lauantai 30. huhtikuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 1


Laukku kolahti kuuluvasti pöydälle, ja Cecilia viikkasi kermanvärisen villakangastakkinsa tuolin selkänojalle. Samalla hän suoristi takin alta paljastuneen valkoisen jakkunsa hihoja. Heidi huomasi eleen ja kysyi:
- Onko toi jakku uusi? Aivan ihana.
Cecilia nyökkäsi ja hymyili. Jakku oli ihana ja istui hänelle täydellisesti.
- Löysin tämän eilen Zarasta ja vielä alerekistä. Mahtava löytö! Ja koska tämä oli niin edullinen, mulle sattui pieni sortuminen Nina’silla… Cecilia jätti lauseen lopun ilmaan ja hymyili arvoituksellisesti.
Mutta hänen ystävänsä tunsivat hänet todella hyvin.
- Louboutinit? Heidi ja Viivi kysyivät yhtä aikaa.
Cecilia nyökkäsi naurahtaen. Ääni oli kuuluva helähdys hiljaisessa kirjastossa. Hiljaisuuden vuoksi he tänne tulivat lukemaan, mutta hiljaisuus alkaisi vasta kun Cecilia päätti niin.
- Ne pinkit, mitä ihastelin silloin viime viikolla. Mä näin niistä ihan unta, joten ei mulla oikeasti ollut vaihtoehtoja. Ja onhan ne täydelliset, Cecilia hehkutti uusinta lisäystä kenkäkokoelmaansa.
Viimeisten sanojen kohdalla hänestä tuntui, että joku katsoi häntä. Hän käänsi katseensa pois Viivistä ja Heidistä, ja huomasi kaksikon takana tummatukkaisen pojan, joka tuijotti häntä äreästi. Poika käänsi pian katseensa takaisin kirjaan, kun Cecilia katsoi häntä. Cecilia heilautti välinpitämättömästi vaaleita hiuksiaan. Mokoma peikko saisi katsoa tai olla katsomatta, hänelle aivan sama.

- Sä olet uskomaton, Viivi virnisti päätään pudistellen.
Kyllähän Viivi ja Heidi osasivat shoppailla, mutta Cecilia oli vienyt kyseisen taiteenlajin aivan uusiin sfääreihin.
- No hei, mä tarvitsin niitä piristykseksi, Cecilia mutristi huolella punattuja huuliaan.
Jokaisella ostoksella oli aina taustatarinansa, ja hän kertoi sen kyllä epäröimättä. Jakun hän oli ostanut, koska päivä oli ollut ankea ja se oli istunut kuin toinen iho. Kengät, koska ne saivat hänen jalkansa näyttämään noin kilometrin mittaisilta ja hän oli melkein selvittänyt Eurooppaoikeuden aineopinnot.

Viivi hymähti lämpimästi, kaivoi laukustaan kirjan ja avasi sen merkitsevästi. Olisi aika keskittyä siihen, minkä vuoksi he olivat tulleet kirjastoon. Cecilia ei jaksanut kotonaan keskittyä kunnolla, siellä oli paljon niin kaikkea mielenkiintoisempaa kuin tenttikirjat, ja toisaalta kahviloissa liikaa hyörinää. Kirjaston penkit olivat vuosien mittaan käyneet tutuiksi.
- Voi Luoja, miten mä vihaan ympäristöoikeutta, kunpa tämä paska olisi jo ohi, Cecilia kirosi sydämensä pohjasta. Hän kääntyi takaisin Heidiin ja Viiviin päin ja alkoi jälleen kerran purnata kuinka perseestä koko oikeudenala oli. Huomaamattaan hänen äänensä jälleen kohosi.
Se takana istuva poika rykäisi kuuluvasti ja katsoi Ceciliaa pistävästi. Cecilia vaikeni ja katsoi poikaa arvioivasti. Heitä nuorempi. Tummanruskea, lähes musta tukka, oli pörröinen ja peitti silmät, kaikki muu hänessä oli jotenkin kulmikasta ja honteloa. Mokoma kakara, Cecilia tuhahti mielessään.

Heidi ja Viivi olivat jo keskittyneet kirjoihinsa, mutta Cecilian piti aina päästä sanomaan viimeinen sana missä tahansa. Pojan katse ei häntä vaientaisi.
- Sen lisäksi, että ympäristöoikeus itsessään on syvältä, se Rahnasto vihaa mua. Se varmaan hylkää mut heti, kun vain näkee nimeni papereissa. Kellään ei taas ole yhtä vaikeeta kuin mulla, Cecilia valitti ja sai osakseen Viivin ja Heidin myötätuntoiset nyökkäykset.

