkin olla varovainen. Mökkitie vaihtui kylätieksi, ja Ritva valpastui kuuntelemaan mahdollisia autoja. Sellaisen kuullessaan hänen täytyisi piiloutua, kaikki olisi pilalla, jos hänet nähtäisiin kävelemässä täällä.

Koko matkalla hänet ohitti kolme autoa, mutta autojen ollessa kohdalla, hän oli jo metsässä vatsallaan ja odotti sydän jyskyttäen, että joku sittenkin huomaisi hänet. Kenkiin hän työnsi muutaman kiven ja heitti puolimatkassa olevaan järveen.

Lähemmäs kolmen tunnin kävelymatkan aikana olisi ehtinyt miettiä kaikenlaista, mutta Ritva ei ajatellut. Nyt hänen täytyisi pitää päänsä kylmänä, keskittyä täysin aloittamaansa uhkapeliin ja murehtia sitten joskus.

Naapurin olohuoneesta kajasti pelkkää television sinistä hehkua, he istuivat illat aina kynttilänvalossa. Oman kodin valot pilkistivät jo kuusien takaa ja vaistomaisesti Ritva kiristi vielä tahtia, vaikka pää oli jo hiessä ja hengitys puhisi kuin ravihevosella.

Eteisessä hän veti oven lukkoon ja huokaisi syvään. Ensimmäinen osio oli kunnialla suoritettu. Nyt hän halusi saunaan. Kylpyhuoneen ovella hän muisti jotain ja käveli keittiöön. Lattialla lojui se perunanuija. Kuivuneessa muusissa oli kiinni muutama oljenvärinen hius. Ritva palasi saunalle. Asetti kiukaan arinalle kuivia koivuklapeja, niiden päälle nuijan ja lisäsi puita, kunnes pesä oli täynnä. Muutama tuohi kasan alle ja päälle ja sytytys. Lumoutuneena hän seurasi kuinka lieskat alkoivat kasvaa, savu nousi kohti hormia ja rauhoittava rätinä alkoi kuulua kiukaasta. Hän laittoi luukun kiinni ja lähti jalkojaan ravistellen kohti tupaa. Kävely oli ottanut yllättävän koville.

Loppuillan hän käyttäytyi kuin mies olisikin oikeasti lähtenyt mökille, eikä makaisi kellarissa hengettömänä. Ritva nautti rauhassa löylyistä. Hajamielisesti hän piirsi ääriviivat reidessä kellastuvalle mustelmalle ja tajusi, että se oli viimeinen, jonka äijä ikinä hänelle aiheuttaisi. Hän alkoi ihan vapista, kun tajusi olevansa oikeasti vapaa. Jos siis poliisit eivät keksisi hänen syyllisyyttään, mutta vapaa miehen otteesta. Olisiko hän yhtään surullinen, jos mies olisikin illalla saanut vaikka sydänkohtauksen? Ei kai. Ehkä. Silloinkin suurin tunne olisi edelleen helpotus, mutta ilman syyllisyyttä. Vaikka ei hän ikinä ollut aikonut tappaa miestään, hän oli vain puolustanut itseään, eikä oikein vieläkään voinut uskoa, että tämän pysäyttämiseen oli riittänyt yksi isku.

Saunan jälkeen hän joi lasillisen kylmää piimää keittiön ikkunan ääressä ja lähti sänkyyn. Yön hän nukkui levollisesti, ilman unia ja heräsi aamunkoitteessa.

Ritva keitti aamukahvin ja keittimen porinaa kuunnellessa hän alkoi suunnitella päivän ohjelmaa, tänään hän hankkiutuisi eroon ruumiista. Jo eilen mieleen pulpahtanut ajatus tuntui edelleen parhaalta idealta. Hän paloittelisi miehen ja polttaisi sen yhdessä muiden roskien kanssa vanhassa öljytynnyrissä. Ritva joi kaikessa rauhassa aamukahvin, söi kaksi ruisleipää kinkulla ja banaanijogurtin. Pukeuduttuaan nuhjuisimpiin vaateisiinsa hän laskeutui kellariin. Vaikka kellari oli viileä, hän saattoi haistaa jotain makeaa ja pistävää, mitään sellaista hän ei ollut ennen haistanut ja oli helppo otaksua sen tulevan ruumiista. Mies oli valunut portaita pitkin alas ja makasi niiden juuressa luonnottomassa asennossa, raajat vääntyneenä.

