Alustus ja inspiraatiosta

Jokainen on varmasti nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö sattumalta törmää johonkin asiaan, joka imaisee hänet (hitaasti tai nopeasti) täysin mukaansa. Se voi olla tanssi, mafia, huumebisnes, joku urheilulaji tai uusi ura. Minulla on vähän samanlainen olo kirjoittamisen kanssa, ja koska en uskalla puhua näistä jutuista kavereilleni, kerron ne tänne.

Tunnisteena toimii "Hapuilevia ajatuksia kirjoittamisesta", onhan se vähän pitkä, mutta kuvaa tuntemuksiani. Ajatukset ovat nimenomaan hapuilevia, koska sanoja ja tekstejä on vasta niin vähän takana, että melkein kaikki on uutta ja ihmeellistä. Useimmiten olen varmasti täysin hakoteillä, mutta sekin on osa kehitystä ja oppimisen hienoutta. Ehkä vuosien päästä luen näitä, hymyillen ja päätäni puistellen "voi miten herttaista, kuinka väärässä olen joskus ollut" tai ehkä en edes kehity tämän kummemmaksi kynäilijäksi...

Olen jokseenkin onnettoman surkea kaikenlaisten mielipidetekstien kanssa tai analyysien ja tulkintojen, no oikeastaan kaikkien asiatekstien suhteen. Mutta siitä huolimatta yritän purkaa mietteeni kirjoittamisesta ja tarinoideni eri osa-alueista tänne. Aluksi tietysti siitä mistä kaikki saa alkunsa: inspiraatiosta.

***

Olen katsellut kuinka kuviksenluokan seinillä on jonkun ryhmän piirustuksia. Aiheena heillä on ollut ”Millainen on inspiraatiosi?” Ihmetellessäni päiden ympärille piirrettyjä kiehkuroita, purkauksia ja salaman iskuja olen miettinyt miltä minun inspiraationi näyttää. Juuri se hetki, kun uusi idea saa alkunsa. Minulla se ei ole mikään maata järisyttävä hetki, jossa pääni yläpuolelle syttyy sadan watin hehkulamppu. Se on enemmänkin kuin siinä vanhassa mainoksessa, missä mummo seisoo hämmentyneenä olohuoneessaan ja selittää hirven ilmestymistä ”Tuosta se tuli ja tuonne se meni”. Oloni on nimittäin aina yhtä hömelö, äsken ei ollut kuin tyhjää, sitten idea syntyy ja ohikiitävässä hetkessä se kasvaa, rönsyilee ja tarjoaa uuden tarinan. Kaikki tämä tuosta noin vain! Se on ihmeellistä, melkeinpä taikuutta. En todellakaan tiedä mistä ne tulevat ja miten ne syntyvät, olen vain onnellinen, että niitä ilmestyy.

Oikeastaan mitään BOOM!!!-inspistä minulla ei ole ikinä ollut kirjoittamisen suhteen. Kaikki täällä julkaistut novellit ovat lähteneet liikkeelle siitä, että haluan kirjoittaa jostain aiheesta. Pääskyt syntyi halusta kirjoittaa kevyt kesänovelli, Kasteisella nurmella sai alkunsa, kun luin aiheeseen liittyvän uutisen. Forever-heppatyttönä halusin kirjoittaa hevostarinan, tuli idea hevostytöstä ja mopopojasta, ensin tyrmäsin sen liian tyhmänä, mutta Siirin ja Samin siemenet oli jo istutettu aivoihini. (Kuulostipas melko yököltä :D), ja Joulupukin kehittelin halusta kirjoittaa suloisen joulunovellin.

Eli ensin on tietyn aiheen antamat kehykset, joiden sisällä sitten tulee se inspiraatio. Se voi olla yksittäinen kohtaus, päähenkilön ulkonäkö, pala juonta, jotain minkä näen selvästi päässäni ja josta lähteä kehittelemään uutta tarinaa.

Alussa uskoin inspiraation vallassa kirjoittamiseen, odotin sellaista maagista hetkeä, jossa tekstiä vain pulppuaa ja kaikki sujuu kuin tanssi. Pääskyjä ja Kasteisella nurmella kirjoitinkin silloin kun sattui huvittamaan ja samaa jatkoin vielä Hevosenleikkiä kanssa. Useimmiten ei huvittanut ja tuskastuin siihen, kun tarina ei edennyt ja siitä lähtien minulla on ollut sääntö, että keskeneräistä novellia pitää päivässä kirjoittaa ainakin yhden virkkeen verran. Vaikka ei huvittaisi yhtään, tuntuisi, että olen maailman surkein kirjoittaja ja Klicker-Klacker 2 olisi paljon houkuttelevampi ajanviettotapa. Hyvin useasti virke ei jää pelkästään yhteen. :) Uskon siis kokeneempia kirjoittajia, joiden mukaan inspiraatiota ei pidä jäädä odottamaan, vaan lyödä perse penkkiin ja alkaa kirjoittaa.