Viimein Cecilia oli valmis paneutumaan opiskeluun, mutta ennen kuin hän ehti kääntää katseensa kirjaan, se peikkopoika tönäisi tuolinsa takana olevaan pöytään ja nousi nopeasti ylös. Hän survoi kirjansa mustaan reppuun, katsoi Ceciliaa täynnä inhoa ja huusi ääni raivosta täristen:
- Saatanan kultalusikka perseessä syntynyt hanhi. Sä et varmasti tiedä vaikeesta elämästä mitään, niin että pidä nyt helvetissä jo se turpas kiinni!
Poika paiskasi repun selkäänsä ja marssi ulos lukusalista saaden osakseen muilta oudoksuvia katseita. Heidi ja Viivi istuivat hiljaa paikoillaan, Viivi vielä suu auki ja Cecilia… Hän oli raivoissaan.
- Voi vittu mikä idiootti. Kuka helvetti tuo luuseri luulee olevansa? Alkaa mulle raivota tuolla tavoin, hän kiihtyi, kun viimein sai puhekykynsä takaisin.
- Siis tosi törkee, Heidi myötäili.
- Jos me vielä joskus tavataan, tuo apina niin tulee katumaan syntymäänsä, Cecilia jatkoi pöyristyneenä. Hän ei pystynyt muistamaan milloin joku olisi huutanut hänelle tuolla lailla tai ollut muutenkaan noin töykeä.

Cecilia ravisti päätään ja yritti saada ajatuksensa järjestykseen. Niin, se lukeminen. Hän kääntyi kirjojen pariin, mutta tajusi kahden sivun jälkeen, ettei muistanut sanaakaan lukemastaan. Cecilia nojautui taaksepäin, sulki silmänsä ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi. Tuleva tentti oli paljon, paljon tärkeämpi kuin äskeinen välikohtaus. Poika tässä oli ollut se epäkohtelias, ei hän, vaikka kaikki olivat katsoneet juuri häntä. Normaalisti huomion keskipisteenä olo oli toivottavaa, mutta äskeinen oli ollut jotain ihan muuta. Haista jätkä paska, Cecilia toivotti mielessään ja teki itsensä kanssa diilin. Viisi tuntia tehokasta lukemista ja hän olisi ansainnut lasillisen kuohuvaa.

Kuusi ja puoli tuntia, Cecilia onnitteli itseään ja maistoi malttamattomana helmeilevää samppanjaa. Se räyhävää kusipää ei ollut hänen päiväänsä saanut kokonaan pilalle, vaan hän oli keskittänyt tarmonsa pänttäämiseen. Cecilia ei ikinä unohtanut mitään, mutta hän ei jäänyt vellomaan vastoinkäymisiin. Se poika oli taaksejäänyttä, paitsi jos he vielä joskus kohtaisivat.

- Mitäs viikonloppuna? Viivi kysyi pöydän toiselta puolen. Heidi oli lähtenyt poikaystävänsä luo ja Cecilia oli saanut Viivin houkuteltua seuraksi.
- Ei kai ihmeitä, entäs sulla?
- Lukemista, lukemista ja lukemista, Cecilia huokaisi. – Vaikka mukava olisi pyörähtää ulkona, tässähän tulee kohta kuukausi edellisestä kerrasta.
- Ei taida vielä pystyä, Viivi naurahti nolona.
Cecilia virnisti ja kohotti lasiaan ystävälle. Viimeksi Viivi oli päätynyt pokaamaan erästä näyttelijää. Noin kahden ja puolen promillen humalassa. Hänelle ei ollut lohjennut, joka tietysti johtui pelkästään siitä, että mies oli julkihomo. Mutta ystäväpiiri oli saanut välikohtauksesta monet mukavat naurut.

***

Talven selkä oli taittunut ja kevyitä kevään merkkejä oli jo ilmassa. Cecilia keskittyi tasapainottelemaan opiskelun ja vapaa-ajan välissä, kiinnittämättä huomiota säähän, vaan kauppoihin ilmestyneisiin kevätvaatteisiin. Hän oli juuri lähtemässä kiertelemään lempiliikkeitään, kun laukun sivutaskussa alkoi kännykkä soida. Cecilia kaivoi iPhonen esiin, näki äidin soittavan ja vastasi. Katuen sitä heti puhelun päätyttyä.
- Oletko kotona?
- Joo, mutta-
- Minä tulen hakemaan, pappa on joutunut sairaalaan ja saat lähteä minun kanssani sinne. Tule kadun varteen, olen Itäväylällä tulossa.
Turhautuneena Cecilia jäi katsomaan mykistynyttä puhelinta. Silloin harvoin kun äiti puhui tuolla äänensävyllä, oli parempi totella. Äiti oli ainut, joka jaksoi enää huolestua papasta. Tässä tapauksessa kyseessä oli se sutta liian monta kertaa huutanut poika, kuin oikeasti hengenhätä, Cecilia arveli monen vuoden kokemuksella. Heti kun jossain Latviassa alkoi ensimmäinen pähkinäpensas kukkia, hakeutui pappa sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi. Tämä oli niin nähty.

