Kesäöinen hämärä alkoi väistyä auringonnousun tieltä. Linnut virittelivät ilmoille aamulauluaan ja kaste oli levittäytynyt jokaiselle lehdelle ja ruohonkorrelle. Taivas alkoi kirkastua. Tyttö kiihdytti askeleitaan männikön ja niityn välissä, yritti pysyä kuivan kallion ja neulasten päällä, ettei olisi kastellut tennareita ja farkkuja kasteeseen. Aurinko saisi vielä hetken pysyä taivaanrannan takana, jotta hän varmasti ehtisi valitsemalleen paikalle. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä aiemmin, mutta huoneen täyttävät purkamattomat muuttolaatikot olivat kätkeneet turhan tehokkaasti hänen tarvitsemansa teipin.
Tyttö saapui päämääräänsä kallioiselle rannalle. Hän purki
kassistaan akvarellit ja lehtiön, alustan, siveltimet, vesipullon ja sen
pahaisen teipin. Hän pyyhkäisi oikean paikan merkitsevän käpykeon sivuun ja
istuutui. Hän katsoi eilen hahmottelemaansa luonnosta ja oli siihen edelleen
tyytyväinen. Himmeät lyijykynänvedot merkkasivat paikkaa rantakalliolle,
niemelle, horisontille ja männyille. Enää puuttuivat aamun ensimmäiset
auringonsäteet. Varovasti hän irrotti paperin lehtiöstä ja teippasi sen kiinni
alustaan. Hän aukaisi akvarelleja suojaavan peltirasian, kaatoi puhdasta vettä
pieniin kuppeihin ja järjesteli siveltimet haluamaansa järjestykseen.
Lukuvuoden aikana hän inhosi aamuja, mutta kesäisin hän
rakasti näitä taianomaisia hetkiä, kun luonto ja valo olivat kauneimmillaan.
Asiaa toki helpotti myös se, ettei tarvinnut herätä rasittavaan kellonsoittoon,
vaan saattoi valvoa koko yön, maalata ne hauraat valon hetket ja auringon
kiivettyä tarpeeksi korkealla lähteä nukkumaan. Hän katsoi vasemmalle ja tajusi
hetken alkavan. Kultainen valo alkoi hohtaa pienen niemen takaa ja muutama
mänty piirtyi taivasta vasten majesteettisina. Hän kasteli leveän pensselin
pelkkään veteen ja maalasi sillä paperia.
Auringon kultaa hän lähti hakemaan kadmiuminkeltaisella ja
määrätietoisella siveltimen vedolla hän levitti märkää väriä märälle paperille.
Seuraavaksi preussinsinistä paperin yläosaan ja mereen koboltinsinistä. Hän
pyöritti pensselin mustassa ja kastoi sen veteen, syntyneellä vaalean harmaalla
hän maalasi kalliot. Värit liukenivat märälle paperille ja täyttivät sen nopeasti. Juuri
siinä piili akvarellien hienous. Vaikka hän rakasti jokaista taidemuotoa, mitä
oli kokeillut: öljy- ja akryylivärejä, hiiltä, kuivapastilleja ja lyijykyniä,
olivat akvarellit hänen suosikkinsa. Kaikilla muilla saattoi hioa ja hioa,
pyyhkiä pois tai maalata päälle, mutta vesiväreillä kaiken oli onnistuttava
ensimmäisellä kerralla. Ei ollut mahdollisuutta huolimattomuuteen, virheisiin
tai epäröintiin.
Hän katsoi mietteliäänä taivasta. Aurinko kipusi
päättäväisesti ylöspäin, ja yhtä päättäväisesti hänen täytyisi jatkaa, jotta
hetki ei menisi liian pian ohi. Seuraavaksi hän keskittyi mereen. Vesi oli pehmeän
sinistä, muutamassa kohdassa pilkahdus valoa. Hän otti siveltimeen vahvemmin
sinistä ja testasi sävyn suttupaperiin, äskeistä ohuempi pensseli käteen ja
kevyesti hän siveli paperille merta, sen syvyyksiä ja leppoisia
laineita. Hetkeksi tyttö jäi miettimään puiden runkojen oikeaa väriä, aivot
määräsivät tutun männyn punaruskean, mutta piti osata katsoa eikä vain olettaa.