Ritva nieleskeli muutaman kerran, syvään hengittäminen ei tässä tilanteessa auttaisi. Vielä kerran hän jäi miettimään vaihtoehtojaan, mutta niitä ei ollut. Hän ei jaksaisi enää raahata miestä täältä kokonaisena mihinkään. Ja vaikka pystyisikin, miehelle oli jo muodostunut ne lautumat, mistä aina puhuttiin poliisisarjoissa, minkä perusteella näki, jos asento oli vaihtunut kuoleman jälkeen. Ja nyt oli jo liian myöhäistä tunnustaa kaikkea.

Ritva palasi hakemaan siivouskomerosta jätesäkkirullan, hän levitti säkkejä kellarin lattialle ja kieritti ruumiin niiden päälle. Ritva vältteli katsomasta kasvoja. Mies makasi kyljellään ja hän pyöräytti tämän vielä vatsalleen. Ritva jätti kellarin taakseen ja lähti liiteriin. Halkomapölkyssä oli iso kirves lyöty kiinni, mutta hän ei jaksaisi sitä käyttää. Ja sitä paitsi hänen täytyisi hävittää kirveskin, joten hän ei voisi käyttää tuota ilmeisintä. Nurkassa oli pahvilaatikossa hänen isänsä työkaluja, jotka olivat jääneet siihen, kun kuolinpesä oli tyhjennetty muutama vuosi sitten. Ritva penkoi laatikosta keskikokoisen kirveen ja se mukanaan lähti sisälle. Aamu alkoi valjeta kunnolla ja jatkossa täytyisi muistaa varoa naapurin katseita.

Keittiössä Ritva teroitti kirvestä parhaansa mukaan hiomakivellä. Vatsaa väänsi pelkkä ajatus tulevasta tehtävästä, hän ei halunnut tehdä tätä. Ruoste hävisi kirveen kärjestä ja hän arveli saaneensa siitä niin terävän kuin pystyi ilman tahkoa.

Kellari alkoi tuntua äkisti kovin vastenmieliseltä paikalta. Joku todella kieroutunut ääni muistutti vaihtoehtojen olemattomuudesta ja Ritva lähti hitaasti kohti kellaria. Ruumis makasi edelleen siinä mihin hän oli tämän jättänyt. Ritva levitti jätesäkkejä vielä laajemmalle alueelle. Sydän ei lyönyt, joten verta ei suihkuaisi mistään, mutta kai sitä jostain saattaisi valua. Varsinkin, kun hän aikoi hakata miehen raajat irti.

Ritva astui kirveen kanssa kalmon viereen. Ei hän pitkä nainen ollut, mutta silti ruumis oli kovin alhaalla. Ergonomisesta työasennosta oli turha haaveillakaan. Ritva olisi nauranut tuollekin ajatukselle, jos ei olisi ollut niin kauhuissaan. Hän kumartui, mallasi kirvestä miehen polvitaipeeseen, teki muutaman harjoitusliikkeen. Kosketti varovasti terällä miehen verkkareita. Henkäisi syvään ja silmät kiinni iski ensimmäisen kerran. Kuului rusahdus, jonka hän muistaisi loppuikänsä ja tunsi kuinka hänen vatsansa kääntyi ympäri. Ritva perääntyi kakoen kellarin nurkkaan. Voi hyvä Luoja, hän ei pystyisi tähän. Hän painoi päänsä polvien väliin ja yritti unohtaa äskeisen.

Meni pitkän aikaa ennen kuin Ritva sai koottua itsensä. Hän sai pakotettua itsensä jatkamaan, muistuttamalla itseään vankilasta ja lasten kärsimyksestä. Jokainen kirveen lyönti oli yhtä paha kuin edeltävät, ja pian Ritva itki. Itki menneisyyttä ja tätä hetkeä, kaikkea kokemaansa. Hän oli ollut kirkassilmäinen 19-vuotias, joka oli luullut, että maailma oli täysin avoinna juuri häntä varten. Ja sitten hän oli tutustunut mieheensä. Tämä mitä hän nyt teki, jotenkin tuntui kruunaavan koko hänen elämänsä kurjuuden. Tämä oli se viimeinen kuvottava asia, johon hänen miehensä hänet pakotti.