Cecilia toivoi visiitin sairaalaan olevan riittävän lyhyt, että hän ehtisi vielä kaupoille. Hän lähti asunnoltaan, laskeutui hissillä alas ja pari hassua hetkeä myöhemmin hän istui äidin autoon.
- Pappa oli pystynyt soittamaan itselleen ambulanssin. Minä lähdin töistä heti, kun hän soitti ja kertoi asiasta, saa nähdä onko hän vielä ensiavussa vai osastolla, äiti selitti hädissään.
- Hengitä välillä, eiköhän kaikki ole kunnossa, Cecilia huokaisi.
- No ei sitä tiedä. Ja vielä kun Carlin pitää olla siellä liikematkalla, äiti jatkoi yhtään rauhoittumatta.
Cecilia antoi puheen valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän oli joskus kuunnellut isältä keittiöpsykologiaa siitä, että koska äidin äiti oli kuollut äidin ollessa alle kolmen vanha, oli äidin ja muiden tämän sisarusten välit heidän isäänsä erityisen läheiset. Cecilian täti asui Turussa ja eno Lontoossa, joten suurimman huolen kolmikon isästä kantoi luonnollisesti äiti.

Vastahakoisesti Cecilia seurasi äitiään yli parkkipaikan ja mietti milloin oli viimeksi käynyt sairaalassa. Sen jälkeen kun Cecilia oli muuttanut omilleen, hän ei juuri ollut joutunut osalliseksi näistä vierailuista. Eikä olisi varmaan nytkään, jos isä olisi ollut Suomessa eikä Jenkeissä. Cecilia työnsi kädet takkinsa taskuun ja katsoi varuillaan ympärilleen: sairaita, raihnaisia, vanhoja tai valkotakkisia näkyi minne vain silmänsä käänsi. Olisi pitänyt jättää vastaamatta, Cecilia katui. Äiti tohotti tiensä neuvonnan luukulle, kyselemään missä pappa oli. Cecilia jäi seisoskelemaan seinän viereen.
- Hänet on jo siirretty osastolle, äiti vain ilmoitti ja lähti kiirehtimään kohti hissejä.
Cecilia joutui myös lisäämään vauhtia askeleisiinsa, kun hissin ovet aukenivat ja äiti astui sisään muiden odottajien vanavedessä. Yhtä ripeästi hän sai kiirehtiä läpi käytävien ja osaston aina papan huoneeseen asti. Siellä oli neljä sänkyä, jokaisessa potilas. Vanhoja miehiä puolinukuksissa, paitsi pappa. Eero istui sängyllä ikkunan vieressä ja aloitti puhumisen, kun Cecilia ja Elina olivat vasta huoneen puolessavälissä. Vuorossa olivat ne normaalit valitukset hoitohenkilökunnan ammattitaidottomuudesta, kuoleman läheisyydestä ja jopa ambulanssikyydin töyssyisyydestä. Cecilia jähmetti kasvoilleen pienen hymyn ja yritti olla kuuntelematta sekä papan jorinoita että naapurisängystä kuuluvaa keuhkot repivää yskimistä. Mä voisin olla juuri nyt kiertelemässä Stockalla, Cecilia sadatteli mielessään.

Äiti kuunteli myötätuntoisesti isänsä huolia, mutta Cecilian mitta alkoi täytyä.
- Anteeksi, mulla on vähän huono olo. En ehtinyt koko päivänä syödä, menen kahvioon haukkaamaan jotain, Cecilia viimein keksi sanoa.
- Koetahan parantua, hän totesi papalle.
- Parantua! Kyllä nämä ovat viimeisiä hetkiä, olo on ihan sellainen, pappa ärähti.
- Isä, ethän sinä nyt noin voi sanoa, Elina lepytteli.
Cecilia jätti kaksikon mielihyvin taakseen ja lähti etsimään hissejä.

Ceciliaa ei houkuttanut sämpylä tai pulla, ei pussitee eikä kahvi, mutta hän halusi jotain tekemistä, joten Cecilia osti tuoremehun ja hakeutui sen kanssa kauimmaiseen pöytään kauaksi kassan kiireistä. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja selasi Instagramin tuoreimmat kuvat. Cecilia vilkaisi ympärilleen, siirtyi Facebookiin, kirjoitti lyhyen päivityksen ”Sairaalassa :(” ja jäi tyytyväisenä odottamaan ensimmäisiä kommentteja.

