Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 3

Aurinko kutitteli Helinän kasvoja pakottaen tämän viimein antamaan periksi päivälle ja nousemaan haukotellen istumaan. Takkuisia hiuksiaan haroen Helinä siirtyi keittiöön etsimään aamupalaa. Jääkaapin tilanne oli lohduton, joten hän otti kuivakaapista näkkileipää ja liotti niitä mustassa teessä. Vanhempia ei näkynyt missään, eikä Helinä ollut muistanut tarkistaa kännykkäänsä, oliko siihen tullut jotain viestiä heidän liikkeistään. Helinä jätti teemukin tiskialtaaseen ja lähti pukeutumaan. Hän valikoi taas farkkushortsit ja topin. Helinä katsoi pöydällä ja sen ympärillä olevia taidetarvikkeita, mutta juuri nyt mikään niistä ei kutsunut häntä puoleensa, joten hän päätti lähteä jatkamaan kaupungin tekemistä omaksi. Löytää suosikkikirpparit, -kahvilat ja -paikat. Eteisessä hän löi varpaansa pahvilaatikkoon ja manasi. Äidin filosofiaan kuului, että muuttamisen yhteydessä laatikoista kaivettiin tavaraa tarvitsemisjärjestyksessä, ja jos seuraavan muuton aikana jotain oli edelleen pahvilaatikossa, se jouti kirpputorille tai kierrätyskeskukseen. Vastaavasti kirpparilta ja netin kauppapaikoista seilasi heille tasaista tahtia uutta kamaa, joten romun määrä oli vakio.

Eteisen pöydälle oli jätetty lappu, jossa äiti ja isä ilmoittivat olevansa kirpputorikierroksella. Helinä huokaisi, viime kerralla vanhemmat olivat kotiutuneet valtavan, ja valtava ruman, kiinalaisen maljakon kanssa. Siinä oli kuulema hyvä aura. Helinä aikoi heti lukion jälkeen muuttaa omilleen, ja vanhemmat pääsisivät kiertämään jotain Intiaa, jossa he olisivat olleet varmasti jo viimeisen 19 vuotta, elleivät olisi saaneet lapsia.

Helinä painoi oven lukkoon ja vasta sitten muisti tarkistaa, että avaimet olivat mukana. Pienessä hapsulaukussa oli niiden lisäksi vain kännykkä ja kukkaro. Helinä ravasi portaat alas ja löysi uskollisen sotaratsunsa kiltisti odottamassa pyörätelineestä. Päivä oli yhtä kaunis kuin edelliset päivät, kesästä tulisi ehkä ilmojen kannalta parempi kuin viime kesästä. Tuskin muuten. Viime kesänä hän oli ehtinyt asua Kajaanissa jo kuukausia ja koulusta saanut itselleen kavereita, joiden kanssa viettää kesä. Sade ja kylmyys olivat estäneet ulkona taiteilun, mutta kavereiden takia hän ei ollut nököttänyt vain sisällä piirtämässä, maalaamassa tai lukemassa.

Niin, hän voisi aloittaa kierroksensa kirjastosta. Jossain näillä nurkilla pitäisi olla pieni sivukirjasto, mutta hän halusi pääkirjastoon. Se taisi olla jossain kirkon nurkilla, näin Helinä muisteli, sillä hän oli Kajaanin viimeisinä päivinä tutkinut uuden kaupungin karttaa. Pyörätie oli hiljainen ja Helinä saattoi keskittyä ihastelemaan koivujen vehreyttä. Hän rakasti värejä. Kevät, kesä ja syksy olivat hänen suosikkejaan luontomaalauksissa, talvi oli, ainakin vielä, kovin hankala. Sitähän luuli, että lumi oli valkoista, mutta oikeasti katsomalla se oli kaikkea muuta.

Helinä näki kirkon tornin siintävän edessään ja piti sitä loppumatkan suuntamerkkinä kuin merimies Pohjantähteä. Kirkko oli kivinen, harmaa ja hiljainen. Helinä rullasi hitaasti yli parkkipaikan ja mietti, että pitäisi joskus käydä sisällä asti. Ei hän uskovainen tai edes uskonnollinen ollut, mutta kirkoissa oli aina katsottavaa. Joko arkkitehtuuri, alttaritaulut ja koristeet, useimmiten ne kaikkia. Parkkipaikan takana kohosi pieni metsikkö ja sen takaa hän löysi kirjaston muutaman opaskyltin avustuksella. Kirjasto oli kirkkoa modernimpi, mutta ei kauniimpi. Likaisen valkoinen seinä kohosi korkealle Helinän yläpuolelle, ovi näytti rakennuksessa pieneltä kuin hiirenkolo, mutta onneksi sisällä oli tutun rauhallinen kirjaston ilmapiiri. 

Helinä vaelteli hyllyjen välissä. Hän näki nuortenkirjahyllyä tutkimassa suunnilleen ikäisensä tytön. Helinä seisahtui arvioimaan tilannetta sotaromaanien viereen ja päätti kokeilla onneaan. Hän asteli samalle hyllylle ja jäi katsomaan kirjoja. Tyttö vilkaisi häntä ja siirtyi vähän sivummaksi.

- Hei, osaatko suositella jotain kivaa luettavaa? Helinä kysyi ystävällisesti.

Tyttö hätkähti, vilkaisi Helinää ja käänsi äkkiä katseensa hyllyyn.

- Mä, mmm, en mä tiedä. Ehkä noi virkailijat osaa auttaa, tyttö takelteli ja lähti perääntymään yhtä pelokkaasti kuin marjastaja äitikarhun edestä ja katosi pian hyllyjen taakse.

Helinä tunsi punastuvansa ja käänsi katseensa takaisin kirjoihin. Kysymyksen ei pitänyt olla liian vaikea, vaan siitä olisi saanut kivasti keskustelun liikkeelle, mutta ei… Harmissaan hän lähti kiertämään lisää kirjastoa. Siellä ei juuri ollut muita ihmisiä, eikä siis haitannut, vaikka tennarit narisivat ärsyttävästi kiillotetulla kivilattialla. Hän löysi taidekirjat ja elämäkerrat, painoi hyllyt mieleensä ja käveli lainaustiskille. Keski-ikäinen kirjastovirkailija katsoi häntä lasiensa takaa odottavasti.

- Hei, mä haluaisin kirjastokortin.

Ei mikään vuoden asiakaspalvelija, Helinä tuumi mielessään, kun virkailija alkoi naputella tietokonetta. Ynseys jatkui koko toimituksen ajan. Helinä sai kortin ja ihan vielä kiusallaan kysyi oliko kaupungissa tarjolla jotain kesäkursseja, mielellään taideaineista.

- Tuolla on jotain esitteitä, kuului mutistu vastaus.

- Ahaa, missä tuolla?

Nainen katsoi häntä tuimasti ja vain viittoi kädellään lehtisaliin päin.

- Kiitos paljon avusta, Helinä toivotti ja hymyili leveästi.