Hän maalasi ruskealla, harmaalla ja lisäsi
ihan hitusen nopeasti sekoittamaansa lilaa. Mahdollisimman tummina kaikki värit, koska puut olivat valoa vasten.
Varovasti hän kokeili kämmenselällä taivasta, se oli nyt tarpeeksi kuiva jatkoa
varten. Melkein kuivalla siveltimellä hän maalasi tummanvihreät ja tarkkarajaiset
mäntyjen latvat taivasta vasten.
Vasemman alareunan kallioihin hän lisäsi harmaata sekä vähän
ruskeaa ja okraa elävöittämään kylmää kiveä. Kaikista kaunein aamuhetki alkoi olla ohi, mutta hän
oli aika hyvin onnistunut saamaan valon ja tunnelman vangittua paperille.
Aurinko paistoi jo suoraan puiden latvojen yläpuolelta, jossain kuului
moottoriveneen tasainen jylinä, mutta hän keskittyi paperiin. Silmät viiruina
hän lisäsi kuivalla pensselillä ohuet kaislat rantaveteen, muutamat
kuivettuneet ruohotupsut kalliolle ja kippuraisia oksia männyn vihreyden
sekaan.
Varovasti hän laski maalauksen kalliolle ja katseli hetken
merelle yrittäen samalla unohtaa työn. Aikansa tuijotettuaan ulapalle mitään
kummempia ajattelematta hän viimein käänsi katseensa takaisin maalaukseen. Hän
nousi pystyyn ja katsoi sitä vähän kauempaa, käveli paperin yläpuolelle, jotta
näkisi sen ylösalaisin. Näin hän todella näkisi sen, eikä vain sitä oletusta
minkä aivot tarjosivat. Työ oli ihan okei. Mietteliäänä hän sitaisi hiuksensa
tiukemmalle poninhännälle. Taivas olisi tarvinnut alareunaan vielä enemmän
hehkua, eikä sommitelma ollutkaan niin tasapainoinen kuin hän oli luullut.
Kalliota oli liikaa. Hän haukotteli leukojarepivästi ja päätti aamun taidetuokion
olevan ohi.
Tyttö kumartui pakkamaan tavarat kassiinsa ja otti
vesivärityön käsiinsä lähtiessään kotiin. Vaikka samapa tuo, vaikka tämän olisi
jättänyt kalliolle, hänellä oli muutenkin kansiot täynnä valmiita töitä, joihin
hän ei ollut tyytyväinen. No, ainakin niistä näki edistymisen.
Tyttö käveli lyhyen matkan metsän läpi tielle, jonka ojaan
hän oli jättänyt vanhan pyöränsä. Mummolta peritystä Helkamasta puuttui pakin
lisäksi vaihteet, mutta ainakin sillä pääsi paikasta toiseen nopeammin kuin
jalan. Hän polki merenrannasta kalliin omakotitalolähiön läpi kaupunkiin ja sen
toisella laidalla sijaitsevaan kotiin. Tiet ja kadut olivat hiljaisia, liikkeellä
oli vain yksi postiauto, mutta noin muuten kaikki olivat vielä nukkumassa. Hän
oli asunut tässä kaupungissa vasta muutaman päivän, mutta kaupungit ja kylät
olivat pohjimmiltaan melko samanlaisia. Sama elämänrytmi ja samat rakennukset, siksi kai
hänen oli helppo sujahtaa uuden paikan elämään. Niin, elämään oli helppo päästä
sisään, piireihin vähän vaikeampi, mutta jatkuva muuttaminen oli tehnyt hänestä
pakostakin sellaisen, joka tutustui aika helposti uusiin ihmisiin. Tuttuja
hänellä oli ympäri Suomea vaikka kuinka paljon, kavereita paljon, paljon
vähemmän, eikä ystäviä yhtä enempää.