Oikeastaan hän voisi laittaa äidille viestin ja lähteä etsimään seuraavaa bussia keskustaan. Mitä hän täällä enää tekisi? Pappa oli samassa kuosissa kuin aina ennenkin ja hän oli taas nähnyt sairaita ainakin parin vuoden tarpeiksi.

Cecilia kulautti mehun loppuun ja oli juuri nousemassa, kun huomasi käytävällä seisoskelevan pojan, jossa oli jotain tuttua. Missä hän oli nähnyt tuon tyypin? Poika käänsi päätään ja Cecilia tunnisti sen kirjastossa räyhääjän. Tapaus nousi tuoreena mieleen, vaikka oli ollut jo hyvän aikaa haudattuna. Sattuipa sopivasti, Cecilia mietti hyvillään. Hän pudotti kännykän takaisin laukkuun, jätti mehupullon pöydälle ja nousi seisomaan. Hän pyyhki virneen kasvoiltaan ja tavoitteli murheellista ilmettä, kun lähti lähestymään poikaa.

Poika kuuli hänen korkojensa kopinan ja kääntyi katsomaan. Cecilia pysähtyi tämän eteen ja odotti hetken, tunnistamisen pilkahdus ilmestyi pojan silmiin ja Cecilia tiesi, että olisi show’n aika.
- Sinä, Cecilia aloitti tuhahduksella. – Mä muistan kuinka sä huusit mulle, etten tiedä vaikeasta elämästä mitään. Sä et tiedä siitä tai minusta mitään. Mun rakkaista rakkain pappa on täällä ja kysymys on enää päivistä, Cecilia vuodatti ja oli tyytyväinen äänensä värinään.
- Umh, sori, poika äännähti ja näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Cecilia oli tyytyväinen saamaansa reaktioon, mutta ei halunnut päästää tätä tyyppiä helpolla.
- Niin, että seuraavan kerran kannattaa muistaa, että sä et ikinä voi tietää millaisia murheita ihmisillä on, vaikkei se siltä näytäkään. Pidä vaan jatkossa turpas kiinni.
Nyt hän sai silmänsäkin jo hieman kostumaan, Cecilia onnitteli itseään ja katsoi hykerrellen pojan kiemurtelua.

- Sori, että kesti, kyllähän sä tiedän kuinka vaikeaa on valita Iltalehden ja Ilta-Sanomien välillä, heleä tytön ääni keskeytti Cecilian ajatukset ja hän huomasi heidän viereensä ilmestyneen lyhyen, huivipäisen tytön. Myös tämä oli huomannut heidät.
- Ai, sori, mä en huomannut, että teillä oli jotain kesken, tyttö jatkoi ja hymyili epävarmasti. Cecilia tai poika eivät puhuneet mitään.
- Sori nyt kolmannen kerran, mut mun broidilla ei ole käytöstapoja ollenkaan. Mä olen Krista, kuka sä olet? tyttö jatkoi ja hymyili tunnustelevasti.
Cecilia pystyi vain tuijottamaan. Tyttö oli lyhyt ja todella sirorakenteinen, hätkähdyttävintä oli kuitenkin kaljua päätä peittävä huivi ja puuttuvat kulmakarvat ja silmäripset. Kuultavan kalpean ihon alla näkyi sinisiä suonia.
- Mä olen, Cecilia aloitti ja nielaisi ankarasti. Tilanteen ironia iski häntä täysillä.
- Typerä kultalusikka perseessä syntynyt hanhi, hän jatkoi turtana.
- Sä todellakin olet jutellut Rasmuksen kanssa, hetken jo luulin, että te olette vasta törmänneet, Krista naurahti kevyesti.
- Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa sulle, että yrittäisit edes olla kohtelias? tyttö katsahti moittivasti veljeään.
- Meidän pitää mennä jo, poika murahti ja yritti olla kuin ei olisikaan.
- Niin pitääkin. Osaston ylihoitaja on varmasti jotain sukua Hitlerille, pahempaa natsia ei ole toisen maailmansodan jälkeen nähty, Krista kumartui luottamuksellisesti Cecilian puoleen.

Cecilia jäi katselemaan mykkänä pois käveleviä sisaruksia. Krista oli tukeutunut veljensä käsipuoleen ja selitti tälle jotain toinen käsi heiluen. Cecilia henkäisi syvään, hän ei ollut ikinä eläissään tuntenut oloaan yhtä… Nöyryytetyksi? Noloksi? Hän ei osannut edes kunnolla eritellä tuntemuksiaan. Hän käännähti ympäri ja lähti kohti ulko-ovia, harppoessaan hän yritti ajatella kaikkea muuta kuin äskeistä kohtaamista, mutta häpeä väijyi koko ajan hänen mielessään.

Osa 2 

Tästä siis alkaa uusi jatkis, seuraava osa joskus ensi viikolla. Hauskaa vappua! <3