Bloglovin-asiaa

Tekniikan ihmelapsi iskee jälleen... Lisäsin tämän nyt Blogloviniin. Ehkä. Tai ainakin yritin :D

Bloglovin on minulle vieras sivusto, koska luen päivittäin yhtä blogia ja viikottain ehkä kolmea, joten muistan kyllä niiden osoitteet ja pysyn perässä muutenkin. Mutta ilmeisesti muut tuota sivustoa käyttävät, ja päätin liittää blogini sinne, jos siitä nyt on iloa jollekin. Huikatkaa toki, jos homma ei toimi tai sitten saa antaa ihan vain muita käytännön vinkkejä, koska itsehän en asiasta mitään ymmärrä.

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 2

Koulun jälkeen Mikael ja Laura suuntasivat kulkunsa tuttuun kahvilaan. Poika otti kahvin, ja tyttö kaakaon, juomien kanssa he valloittivat tutun nurkkapöydän. Siellä he olivat käyneet ensimmäisillä treffeillään, jos sitä tapaamista nyt edes voi siksi kutsua. Samaan tapaan kuin nyt, he vain olivat lähteneet koulun jälkeen kahville. Ainakin Mikael oli alkuun arastellut uutta tilannetta, eikä Laurakaan ollut ollut yhtä puhelias kuin tanssitreeneissä, mutta hiljaiset hetket olivat käyneet yhä lyhyemmiksi mukien tyhjentyessä.

- Mä vielä tulen joko tappamaan Even tai itseni ennen kuin tämä kurssi on käyty loppuun, Laura ennusti vihaisena ja alkoi kiihtyneenä selostaa kuinka takkuisesti kaksikon yhteistyö oli käynnistynyt.

Mikael kuunteli myötätuntoisesti ja ynähteli sopiviin väleihin. Lopulta Laura veti henkeä ja kysyi:

- Mites sulla ja Samulla alkoi sujumaan?

- Ihan hyvin, Mikael mutisi.

Hän oli lopputunnin tuijottanut tiiviisti kirjaansa ja suostunut kaikkeen mitä Samu oli ehdottanut. Mikael ei ollut uskaltanut kunnolla edes katsoa poikaa, pelkäsi huomionsa kiinnittyvän liiaksi käsiin tai johonkin muuhun yksityiskohtaan Samussa. Niitä tämän olemuksessa ainakin riitti, pörröisestä, olkapäitä hipovasta vaaleasta tukasta niiteillä koristeltuihin tennareihin asti.

- Me mennään huomenna hyppytunnilla kirjastoon etsimään lisätietoa.

- Hitsi, kun mulla on ranskaa, olisin muuten voinut lähteä teidän mukaan, Laura surkutteli.

Mikael nyökkäsi, tytön mukanaolo olisi tuntunut turvallisemmalta. Vaikka eihän hän mitään turvaa tarvinnut, hän oli vain joutunut jonkin tilapäisen ihmetyksen valtaan Samun tyylin takia, Mikael paikkaili mielessään.

- Tänään ei muuten voida mennä meille, Emma on päässyt aikaisin koulusta ja sillä on joku kaveri siellä, Laura vaihtoi puheenaihetta ja silitti vihjaavasti Mikaelin rannetta.

- Mullahan on tänään teoriaa, joku toinen kerta, Mikael vastasi.

- Mä en malta odottaa, että sä saat ajokortin. Päästään teille, ja sä voit heittää mut aina kotiin. Teillähän on talo aina päivisin tyhjä?

- Yleensä joo, Mikael myönsi. Iltatähdeksi syntymisen hyviä puolia.

Laura katseli poikaa hymyillen. Tytön pysyessä hiljaa Mikael alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi.

- Mitä mietit? hänen oli viimein kysyttävä.

Laura kumartui lähemmäksi ja kuiskasi mitä tämän mielessä pyöri. Silmät laajenneina Mikael katsoi tyttöä, hämillään hän karaisi kurkkuaan.

- Vai sellaista, hän sai ähkäistyä.

Mikael joi kahvinsa loppuun vain saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Lauran käsi sen sijaan oli lähtenyt seikkailemaan hänen reidellään.

- Ootko sä hullu, ei täällä, Mikael suhahti ja vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vaan ollut jäänyt tuijottamaan heidän peliään.