Hän jätti uskollisen sotaratsun kerrostalon
pyörätelineeseen, tämän rouskun lukitsemisesta ei tarvinnut huolehtia, kukaan
ei ollut niin pyörän tarpeessa, että korjaisi sen mukaansa. Hiljaisin askelein
hän kapusi neljänteen kerrokseen ja toivoi jälleen, että talossa olisi ollut
hissi. Hän aukaisi oven ja kuunteli hetken eteisessä, vanhemmat olivat edelleen
nukkumassa. Tyttö kävi nopeasti vessassa ja pesi hampaansa. Paljain jaloin hän
tassutteli huoneeseensa, tipautti kantamut ja vaatteet yhteen myttyyn
ennen kuin vajosi sänkyyn vaipuen raskaaseen uneen.
Yöuni loppui iltapäivän viimeisinä tunteina ja haukotellen
hän nousi istumaan sänkynsä laidalle. Edessä oli perjantai-ilta, tänään voisi
lähteä tutkimaan keskustaa ja etsimään uusia tyyppejä. Tutustumaan uusiin
tuttuihin, jotka jäisivät viimeistään vuoden jälkeen taakse. Mutta vielä ei
ollut kiire, keskustassa olisi hänen kaipaamaansa elämää vasta joskus kahdeksan
jälkeen.
Päivän ensimmäinen ateria oli perunarieskaa ja
puolukkamehua. Sen jälkeen hän siirtyi kirjoituspöydän ääreen. Keskeneräinen
muotokuva Charlie Chaplinista houkutti tarttumaan lyijykynään. Kävi kuten aina,
kun hän sai käteensä siveltimen tai kynän tai liidun: hän unohti ajankulun.
Päivä oli edelleen kovin kirkas, kun hän kohottautui venyttelemään niskojaan ja
vilkaisi samalla kelloa. Se oli jo puoli seitsemän. Oli aika jättää
taidetarvikkeet pöydälle, Chaplin katsoi paperilta surumielisesti, kun tyttö
suuntasi suihkuun. Suihkun jälkeen hän seisoi kuivaamassa peilin edessä
hiuksiaan. Aurinko oli jo päässyt vaalentamaan normaalia ketunturkkia
muistuttavaa väriä haaleammaksi.
Vaatekaapista päälle valikoitui farkut, toppi ja huppari.
Keittiössä oli kaalikeittoa, jota hänet ehkä oli kutsuttu syömään. Hyvin usein, kun hän upposi työskentelyyn, äänet, nälkä ja muu arkinen
suodattui pois aistien ulottuvista. Hän söi lautasellisen keittoa ja tarkisti
mitä vanhemmat tekivät. Isä puuhaili parvekkeella taimiensa kanssa ja äiti
joogasi eteisessä. Hän huikkasi heipat ovelta ja lähti ravaamaan portaita alas.
Ilta oli leppeä ja lämmin. Hän otti pyöränsä, juuri siitä
mihin oli sen jättänyt, ja lähti polkemaan kohti keskustaa. Taakse jäivät
ankeat elementtikerrostalot, ja oikotietä keskustaan reunustivat viehättävät ja
värikkäät vanhat omakotitalot. Hän jätti polkupyörän puistikon reunan
telineisiin ja lähti etsimään keskustan keskustaa. Yleensä nuoriso hengaili
juuri siellä, mahdollisesti McDonaldsin tai Hesburgerin edessä, joten hän
päätti ensimmäisenä tutkia ne. Vanhat merkit pitivät paikkansa täälläkin. Pikaruokaravintolan
edessä olevilla leveillä portailla istui nuoria erikokoisissa ryhmissä.
Hän oli
juuri kävelemässä kohti portaita, kun joku poika oksensi äänekkäästi aivan hänen vieressään.
Tyttö kavahti inhoten taaksepäin ja jäi huolestuneena tutkimaan tennareitaan,
ne onneksi olivat säästyneet roiskeilta. Poika istui penkillä, sylki
oksennuksen jälkeen ja puhalsi syvään. Oksentajan kasvoja hän ei erottanut,
niin tiiviisti tämä tuijotti maata.
- Rankka ilta, hänen oli pakko todeta huvittuneena.
- Joo, kuului örähdys.
- Onko sulla kaikki ihan jees?
- Joo.
Juuri kun hän ajatteli, ettei pojasta olisi muuta kuin
myönnyttelemään, hän sanoikin:
- Kaverit meni syömään, mulle ei oikein maistu.
- Jännä juttu.
Poika kohotti harottavan katseensa ja hymyili väsyneesti.