Lehtisalin seinällä oli iso ilmoitustaulu ja viereisessä hyllyssä erilaisia esitteitä. Helinä syventyi tutustumaan tarjontaan. Pettymyksekseen hän sai pian huomata, että suurin osa oli tarkoitettu lapsille, muutamasta kiinnostavasta oli loppunut jo ilmoittautumisaika ja oikeastaan ainut mahdollinen oli paikallisen taideseuran muotokuvamaalauskurssi heinäkuun lopulla. Helinä otti yhteystiedot talteen ja jätti asian hautumaan.

Helinä polki lyhyen matkan keskustaan ja jätti pyörän kirjakaupan nurkalle. Hän oli asunut viidellätoista eri paikkakunnalla. Siis omien laskujensa mukaan, lisänä olivat vielä ne vauvavuosien muutot, joista hänellä, eikä vanhemmillakaan, ollut varmaa kirjanpitoa. Jokaisella paikalla oli selvästi havaittava oma ilmapiirinsä. Helinä oli asunut kiireisissä, ankeissa, lupsakoissa, kalseissa, ahdistavissa, ystävällisissä ja monissa muissa kaupungeissa tai kylissä. Tämä oli selvästi hitaasti lämpenevä. Kyllä hänellä yleensä oli jo viikossa muodostunut hyvä kuva millaisesta paikasta oli kyse, mutta ei nyt. Joten ehkä hän vuosien päästä muistelisi tätä kaupunkia edelleen hitaasti lämpiävänä.

Helinä odotti innolla ensi vuoden kesää, silloin hän olisi valmistunut lukiosta, 18-vuotias ja täysin vapaa päättämään, missä hän halusi asua ja kuinka pitkään. Mielessä oli jo pitkään kummitellut Helsingin Taideyliopiston Kuvataideakatemia tai joku alempi taidealan oppilaitos, mutta taiteella harva tienasi leipänsä. Ja niin kauan kuin hän muisti heillä oli ollut puutetta rahasta. Helinä kaipasi vakautta, sitä että joka kuukausi oli varmasti varaa maksaa vuokraa, leivälle saisi sekä kinkkua että juustoa, tai että leipää ylipäätään oli vara ostaa, eikä jonottaa seurakunnan ruokakasseja. Ehkä sittenkin graafikko, työ mainostoimistossa… jotain mikä olisi luovaa ja mukana edes vähän taidetta. Vielä hänellä olisi vuosi aikaa miettiä, ja ehkä tämän lukion opo oli entistä parempi. Entinen oli suositellut tytöille vain hoitoalaa ja pojille sähkö- tai putkimiehen ammattia, sillä niitä ammattilaisia tarvittiin aina.

Helinä katseli ympärilleen, hänellä ei ollut varaa mennä mihinkään kahvilaan. Loput taskurahansa hän oli käyttänyt eilen hampurilaiseen Peterin kanssa. Niin, mitähän pojille kuului? Juuso varmaan kärsi vuosisadan krapulaa. Helinä ei ollut ottanut poikien puhelinnumeroita, uusien tuttavuuksien kanssa piti olla varuillaan, eikä ehdottomasti olla liian innokas. Hän oli kantapään kautta oppinut, että se sai ihmiset lähes poikkeuksetta vain perääntymään. Hän maleksi hitaasti lauantaipäivän shoppailijoiden seassa, tarkkaili ihmisiä ja etsi kiinnostavia kauppoja.

Kauppakeskuksen pohjakerroksesta hän löysi pienen taidetarvikeliikkeen ja kehystämön. Hänen katseensa ahmi öljyvärituubien kirjoa, sormet hipaisivat kokeilevasti pensseleitä ja pää listasi mitä kaikkea hän ostaisi, jos rahasta ei olisi pula. Hänen lapsilisänsä olivat loppuneet huhtikuussa, kesällä ei opintotukea herunut ja vanhemmilta oli turha odottaa sentin senttiä ennen kuin isä oli saanut ensimmäisen palkkansa, eikä sittenkään kovin paljoa ylimääräistä. Huokaisten Helinä jätti taidetarvikkeet omaan nurkkaan ja siirtyi liikkeen toiselle seinustalle katsomaan kehyksiä ja kehystettyjä töitä, jotka olivat myynnissä. Öljyvärimaalauksia, akvarelleja ja grafiikkaa, kaikki perusnättejä maisemia tai eläimiä. Helinä tiesi pystyvänsä samaan, mutta hän halusi enemmän. Hän halusi tehdä taidetta, joka pysäytti, pakotti miettimään ja kiehtoi. Jotain mikä kestäisi aikaa ja saisi ihmiset näkemään uudella tavalla. Sitten joskus. Helinä arveli olevansa vielä liian nuori ja ehdottomasti liian varovainen. Siveltimenvedot olivat vielä liian arkoja, mutta hänellä oli aavistus, lähes äänetön kuiskaus takaraivossa, siitä mitä hän halusi ja mihin hän vielä joku päivä pystyisi. Ennen sitä oli vain harjoiteltava.

Päivä matoi hitaasti eteenpäin, pitkälle alkuiltaan Helinä viihtyi keskustassa, mutta sitten nälkä pakotti lähtemään kotiin. Toivottavasti siellä olisi jo jotain muuta syötävää kuin näkkileipää. Vatsa kuristen hän ajoi kotiin ja löysi äidin ja isän syömästä linssikeittoa. Ruoka ei varsinaisesti ollut Helinän suosikki, linssit olivat inhottavan jauhoisia ja äidin käsitys mausteisesta samalla tasolla intialaisten kanssa, mutta mummon sanoin nälkä oli paras mauste ja halukkaasti Helinä söi ison lautasellisen keittoa. Ja joi kolme lasia vettä. Vanhemmat kyselivät häneltä päivän kulusta ja Helinä kertoi satunnaisia havaintoja kaupungista.

Vaikka Helinän äiti ja isä olivat muuttohalukkaita, kroonisessa rahapulassa ja vähän liian henkimaailmassa eläviä, osasivat he myös kuunnella, kiinnittää huomiota ja selvästi rakastaa molempia lapsiaan.

Helinä oli sanansa käyttänyt siltä erää ja kysyi miltä kirpputorit vaikuttivat. Vanhemmat alkoivat innokkaasti vertailla käymäänsä kolmea kirpparia, arvioivat niiden hintatasoja ja kertoivat mitä olivat nähneet.

Hetken kuunneltuaan hän kiitti ruuasta ja vetäytyi huoneeseensa. Tunsi hiilen ja paperin kutsun. Hiljaisena hän istui tuolille, kaivoi oikeat tarvikkeet esiin ja alkoi hahmotella päässään näkyvää kuvaa: yksinäistä tyttöä kaupungin vilinässä.

Seuraavana päivänä Helinä nojasi parvekkeen kaiteeseen, katsoi alhaalla hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia, pihapuiden varjossa istuvia äitejä ja kirkuvan vihreää nurmikkoa. Oli taas aurinkoinen päivä, niin kuuma, että Helinä oli alkanut miettiä rannalle lähtemistä. Meri olisi edelleen viileä ja isojen mäntyjen varjossa ei olisi läkähdyttävää. Ja mäntyjen tuoksu, Helinä saattoi jo nyt haistaa sen.