Joulupukki suukon sai, osa 3

Noora kävi elämänsä pahinta vaatekriisiä läpi Iran kanssa WhatsApp:in välityksellä. Tuntui, että hänen vaatekaappinsa oli täynnä vain mauttomia rättejä, eikä niistä ikinä saisi koottua Sitä Täydellistä Asua treffeille Harrin kanssa. Paniikkia lisäsi fakta, että nämä olivat hänen elämänsä ensimmäiset oikeat treffit ja vieläpä miehen kanssa, johon hän tunsi yllättävän suurta vetoa ottaen huomioon, että hän oli tuntenut Harrin vasta neljä päivää.

Viimein turhautumisen kyyneleiden, raivarin ja alistumisen jälkeen Noora pukeutui tummansinisiin farkkuihin, kermanvaaleaan, laskeutuvaan paitaan ja ruskeisiin saappaisiin. Hän oli lisäämässä viimeistä kerrosta ripsiväriä, kun ovikello soi. Hätäisesti hän sulloi ripsivärin meikkipussiinsa ja riensi ulos vessasta. Hän ehti juuri näkemään, kun Harri esitteli itseään äidille.

- Hei, mä olen kyllä ihan just valmis, Noora kiirehti sanomaan.
Harri nyökkäsi ja jatkoi kevyttä jutustelua äidin kanssa. Nooran vetäessä takkia ylleen, hänen isänsäkin tuli eteiseen. Hämmentyneenä Noora seurasi kuinka Harri kätteli isää. Tyttö oli toivonut, että olisi ehtinyt kadun varteen odottamaan miestä, hänen suunnitelmiinsa ei todellakaan kuulunut Harrin esitteleminen vanhemmilleen.

- Toivottavasti teillä ei ole mitään sitä vastaan, että vien Nooran ulos, Harrin sanat saivat Nooran jähmettymään kesken huivin kietomisen.
- Eiköhän Noora ole jo sen verta iso tyttö, että tietää mitä tekee, äiti hymyili.
- Ja vaikutathan sinä huomattavasti fiksummalta kuin ne kollit joita täällä aikaisemmin on pyörinyt, isä naurahti. Tyttö vilkaisi häntä murhaavasti ja työntyi vanhempiensa ohi eteiseen.
- Mennäänkö? Noora kysyi ääni pingottuneena.
- Mennään vain.
Noora marssi ripeästi autolle ja nykäisi oven auki. Harri piti ovea auki, kun hän asettautui istumaan.

- Mä vähän myöhästyin mun herrasmies-eleiden kanssa, mies totesi ennen kuin sulki oven.
Noora huokaisi helpotuksesta, kun auto lähti liikkeelle.
- Sä et tainnut tykätä, että mä tulin käymään teillä? Harri kysyi.
Hetken hän harkitsi kiistävänsä asian, mutta päätti sittenkin olla rehellinen.
- En oikeastaan. Tai siis, kun eihän tämä nyt ole niin vakavaa, että pitäisi vanhemmille kertoa ja vielä kun porukat on… No, ei noloja, mutta vähän… Noora antoi äänensä hiipua.
- Anteeksi, mutta mä halusin, että sun vanhempien ei tarvitse huolehtia, kun olet seurassani.
Suuttumus hälveni tytön mielestä ja hän hymyili Harrille.

- Varsinkin, kun sinua on aikaisemmin piirittäneet jotkut kollit, Harri lisäsi virnistäen.
- Just tän takia en halunnut sun tapaavan mun vanhempia! No minne me mennään? Noora vaihtoi puheenaihetta.
- Mä varasin meille pöydän Felinosta.
- Mä olen halunnut käydä siellä jo pitkään, mutta ei tule koskaan mentyä, kun se on kuitenkin vähän sellainen hienompi paikka, Noora ilahtui.
- No, voidaan me mennä ABC:llekin jos haluat.
- Äh, minusta tuntuu, että hienous sopii tälle illalle, hän mutisi ja kohtasi hetkeksi Harrin katseen.

Felino oli hillityn hienostunut. Valkoiset pöytäliinat, kynttilät ja niiden valossa kimaltavat viinilasit tekivät heti vaikutuksen Nooraan. Harri auttoi hänet istumaan ja sen jälkeen he upposivat hetkeksi tutkimaan ruokalistojaan.
- Mä voisin ottaa maalaiskananpoikaa rosmariiniperunoilla, Noora kertoi tilausta odottavalle tarjoilijalle.
- Etkö ota mitään alkuruokaa? Harri kysyi.
- En mä taida jaksaa, Noora tunnusti, vaikka hermostuneisuus oli se, mikä oli vienyt hänen ruokahalunsa.
- Minä otan sitten tuon häränfileen punaviinikastikkeella.
- Entä juomaksi?
- Minulle käy ihan vain vesi, Noora sanoi ja Harri tyytyi samaan.

Tarjoilija korjasi ruokalistat pois parin edestä. Noora katseli uteliaana ympäri pientä salia, sisustusta ja muita ihmisiä, tämä kaikki oli hänelle niin uutta ja hienoa. Pian hän huomasi Harrin keskittyneen katselemaan häntä hyvin tiiviisti.
- Onko mulla naamassa jotain? Noora kysyi hermostuneena.
- Miten niin?
- No kun sä katsot mua noin tarkkaan.

Harri naurahti käheästi ja nojasi hieman eteenpäin.
- Sä vaan olet niin kaunis.
Noora tunsi punastuvansa kuin pahainen teinityttö.
- Et itsekään näytä hassummalta, hän vastasi, vaikka se oli selkeää vähättelyä.
Harri sai pelkän tavallisen, mustan kauluspaidan näyttämään todella hyvältä. Toisaalta tuolla vartalolla se oli helppoa, Noora ajatteli hymyillen.

