tiistai 21. heinäkuuta 2015

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 1


Kesäöinen hämärä alkoi väistyä auringonnousun tieltä. Linnut virittelivät ilmoille aamulauluaan ja kaste oli levittäytynyt jokaiselle lehdelle ja ruohonkorrelle. Taivas alkoi kirkastua. Tyttö kiihdytti askeleitaan männikön ja niityn välissä, yritti pysyä kuivan kallion ja neulasten päällä, ettei olisi kastellut tennareita ja farkkuja kasteeseen. Aurinko saisi vielä hetken pysyä taivaanrannan takana, jotta hän varmasti ehtisi valitsemalleen paikalle. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä aiemmin, mutta huoneen täyttävät purkamattomat muuttolaatikot olivat kätkeneet turhan tehokkaasti hänen tarvitsemansa teipin.

Tyttö saapui päämääräänsä kallioiselle rannalle. Hän purki kassistaan akvarellit ja lehtiön, alustan, siveltimet, vesipullon ja sen pahaisen teipin. Hän pyyhkäisi oikean paikan merkitsevän käpykeon sivuun ja istuutui. Hän katsoi eilen hahmottelemaansa luonnosta ja oli siihen edelleen tyytyväinen. Himmeät lyijykynänvedot merkkasivat paikkaa rantakalliolle, niemelle, horisontille ja männyille. Enää puuttuivat aamun ensimmäiset auringonsäteet. Varovasti hän irrotti paperin lehtiöstä ja teippasi sen kiinni alustaan. Hän aukaisi akvarelleja suojaavan peltirasian, kaatoi puhdasta vettä pieniin kuppeihin ja järjesteli siveltimet haluamaansa järjestykseen.

Lukuvuoden aikana hän inhosi aamuja, mutta kesäisin hän rakasti näitä taianomaisia hetkiä, kun luonto ja valo olivat kauneimmillaan. Asiaa toki helpotti myös se, ettei tarvinnut herätä rasittavaan kellonsoittoon, vaan saattoi valvoa koko yön, maalata ne hauraat valon hetket ja auringon kiivettyä tarpeeksi korkealla lähteä nukkumaan. Hän katsoi vasemmalle ja tajusi hetken alkavan. Kultainen valo alkoi hohtaa pienen niemen takaa ja muutama mänty piirtyi taivasta vasten majesteettisina. Hän kasteli leveän pensselin pelkkään veteen ja maalasi sillä paperia.

Auringon kultaa hän lähti hakemaan kadmiuminkeltaisella ja määrätietoisella siveltimen vedolla hän levitti märkää väriä märälle paperille. Seuraavaksi preussinsinistä paperin yläosaan ja mereen koboltinsinistä. Hän pyöritti pensselin mustassa ja kastoi sen veteen, syntyneellä vaalean harmaalla hän maalasi kalliot. Värit liukenivat märälle paperille ja täyttivät sen nopeasti. Juuri siinä piili akvarellien hienous. Vaikka hän rakasti jokaista taidemuotoa, mitä oli kokeillut: öljy- ja akryylivärejä, hiiltä, kuivapastilleja ja lyijykyniä, olivat akvarellit hänen suosikkinsa. Kaikilla muilla saattoi hioa ja hioa, pyyhkiä pois tai maalata päälle, mutta vesiväreillä kaiken oli onnistuttava ensimmäisellä kerralla. Ei ollut mahdollisuutta huolimattomuuteen, virheisiin tai epäröintiin.

Hän katsoi mietteliäänä taivasta. Aurinko kipusi päättäväisesti ylöspäin, ja yhtä päättäväisesti hänen täytyisi jatkaa, jotta hetki ei menisi liian pian ohi. Seuraavaksi hän keskittyi mereen. Vesi oli pehmeän sinistä, muutamassa kohdassa pilkahdus valoa. Hän otti siveltimeen vahvemmin sinistä ja testasi sävyn suttupaperiin, äskeistä ohuempi pensseli käteen ja kevyesti hän siveli paperille merta, sen syvyyksiä ja leppoisia laineita. Hetkeksi tyttö jäi miettimään puiden runkojen oikeaa väriä, aivot määräsivät tutun männyn punaruskean, mutta piti osata katsoa eikä vain olettaa. Hän maalasi ruskealla, harmaalla ja lisäsi ihan hitusen nopeasti sekoittamaansa lilaa. Mahdollisimman tummina kaikki värit, koska puut olivat valoa vasten. Varovasti hän kokeili kämmenselällä taivasta, se oli nyt tarpeeksi kuiva jatkoa varten. Melkein kuivalla siveltimellä hän maalasi tummanvihreät ja tarkkarajaiset mäntyjen latvat taivasta vasten.