Suunnitelmat katkesivat, kun kännykkä hänen taskussaan alkoi soida. Puhelin oli veljen vanha, kaukana isonäyttöisistä älypuhelimista, mutta sillä saattoi soittaa ja laittaa tekstiviestejä. Whatsapp olisi ollut kiva, mutta sitten tarvitsisi jonkinlaista datapakettia ja ylipäätään rahaa uuden puhelimen hankintaan…

- Haloo, Helinä vastasi epävarmasti tuntemattomaan numeroon.

- No Juuso täällä moi, tuttu ääni kaikui linjalta ja Helinä hymyili leveästi.

- Niin kai sä muistat mut?

- Kysymys olisi varmaan, että muistatko sä mut? Helinä virnisti.

- Joo, tai ainakin alkuillasta…

- Niin mä vähän arvelinkin, mitkä oli eilen olot?

- On ollut parempiakin päiviä. Mutta mä soittelin, että kiinnostaisko sua joskus hengailla meidän kanssa?

Helinä siirsi puhelimen korvalta toiselle. “Meidän”, eli Peter oli tietysti mukana. Helinä olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että Peter roikkui juuri nyt lähellä puhelinta. Hän katsoi apua anovasti kohti taivasta. Juuso oli ehdottomasti kiva nähdä, mutta Peter… No kiva, mutta hän ei edelleenkään halunnut antaa pojalle liikoja toiveita.

- No voishan se olla ihan kiva, Helinä sai henkäistyä ennen kuin hiljaisuus olisi venynyt kiusalliseksi.

- Tänään?

Juuson pikainen kysymys sai Helinän sulkemaan silmänsä ärtyneenä. Yksinäisyys ei ollut mukavaa, mutta näiden poikien kanssa hänen täytyi edetä varoen.

- Mulla on tänään jo ohjelmaa, mutta joskus ensi viikolla vois onnistuakin.

- Ensi viikolla, Juuso toisti enemmän varmasti Peterille kuin varmistaakseen oliko kuullut oikein. Linja hiljeni, Helinä painoi luurin tiukemmin korvaansa ja saattoi juuri ja juuri kuulla kuisketta linjalta. Mitähän he neuvottelivat?

- Onko sulla keskiviikkona ihmeitä?

- Eipä oikeestaan.

- Jos nähdään kaupungilla ja katsotaan sitten mitä tehdään?

- Joo, mihin aikaan?

He sopivat näkevänsä torin kulmalla puoli neljältä.

Helinä työnsi puhelimen takaisin taskuunsa ja keskittyi jälleen katsomaan lapsia. Ei hänellä mitään ohjelmaa ollut, pienellä valkoisella valheella hän oli ostanut aikaa ja välimatkaa. Mutta ei hän jaksaisi kotonakaan kökkiä, suunnitelma rannalle menosta palasi hänen mieleensä ja Helinä kävi huoneessa pakkaamassa mukaansa paperia ja lyijykynät. Bikinejä tai pyyhettä hän ei edes haaveillut mukaansa, hyvä jos uskalsi varpaitaan uittaa vedessä, eikä häntä nyt kiinnostanut auringossa makoilu muutenkaan.

Helinä jätti pyöränsä rannan läheisyyteen. Hiekalla makasi teinejä ja vähän vanhempiakin ottamassa aurinkoa, lauma lapsia kiljahteli nilkansyvyisessä vedessä ja kaukana horisontissa näkyi muutama valkoinen purje. Helinä halusi kuitenkin rauhaa ja hiljaisuutta ja hän lähti seuraamaan rantaviivaa oikealle, siellä vasemmalla hän oli ollut jo yksi aamu.

Häntä vähän arvelutti kävellä mökkirantojen läpi, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, ainakin niin kauan kun ei aitoja olisi vastassa. Ja vaellus kannatti, jostain lahdenpoukamasta hän löysi mielenkiintoisen luonnon oman tilataideteoksen rantakivien muodossa. Oli vähän pienempiä ja veden pyöristämiä ja sitten sellainen iso lohkare, jolle saattoi odottaa Arielin nousevan koska tahansa.

Helinä hakeutui varjoon ja varmisti, ettei maassa ollut muurahaisia tai muuta öttiäisiä. Hän oli kerran epähuomiossa istunut kusiaispesään, eikä tekisi sitä virhettä enää ikinä. Ensin hän kaivoi kangaskassista esiin luonnostelupaperia ja alkoi hakea kivien muotoa ja rakennetta. Lämmin kesätuuli kutitti niskahiuksia, kun muu tukka oli nostettu korkealle nutturalle. Aallot löivät rantaan tasaisella rytmillä, joka muodosti lähes hypnoottisen taustan keskittymiselle. Niin oli ollut lapsesta saakka, aina kun hän oli saanut kynän tai siveltimen käteensä kaikki muu oli hävinnyt olemasta. Se oli ärsyttänyt muuta perhettä, mutta he eivät ikinä voisi ymmärtää. Eräällä taideleirillä hän oli sen vetäjälle tunnustanut kuinka hänelle kävi ja vanhan miehen lämpimänharmaissa silmissä oli paistanut ymmärrys. Sen koomin Helinä ei ollut edes yrittänyt asiaa selittää kenellekään, kukaan ei ollut ollut niin läheinen.

Helinä jäi arvioiden katsomaan luonnoksia, nämä kivet hän halusi ikuistaa kankaalle öljyväreillä. Muuten niiden voima ja valon ja varjojen leikit eivät onnistuisi. Hän katsoi ympärilleen ja mietti taidetarvikkeiden raahaamista tänne asti. Uimarannalta olisi varmasti liian pitkä matka, mutta jos tänne pääsisi jotain muutakin kautta… Hänen pitäisi taas tutkia karttaa.

Osa 4 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 2

Helinä ei kääntynyt. Hän kyllä näki sivusilmällä lähestyvät tyypit, mutta hän ei halunnut näyttää siltä, että olisi kovinkin innoissaan ideasta. Eikä hän ollutkaan. Tietysti oli kiva näin helposti tutustua uusiin ihmisiin, muttei selkeä paritus ollut ihan sitä mitä hän halusi. Varsinkin jos Peter oli joku idiootti.

Lopulta Helinä ei voinut kauempaa vetkutella, kun kolmikko oli jo pysähtynyt heidän vierelleen. Hän kääntyi puolittain katsomaan tulijoita, tyttöä ja kahta poikaa. Tyttö ja keskimmäinen poika olivat varmaan pari tai sitten he seisoskelivat muuten vain käsi kädessä. Tyttö oli lyhyt ja pyöreä, kasvot sydämenmuotoiset ja iho vaalea kuin posliininukella, silmät kapeat viirut ja kulmakarvat hätkähdyttävän paksut ja mustat, kuin lakupötkyt. Kolmas oli varmaan se Peter. Pitkänhuiskea ja solakka, pörröinen ruskea tukka ja melkein yhtä pörröiset kulmakarvat. Kasvoissa huomio kiinnittyi ensimmäisinä pojan huuliin, ne olivat täyteläiset, melkein naismaiset ja loivat mielenkiintoisen kontrastin muuten kapeille kasvonpiirteille.

- Tässä siis on Helinä, ja nämä ovat Peter, Neea ja Eetu, Juuso esitteli heidät toisilleen.