- Mistä tuo sun rusketus on peräisin?
- Mä olen viimeisen pari vuotta kierrellyt maailmaa, enimmäkseen Kaukoitää ja nyt Suomeen lensin Malesiasta, Harri vastasi.
- Oho, eli siksikö sä olet nyt työttömänä?
- Joo, valmistuin pari vuotta sitten metsätalousinsinööriksi ja lähdettiin silloisen tyttöystävän kanssa reissaamaan. Yhdessä kierrettiin Jenkeissä ja Etelä-Amerikassa, sukset meni ristiin Ausseissa ja mä jäin yksin kiertämään Aasiaa, venähti vähän ylipitkäksi se matka. Tarkoitus on tosin lähteä heti takaisin, kun on rahat taas kasassa.

Noora kuunteli vaikuttuneena miehen kertomusta, heidän saatuaan ruuat eteensä, Harri jatkoi kertomalla pieniä, hassuja tapahtumia matkansa varrelta.

- No se minusta, mitäs sä meinasit isona tehdä? Harri kysäisi.
- En mä oikein vielä tiedä. Olen itse asiassa vähän miettinyt, että lähtisin ensin vaikka au pairiksi. Saisi vähän nähdä maailmaa ja lisää aikaa miettiä mitä haluan. Jatko-opiskelut sijoittuu ehkä liiketalouden tai kauppatieteiden suuntaan. Toi ehkä vaan on vielä aika iso.
- Sä siis kirjoitat ensi keväänä?
Noora nyökkäsi nielaisten samalla palan herkullista kanaa.

- Nyt syksyllä sain enkusta E:n ja maantiedosta M:n. Keväälle jäi vielä pitkä matikka, äikkä ja ruotsi. Kävitkö sä muuten täällä lukion vai olitko jossain muualla?

- Täällä, keskustan lukiossa. Taisin kirjoittaa M:n paperit.
- No kun mä olen miettinyt niitä aikoja, kun vakoiltiin teitä, että olitteko jo lukiossa vai yläasteella, Noora selitti.
- Mä kirjoitin ylioppilaaksi 2004.
- Mä olin silloin täyttänyt just kymmenen.

Molemmat vaikenivat hetkeksi ja keskittyivät ruokiinsa. Arasti Noora katsoi Harria.
- Mua ei sitten yhtään häiritse meidän ikäero, koska tiedäthän sä, ikä on vain numero.
- Ja selli vain huone.
Noora katsoi miestä moittivasti ja Harrin ilme muuttui takaisin totiseksi.

- Kyllä mua vähän mietityttää se, että sä olet vasta 18. Itse olin tuon ikäisenä vielä ihan täysi nulikka, mutta sä kyllä vaikutat paljon kypsemmältä. Ja mun suunnitelmana oli muutenkin vain palata Suomeen, etsiä duunia, elää mahdollisimman säästäväisesti ja vuoden sisään painua takaisin Aasiaan. Eikä todellakaan kehitellä mitään about ensimmäisen naisen kanssa, johon täällä törmään. Ihan kirjaimellisestikin.
- Ai kehitteletkö sä mun kanssa nyt jotain? Noora kysyi flirttaillen.
- Tiedätkö, melkein tuntuu, että helpointa olisi jos tämä ilta olisi ihan hanurista. Sä olisit pelkkä ärsyttävä kakara, minua ei kiinnostaisi yhtään, eikä me keksittäisiin mitään puhuttavaa, mutta… Harri jätti lauseen kesken, joi vettä ja jatkoi syömistään.

Noora odotti, että mies olisi sanonut vielä jotain, mutta Harri keskittyi pihviinsä. Noora työnsi lautasensa kauemmaksi, vaikka ruoka oli herkullista, hän ei jaksanut enempää.

- Eikö se ollutkaan hyvää?
- Aivan loistavaa, mutta jos mä syön yhtään enempää, farkuista repeää nappi.
- Eli ei jälkiruokaa?
- Ei pysty, liian hapokasta, Noora ähkäisi ja katsoi kuinka Harri kaapi viimeisetkin kastikkeen tipat lautaseltaan.
Tarjoilija riensi hakemaan astiat pois ja kysyi myös jälkiruuasta, Noora pudisti päätään ja Harri tilasi itselleen suklaakakun valkosuklaamoussella.

- Meinasitko sä etsiä vain täältä töitä vai oletko muuttamassa johonkin?
- Jos sopiva paikka löytyy, niin voin kyllä muuttaakin, mutta toisaalta perhe ja kaverit on täällä, eikä niitä ole kunnolla nähnyt aikoihin. Katsoo nyt, mies kohautti harteitaan.

Harrin eteen tarjoiltiin houkuttelevan näköinen pala kakkua. Ilmeisesti Nooran nälkäinen tuijotus häiritsi tämän syömistä, koska hän kysyi pian:
- Haluatko sä maistaa?
- No, jos pienen palan, Noora vastasi kursaillen.