Vastauksena oli pelkkä tyttömäinen kikatus. Mikael sulki silmänsä ja ajatteli kylmää maksalaatikkoa, kirkkokuoroa ja avantouintia.

- Mun pitää kohta lähteä teoriatunnille, poika totesi anovasti, kun Lauran kädet eivät jättäneet häntä rauhaan.

- Minkäs mä sille voin, että sä olet noin haluttava.

- Ite oot, poika vastasi ja suikkasi nopean suukon Lauran poskelle. – Nyt mennään.

Käsi kädessä he kävelivät autokoulun nurkalle, muutaman jäähyväispusun jälkeen Mikael suuntasi sisälle ja vietti illan kuunnellen Hytösen opetusta vaikeissa olosuhteissa ajamisesta.

Seuraava päivä alkoi matematiikan kaksoistunnilla. Aine oli Mikaelin suosikki, joten hänellä ei ollut syytä narinaan kuten muutamilla muilla. Ruokailun jälkeen oli se hyppytunti, jota Mikael oli vähän kammoksunutkin. Hitaasti hän käveli lyhyen matkan lukiolta kirjastoon, satoi suuria ja kimaltelevia pakkaslumihiutaleita. Hihojaan pyyhkien poika asteli kirjaston aulaan ja vilkaisi ympärilleen. Samu oli tutkimassa uutuushyllyä.

Siis ihan oikeasti, tulenpunaiset pillihousut, Mikael tuhahti mielessään ja vilkaisi samalla omia, perussinisiä, normaaleja farkkujaan. Samu huomasi hänet, pani käsissään olleen kirjan takaisin hyllyyn ja lähti tulemaan kohti.

- Moi, siellä onkin melkoinen pyry, poika tervehti rennosti.

Mikael mutisi tervehdyksen ja pyyhkäisi samalla sulaneen lumen kastelemia ruskeita hiuksiaan.

- Filosofian hylly on täälläpäin, katsotaan ne kirjat mitkä edes suurin piirtein sivuaa meidän aihetta, sitten voidaan katsoa netistä lisätietoa, ja jos tarve vaatii, kaukolainataan joitain opuksia.

Mikael nyökkäsi, hänelle sopi mainiosti, että Samu olisi johdossa. Pian hän huomasi seisovansa korkea kirjapino käsissään. Ilmeisen moni heidän kirjastonsa kirja käsitteli valistuksen ajan filosofiaa ja John Locken teorioita.

Samu siirtyi tietokoneelle, ja Mikael vei kantamuksensa läheiseen pöytään. Häntä ei huvittanut lähteä kurkkimaan Samun olan yli, joten hän istahti selailemaan pinon päällimmäistä kirjaa. ”Eikö havainto pikemminkin tarjoa meille monimutkaisia yksiköitä, joita järki sitten toissijaisesti analysoi?”*, Mikael huokasi syvään. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan juuri mitään.

Samu naurahti hänen takaansa.

- Huokauksesta päätellen, tämä ei todellakaan taida napata.

- Ei nappaa, ei, Mikael myönsi.

Poika istahti häntä vastapäätä ja sanoi ymmärtäväisesti:

- Voidaan me vielä vaihtaa aihetta, jos tämä ei kiinnosta.

- Ihan sama mistä tehdään, kun ei mua kiinnosta koko filosofia. En ymmärrä miksi pitäisi miettiä onko olemassa vai ei, totta kai mä olen. Ja kaikki tämä muukin, täyttä shaibaa, Mikael selitti turhautuneena kirjapinoa osoittaen.

- Mun mielestä tämä on ihan kiehtovaa. Olisko helpompi, että sä tutkit tuota John Lockea ja keräät siitä tietoa? Mä voin hoitaa tuon muun.

- Kyllä mulle käy, kiitti.

- Mä löysin vielä muutaman muun teoksen, jotka vaikuttaa kiinnostavilta. Varsinkin tämä missä pureudutaan yhteiskuntasopimusteoriaan, Samu esitteli muistiinpanojaan innokkaana.

Mikael loi poikaan synkän silmäyksen, mikä sai Samun hymyilemään.

- Sori, mä jo unohdin, että sua ei kiinnosta.