Helinä nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen ystävällisen hymyn. Kolmikko katsoi häntä vielä hetken kovin arvioivasti, ja Helinä tiesi heidän käyvän läpi uhkia ja mahdollisuuksia. Neea keskittyi ilmeistä päätellen selvästi niihin uhkiin. Helinän teki mieli käskeä tyttöä rauhoittumaan. Hänellä ei todellakaan ollut minkään sortin halua sekaantua tämän poikaystävään. Eetu vaikutti olevan vähän kujalla kaikesta, hailakkasilmäinen, finniposkinen ja huonoryhtinen, tai sitten tämä oli vain niin kännissä, että skarppaaminen oli mahdotonta.

- Moi, Peter sai viimein suunsa auki.

- Moi, Helinä vastasi.

- Lähdetäänkö me? Neea kysyi katsoen samalla poikia. Ilmeisesti hän oli leimannut Helinän ei-toivotuksi henkilöksi, ja se sai Helinän lievästi ärsyyntymään.

- Minne me mennään? Helinä kysyi ystävällisesti ja katsoi Neeaa hymyillen.

Tyttö vaikeni ja katsoi myrkyllisesti Juusoa. Niin, Juuson vikahan se oli, että hän seisoi nyt tässä piirissä. Juuso tosin ei näyttänyt tajuavan saaneensa pahaa silmää.

- Haluatko lähteä meidän mukana rantaan? Juuso kysyi Helinältä.

Hänen teki mieli nauraa, kun näki sivusilmällä Neean. Tytön posket loimottivat lähes yhtä punaisina kuin tämän tukka.

- Mitä siellä tapahtuu?

- Kunhan hengaillaan, Peter sanoi.

- No mikä ettei, mä olen just muuttanut tänne, enkä vielä tunne oikein ketään, Helinä vastasi ja hymyili Peterille ja Juusolle. Neea saisi tikahtua harmiinsa. Ehkä Helinän olisi pitänyt sanoa, ettei ollut kiinnostunut Eetusta, mutta se olisi voinut olla vain uusi punainen vaate Neealle. Eikä hän kyllä keksinyt miten tämän kanssa olisi voinut hieroa rauhaa, kun Helinä oli leimattu ulkopuoliseksi viettelijäksi ennen kuin oli edes ensimmäisiä tervehdyksiä vaihdettu.

Helinä ei siis yllättynyt, kun porukka alkoi siirtyä eteenpäin, ja Neea ilmoitti, että he lähtisivätkin Eetun kanssa kotiin.

Hän kuitenkin unohti pian kaksikon, sillä Juuso oli niin hulvatonta seuraa. Peter käveli heidän rinnallaan selvästi hiljaisempana. Juuso yritti saada ystäväänsä mukaan juttuun, mutta hän vastasi korkeintaan kahdella sanalla. Helinä ei jaksanut murehtia pojan käytöstä, keskittyi vain nauramaan Juuson väläytyksille lokeista (vetelä yllätys lähtevän laivan kannella), kaupungin kuuluisuuksista (Helinän piti muistaa varoa Pornolehtikeisaria) tai Juuson ensikännistä (sammuminen kalu kourassa vessaan, josta äiti oli hänet aamulla löytänyt).

-Sä teit todella vaikutuksen Peteriin, Juuso uskoutui myöhemmin, kun he istuivat kahden rantahietikolla. Peter oli lähtenyt moikkaamaan tuttuja vähän kauemmaksi.

- Ai jaa, vähän vaikea uskoa, Helinä vastasi välinpitämättömästi.

- Joo, joo, eihän se saa silmiään irti susta.

Helinä vain hymähti, hän ei ollut Peterin tuijotusta huomannut, koska oli keskittynyt niin Juuson kanssa jutusteluun.

- Kyllä se siitä. Sä voisit olla sille just oikea tyyppi, kun sillä keväällä meni poikki yhden Millan kanssa ja se on siitä lähtien ollut vähän siipi maassa.

- Että laastaria tarvitaan, Helinä päätteli.

- Ei, ei, mitään sellaista, Juuso pudisti päätään ja oli tuiskahtaa kyljelleen.

Helinä otti kaljatölkin pois pojan kädestä, maistoi jotain virolaista litkua ja kuin huomaamatta jätti tölkin viereensä. Juusolle tekisi hyvää pitää pieni taukoa, ennen kuin Helinän kengät olisivat uudelleen oksennukselle alttiina.

- Anna sille mahdollisuus, jooko?

Helinällä oli ihan liian mukavaa tässä ja nyt Juuson seurassa, että hän olisi sen isommin alkanut toppuuttelemaan pojan paritussuunnitelmia.

- Joo, joo.

- Tiedätkö, sä oot tosi upea tyttö?

- Niin säkin.

- Tyttö?

- Niin just, Helinä pyöräytti silmiään.

 Juuso tosiaan oli hauskaa seuraa, juuri sellaista jota hän oli lähtenyt etsimäänkin. Ja Peter… No, ehkä hän antaisi pojalle vielä aikaa päästä ulos kuorestaan.

- Onko sulla ketään? Helinä kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

Aurinko oli alkanut laskea ja meri säkenöi kullan ja punaisen sävyissä niin kirkkaasti, että Helinä toivoi aurinkolaseja nenälleen. Niiden puutteessa hän varjosti silmiään kädellään ja tiirasi Juusoa, joka hymyili hömelösti, kun alkoi puhua.

- Joo, tai me ollaan kaukosuhteessa. Sannilla on vielä vuosi lukiota jäljellä ja mä lähden tammikuussa inttiin. Sen jälkeen katsotaan mihin asettaudutaan, mutta yhdessä kuitenkin.

- Missä te tapasitte?

- Kissanäyttelyssä, Juuso mutisi.

Helinä peitti virnistyksensä. Löysät housut, liian iso huppari ja joku logollinen lippis eivät kovin suoraan viestineet, että Juuso esitteli vapaa-aikanaan ragdolleja tuomareille.

- Nyt sä naurat mulle, Juuso mutisi ja työnsi alahuultaan loukkaantuneena eteenpäin.

- En, en, Helinä vastasi haudanvakavana.

- Meidän äiti harrastaa niitä kissoja ja se tarvitsi jeesiä yhdessä isommassa show’ssa. Mä lähinnä kannoin tavaroita ja ojentelin mitä tarvitsi. Tapasin Sannin, kun sen kummitäti kasvattaa kanssa maine cooneja niin meillä oli vierekkäiset pöydät.

- Milloin?

- Reilu vuosi sitten.

- No mistä sä tunnet Peterin?

- Eli sä alat kiinnostua, Juuso virnisti tyytyväisenä.

Helinä kohautti harteitaan ja katsoi Peteriä, joka nauroi kauempana jollekin kaverinsa lohkaisulle. Muusta hän ei tiennyt, mutta ainakin Peter olisi mielenkiintoista maalata. Tai ehkä enemminkin tehdä lyijykynäpiirustus, yrittää vangita kaitojen kasvojen valot ja varjot ja erityisesti saada tämän huulet ikuistettua paperille. Kaikista eniten kiinnostusta, jos tämä edes oli sitä, herätti kuitenkin tieto, että Peter oli niinkin kiinnostunut hänestä. Jos siis Juusoa oli uskominen. Helinä vilkaisi poikaa, jonka katse haritti jälleen, mutta ihmeen terävänä tämä oli pysynyt, vaikka oli takavarikoinut tölkkinsä takaisin.