Viimein raajat oli hakattu irti ja mies oli viitenä kappaleena. Päätä hän edes yrittänyt irrottaa, siihen hän ei pystyisi, ei millään. Huolellisesti Ritva kietoi jokaisen kappaleen jätesäkin suojiin ja teippasi pussit tiukasti kiinni. Viimeiseen pakettiin hän riisui kaikki päällään olevat vaatteet. Paloittelu ei ollutkaan niin sotkuista kuin hän oli olettanut, mutta ei voinut ottaa riskiä, että pala miehen verta tai kudoksia löytyisi todisteeksi. Alastomana hän nousi pois kellarista ja suuntasi suihkuun.

Vaikka hän käytti kaiken varaajan lämpimän veden, hän tunsi olonsa edelleen likaiseksi. Likaisemmaksi kuin eilen. Eilinen oli ollut vahinko, tämänpäiväinen jo tarkoin harkittua. Raivokkaasti Ritva kuivasi itsensä pyyhkeeseen ja etsi uudet rönttövaatteet.

Pihalla hän kasasi kottikärryihin autotallin seinustalta kaikkea poltettavaa roinaa: muutaman tyhjän pahvilaatikon, pakkausmuoveja ja muuta roskaa. Hän kärräsi kuorman talon takana olevalla palopaikalle ja mätti roskat vanhaan öljytynnyriin. Muutama tulitikku perään ja pian sankka savu nousi kohti pilviä.

Kun Ritva oli varma, että tuli ei enää sammuisi, hän lähti takaisin talolle. Hän jätti kottikärryt rapun eteen ja haki ensimmäisen synkän paketin kellarista. Hän vei sen saman tein palamaan. Harvoin heillä kukaan kävi, mutta Ritva ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että joku vieras ehtisi nähdä kottikärryihin lastatut pitkulaiset paketit, sillä aikaa, kun hän olisi kellarissa hakemassa uutta kuormaa.

Aika kului roskia ja muuta polttaessa. Välillä Ritva lisäsi tynnyriin piha-aidasta aiemmin katkottuja oksia, jotta tuli pysyisi tarpeeksi roihuavana. Tynnyristä nouseva haju oli käsittämättömän paha, tätä Ritva ei ollut osannut ottaa huomioon. Hän yritti hengittää enimmäkseen suun kautta ja toivoi, että jos naapurit jotain haistaisivatkin, he pistäisivät kaiken muovin piikkiin. Onneksi sentään tuuli puhalsi naapuritalosta poispäin, eikä lähistöllä muita asunutkaan.

Torson kanssa Ritva sai todella hikoilla, että sai sen kannettua ylös kellarista, mutta ongelmat alkoivat kunnolla vasta, kun hän sovitti ruumista tynnyriin. Alavartalon hän sai jotenkin survottua liekkien ylle, mutta siihen se jumittui. Ritva yritti ähisten painaa hartioista alaspäin, mutta paketti ei liikkunut. Epäuskoisena hän astui taaksepäin ja joutui sulkemaan hetkeksi silmänsä uskomattoman näyn edessä. Oli tynnyri, siinä jumissa mustaan muoviin ja ilmastointiteippiin kiedottu hahmo, jonka jokainen tunnisti ihmiseksi, vaikka liekit ja sankka savu ympäröivätkin sen. Onneksi palopaikka oli takapihalla ja sen takana pelkkä synkkä metsä. 

Ritva kävi hakemassa bensaa ja heitti sitä tuleen. Kuului humahdus ja liekit ponkaisivat hurjina ylöspäin. Ritva perääntyi ja jäi odottamaan. Hän yritti sulkea korvansa tulen ääneltä ja vahdata koko ajan vain etupihan tapahtumia. Aikansa odotettuaan hän kävi kokeilemassa ja ruumis painui taas hieman alaspäin. Lisää bensaa ja odottamista ja lopulta myös päälaki oli painunut näkymättömiin. 