Samu alkoi tutkia kirjapinoa. Tämän vaalea tukka putosi silmille, ja niiden seasta erottui ristikorvakorun välähdys. Mikael selvitti kurkkuaan ja otti myös kirjan käteensä, oli saatava muuta katseltavaa. 

Mikaelin tankatessa kirjan takakantta, Samu jaotteli kirjat nopeasti kahteen pinoon. Niistä pienemmän hän työnsi Mikaelin eteen.

- Noissa on varmasti tietoa Lockesta, ota sä ne. Mulle jää nämä loput.

Mikael nyökkäsi ja vilkaisi ylimalkaisesti kirjoja.

- Mites jatko? Samu kysyi huolettomasti.

Hän jäi hämmästyneenä tuijottamaan Samua tämän kysymyksen johdosta. Mikä jatko?

- Niin että haluatko sä kuinka tiivistä yhteistyötä? Mä olin ajatellut, että kumpikin kirjoittaa oman osuutensa, yhdistetään ne jotenkin järkevästi, ja sitten katsotaan tarvitaanko paljon lisääkin. Vai tuntuuko siltä, että pitäisi nämä kirjoitushommatkin tehdä yhdessä?

- Ei, Mikael kiirehti helpottuneena sanomaan ja jatkoi vähän kohteliaammin: - Kyllä mä voin yksin tehdä tuon Locken valmiiksi, on autokoulua ja muutakin, niin menee liian hankalaksi aikataulutus.

- Okei, hyvä, Samu nyökkäsi. - Sovitaanko, että kolmen viikon päästä pitää olla se oma osuus valmis? Siinä jää vielä pari viikkoa viimeistelyyn ja muuhun.

- Kuulostaa sopivalta, Mikael nyökytteli.

- Vaihdetaan vielä numeroita, jos tulee jotain kysyttävää tai uusia ideoita, Samu ehdotti noustessaan seisomaan.

Hieman epäröiden Mikael kirjoitti Samun numeron muistiin, hän oli melko varma, ettei koskaan tulisi ottamaan yhteyttä poikaan.

- Tää oli varmaan tässä. Käydään lainaamassa nämä opukset ja lähdetään. Kävelläänkö yhdessä koululle vai onko sulla vielä jotain?

- Ei mulla mitään, Mikael mutisi ja jäi vasta sitten miettimään mihin oli suostunut.

Hätäkös tässä, hän vakuutteli itselleen. Hän oli ollut Samun seurassa jo puolisen tuntia eikä ollut nolannut itseään jäämällä tuijottamaan tätä.

Mikael etsi lompakostaan kirjastokortin ja saatuaan lainansa, sulloi ne reppuunsa. Samu oli naulakoiden luona pukemassa takkiaan, joten hän jäi odottelemaan ilmoitustaulun eteen.

- Mennäänkö? ääni hänen takaansa keskeytti tutustumisen kansalaisopiston viikonloppukursseihin.

Poika seurasi Samua ulos, jossa lumituisku ei ollut yhtään hiljentynyt, pikemminkin päinvastoin.

- Hitto, miten paljon lunta. Etelässä vähän harvemmin oli tällaisia nietoksia, Samu tuhahti heidän lähtiessään tarpomaan kohti koulua.

- Mistä te muutitte tänne? Mikael kysyi hetken kuluttua, ettei olisi vaikuttanut ihan jäyhältä puupökkelöltä.

- Espoosta, faijalla on jotain siteitä näille seuduille, ja mutsi sai töitä Kuopiosta. Sinne me ei tosin voitu muuttaa, koska sekin olisi saattanut olla liian iso ja levoton paikka mulle, Samu totesi vinosti hymyillen.

Mikael nyökkäsi, muttei uskaltanut kysyä enempää, vaikka tarina lauseen takana kiinnostikin. Kuopio levoton?

- Sä taidat olla ihan täältä kotoisin?

- Joo, samoin äiti ja isä ja niiden äidit ja isät.

- Meinaatko säkin jäädä tänne vai vaihtaa maisemaa, kun se aika koittaa? Samu jatkoi kyselyään

- Kyllähän mä ainakin opiskelemaan lähden jonnekin, mutta en ole sen pidemmälle miettinyt.

- Mitäs mieltä Laura on?