- Me pelattiin nappulana samassa salibandyjoukkueessa, molemmilta sitten jäi se pelaaminen, mutta pysyttiin muuten kavereina, varsinkin, kun oltiin yhtä aikaa yläasteella. Tai mä olen vuoden vanhempi, mutta kuitenkin pyörittiin samoissa porukoissa. Mä lähdin amikseen ja Peter lukioon, mutta edelleen pysyttiin yhteyksissä. Se on yksi mun parhaista ystävistä. Ja ihan älyttömän hieno tyyppi. Oikeesti.

- Voit lopettaa mainostamisen, Helinä hymähti, kun Peter lähti takaisin heitä kohden.

Eikä poika vieläkään liikoja puhunut, kun tuli istumaan heidän viereensä. Juuso ja Helinä saivat olla enimmäkseen äänessä. Ilta vaihtui yöksi, ja Juuson leuka alkoi entistä tiheämmin painua rintaa vasten.

- Pitäisköhän meidän lähteä ennen kuin sä sammut lopullisesti? Peter viimein ehdotti.

Juuso kapusi pystyyn, joten Helinäkin nousi. Häntä ei vielä nukuttanut yhtään. Ei kai, kun oli viimekin yönä valvonut aamuun asti.

- Mihin sä olet menossa? Peter kysyi ja uskalsi viimein katsoa suoraan Helinää silmiin.

- Mun pyörä on keskustassa ja siitä varmaan kotiin, entäs te?

- Mitä jos lähdet mun kanssa saattamaan Juuson kotiin?

- Käy, Helinä hymyili.

Hän peitti hymynsä, kun näki Peterin kasvoille kohoavan tyytyväisyyden.

Juuso horjahteli eteenpäin kuin vasta oppimaan kävellyt taapero, Peterillä oli täysi työ pitää ystäväänsä ojien välissä, ja Helinä jättäytyi suosiolla vähän jälkeen. Juuso oli sen verta häntä isompi, että keilaisi horjahduksellaan hänet varmasti kumoon.

Matka rannasta rivitaloalueelle oli tuskin kilometriä. Kesäkuun yössä tuntui vielä häivähdys keväästä ja Helinä kietoi kädet ympärilleen lämmittääkseen itseään hitaassa kävelyssä. Lähiö oli tietysti hiljainen, punatiilinen rivitalo toisensa perään pilkisti tietä reunustavan pensasaidan takaa. Rivitalojen takaa näkyi paikoin omakotitaloja.

- Missä sun avaimet on? Peter kysyi.

Juuso kaivoi avainnipun taskusta ja toisesta kännykkänsä. Puhelimen hän ojensi Helinälle.

- Tallenna tuohon sun numero, Juuso sanoi haukotellen.

Tai niin ainakin Helinä tulkitsi pojan mongerruksen.

Helinä liu’utti kännykän auki ja tallensi numeronsa ja nimen. Juuso oli hauska tyyppi ja tämän kanssa olisi varmasti kiva tavata jatkossakin. 

Peter seisoi ovella kärsivällisesti kuin portsari.

- Pärjäätkö sä? Peter kysyi, kun Juuso meni hänen ohitseen. Ölähdys saattoi olla ihan hyvin myönteinen tai kielteinen, riippui tulkinnasta ja Peter ilmeisesti päätteli Juuson pärjäävän, sillä hän laittoi oven kiinni. Peter astui kaksi rappua alas Helinän viereen pihan laattapolulle.

- Onko sulla nälkä?

- Itse asiassa voisi ollakin, Helinä heräsi siihen, ettei ollut syönyt mitään sitten kotoa lähtemisen ja siitä oli aikaa varmaan kuutisen tuntia. Hän ei ollut muistanut katsoa kelloakaan sen jälkeen, kun oli törmännyt Juusoon.

- Vieläkö sä jaksat kävellä? Täältä menee kyllä busseja keskustaan, mutta mä en ole ihan varma milloin, mutta matkaa ei ole kuin reilu kilometri, ehkä puolitoista.

Ilmeisesti Juuson poistuminen triangelista oli saanut Peterin puheliaammaksi, Helinästä tämä vaikuttikin nyt rennommalta.

- Joo, kyllä mä jaksan.

Helinä oli hiljaa ynnännyt murheellista rahatilannettaan ja juustohampurilainen voitti bussimatkan. Eikä hän edes ollut niin väsynyt, vaikka pyörä olisi ollut kiva.

- No mistä te muutitte? Peter kysyi, kun he lähtivät kävelemään kohti keskustaa. Helinällä ei tosin ollut aavistustakaan missä päin keskusta oli.

- Kajaanista.

- Aikamoinen muutos. Tai siis sieltä metsän keskeltä meren rantaan. Eikös Kajaanissa ole metsää?

- Joo, ihan riittävästi, Helinä naurahti.

Äiti oli vetänyt siellä jotain hiljaisuusretriittiä, mutta paikka oli maksuvaikeuksien takia lopettamaan. Tiukan ja niukan kevättalven ja kevään jälkeen isä oli saanut täältä viransijaisuuden kulttuurisihteerinä.

- Mihin kouluun sä menet syksyllä?

- Kallioharjun lukioon. Kakkoselle. Pitää muuten joskus käydä katsomassa missä se on.

- Se on sama mitä mä käyn, Peter ilmoitti.

- Kiva sattuma.

- Niin on.

Helinä vilkaisi Peteriä, joka käänsi äkisti katseensa eteenpäin. Helinä hymyili sisäisesti ja alkoi normaalilla äänellä kysellä tietoja uudesta koulusta. Matkalla keskustaan hän sai kuulla hyvästä luokkahengestä, parhaista ja vittumaisimmista opettajista, oudosta rehtorista ja lukion tiloista kaikkea hyödyllistä. Lähiö vaihtui vielä hiljaisempaan pururataan ja pururata kerrostaloiksi ja siitä kaupoiksi, ja nyt Helinä tunnisti jo heidän olevan ihan lähellä keskustan kävelykatua.

- Hese vai Mäkkäri?

- Ihan sama, Helinä vastasi.

- Olisin voinut viedä sut muuten Riitan grillille, mutta siellä pitää syödä ulkona ja sua näyttää paleltavan jo muutenkin.

Helinä yllättyi Peterin tarkkanäköisyydestä. Hupparista ja farkuista huolimatta häntä palelsi ja hän kyllä halusi sisälle istumaan.

- Mennään Heseen, Mäkkärissä on yleensä liikaa porukkaa, kun se on ihan tuossa keskellä.

Helinä ei esittänyt vastaväitteitä, vaan kulki Peterin rinnalla lyhyen matkaa kävelykatua, josta lähti sivukatu ja Helinä erotti edessään tutut punaiset kirjaimet.