Hymyillen mies poimi lusikalleen suklaakakkua ja ojensi sitä pöydän yli. Noora nojautui eteenpäin, pyydysti lusikan suuhunsa ja maistoi täyteläisen suklaan, pehmeän moussen ja pähkinäpraliinin. Tunnelma sähköistyi, Harri ei saanut silmiään irti Nooran suusta ja tyttö vetäytyi nolona irti lusikasta. Hiljaisena Harri jatkoi kakkunsa syöntiä ja Noora keskittyi tutkailemaan muita asiakkaita.

Laskun saapuessa Noora tarjoutui maksamaan oman osuutensa, mutta Harri ei halunnut kuullakaan moista. Heidän poistuessaan ravintolasta tunnelma pysyi edelleen oudon latautuneena. Autossa Noora yritti keksiä tarpeeksi kevyttä puheenaihetta, mutta ei saanut päähänsä mitään järkevää. Sen sijaan hän jäi kuuntelemaan, kun Harri alkoi hyräili hiljaa jotain kappaletta. Melodia oli kaunis, mutta tuntematon.

- Mikä toi biisi on? Noora rikkoi puhumattomuuden muurin.
- Yks Anssi Kelan laulu, joka mulle tuli susta mieleen.
- Mikä laulu? Ai se ”Milla hei, sun täytyy muuttuu”?

Harri pudisti naurahtaen päätään ja lauloi matalalla äänellä, joka oli kuin hyväily: 

- ”Voi Noora, Noora, olethan varovainen”.
- Sä keksit tuon just.
- No enhän keksinyt! Olisko sen biisin nimi Uudet autot? Siitä levystä on kohta varmaan kymmenen vuotta.
- Miksi mun sitten pitää olla varovainen?
Noora sai vastaukseksi vain vinon hymyn ja omituisen olon vatsanpohjaansa.

Harri pysäytti auton kadun varteen ja nousi aukaisemaan hänelle oven. Hiljaisina he kävelivät ovelle. Noora pysähtyi ja kääntyi katsomaan miestä. Odotus jyskytti kaikkialla hänessä, pian Harri varmasti suutelisi häntä.

- Kiitos illallisesta, tyttö sanoi ja katsoi kutsuvasti miestä suoraan silmiin.
- Ole hyvä.
Mies astui vähän lähemmäksi, Nooran teki mieli sulkea silmänsä, mutta ei halunnut vaikuttaa idiootilta. Harri katseli häntä arvioiden, kohotti kätensä ja pyyhkäisi rystysillään pehmeästi Nooran poskea.
- Hyvää yötä, hän kuiskasi ja lähti.

Sanattomana Noora jäi tuijottamaan miehen jälkeen, mitä ihmettä? Hetken hän jo oletti, että Harri kääntyisi takaisin, mutta auton kadottua näköpiiristä, hän potkaisi turhautuneena lunta rapun edestä. Ravintolasta lähtien tunnelma oli hänen mielestään ollut todella latautunut, oliko Noora erehtynyt? Eikö miestä kuitenkaan kiinnostanut? Johtuiko tämä hänen iästään vai siitä, ettei hän ollut tarpeeksi haluttava? Pelkkä hipaisu poskelle, olisi saman tien nipistänyt häntä kuin jotain tenavaa, Noora sadatteli marssiessaan sisälle.

Hän jatkoi tilanteen analysointia iltatoimiensa ajan ja sänkyyn päästyään kävi jo todellisilla ylikierroksilla. Tyttö oli juuri jättänyt taakseen Tonin kanssa soutamisen ja huopaamisen, mutta huomasi nyt istuvansa samassa veneessä vain eri miehen kanssa.

Seuraavana aamuna Nooran kiukku ei ollut laantunut pisaraakaan. Mikä ihme miehiä oikein vaivasi? Aikansa hän kiersi taloa ympäri ja päätti sitten lähteä tasaamaan tilit Harrin kanssa. Lähes puhisten hän marssi kohti Harrin kotia ja ovelle päästyään pimputti ovikelloa raivoisasti. Toivottavasti miehen vanhemmat eivät tule avamaan, Noora ehti miettiä juuri kun ovi avautui. Harri seisoi hämmästyneenä ovella, Noora ehti panna merkille paljaat jalat, mustat verkkarit, rennon t-paidan ja pörröisen tumman tukan ennen kuin antoi palaa.

- Mä en vaan voi käsittää teitä miehiä. Mua jäi vaivaamaan aika helvetisti se eilisen illan loppuminen, mä ymmärsin, että meillä oli kiva ilta, sinä esitit vähän kiinnostunutta, tunnelma oli ainakin minusta sähköinen ja sitten illan päätteeksi mä saan vain tämän, Noora vuodatti ja hieraisi poskeaan samoin kuin Harri oli tehnyt eilen.

- Mitä hittoa? Mä en kestä enää yhtäkään kaksilahkeista, joka ei voi suorasti esittää, että kiinnostaa tai että ei kiinnosta. Mutta tätä mä tulin hakemaan, Noora kurottautui painamaan äkäisen suukon Harrin suulle. – Hyvää päivänjatkoa, hän äyskäisi ja lähti marssimaan pihapolkua.