Mikael vilkaisi kummastuneena Samua tämän kysymyksen johdosta.

- Tehän seurustelette? poika tarkensi.

- Joo, mutta se on niin uusi juttu, ettei me olla puhuttu mitään tuollaisia. Vielähän tässä on lukiotakin reilu vuosi jäljellä, Mikael selvitti.

- Niin, niin. Laura on kiva tyttö, Samu totesi nopeasti. Kuin nolostuneena.

- Onhan se. Kiva.

Mikael ei keksinyt mitään sanottavaa, ja Samukin pysyi hiljaa. Maisema ympärillä oli pelkkää valkoista ja harmaata, kevyt lumi pöllysi jaloissa, työntyi farkkujen lahkeen alle ja pisteli paljasta ihoa.

- Joko sulla on hajua mitä lähdet opiskelemaan lukion jälkeen? Samu kysyi, kun koulun rakennukset olivat jo näkyvissä.

- En mä oikein tiedä, matikka mua vähän kiinnostaisi, mutta mä en ole varmaan tarpeeksi hyvä tutkijaksi ja opettajaksi en halua. Pitää katsoa.

- Sähän olet älyttömän hyvä siinä, mä en tajunnut puoliakaan, kun te silloin yhden kerran aloitte opettajan kanssa pohtia jotain vektori-juttua. Yläasteen opo sai mut uskomaan, että kannattaa valita pitkä matikka, niin on enemmän vaihtoehtoja jatkossa, mutta se vaan unohti kertoa kuinka pirun vaikeeta toi on. Lyhyessähän ne laskee jotain prosenttilaskuja ja yhtälöitä, joita jopa mä osaisin unissani, Samu valitti.

- Minusta se on vaan mielenkiintoista. Mä voin joskus neuvoa sua, jos haluat.

Samu näytti niin ilahtuneelta, ettei Mikael enää hennonut vetää tarjoustaan takaisin.

- Kiitti, mä kysyn varmasti. Todennäköisesti heti huomenna, poika naurahti ja veti koulun pääoven auki.

Kenkiään kopistaen he astelivat perätysten hiljaiseen aulaan.

- Jos ei ongelmia ilmene, niin palataan tämän tutkielman kanssa tuossa kuun vaihteessa, Samu sanoi.

Mikael nyökkäsi ja jäi katsomaan, kun poika hävisi naulakoille. Viivytellen hän lähti perään ja oli hyvillään, että heidän yhteistyönsä oli alkanut sujua hänen pelkojaan paremmin.

* Lainaus Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.

Osa 3 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 1

Huokaisten Mikael kierähti pois Lauran päältä. Hän tasasi ihmeissään hengitystään, olo oli laukeamisen jäljiltä raukea ja jotenkin tyhjä. Tyttö kääntyi kyljelleen, nojasi päätään käteensä ja hiveli sormillaan hänen vatsaansa.

- No, oliko se sellaista kuin kuvittelit? Laura kysyi pilke silmissään.

Mikael mietti hetken kattoon tuijottaen, käänsi katseensa tytön odottaviin silmiin ja vastasi hymyillen:

- Se oli vielä parempaa.

Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Ihan kivaa tai tätäkö ne kaikki muka hehkuttaa? Sellainenkin oli käynyt mielessä.

- Odotahan, kun mä pääsen opettamaan sulle kaikenlaista, Laura lupasi ja suukotti pojan poskea.

Niin juuri, Mikael rohkaisi itseään, ei kai kenenkään eka kerta ollut mikään taivaita räjäyttävä kokemus. Nyt hän ainakin oli harrastanut seksiä, olo ei tosin tuntunut yhtään miehekkäämmältä. Hän otti Lauran kädestä kiinni ja sulki silmänsä.

- Hei, älä vaan nukahda. Emma tulee kohta koulusta, ja tämä ei oikein näytä siltä, että me opiskeltaisiin, tyttö komensi häntä kevyesti tönäisten.

Mikael kohottautui istumaan ja alkoi etsiä lattialta omia vaatteitaan. Ulko-oven kolahdus vauhditti pukeutumista, Laura heitti hänelle t-paidan, ja hän ojensi tytölle rintaliivit sängyn jalan vierestä. Mikael kiiruhti istumaan työpöydän ääreen, kun Laura vielä heitti päiväpeiton sekaisen sängyn ylle. Siinä samassa Lauran huoneen ovi avautui, ja utelias 11-vuotias kurkisti sisään.