Peter piti ovea auki ja kiitollisena herrasmieseleestä ja lämmöstä Helinä astui sisään. Pöydissä istui vain muutama liian aikaisin hyytynyt juhlija, mutta mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua. Helinä seisahtui tiskin eteen tutkimaan hampurilaisia ja hintoja. Hän kaivoi kolikkonsa esiin ja laski ne, juuri sopivasti tarjoushampurilaiseen.

Helinä meni nojaamaan tiskiin ja katsoi kuinka ponihäntäpäinen tyttö lisäsi ranskalaisia rasvakeittimeen. Hän sai työn tehtyä ja tuli hymyillen kassalle.

- Moikka, mitäs laitetaan?

Samalla Peter oli tullut Helinän viereen tiskille. Helinä ilmoitti tilauksensa.

- Ja mulle kerrosateria isommilla ranskalaisilla ja limulla, Peter tilasi. - Niin ja kurkkumajoneesi.

- Tuleeko nämä yhteen vai erikseen.

Helinä ja Peter vastasivat yhtä aikaa, toinen äänesti yhteen ja toinen erikseen.

- Et tietenkään maksa.

- No maksanhan, Helinä sanoi ja ojensi kolikkonsa kohti myyjää. Tyttö katsoi heitä puntaroiden, kumartui sitten näppäilemään kassakonetta ja otti Helinän kolikot vastaan. Peter kaivoi rahapussinsa ja ojensi setelin perään. Hän katsoi Helinää moittivasti, mutta sujuvasti tämä väisti katseen. Helinä tiesi, ettei ilmaisia lounaita ollut, eikä niitä etenkään näin lyhyen tuttavuuden jälkeen kannattanut ottaa vastaan.

Myyjä laski tarjottimelle Peterin limsan ja vuoronumeron ja kertoi loppujen tulevan pöytään. Peter otti tarjottimen ja Helinä seurasi poikaa nurkkapöytään. Siellä he jatkoivat toisiinsa tutustumista. Helinä kertoi ne samat jutut, jotka oli kertonut jokaiselle uudelle ihmiselle jo vuosia. Että hänen perheeseensä kuului isä, äiti ja isoveli, hän harrasti lukemista ja piirtämistä, piti historiasta ja kuviksesta ja inhosi fysiikkaa ja kemiaa, että hän olisi halunnut kissan, mutta ei voinut saada sitä koska äiti oli allerginen ja hän kuunteli enimmäkseen poppia. Osa oli totta, osa lähellä sitä. Kertomalla itsestään jotain, antoi samalla itsestään palasen toiselle ihmiselle. Helinä oli tavannut niin paljon uusia ihmisiä, että jos hän olisi kertonut jokaiselle uutta, hänessä ei olisi mitään omaa jäljellä. Nämä mitä hän kertoi, olivat viattomia ja muodostivat hänestä kuvan, jonka turvin oli helppo sulautua massaan.

Peter kuunteli tarkasti hänen kertomuksensa ja vastaili takaisin samalla mitalla. Peterin perheeseen kuului myös isä, äiti ja isoveli. Hän oli kolme viikkoa kesätöissä isänsä arkkitehtitoimistossa, Peter tykkäsi luonnontieteistä, inhosi uskontoa ja filosofiaa, lempiruoka oli äidin tekemä lasagne. Peter haaveili lukion ja armeijan jälkeen vuodesta ulkomailla ja haluaisi opiskella yliopistossa tähtitiedettä. Helinä kuunteli pää kallellaan. Hän ei olisi ikinä uskaltanut kertoa haaveistaan tyypille, jonka oli vasta tavannut. Tai no, hän ei uskaltanut kertoa haaveistaan kenellekään.

Helinä kyllä huomasi Peterin katseet, mutta ei oikein tiennyt kuinka suhtautua niihin. Santerin kanssa juttu oli alkanut nopeasti ja loppunut yhtä nopeasti, Juhon kanssa he olivat olleet kavereita ja siitä ajautuneet suhteeseen ja siinäpä ne hänen yhtään vakavammat kokemuksensa sitten olivatkin. Peter oli ihan mukava, vähän väritön ja tosikko, mutta kyllä Helinä voisi hänen kanssaan viettää aikaa toistekin. Vielä mieluummin, jos Juuso olisi mukana. Juuso oli hilpeää seuraa, varsinkin, jos tämä ottaisi sen verran vähemmän seuraavalla kerralla, että pystyisi puhumaan illan loppuun asti. Mutta oli ehkä liian aikaista kehittää mitään juttua kenenkään kanssa. Hänen täytyisi ensin löytää paikkansa tästä kaupungista, sillä oli liian leimaavaa olla heti jonkun tyttöystävä tai edes säätö.

Selvästi vastahakoisena Peter katsoi, kun Helinä myttäsi roskansa tarjottimelle ja pyyhki suunsa. Helinä halusi pois jaloista ennen kuin valomerkin myötä baarit vapauttaisivat juhlijat kaupungille.

- Mun täytyy tästä alkaa lähteä, Helinä vahvisti tekonsa sanoiksi ja Peter nyökkäsi.

Helinä vei roskat, kun Peter odotti ovensuussa.

- Missä sä asut? Peter kysyi, kun he pääsivät takaisin hämärään yöhön.

- Kerokossa, entäs sä?

- Naakkalahdessa.

- Mulla on pyörä, Helinä töksäytti ennen kuin Peter tarjoutuisi saatille.

Hiljaisina he taittoivat lyhyen matkan Helinän pyörälle.

- Me varmaan voidaan nähdä toistekin? Peter kysyi ujosti, kun Helinä oli jo tarttunut polkupyörään ja seisoi toinen jalka polkimella.

- Se olis kiva, Helinä sanoi. Nousi pyörän selkään ja huikkasi moikan ennen seuraavaa polkaisua.

Sitten Peter jäi taakse, edessä oli hämärä kaupunki, sen tuntemattomat tiet ja asukkaat. Mutta juuri nyt Helinä ei halunnut tutkia, hän halusi omaan sänkyyn, pienen pesän tuomaan turvaan. Rauhaan, jossa sai vapaasti olla sellainen kuin halusi.

Osa 3 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 1

Kesäöinen hämärä alkoi väistyä auringonnousun tieltä. Linnut virittelivät ilmoille aamulauluaan ja kaste oli levittäytynyt jokaiselle lehdelle ja ruohonkorrelle. Taivas alkoi kirkastua. Tyttö kiihdytti askeleitaan männikön ja niityn välissä, yritti pysyä kuivan kallion ja neulasten päällä, ettei olisi kastellut tennareita ja farkkuja kasteeseen. Aurinko saisi vielä hetken pysyä taivaanrannan takana, jotta hän varmasti ehtisi valitsemalleen paikalle. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä aiemmin, mutta huoneen täyttävät purkamattomat muuttolaatikot olivat kätkeneet turhan tehokkaasti hänen tarvitsemansa teipin.