Noora ei päässyt etenemään kolmatta askelta pidemmälle, kun hänet kiskaistiin takaisin. Hän ehti huomata olevansa Harrin tiukassa syleilyssä, miehen suu painui hänen omaansa vasten kovana ja vaativana ja sen jälkeen Nooran ajatukset ikään kuin kaikkosivat. Oli vain miehen huulet ja huumaavaa suudelma. Tukea hakien Noora kietoi kätensä Harrin niskaan ja antautui täysin ahnaalle suudelmalle. Viimeistään miehen kieli oli ajaa hänet järjiltään, loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen he vetäytyivät raskaasti hengittäen irti toisistaan. Nooraa ei koskaan aikaisemmin oltu suudeltu tällä tavoin, eikä kenenkään kosketus ollut saanut häntä näin virittyneeksi. Hän halusi kipeästi lisää.

- Sen sun pienen suklaakakku-show´n jälkeen mä en uskaltanut eilen koskea suhun yhtään enempää. Olisin kyllä ihan helvetisti halunnut. Vaikka sun porukat ihan rennolta vaikuttivat, ne eivät olisi olleet valmiita näkemään sitä mitä olisin halunnut sulle eilen teidän portaille tehdä, Harri sanoi kiihkeästi.
Ihan kuin hän ei äskeisen jäljiltä ollut jo tarpeeksi sulaa vahaa, Noora ajatteli sumeasti.

- Lähdetään sisälle, mies kutsui.
Noora räpytteli hämmentyneenä silmiään. Eilen heidän suhteensa etenemisvauhti oli verrattavissa possujunaan ja nyt päästeltiin Ferrarilla moottoritiellä. Harri seurasi hänen ilmeitään ja laiska hymy levisi miehen kasvoille.

- Neidillä taitaakin olla melko vilkas ja likainen ajatuksenjuoksu. Tule sisälle niin syödään kinkkuvoileipiä ja luetaan työpaikkailmoituksia, hän täsmensi
- Kinkkuvoileipää ja työpaikkailmoituksia? Noora pihahti.
- No sitä mä olin tekemässä ennen kuin sä keskeytit mut. Ja ehkä ohjelmassa on myös vähän tätä, Harri kuiskasi ja kumartui suutelemaan Nooraa niin hellästi ja pehmeästi, että tyttö tunsi sulavansa lopullisesti.
- Okei, Noora kuiskasi, tarttui Harrin lämpimään käteen ja seurasi miestä sisälle.

Kun Harrin päässä oli eilen soinut Anssi Kela, oli Nooralla tänään vuorossa Jenni Vartiainen. Hän tiesi, että se oli ehdottomasti liian aikaista, eikä oikein mahdollistakaan, mutta silti pehmeä ääni hänen mielessään lauloi: ”Tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean?”

Joulupukki suukon sai, osa 2

Noora katsoi arvioiden itseään peilistä, oliko huulipuna sittenkin liian kirkkaanpunaista? Toisaalta se kävi loistavasti punaiseen juhlatoppiin, mutta hän ei normaalisti käyttänyt kuin kiiltoa huulissaan ja tunsi nyt olonsa aika rohkeaksi. Muuten hän oli asuunsa tyytyväinen, mustat nilkkurit huimalla korolla, samanväriset pillifarkut ja sopivasti ihoa paljastava paljettitoppi. Luokkakaverit olivat houkutelleet hänet mukaansa Tapaninpäivän tansseihin eli bilettämään yökerhoon. Totta puhuen ei Nooraa ollut tarvinnut edes hirveästi houkutella, kaksi päivää perheen kesken hiljaisuudessa alkoi riittää.

Porukka kokoontui Ainon luo aloittelemaan iltaa ja siellä nautittu muutama siideri olivat saaneet Nooran jo lievään nousuhumalaan. Keskiviikon ja alhaisemman ikärajan takia he pääsivät sisään Hunteriin normaalin Boostin sijaan, joka myös teinihelvettinä tunnettiin. Noora osti kuivan omenasiiderin ja ystäviensä kanssa he valtasivat nurkkapöydän. Uteliaana tyttö katseli ympärilleen, porukkaa oli ihan mukavasti liikenteessä, mutta tanssilattialla ei vielä ollut tungosta. Hymyillen Noora totesi siihen tulevan pian muutoksen.

- Oppa Gangnam Style! Noora huudahti ja iski kätensä kohti kattoa.
Tytön olo oli riehakkaan riemuisa, hymyillen hän katsoi ympärillään tanssivia ystäviään discovalojen välkkeessä, juuri nyt hän oli rajattoman onnellinen. Musiikki vaihtui tuntemattomaksi jytkeeksi ja hän päätti lähteä hakemaan uutta juomaa. Baaritiskiin nojatessaan ja vuoroa odottaessaan hän katseli ympärilleen ja terästäytyi, kun huomasi Harrin istumassa eräässä pöydässä. Mieskin huomasi hänet ja nyökkäsi tuskin havaittavasti, Noora liikautti hieman päätään ja käänsi sen jälkeen huomionsa baarimikkoon.

- Tequila ja Kelkka, tyttö teki tilauksen ja päätti näyttää Harrille mitä tämä menetti.
Irvistäen hän joi tequilan ja lähti täyden drinkkilasinsa kanssa takaisin tanssilattialle. Hän haki piiristä paikkansa niin, että Harri saattoi nähdä hänet, mutta hän ei vahingossakaan katsonut mieheen päin. Noora antoi musiikin keinuttaa vartaloaan, hymyili leveästi ja joi ahnaasti drinkkiään. Aivan liian pian Kelkka oli kadonnut parempiin suihin ja tyttö suuntasi takaisin baaritiskille.