Pyöreät kasvot ja posket, ruskeat, suklaanappeja muistuttavat silmät, ohuiden
huulien alla sormen levyinen parta ja liian iso lippis, joka kätki hiukset. Hän
pisti tämän kaiken hetkessä ja helposti merkille. Kun oli vuosia tutkinut
ihmisten kasvoja taidetta varten, huomioi jokaisen uuden ihmisen kasvot
automaattisesti, eikä voinut lopettaa, vaikka olisi halunnutkin.
- Mä en koskaan opi. Mikäs sun nimi muuten on? poika kysyi
vähän pirteämpänä.
- Helinä.
- Helinä. Ai niinku se keiju? pojalla sytytti.
Helinän hymy oli kovin pieni. Taas kerran hän sai kiittää
vanhempiaan luovuudesta lasten nimeämisessä. Ainakin hänen itsensä kohdalla,
Helinän veljen nimi oli Jaakko. Hyvin usein hän toivoi, että hänelläkin olisi
jokin normaalimpi nimi, eikä jotain mikä oli lainattu suoraan Disneyltä.
- Vähän niinku. Mikä sun nimi on?
- Juuso.
Helinä nyökkäsi ja aikoi jo lähteä jatkamaan, kun Juusolla
sytytti jälleen.
- Hei, mun kaverin nimi on Peter! Sun pitäisi tavata se,
tiedäthän Helinä-keiju ja Peter Pan.
- No mieluummin ei, Helinä sanoi, mutta Juuso kaivoi jo
puhelinta esiin.
- Oota nyt, Peter on tosi jees tyyppi, poika mutisi ja nosti
kännykän korvalleen.
Helinä kallisti päätään mietteliäästi. Pitäisikö lähteä vai
jäädä katsomaan olisiko tässä aineksia enteiden mukaiseen satuun?
- Hei, tuu tänne pihalle. Mä tapasin tytön, joka sun pitäisi
tavata.
Ilmeisesti Peter kysyi jotain, koska Juuso jatkoi:
- No se on nätti ja ystävällinen ja sen nimi on Helinä.
Tajuatko?
Ilmeisesti Peter ei tajunnut, sillä Juuso tuhahti
selityksen:
- No Peter Pan ja Helinä-keiju, ties mihin Mikä-Mikä-Maahan se
vois sut lennättää.
Helinä pyöräytti silmiään, ehkä ei ollut paras idea jäädä
tähän. Varsinkin jos tämän Peterin huumorintaju oli samaa luokkaa kaverinsa
kanssa.
- Tule nyt, luota muhun, Juuso vetosi ja pääsi pian
ilmoittamaan Helinälle selvästi tyytyväisenä: - Ne tulee kohta.
- Joko sulla on parempi olo? Helinä kysyi.
- Joo, pieni oksu vain helpottaa oloa. Kohta jatkamaan
jonnekin.
- Siis sä pystyt tuon jälkeen vielä juomaan? Helinä kysyi ja
katsoi nenä väristen keltaista oksennuslammikkoa.
- Helposti.
- Ihme hiihtäjä, Helinä mutisi pienellä äänellä, mutta Juuso
kuuli sen.
Ääää ihanaa että sulta tulee vihdoin uutta tarinaa! :)
VastaaPoistaKiitti, toivottavasti tämä nyt on odotuksen arvoinen :)
PoistaOooo kiva tuo maalauskohta! Ihan niinku olisi ollut vieressä katsomassa miten kuva syntyy, se näkyi mun mielessä :) hämmennyin vähän kun lopetin lukemisen eikä valmista maalausta näkynytkään missään :D
VastaaPoistaKiitti! (Vaikka ensin luulin, että tekstistä puuttuu se kappale missä maalaus on valmis :D)
PoistaVeto(voimaa)'n sain ainakin yhden kommentin, jossa sanottiin, että olisi ollut kiva lukea enenmmän tenniksestä. Joten tässä tuota harrastusta tuodaan enemmän esiin. Niin ja se, kun musta tuntuu, että en osaa kuvailla tarpeeksi hyvin ja tarkasti, niin nyt joutuu Helinän silmien kautta keskittymään niihin yksityiskohtiin :)