Tyttö saapui päämääräänsä kallioiselle rannalle. Hän purki kassistaan akvarellit ja lehtiön, alustan, siveltimet, vesipullon ja sen pahaisen teipin. Hän pyyhkäisi oikean paikan merkitsevän käpykeon sivuun ja istuutui. Hän katsoi eilen hahmottelemaansa luonnosta ja oli siihen edelleen tyytyväinen. Himmeät lyijykynänvedot merkkasivat paikkaa rantakalliolle, niemelle, horisontille ja männyille. Enää puuttuivat aamun ensimmäiset auringonsäteet. Varovasti hän irrotti paperin lehtiöstä ja teippasi sen kiinni alustaan. Hän aukaisi akvarelleja suojaavan peltirasian, kaatoi puhdasta vettä pieniin kuppeihin ja järjesteli siveltimet haluamaansa järjestykseen.

Lukuvuoden aikana hän inhosi aamuja, mutta kesäisin hän rakasti näitä taianomaisia hetkiä, kun luonto ja valo olivat kauneimmillaan. Asiaa toki helpotti myös se, ettei tarvinnut herätä rasittavaan kellonsoittoon, vaan saattoi valvoa koko yön, maalata ne hauraat valon hetket ja auringon kiivettyä tarpeeksi korkealla lähteä nukkumaan. Hän katsoi vasemmalle ja tajusi hetken alkavan. Kultainen valo alkoi hohtaa pienen niemen takaa ja muutama mänty piirtyi taivasta vasten majesteettisina. Hän kasteli leveän pensselin pelkkään veteen ja maalasi sillä paperia.

Auringon kultaa hän lähti hakemaan kadmiuminkeltaisella ja määrätietoisella siveltimen vedolla hän levitti märkää väriä märälle paperille. Seuraavaksi preussinsinistä paperin yläosaan ja mereen koboltinsinistä. Hän pyöritti pensselin mustassa ja kastoi sen veteen, syntyneellä vaalean harmaalla hän maalasi kalliot. Värit liukenivat märälle paperille ja täyttivät sen nopeasti. Juuri siinä piili akvarellien hienous. Vaikka hän rakasti jokaista taidemuotoa, mitä oli kokeillut: öljy- ja akryylivärejä, hiiltä, kuivapastilleja ja lyijykyniä, olivat akvarellit hänen suosikkinsa. Kaikilla muilla saattoi hioa ja hioa, pyyhkiä pois tai maalata päälle, mutta vesiväreillä kaiken oli onnistuttava ensimmäisellä kerralla. Ei ollut mahdollisuutta huolimattomuuteen, virheisiin tai epäröintiin.

Hän katsoi mietteliäänä taivasta. Aurinko kipusi päättäväisesti ylöspäin, ja yhtä päättäväisesti hänen täytyisi jatkaa, jotta hetki ei menisi liian pian ohi. Seuraavaksi hän keskittyi mereen. Vesi oli pehmeän sinistä, muutamassa kohdassa pilkahdus valoa. Hän otti siveltimeen vahvemmin sinistä ja testasi sävyn suttupaperiin, äskeistä ohuempi pensseli käteen ja kevyesti hän siveli paperille merta, sen syvyyksiä ja leppoisia laineita. Hetkeksi tyttö jäi miettimään puiden runkojen oikeaa väriä, aivot määräsivät tutun männyn punaruskean, mutta piti osata katsoa eikä vain olettaa. Hän maalasi ruskealla, harmaalla ja lisäsi ihan hitusen nopeasti sekoittamaansa lilaa. Mahdollisimman tummina kaikki värit, koska puut olivat valoa vasten. Varovasti hän kokeili kämmenselällä taivasta, se oli nyt tarpeeksi kuiva jatkoa varten. Melkein kuivalla siveltimellä hän maalasi tummanvihreät ja tarkkarajaiset mäntyjen latvat taivasta vasten.

Vasemman alareunan kallioihin hän lisäsi harmaata sekä vähän ruskeaa ja okraa elävöittämään kylmää kiveä. Kaikista kaunein aamuhetki alkoi olla ohi, mutta hän oli aika hyvin onnistunut saamaan valon ja tunnelman vangittua paperille. Aurinko paistoi jo suoraan puiden latvojen yläpuolelta, jossain kuului moottoriveneen tasainen jylinä, mutta hän keskittyi paperiin. Silmät viiruina hän lisäsi kuivalla pensselillä ohuet kaislat rantaveteen, muutamat kuivettuneet ruohotupsut kalliolle ja kippuraisia oksia männyn vihreyden sekaan.

Varovasti hän laski maalauksen kalliolle ja katseli hetken merelle yrittäen samalla unohtaa työn. Aikansa tuijotettuaan ulapalle mitään kummempia ajattelematta hän viimein käänsi katseensa takaisin maalaukseen. Hän nousi pystyyn ja katsoi sitä vähän kauempaa, käveli paperin yläpuolelle, jotta näkisi sen ylösalaisin. Näin hän todella näkisi sen, eikä vain sitä oletusta minkä aivot tarjosivat. Työ oli ihan okei. Mietteliäänä hän sitaisi hiuksensa tiukemmalle poninhännälle. Taivas olisi tarvinnut alareunaan vielä enemmän hehkua, eikä sommitelma ollutkaan niin tasapainoinen kuin hän oli luullut. Kalliota oli liikaa. Hän haukotteli leukojarepivästi ja päätti aamun taidetuokion olevan ohi.

Tyttö kumartui pakkamaan tavarat kassiinsa ja otti vesivärityön käsiinsä lähtiessään kotiin. Vaikka samapa tuo, vaikka tämän olisi jättänyt kalliolle, hänellä oli muutenkin kansiot täynnä valmiita töitä, joihin hän ei ollut tyytyväinen. No, ainakin niistä näki edistymisen. 

Tyttö käveli lyhyen matkan metsän läpi tielle, jonka ojaan hän oli jättänyt vanhan pyöränsä. Mummolta peritystä Helkamasta puuttui pakin lisäksi vaihteet, mutta ainakin sillä pääsi paikasta toiseen nopeammin kuin jalan. Hän polki merenrannasta kalliin omakotitalolähiön läpi kaupunkiin ja sen toisella laidalla sijaitsevaan kotiin. Tiet ja kadut olivat hiljaisia, liikkeellä oli vain yksi postiauto, mutta noin muuten kaikki olivat vielä nukkumassa. Hän oli asunut tässä kaupungissa vasta muutaman päivän, mutta kaupungit ja kylät olivat pohjimmiltaan melko samanlaisia. Sama elämänrytmi ja samat rakennukset, siksi kai hänen oli helppo sujahtaa uuden paikan elämään. Niin, elämään oli helppo päästä sisään, piireihin vähän vaikeampi, mutta jatkuva muuttaminen oli tehnyt hänestä pakostakin sellaisen, joka tutustui aika helposti uusiin ihmisiin. Tuttuja hänellä oli ympäri Suomea vaikka kuinka paljon, kavereita paljon, paljon vähemmän, eikä ystäviä yhtä enempää.

Hän jätti uskollisen sotaratsun kerrostalon pyörätelineeseen, tämän rouskun lukitsemisesta ei tarvinnut huolehtia, kukaan ei ollut niin pyörän tarpeessa, että korjaisi sen mukaansa. Hiljaisin askelein hän kapusi neljänteen kerrokseen ja toivoi jälleen, että talossa olisi ollut hissi. Hän aukaisi oven ja kuunteli hetken eteisessä, vanhemmat olivat edelleen nukkumassa. Tyttö kävi nopeasti vessassa ja pesi hampaansa. Paljain jaloin hän tassutteli huoneeseensa, tipautti kantamut ja vaatteet yhteen myttyyn ennen kuin vajosi sänkyyn vaipuen raskaaseen uneen.