- Sullahan on kova tahti päällä, Aino kailotti hänen korvaansa heidän odottaessaan vuoroaan. Noora vain nauroi.
Heidän viereensä oli ilmestynyt reilusti vanhempi pukumies.

- Iltaa neidit, saisinko tarjota seuraavat drinkit? mies kysyi ja hymyili kohteliaasti.
Aino käänsi välittömästi selkänsä ja oli kuin ei olisi kuullutkaan koko ehdotusta, Noora katsoi arvioivasti miestä ja huomasi sivusilmällä Harrin tuijottavan heitä.

- Mikäs siinä, Noora vastasi ja taikoi kasvoilleen säteilevimmän hymynsä.
Noora tilasi seuraavaksi itselleen Mariannen, mies otti olutta ja esitteli itsensä Jarmoksi. Noora nappasi ilmaisen drinkin mukaansa ja suuntasi takaisin tanssilattialle. Hän yllättyi, kun myös Jarmo ilmestyi hänen viereensä heilumaan epärytmissä. Noora sai muutamalta luokkakaveriltaan vähän pidemmän katseen, mutta päätti olla välittämättä niistä, hauskaahan tässä vain pidettiin.

Jarmo piti huolta, että hänen lasinsa pysyi täytenä koko ajan ja maksoi auliisti kaiken. Noora horjahteli vessaan ja istui huokaisten pytylle, korkeat korot alkoivat vaatia veronsa ja päkiät olivat kuin tulessa. Viimein hän haparoi ulos pienestä kopista ja nojasi käsienpesualtaaseen katsoen itseään harittavin silmin peilistä. Tyttö, sinä olet kännissä, Noora kihersi peilikuvalleen. Vessasta hän käveli baaritiskille, jossa Jarmo jo odotti häntä.

- Vettä, Noora pyysi voipuneena ja otti tukea tiskistä.
- Joko lähdetään?
- Minne? Noora ihmetteli.
- Mun luo, Jarmo sanoi ja hymyili vihjailevasti.
- En mä ole lähdössä sun luo, hän töksäytti.
- Mitä? mies kysyi silmät kaventuneina.
- En lähde sun mukaasi nyt tai tänä iltana tai milloinkaan, tyttö solkkasi kovaan ääneen.
- Sä olet koko illan juonut mun piikkiini, nyt on minun vuoroni saada rahoilleni vastinetta.
- Ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa, Noora käkätti omalle vitsilleen.

Jarmo tarttui häntä tiukasti kyynärvarresta.
- Tyttö perkele, minun kanssani ei pelleillä.
Noora säikähti miehen ääntä ja ilmettä, leppoisa Jarmo oli hävinnyt ja tilalle oli tullut inhottava limasika.

- Päästä irti! Noora parkaisi ja yritti kiemurrella irti miehen puristuksesta.
- No haluatko sä lisää rahaa? Paljon maksaa yksi yö?
- Ei, tyttö nyyhkäisi ja katsoi ympärilleen apua anoen.
Juhliva kansa hänen ympärillään ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota ja musiikin pauhu peitti alleen hänen avunpyyntönsä.

- Onko täällä ongelmia? Nooran onneksi tarkkasilmäinen baarimikko pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi kysyvästi Nooraa ja Jarmoa.
- Apua.
- Ei tässä mitään hätää ole, pientä erimielisyyttä vain, Jarmo yritti tyynnytellä.
- Tuo ukko ei päästä musta irti, Noora huusi paniikissa.

Jarmo tönäisi hänet voimalle vasten tiskiä ja kivahti jotain pikkupilluista, jotka antoivat ymmärtää, mutta eivät muuta. Noora katsoi kuinka mies hävisi ihmisjoukkoon ja silmäsi kiitollisena baarimikkoa. Nuori mies katsoi häntä huolestuneena.
- Kaikki kunnossa?
- Nyt on, Noora totesi ja tunsi helpotusten kyynelten kihoavan silmiinsä.

Hän lähti luovimaan nyyhkien tietä kohti narikkaa ja halusi mahdollisimman pian omaan sänkyynsä turvaan. Päästyään baarista ulos Noora vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei Jarmo olisi missään vaanimassa häntä. Tyttö seisahtui epävarmana kadun reunaan. Hänellä ei ollut kyytiä kotiin, eikä varaa taksiin, suurin osa ystävistä oli sisällä kännissä ja vahvasta humalasta huolimatta hän tajusi, ettei tällä pakkasella kannattanut lähteä kävelemään kotiin. Tyttö seisoi kännykkä kädessään ja mietti vaihtoehtoja. Isä ja äiti olivat aina korostaneet, että heillä saisi aina hädän hetkellä soittaa. Noora epäröi oliko kyseessä todellinen hätä.

- Kotiin menossa? Harri kysyi hiljaa hänen viereltään.
Tyttö säpsähti miehen ääntä, mutta rentoutui tunnistaessaan Harrin. Häntä itketti edelleen ja hän vain nyökkäsi tuijottaen tiiviisti kenkiensä kärkiä.