- Emma, olenko mä sanonut sulle jotain koputtamisesta? Laura kysyi jäätävällä äänellä.

- Unohtu, tyttö vastasi ja hymyili leveästi. – Mitä te teette?

- No miltä näyttää?

Ennen kuin Emma ehti sanomaan mitään, Laura kehotti Mikaelia jatkamaan sanojen kyselyä.

- Acquainted, poika sanoi hätäisesti. Onneksi Lauran kirja oli avoinna työpöydällä, hänen omansa oli repussa jossain eteisessä.

- Perehtynyt.

Pikkusisko menetti mielenkiintonsa ja katosi keittiöön.

- Läheltä piti, Laura virnisti ja tuli halaamaan Mikaelia.

- Onneksi se ei ollut sun isäs.

- Ei isä ole niin pelottava kuin miltä se näyttää, yhdenkin kerran kun…

Laura vaikeni kesken lauseen. Mikael arvasi, että tuo yksi kerta oli jotain mitä oli tapahtunut Lauran exän Jaakon kanssa.

- Mitä mä edes olin sanomassa? Mä olen kyllä taas melkoinen dementikko, tyttö naurahti kevyesti. – Onko sulla nälkä vai keskitytäänkö nyt tähän enkkuun? Nakit ja perunasalaatti voi olla jo vähän aikansa eläneitä, mutta meillä voisi olla pakastimessa vielä niitä yrttivoipatonkeja, Laura höpötti hermostuneena.

- Jos mä vaan lähden kotiin, Mikael sanoi.

- Ei sun tartte.

- Äidillä oli mulle jotain hommaa, poika lipsautti jälleen valheen.

- Ai. Laura puraisi huultaan. – No nähdään huomenna koulussa, tämä lopulta totesi urhoollisesti hymyillen.

- Nähdään vaan, Mikael nousi seisomaan.

Laura seisoi vaivaantuneena hänen vieressään. Mikaelin kävi häntä sääliksi.

- Ja se aikasempi. Se oli mahtavaa, poika kuiskasi ja pussasi tytön otsaa.

Eteisessä Laura hymyili jo normaalisti, ja lähtösuudelma loppui vasta kun tämän äiti astui ovesta sisään.

Mikael henkäisi syvään, kun viimein pääsi ulos Heinosten talosta. Viileä ilma teki hyvää hänen hermoilleen. Ei häntä vielä huvittanut kotiin mennä, mutta poika ei ollut varma mitä muutakaan tekisi. Hitaasti hän lähti maleksimaan kohti toria, jonka vierestä bussit lähtivät. Hetken hän harkitsi kävelevänsä reilun viiden kilometrin kotimatkan, mutta pakkasilma nipisteli jo nyt reisiä farkkujen lävitse. Onneksi hän saisi ajokortin kuun vaihteessa, isän kanssa oli ollut vähän puhetta omasta autosta. Joitakin netissä myytäviä autoja hän oli esitellyt tälle, mutta päätökset olivat tekemättä, vielähän tässä ehtisi…

Se kai Laurankin kanssa vähän mätti. Kaikki eteni niin nopeasti. Liian nopeasti. Äiti oli joskus sanonut, että sukunimi hänellä pitäisi olla Niemisen sijasta Hämäläinen, ainaisen hitauden takia.

Laura oli pyytänyt häntä syksyllä pariksi vanhojentansseihin. Harjoituksissa heillä oli ollut hauskaa, ja viimeisessä discossa ennen joululomaa Laura oli muutaman siiderin rohkaisemana kysynyt voisiko heillä olla muutakin. Mikael oli hämmennyksissään suostunut. Hän ei ollut aikaisemmin seurustellut, ja muutenkin tytöt olivat, isosiskosta huolimatta, jääneet vähän arvoituksiksi. Mutta nyt vajaassa kuukaudessa hän seurusteli tiiviisti, hänet oli jo esitelty Lauran perheelle, siinä missä hän oli kotona puhunut vasta yhdestä tytöstä, ja nyt hän oli menettänyt neitsyytensäkin. Eikä oikein ollut saanut otetta mistään.