Väsyneenä Ritva perääntyi palopaikalta, nojasi talon seinään ja taas häntä nauratti. Hän oli pitänyt itseään ihan normaalina naisena, jolla oli tylsä virka ja muutenkin tavallisen harmaa elämä, mutta tässä hän nyt poltti miehensä ruumista, kuin se olisi hyvinkin normaalia. Ehkä hän oli sekoamassa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun ajatus juolahti hänen mieleensä kuluvan vuorokauden aikana. Mutta se lohdutti hieman, että hullut eivät tajunneet olevansa hulluja. Niin kauan kun hän miettisi oliko hullu, hänellä ei ollut hätää. Ainakaan hätää mielenterveytensä menettämisen puolesta.

Ritva havahtui vasta kun pöntöstä nousi enää kovin vaisu savu. Hän käveli lähemmäs ja näki kytevät muovikasat ja niiden keskellä törröttävät luut. Ritva henkäisi epäuskoisena, luut olivat edelleen jäljellä. Mutta niidenhän piti palaa myös! Eikö tuli ollutkaan tarpeeksi kuumaa? Ritva lisäsi risuja ja kävi etsimässä sisältä lisää poltettavaa, heitti liekkeihin sanomalehtiä ja klapeja ja lisää bensaa. Tulen vieressä tuli todella hiki, mutta vaikka hän miten yritti, luut olivat ja pysyivät ehjinä.

Lopulta hän joutui toteamaan, että luut eivät palaisi. Mitä hän nyt tekisi? Ritva nosti vanhan vanerin kappaleen pöntön päälle ja jätti sen raolleen, että viimeisetkin savut pääsisivät ulos, mutta vasta alkanut sade ei täyttäisi pönttöä.

Ritva siirtyi sisälle miettimään seuraavaa siirtoaan. Selvää oli, että hänen täytyisi siirtää luut jonnekin. Mutta minne? Ritva käveli tuvassa edestakaisin, liikkeessä ajatukset tuntuivat kulkevan paremmin. Olisiko järvi tarpeeksi turvallinen paikka?  Omalle tontilleen hän ei uskaltanut niitä haudata, eikä mihinkään kovin lähelle muutenkaan. Joku metsän eläin voisi ne kaivaa esiin, saati jos poliisi alkaisi tutkia katoamista perin pohjin. Mutta suo, Ritva keksi äkisti. Sieltä kukaan ei kaivaisi niitä esiin, eikä kukaan uimari tai sukeltaja törmäisi luihin. Renssinsuo oli suojeltua aluetta, sitä ei ikinä käytettäisi turpeenottoon, joten luut olisivat turvassa.

Ritva odotti auringon laskua ja lähti sitten tyhjentämään tynnyrin sisältöä jätesäkkiin. Tynnyri oli lämmin, mutta mitään ei enää kytenyt. Iltahämärässä hän vielä näki mitä oli tekemässä, mutta olisi uteliailta katseilta turvassa. Ritva kaivoi huolella kaiken tuhkan ja isommat kappaleet pussiin. Päivänvalossa hänen täytyisi vielä käydä tarkistamassa, ettei varmasti mitään ollut pudonnut ohi pussin suun. Jätesäkkiin hän lisäsi vielä käyttämänsä kirveen, lukitsi säkin varastoon ja lähti sisälle suojaan yltyvältä sateelta. Tuvan lämmössä Ritva oli tyytyväinen sateesta, se huuhtoisi kaikki jäljet mökiltä.

Muutama lasi väkevää viiniä ja hän oli valmis sänkyyn. Aamulla Ritva heräsi yhdessä auringon kanssa. Hän laittoi veden kiehumaan ja etsi kaapista kaurahiutaleet hellan viereen. Kahvinkeitintä ladatessaan tietoisuus tulevasta alkoi iskeä. Tällaista hänen elämänsä tulisi olemaan. Hän saisi päättää milloin heräisi, mitä söisi, tekisikö ruokaa vai ei, kuinka pukeutuisi, milloin siivoaisi ja lukemattomia muita asioita, joita hän ei vielä edes osannut kuvitella. Tästä lähtien hän olisi oman elämänsä herra.