- Onko sulla kyytiä?
Noora puisti päätään, eikä vieläkään katsonut Harria.

- Jos haluat, pääset samalla kyydillä mun kanssa, mä vaan soitan mun kaverin hakemaan, Harri jatkoi.
Noora oli kiitollinen avusta ja kuunteli vaiteliaana puhelua. Tyttö yritti saada itkunsa talttumaan ja pyyhki vaivihkaa kyyneleitä poskiltaan.

- Toivottavasti suhun ei äsken sattunut, Harri sanoi matalalla äänellä.
Noora puri alahuultaan, mutta silti yksinäinen itkunpurskahdus karkasi häneltä. Tyttö oli kiitollinen, ettei mies osoittanut sen enempää myötätunnon merkkejä, muuten hänen itkustaan ei olisi ehkä tullut ikinä loppua. Pian punainen Volvo kaartoi heidän eteensä ja tyttö asteli nikotellen autolle. Hän rojahti takapenkille ja Harri meni eteen.

- Tossa on sitten muovipussi, yritä saada tähdättyä siihen, jos tulee huono olo, kuljettaja sanoi ja Noora otti nolona pussin vastaan.
Harrin kaveri oli silmälasipäinen ja hontelo mies, Noora kuunteli puolella korvalla etupenkkiläisten juttelua joulusta. Lämmin auto, laskuhumala ja turvallisuuden tunne saivat pian hänen silmänsä lupsamaan ja Noora ei edes tajunnut milloin sammui.

Hän heräsi säpsähtäen ravisteluun, avoimesta ovesta tulvi kylmää pakkasilmaa. Väsyneenä Noora kaivautui syvemmälle takkinsa uumeniin ja sulki uudelleen silmänsä.

- Nyt et kyllä nuku, ylös siitä, Harri käskytti ja kärttyisenä Noora ponnisti ylös. Kesti hetken hahmottaa, että hän oli kotipihassaan.
- Mä käyn katsomassa, että tuo pääsee sisälle, Harri sanoi hänen takanaan ja horjahdellen tyttö lähti ovea kohti.

Rappusilla hän alkoi kaivaa avaimia iltalaukustaan. Hän vaistosi miehen seisovan kärsivällisesti alemmalla portaalla.

- Anna tänne se laukku.
- Ei tartte auttaa, Noora tuhahti.
Nyt kun hän oli turvassa omalla maaperällään, hän antoi Harria kohtaan tuntemansa närkästyksensä jälleen nousta pintaan.

Viimein hän sai avaimet käsiinsä ja astui lähemmäksi ovea. Ainut valonlähde oli eteisen lamppu, joka hohti himmeänä oven koristelasin lävitse. Lukko oli pienempi kuin normaalisti ja tuntui vaihtavan koko ajan paikkaa. Noora sulki toisen silmänsä ja yritti saada paremmin tähdättyä avainta lukkopesään.

Hänen takaansa kuului raskas huokaisu ja heti sen jälkeen hän tunsi Harrin painautuvan hänen selkäänsä vasten. Mies tarttui hänen avainta pitelevään käteensä ja ohjasi varmasti avaimen oikeaan reikään. Noora antoi halulleen periksi ja nojautui vähän tätä vasten. Hänen nenäänsä kantautui kevyt metsäinen partaveden tuoksu ja mies tuntui niin vahvalta hänen selkäänsä vasten. Kun Harri ojensi toisen kätensä tönäistäkseen oven auki, Noora seisoi tämän käsien välissä melkein kuin halauksessa. Ovi oli nyt auki, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

Olisi niin helppoa käännähtää ympäri ja kietoa kätensä Harrin ympärille, mutta Noora pelkäsi pienenkin liikahduksen rikkovan lumon heidän ympärillään. Kadulta kuuluva auton äänimerkki kuitenkin pilasi hetken aivan liian pian. Harri astui askeleen taaksepäin ja rykäisi.

- Sä varmaan pärjäät tästä eteenpäin.
- Joo. Kiitti, Noora mutisi ja kompuroi sisälle taakseen katsomatta.
Hän kuuli oven painettavan lukkoon ja suuntasi sänkyynsä uhraamatta ajatustakaan meikin poistolle tai hampaiden pesulle.

Noora avasi silmänsä seuraavan kerran iltapäivällä. Päässä jyskytti ankarasti ja suu muistutti Atacaman aavikkoa. Varovasti hän hiippaili vessaan ja oli saada kohtauksen nähdessään itsensä peilistä. Noora puhdisti kasvonsa ja sitaisi takkuiset hiukset nutturalle. Kasvot pysyivät kuitenkin kalpeina ja nihkeinä, silmänaluset olivat tummat ja ulkonäkö muutenkin kaukana hehkeimmästä.

Keittiössä nautittu iso lasi vettä ja Burana auttoivat ensi hätään ja hän palasi takaisin sänkyyn. Noora pyöri jonkin aikaa kyljeltä toiselle, mutta ei saanut enää unta. Nälkä alkoi kaihertaa vatsassa ja huokaisten hän palasi takaisin keittiöön. Jääkaapista tulvahtava lanttulaatikon haju sai sieraimet värisemään inhosta ja tyttö tassutteli olohuoneeseen muun perheen seuraksi. Isä ja pikkuveli istuivat pelaamassa Playstationilla jotain räiskintäpeliä, jonka veli oli saanut joululahjaksi. Äiti oli käpertynyt nojatuoliin lukemaan uusinta Ilkka Remestä.