Mietteliäänä Mikael saapui kotiinsa normaaliin aikaan ja pääsi melkein heti syömään. Äiti kyseli päivän kuulumiset kinkkukiusauksen äärellä. Mikael ei ollut varma, paljastiko hänen äänensä jotain vai sattuiko isä muuten vain vilkaisemaan häntä tutkivasti. Poika keskittyi lautaseensa, koska ei todellakaan halunnut keskustella siitä isän kanssa. Ruuan jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa ja surffaili illan etsien sopivaa autoa.

Seuraavana aamuna Mikael oli laittamassa toppatakkiaan koulun naulakkoon, kun hänen paras kaverinsa Valtteri kiskaisi pipon pois hänen päästään.

- Mitä äijä? poika kysyi virnistäen.

Mikael nielaisi vastauksensa ”no eihä täs misis”. Valtteri oli tehnyt parhaansa tuodakseen rap-kulttuuria tähänkin kylään. Hän tosin oli lajinsa ainut edustaja, muut jätkät vannoivat heviin ja metalliin tai suomirockiin. Valtteri olisi kuulema tulevaisuudessa Cheekiäkin isompi nimi. Eikä kaverin riimit ihan huonoimmasta päästä olleet, mutta Mikaelin mielestä tämän ei ainakaan vielä kannattanut jättää lukion jälkeisen koulutuksen hakuoppaita lukematta.

- No mitäs tässä, Mikael tokaisi ja nappasi piponsa takaisin. Se oli helppoa, kun oli kymmenisen senttiä toista pitempi.

Valtteri nojautui taaksepäin ja siristi silmiään, leveä hymy nousi hänen kasvoilleen.

- Sä oot päässyt pukille, tämä viimein julisti kovalla äänellä.

Mikaelin oli tarkoitus kiistää asia, mutta poskille noussut puna kavalsi hänet välittömästi. Mistä Valtteri oli edes arvannut asia? Ei kai hän näyttänyt erilaiselta kuin eilen?

- Millaista oli? Valtteri kysyi kiihtyneenä.

- Luule vaan, että mä sulle kertoisin. Ainakaan täällä, Mikael sihahti ja toivoi, ettei kukaan olisi kuunnellut heidän keskusteluaan.

- Me niin palataan tähän aiheeseen.

Samassa Laura pujahti Mikaelin kainaloon ja kurottautui suukottamaan poikaa.

- Huomenta, tyttö toivotti pirteänä.

- Oikein hyvää huomenta, Valtteri toivotti virnistellen ja katsoi heitä vuorotellen.

Laura rypisti kulmiaan, Mikael tarttui tyttöä kädestä ja lähti ohjaamaan tätä kohti englannin luokkaa ennen kuin Valtteri ehtisi aloittaa mitään.

Päivä matoi eteenpäin yhtä hitaasti kuin keskiviikot yleensäkin. Ruokailun jälkeen alkoi filosofian kurssi, Mikael, Laura ja Valtteri valtasivat luokan ikkunan puoleisen takanurkan itselleen, hitaampien jäädessä etsimään paikkaa edempää. Opettaja oli uusi, ja esitteli itsensä Mira Ukkolaksi. Nainen oli nuori ja pirteä, tätä eivät oppimishaluttomat nuoret olleet saaneet vielä lannistettua.

Opettaja alkoi esitellä kurssin sisältöä, kertoi jaottelusta ja painotuksista. Listasi tavoitteita ja näytti jopa laatimaansa Power Point -esityksen. Mikael kuunteli puolella korvalla luentoa ja pyöräytti silmiään Lauralle. Kyllä huomasi, että opettaja oli ensimmäistä viikkoaan töissä. Vanhat kehäraakit käskivät vain kurssin alussa ottamaan esille ensimmäisen kappaleen ja alkoivat vetää opetusta lävitse rutiinilla, joka heille oli muodostunut jo kultaisella 70-luvulla, kun Mikaelin vanhemmat olivat käyneet tätä samaa lukiota.

Valtteri käännähti ystävänsä puoleen silmät lautasen kokoisina.

- Näitkö mikä perse? Valtteri muodosti suullaan äänettömästi.