Yöuni loppui iltapäivän viimeisinä tunteina ja haukotellen hän nousi istumaan sänkynsä laidalle. Edessä oli perjantai-ilta, tänään voisi lähteä tutkimaan keskustaa ja etsimään uusia tyyppejä. Tutustumaan uusiin tuttuihin, jotka jäisivät viimeistään vuoden jälkeen taakse. Mutta vielä ei ollut kiire, keskustassa olisi hänen kaipaamaansa elämää vasta joskus kahdeksan jälkeen.

Päivän ensimmäinen ateria oli perunarieskaa ja puolukkamehua. Sen jälkeen hän siirtyi kirjoituspöydän ääreen. Keskeneräinen muotokuva Charlie Chaplinista houkutti tarttumaan lyijykynään. Kävi kuten aina, kun hän sai käteensä siveltimen tai kynän tai liidun: hän unohti ajankulun. Päivä oli edelleen kovin kirkas, kun hän kohottautui venyttelemään niskojaan ja vilkaisi samalla kelloa. Se oli jo puoli seitsemän. Oli aika jättää taidetarvikkeet pöydälle, Chaplin katsoi paperilta surumielisesti, kun tyttö suuntasi suihkuun. Suihkun jälkeen hän seisoi kuivaamassa peilin edessä hiuksiaan. Aurinko oli jo päässyt vaalentamaan normaalia ketunturkkia muistuttavaa väriä haaleammaksi.

Vaatekaapista päälle valikoitui farkut, toppi ja huppari. Keittiössä oli kaalikeittoa, jota hänet ehkä oli kutsuttu syömään. Hyvin usein, kun hän upposi työskentelyyn, äänet, nälkä ja muu arkinen suodattui pois aistien ulottuvista. Hän söi lautasellisen keittoa ja tarkisti mitä vanhemmat tekivät. Isä puuhaili parvekkeella taimiensa kanssa ja äiti joogasi eteisessä. Hän huikkasi heipat ovelta ja lähti ravaamaan portaita alas.

Ilta oli leppeä ja lämmin. Hän otti pyöränsä, juuri siitä mihin oli sen jättänyt, ja lähti polkemaan kohti keskustaa. Taakse jäivät ankeat elementtikerrostalot, ja oikotietä keskustaan reunustivat viehättävät ja värikkäät vanhat omakotitalot. Hän jätti polkupyörän puistikon reunan telineisiin ja lähti etsimään keskustan keskustaa. Yleensä nuoriso hengaili juuri siellä, mahdollisesti McDonaldsin tai Hesburgerin edessä, joten hän päätti ensimmäisenä tutkia ne. Vanhat merkit pitivät paikkansa täälläkin. Pikaruokaravintolan edessä olevilla leveillä portailla istui nuoria erikokoisissa ryhmissä. 

Hän oli juuri kävelemässä kohti portaita, kun joku poika oksensi äänekkäästi aivan hänen vieressään. Tyttö kavahti inhoten taaksepäin ja jäi huolestuneena tutkimaan tennareitaan, ne onneksi olivat säästyneet roiskeilta. Poika istui penkillä, sylki oksennuksen jälkeen ja puhalsi syvään. Oksentajan kasvoja hän ei erottanut, niin tiiviisti tämä tuijotti maata.

- Rankka ilta, hänen oli pakko todeta huvittuneena.

- Joo, kuului örähdys.

- Onko sulla kaikki ihan jees?

- Joo.

Juuri kun hän ajatteli, ettei pojasta olisi muuta kuin myönnyttelemään, hän sanoikin:

- Kaverit meni syömään, mulle ei oikein maistu.

- Jännä juttu.

Poika kohotti harottavan katseensa ja hymyili väsyneesti. Pyöreät kasvot ja posket, ruskeat, suklaanappeja muistuttavat silmät, ohuiden huulien alla sormen levyinen parta ja liian iso lippis, joka kätki hiukset. Hän pisti tämän kaiken hetkessä ja helposti merkille. Kun oli vuosia tutkinut ihmisten kasvoja taidetta varten, huomioi jokaisen uuden ihmisen kasvot automaattisesti, eikä voinut lopettaa, vaikka olisi halunnutkin.

- Mä en koskaan opi. Mikäs sun nimi muuten on? poika kysyi vähän pirteämpänä.

- Helinä.

- Helinä. Ai niinku se keiju? pojalla sytytti.

Helinän hymy oli kovin pieni. Taas kerran hän sai kiittää vanhempiaan luovuudesta lasten nimeämisessä. Ainakin hänen itsensä kohdalla, Helinän veljen nimi oli Jaakko.  Hyvin usein hän toivoi, että hänelläkin olisi jokin normaalimpi nimi, eikä jotain mikä oli lainattu suoraan Disneyltä.

- Vähän niinku. Mikä sun nimi on?

- Juuso.

Helinä nyökkäsi ja aikoi jo lähteä jatkamaan, kun Juusolla sytytti jälleen.

- Hei, mun kaverin nimi on Peter! Sun pitäisi tavata se, tiedäthän Helinä-keiju ja Peter Pan.

- No mieluummin ei, Helinä sanoi, mutta Juuso kaivoi jo puhelinta esiin.

- Oota nyt, Peter on tosi jees tyyppi, poika mutisi ja nosti kännykän korvalleen.

Helinä kallisti päätään mietteliäästi. Pitäisikö lähteä vai jäädä katsomaan olisiko tässä aineksia enteiden mukaiseen satuun?

- Hei, tuu tänne pihalle. Mä tapasin tytön, joka sun pitäisi tavata.

Ilmeisesti Peter kysyi jotain, koska Juuso jatkoi:

- No se on nätti ja ystävällinen ja sen nimi on Helinä. Tajuatko?

Ilmeisesti Peter ei tajunnut, sillä Juuso tuhahti selityksen:

- No Peter Pan ja Helinä-keiju, ties mihin Mikä-Mikä-Maahan se vois sut lennättää.

Helinä pyöräytti silmiään, ehkä ei ollut paras idea jäädä tähän. Varsinkin jos tämän Peterin huumorintaju oli samaa luokkaa kaverinsa kanssa.

- Tule nyt, luota muhun, Juuso vetosi ja pääsi pian ilmoittamaan Helinälle selvästi tyytyväisenä: - Ne tulee kohta.

- Joko sulla on parempi olo? Helinä kysyi.

- Joo, pieni oksu vain helpottaa oloa. Kohta jatkamaan jonnekin.

- Siis sä pystyt tuon jälkeen vielä juomaan? Helinä kysyi ja katsoi nenä väristen keltaista oksennuslammikkoa.

- Helposti.

- Ihme hiihtäjä, Helinä mutisi pienellä äänellä, mutta Juuso kuuli sen.

- Niin ne on muutkin sanoneet. Hei, nyt Peter tulee!

Osa 2