- Oliko kivaa? äiti kysyi kuin ohimennen.
- Ihan joo, Noora vastasi. Vanhemmille hän ei todellakaan aikonut kertoa mitään Jarmosta, hän yrittäisi itsekin unohtaa miehen mahdollisimman pian.
- Voitaisko tilata pitsat?
- Ei tietenkään, siellä on jääkaappi täynnä laatikoiden loppuja ja kinkkuakin on jäljellä vielä vaikka kuinka, äiti totesi heti.
- Onko pahakin krapula? isä heitti pelin tiimellyksestä ja virnisti esikoiselleen.
- Ei tietenkään ole, pitsa olisi vain niin ihanaa just nyt, Noora kiisti. Hän tunsi veden herahtavan kielelleen ajatellessaan kana-kinkku-aurajuusto-valkosipuli-pitsaa.
- Niko, voisitko sä käydä hakemassa mulle pitsan Scalasta? Noora anoi seuraavaksi pikkuveljeltään.
- Mulla on peli kesken, veli tuhahti.

Noora huokaisi ärtyneenä ja meni huoneeseensa pukeutumaan. Jos hän halusi pitsaa, ainut vaihtoehto oli käydä itse hakemassa se. Hän veti jalkaansa lattialla lojuvat pinkit verkkarit ja suuntasi eteiseen. Hän kaivoi laukustaan kännykän ja soitti ravintolaan tilauksensa valmiiksi.

Ulkona pakkanen oli lauhtunut ja ripeästi Noora suuntasi kaupunginosan ainoaa pitseriaa kohti. Vaikka päähän edelleen koskikin, hän oli onnellinen, ettei koskaan ollut kärsinyt kovin pahasta krapulasta.

Jo Scalan ovelle leijuva valkosipulin tuoksu sai Nooran hymyilemään. Omistaja huomasi hänet ja nosti pitsalaatikon tiskille, tyttö maksoi ruokansa ja kääntyi lähteäkseen. Hän huomasi Harrin jonossa, viime yön jälkeen hän ei todellakaan halunnut tavata miestä. Nolona tyttö painoi katseensa pitsalaatikkoon ja kiirehti ovelle. Hän kuuli nimeään kutsuttavan, mutta siitä huolimatta ryntäsi ulos.

Hän ei ollut ihan varma muistiko kaiken, mutta jo miehen edessä itkeminen ja tähän nojailu kotiovella olivat Nooran mielestä riittäviä syitä vältellä tätä. Puhumattakaan hänen tämän hetkisestä asustaan ja ulkonäöstä ylipäätään.

- Noora, pysähdy, Harrin ääni kuului aivan hänen takaansa ja tyttö pysähtyi. Suuremman pellen hän vain tekisi itsestään yrittämällä juosta karkuun.
Pitkin hampain hän kääntyi ympäri ja kohtasi terävän katseen.

- Ai, terve!
- Yrititkö sä vältellä mua?
- Miksi olisin? Noora esitti vastakysymyksen ja yritti näytellä viatonta.
Harri ei sanonut mitään, mutta hänestä kyllä huomasi, ettei esitys mennyt lävitse.

- Mitkä on olot?
- Ihan jees, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei kunnon pitsa korjaisi, hän nosti laatikkoaan ja hymyili pienesti.
Hetken he vain seisoivat katselemassa toisiaan. Noora ihmetteli mielessään Harrin käytöstä, oliko tällä jotain asiaakin vai halusiko tämä vain vinoilla viime yöstä?

- Sitä mä vaan, että lähtisitkö sä mun kanssa syömään tai jotain? Harri viimein kysyi. Nooran suu loksahti hieman auki, tämä ehdotus todellakin tuli täysin puun takaa.
- Sä taidat olla vähän turhan vanha, Nooran kieli toimi aivoja nopeammin. Välittömästi lauseen sanottuaan tyttö oli niin äkäinen itselleen, että oli purra kielensä poikki.
- Niinhän mä taidan olla, Harri hymähti. – Mutta kun mä en saa sua pois mielestäni, eikä asiaa helpota yhtään, että näen sua jatkuvasti aina kun lähden pois kotoa, Harrin sanat saivat Nooran olon höyhenen kevyeksi.
- Siis joo, totta kai mä lähden syömään, Noora sanoi hymyillen.
- Onko huomenna liian aikaisin?
- Ei ole, ei mulla ole mitään ihmeempiä, hän kiirehti sanomaan, unohtaen kaikki neuvot vaikeasti tavoiteltavuudesta.
- Mä haen sut vaikka seiskalta.
- Joo, mä olen valmis.
- Nähdään, mies sanoi ja hymyili helpottuneen näköisenä. Noora vain nyökkäsi, aivan kuin Harria olisi jännittänyt pyytää häntä ulos.

Kotimatka sujui hilpeissä tunnelmissa ja Noora tunsi valtavaa halua nipistää itseään varmistaakseen, että kaikki olisi totta. Hän lähtisi huomenna ulos Harrin kanssa!

Osa 3