Mikael pudisti päätään ja arveli Valtterista tulevan etupulpetin poika loppujakson ajaksi. 

Hän oli jo melkein uponnut takaisin ajatuksiinsa, kun Miran sanat palauttivat hänet takaisin todellisuuteen:

- Kurssiin kuuluu myös tutkielman teko, joka muodostaa 30 prosenttia arvosanastanne. Tämä tehdään ryhmätyönä.

Mikael vilkaisi Lauraa, joka nyökkäsi hymyillen, he olisivat tässäkin asiassa tiimi.

- Ja parit arvotaan, Mira totesi kuuluvalla äänellä, kun oppilaat olivat alkaneet supisten muodostaa pareja.

Tyytymätön nurina aaltoili luokassa, mutta siitä välittämättä Mira jakoi jokaiselle arpalipukkeen, johon oma nimi piti kirjoittaa.

- Älkäähän nyt valittako, tämä valmistaa teitä vain oikeaan elämään, jossa ei voi aina vain työskennellä sen parhaan kaverin kanssa.

Mikael sutaisi nimensä lappuun ja toivoi, että saisi parikseen joko Lauran tai jonkun muun hyvän oppilaan. Filosofia ei kiinnostanut häntä pätkän vertaa, ja joku hikari saisi varmasti tutkielmasta hyvän, vaikka hän panostaisi siihen vähemmän.

Opettaja alkoi suorittaa arvontaa.

- Veera ja Anna, Eemeli ja Niina, Laura ja Eve…

Mikael huokaisi pettyneenä ja vilkaisi Lauraa, joka ei myöskään näyttänyt kovin ilahtuneelta. Eve oli huithapeli, joka asetti bailaamisen aina koulun edelle. Muutama muukin pari ehdittiin muodostaa ennen kuin Mikael kuuli oman nimensä lausuttavan.

- Ja Samu, Mira lausui Mikaelin parin nimen.

Poika vilkaisi keskelle luokkaa, jossa Samu istui. Heidän katseensa kohtasivat, ja molemmat nyökkäsivät. Mikael mietti, että olisi voinut saada huonommankin parin, mutta myös paremman. Samu oli ilmestynyt viime syksynä heidän luokalleen. Kylällä tiesivät puhua, että poika oli perheensä kanssa lähtöisin Helsingin seudulta. Samusta ei ottanut ihan varmasti selvää oliko tämä lintu vai kala, mutta hän oli kuitenkin sulautunut heidän joukkoonsa. Tai no, niin hyvin kuin tiukkoja pillifarkkuja, nahkaa ja ketjuja pukeutumisessaan suosiva stadilainen yleensä pystyi.

- Muistavatko kaikki nyt parinsa? Hyvä. Nyt voitte käyttää tämän viimeisen vartin aiheen valintaan, työjaon suunnitteluun ja muuhun sellaiseen. Tässä vielä monisteella mitä minä odotan töiltänne.

Mira jakoi monisteita, kun Eve kysyi innokkaasti:

- Voidaanko lähteä suunnittelemaan jonnekin muualle? Eihän täällä kuule omia ajatuksiaankaan, kun kaikki alkavat höpistä yhteen ääneen.

Opettaja katsoi hieman kursaillen luokkaa, 34 anovaa silmäparia.

- Kyllä se varmaan käy, kunhan ette vain häiritse muiden tunteja.

Iloisesti hälisten luokka tyhjeni hetkessä. Mikaelilla kesti hetken saada reppunsa vetoketju kiinni.

- Nähdään välkällä, Laura huikkasi ja lähti kiireesti Even perään, joka todennäköisesti suuntasi tupakkapaikalle.

Samu odotti Mikaelia luokan edessä. Poika työnsi kännykkänsä takaisin housujen taskuun ja kysyi häneltä:

- Mennäänkö me vaikka kirjastoon?

- Mennään vain.

Rinnakkain ja puhumattomina pojat marssivat lyhyen matkan koulun kirjastoon. Muutama muukin pari oli löytänyt tiensä sinne. Samu ja Mikael hakeutuivat tyhjän pöydän luo ja istahtivat vastakkain.

- Onko sulla mitään ideaa mistä me tehtäisiin tämä? Samu kysyi kaivaessaan kirjan esiin.