Toivottavasti sitä omaa elämää oli luvassa vielä pitkään. Tämä onnettomuus oli vienyt hetkeksi unholaan lääkärin sanat, mutta nyt ne palasivat hänen mieleensä. Papa-seulonnassa oli löytynyt syövän esivaiheeseen viittaavia solumuutoksia. Nyt hän odotti tuloksia kohdunkaulan tähystyksestä. Koko tapaus tuntui niin epäreilulta. Ritva ei tupakoinut tai ollut ylipainoinen, ja hänen miehensä oli ollut hänen ainoa seksikumppaninsa. Hän oli ollut miehensä ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen. Ja nyt hän saisi vielä maksaa miehensä pettämisestä kauhealla tavalla. Mutta hän selättäisi ne solumuutokset ja sen jälkeen eläisi kuten tahtoi. Ehkä hän lähtisi käymään Australiassa, jonne hän oli aina halunnut matkustaa, mutta mies oli evännyt sen haaveen.

Tukevan aamiaisen jälkeen Ritva pukeutui sienestysvaatteisiin ja haki varastoon lukitsemansa säkin ja lähti sen kanssa metsään. Kuorma oli yllättävän kevyt. Tämän verran ihmisestä siis jäi jäljelle, Ritva mietti ja tunsi jonkinlaista haikeutta.

Suolle oli matkaa kartalla viisi kilometriä, mutta linnuntie oli varattu vain siivekkäille ja Ritva joutui seuraamaan polkuja, kiertämään kivikoita ja etsimään ojien yli sopivaa ylityspaikkaa, joten matka saattoi jopa tuplaantua.

Maastossa alkoi näkyä suon lähestyminen ja Ritva tunsi kuinka kumisaapas alkoi inhottavasti painua sammaleeseen. Hän muisti kummitustarinat lapsista, jotka olivat uponneet suohon ja myöhemmin ilmestyneet metsässä kulkijoille apua pyytäen. Hermostuneena hän vilkaisi ympärilleen, mutta tietenkään ketään ei näkynyt. Ehkä tulevaisuudessa hänellä olisi seuranaan oma kummitus, joka ei apua pyytäisi, vain syyttäisi.

Suo levittäytyi pian häneen eteensä aukeana, laajana ja muutamat veden täyttämät silmäkkeet auringossa kiiltäen. Ritva oli ottanut jo vähän aiemmin puukarahkan käteensä ja sen avulla hän lähti suolle. Siirtyi pitävältä mättäältä toiselle, pois ihan suon reunasta. Lopulta hän vilkaisi taakseen ja arveli kulkeneensa tarpeeksi pitkälle. Tänne asti ei kukaan vahingossa eksyisi. Hän pudotti kantamuksensa yhteen silmäkkeeseen. Musta muovipussi jäi kellumaan vihreälle sammakonkudun näköiselle hetteikölle. Ritva painoi karahkalla pussia ja se upposi vähän suon sisään. Pussissa oleva ilma kerääntyi yläosaan ja piti pussia pinnalla. Ritva sai painaa tosissaan, että pussi viimein painui maiskahtaen kokonaan paksuun liemeen. Tyytyväisenä Ritva tuijotti tasaista suon pintaa. Siellä hänen salaisuutensa nyt oli ja pysyi, ikuisesti arvoituksena.

Helpottuneena Ritva lähti seuraamaan jälkiään takaisin kohti varmasti kantavaa maata. Hän hengitti syvään, nautti syksyn kuulaudesta ja alkoi suunnitella kuinka etenisi miehensä katoamisen suhteen. Pitäisikö hänen soittaa poliiseille jo tänä iltana vai vasta huomenaamulla? Mitä huolestuneet vaimot normaalisti tekisivät? 

Hän oli uppoutunut liikaa ajatuksiinsa, kun etäältä kuulunut laukaus pääsi yllättämään hänet täysin. Ritva säpsähti rajusti pamausta, horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän ei ehtinyt edes huutaa järkytyksestä, kun hän kaatui suoraan yhteen isoon silmäkkeeseen.

Äkillinen kylmyys salpasi hengityksen ja märät vaatteet kietoutuivat ahdistavasti vartalon ympärille. Onneksi hän sai pidettyä koko ajan päänsä pinnan yläpuolella. Ritva hengitti vaivalloisesti sisään ja yritti estää paniikkia nousemasta sisällään. Hän ei tuntenut pohjaa jalkojensa alla, pelkkää hyllyvää massaa kaikkialla. Ritva sai aika helposti nostettua kätensä pinnan yläpuolelle, mutta alavartalo oli tiukasti kiinni. Hän kyllä muisti mitä tuli tehdä, jos oli pudonnut suohon, mutta kylmyys ja yksinäisyys tekivät ajattelemisesta ja järkevästä suunnittelusta liki mahdotonta.