- Ei, Mikael vastasi ja silmäili opettajan jakamaa paperia. – Eli tietoa pitäisi hakea monipuolisesti eri lähteistä ja myös mainita ne, sopiva pituus on 7-10 sivua, loppuun pitää lisätä oma analyysi käsittelemästämme aiheesta ja sen lisäksi pitää opintopäiväkirjaa. No huh, huh.

- Ei mikään läpihuutojuttu, Samu hymähti.

- Ei todellakaan, varsinkin kun mä en hirveästi välitä filosofiasta.

Samu nyökkäsi ymmärtävästi avatessaan oppikirjan.

- Mä katson olisiko tässä sisällysluettelossa jotain innostavaa.

Mikaelilla ei ollut sen parempaa ehdotusta, joten hänkin avasi kirjansa. Hiljaisena Samu kaivoi kynän ja vihon esiin ja kirjoitti jotain. Mikaelia kyllästytti kaikki filosofiaan liittyvä, joten hän seurasi Samun tekemisiä. Pojalla oli sormissaan useita hopeisia sormuksia, jotka välähtelivät kattolamppujen loisteen osuessa niihin. Kimallus houkutti Mikaelin katseen pysymään pojan käsissä. Samun sormet olivat pitkät ja hoikat, vasen käsi lepäsi rentona pöydällä, oikean kirjoittaessa muistiinpanoja. Oikeastaan todella kauniit kädet, Mikael mietti ja tajusi samassa mitä oli ajatellut. Hän käänsi äkkiä katseensa takaisin kirjaan. Mistä lähtien hän oli kiinnittänyt huomiota muiden poikien käsiin ja vielä pitänyt niitä kauniina? Mistä hitosta tuollainen ajatus edes oli putkahtanut hänen päähänsä?

Osa 2 

Kulissien takana

Sain juuri luettua ensimmäistä kertaa seuraavan jatkokertomuksen raakaversion, ja sieltä löytyi tällainen helmi:

 - No siis, TÄHÄN JOTAIN VEKTORIJARGONIA, Mikael aloitti.


Kirjoittaessani siis laitan Caps lockilla ne kohdat joihin pitää etsiä tietoa myöhemmin. Leveästi tuli tuolle kohdalle hymyiltyä, johtuu ehkä kellonajasta tai mun huumorista muutenkin. Nyt nukkumaan ja huomenna alkaa muokkaus, myös se vektorijargoniin perehtyminen.

Komea kosahdus ja muita väliaikatietoja

Marraskuu päättyi jo neljä päivää sitten, ja kuten otsikosta saattoi päätelläkin, ei nano tänä vuonna onnistunut.

Minun olisi heti alussa pitänyt kirjoittaa enemmän joka päivä, eikä vain hätäiseen saada päivän sanamäärä kokoon. Viikon kirjoittamisen jälkeen keksin vaihtaa miljöön täysin toiseen, mikä tarinan kannalta oli oikea ratkaisu, mutta söi lisää kirjoitushaluja.

Yksi NaNoWriMo:n ideoistahan on päästä eroon sisäisestä kriitikosta ja vain kirjoittaa. Minä en tuota ääntä saanut vaiennettua, vaan pirulainen jankutti koko ajan kuinka paskaa tekstiä näpyttelen.

Tykkään edelleen ideastani ja henkilöistä, minulla on juoni suunnilleen kasassa, joten ehdottomasti palaan vielä joskus tämän projektin pariin!

Marraskuun lopussa, kun aloin tajuta, etten mitenkään voi voittaa nanoa, hylkäsin sen kirjoittamisen ja jatkoin yhtä toista tarinaani. Se tempaisi yllättävän hyvin mukaansa ja sain sen viikossa valmiiksi. Nyt tuo tekele on huilaamassa ja 16.12. aloitan sen muokkaamisen julkaisukelpoiseksi. Vähän on haaveissa, että siitä tulisi teille joululahja ja saisin ensimmäisen osan julkaistua jouluaattona, mutta katsotaan.

Nyt tuossa odottaa yksi keskeneräinen jota pitäisi jatkaa, mutta kummasti se ei kiinnosta juurikaan. No ei kai, kun ei siinä ole yhtään söpöilyä tai siirappia, vaan pitäisi kirjoittaa kuolemasta ja surusta.