Paniikissa hän polki vettä allaan, mutta suo tuntui imevän häntä entistä pahemmin jokaisella liikahduksella. Hengitys muuttui huohotukseksi ja Ritva pelkäsi kuolevansa. Jostain kuitenkin ilmestyi järjen ääni neuvomaan miten hänen tuli toimia. Päättäväisesti hän alkoi siirtää painopistettään ja yritti päästä lähemmäksi makuuasentoa kuin pystyssä kellumista.  Ritva näki käppyräisen männyn tavoitettavan lähellä. Kylmästä täristen hän alkoi kurotella kohti mäntyä. Jokainen liikahdus sai suon imaisemaan häntä yhtä päättäväisemmin pinnan alle, mutta Ritva ei antanut periksi. Aikansa ponnisteltuaan hän sai kuin saikin kiinni alimmasta oksasta. Hän nykäisi ja puu pysyi paikoillaan. Helpottuneena hän alkoi kunnolla vetää itseään puun avulla pitävälle maalle.

Helpotuksesta nyyhkyttäen Ritva sai vedettyä itsensä ylös silmäkkeestä. Vapisevin jaloin hän taiteili pystyyn ja sitten hän vain hengitti. Äskeinen ihanan kuulas syysilma tuntui nyt vain jäätävän kylmältä. Metsä ja varmasti pitävä maa näytti olevan ihan liian kaukana. Hän oli äskeisessä rytäkässä kadottanut kävelykeppinsä. Hyvin, hyvin hitaasti hän alkoi kävellä kohti suon reunaa. Sydän tykyttäen ja peläten, että äskeinen sukellus toistui, hän siirsi painonsa varovasti jalalta toiselle. Tuuli oli yltynyt ja Ritva alkoi vapista entistä pahemmin. Ilma oli nollan tuntumassa, ehkä jopa muutaman asteen pakkasen puolella. Kaikki hänen vaatteensa olivat läpimärkiä, eikä Ritvaa ollut ikinä paleltanut näin paljoa. Hän oli uupuneempi kuin ikinä elämässään, edessä oli tuntien kotimatka ja tilanteen toivottomuus sai hänet itkemään. Nyyhkyttäen hän jatkoi varovaista askellustaan. Viimein hän pääsi metsään ja saattoi nopeuttaa kävelyään. Tai niin hän luuli, mutta vauhti ei nopeutunut yhtään. Jalat vapisivat uupumuksesta, kuten oikeastaan koko hänen vartalonsa.

Ritvalla oli huono olo ja häntä väsytti, mutta hän jaksoi jatkaa. Hän halusi kotiin, lämpimään kotiin. Sitä hän vain ajatteli. Huomaamatta kuusen juurta hän kompastui ja tuiskahti kontilleen. Jälleen häntä itketti, henkeään haukkoen Ritva kapusi pystyyn ja jatkoi matkaa.

Suunnasta hän ei ollut varma, eteneminen oli hidasta raahustamista. Hän tunsi silmiensä vaipuvan kuin väkisin kiinni ja ajatukset olivat puuroutuneet. Kotiin… Kotiin… Kotiin… Ritva vilkaisi taivaalle. Tiheiden kuusten latvojen yläpuolella pilkotti kirkkaan sininen taivas. Kotiin, hän halusi kotiin nyt.

Paksussa sammalikossa Ritva kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui jälleen. Sammal oli niin pehmeää ja hän tunsi olonsa jälleen lämpimäksi. Mutta väsyneeksi. Hänen pitäisi jatkaa matkaa. Pitäisi. Mutta hän oli niin väsynyt. Ehkä hänen pitäisi levätä hetki, Ritva mietti.

Hän pitäisi silmiään kiinni vain ihan pienen tovin.

 4. luukku

2 kommenttia:

  1. Saa se paha joskus palkkansa, ei tipu myötätuntoa kumppaninsa hakkaajille. Olivat nämä sitten miehiä tai naisia.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsi, kun en muista kaikkea mitä olen kirjoittanut. (Enkä tietenkään pysty enää nolostelultani näitä lukemaan :D)

      Poista