Vasemman alareunan kallioihin hän lisäsi harmaata sekä vähän ruskeaa ja okraa elävöittämään kylmää kiveä. Kaikista kaunein aamuhetki alkoi olla ohi, mutta hän oli aika hyvin onnistunut saamaan valon ja tunnelman vangittua paperille. Aurinko paistoi jo suoraan puiden latvojen yläpuolelta, jossain kuului moottoriveneen tasainen jylinä, mutta hän keskittyi paperiin. Silmät viiruina hän lisäsi kuivalla pensselillä ohuet kaislat rantaveteen, muutamat kuivettuneet ruohotupsut kalliolle ja kippuraisia oksia männyn vihreyden sekaan.

Varovasti hän laski maalauksen kalliolle ja katseli hetken merelle yrittäen samalla unohtaa työn. Aikansa tuijotettuaan ulapalle mitään kummempia ajattelematta hän viimein käänsi katseensa takaisin maalaukseen. Hän nousi pystyyn ja katsoi sitä vähän kauempaa, käveli paperin yläpuolelle, jotta näkisi sen ylösalaisin. Näin hän todella näkisi sen, eikä vain sitä oletusta minkä aivot tarjosivat. Työ oli ihan okei. Mietteliäänä hän sitaisi hiuksensa tiukemmalle poninhännälle. Taivas olisi tarvinnut alareunaan vielä enemmän hehkua, eikä sommitelma ollutkaan niin tasapainoinen kuin hän oli luullut. Kalliota oli liikaa. Hän haukotteli leukojarepivästi ja päätti aamun taidetuokion olevan ohi.

Tyttö kumartui pakkamaan tavarat kassiinsa ja otti vesivärityön käsiinsä lähtiessään kotiin. Vaikka samapa tuo, vaikka tämän olisi jättänyt kalliolle, hänellä oli muutenkin kansiot täynnä valmiita töitä, joihin hän ei ollut tyytyväinen. No, ainakin niistä näki edistymisen. 

Tyttö käveli lyhyen matkan metsän läpi tielle, jonka ojaan hän oli jättänyt vanhan pyöränsä. Mummolta peritystä Helkamasta puuttui pakin lisäksi vaihteet, mutta ainakin sillä pääsi paikasta toiseen nopeammin kuin jalan. Hän polki merenrannasta kalliin omakotitalolähiön läpi kaupunkiin ja sen toisella laidalla sijaitsevaan kotiin. Tiet ja kadut olivat hiljaisia, liikkeellä oli vain yksi postiauto, mutta noin muuten kaikki olivat vielä nukkumassa. Hän oli asunut tässä kaupungissa vasta muutaman päivän, mutta kaupungit ja kylät olivat pohjimmiltaan melko samanlaisia. Sama elämänrytmi ja samat rakennukset, siksi kai hänen oli helppo sujahtaa uuden paikan elämään. Niin, elämään oli helppo päästä sisään, piireihin vähän vaikeampi, mutta jatkuva muuttaminen oli tehnyt hänestä pakostakin sellaisen, joka tutustui aika helposti uusiin ihmisiin. Tuttuja hänellä oli ympäri Suomea vaikka kuinka paljon, kavereita paljon, paljon vähemmän, eikä ystäviä yhtä enempää.

Hän jätti uskollisen sotaratsun kerrostalon pyörätelineeseen, tämän rouskun lukitsemisesta ei tarvinnut huolehtia, kukaan ei ollut niin pyörän tarpeessa, että korjaisi sen mukaansa. Hiljaisin askelein hän kapusi neljänteen kerrokseen ja toivoi jälleen, että talossa olisi ollut hissi. Hän aukaisi oven ja kuunteli hetken eteisessä, vanhemmat olivat edelleen nukkumassa. Tyttö kävi nopeasti vessassa ja pesi hampaansa. Paljain jaloin hän tassutteli huoneeseensa, tipautti kantamut ja vaatteet yhteen myttyyn ennen kuin vajosi sänkyyn vaipuen raskaaseen uneen.

Yöuni loppui iltapäivän viimeisinä tunteina ja haukotellen hän nousi istumaan sänkynsä laidalle. Edessä oli perjantai-ilta, tänään voisi lähteä tutkimaan keskustaa ja etsimään uusia tyyppejä. Tutustumaan uusiin tuttuihin, jotka jäisivät viimeistään vuoden jälkeen taakse. Mutta vielä ei ollut kiire, keskustassa olisi hänen kaipaamaansa elämää vasta joskus kahdeksan jälkeen.

Päivän ensimmäinen ateria oli perunarieskaa ja puolukkamehua. Sen jälkeen hän siirtyi kirjoituspöydän ääreen. Keskeneräinen muotokuva Charlie Chaplinista houkutti tarttumaan lyijykynään. Kävi kuten aina, kun hän sai käteensä siveltimen tai kynän tai liidun: hän unohti ajankulun. Päivä oli edelleen kovin kirkas, kun hän kohottautui venyttelemään niskojaan ja vilkaisi samalla kelloa. Se oli jo puoli seitsemän. Oli aika jättää taidetarvikkeet pöydälle, Chaplin katsoi paperilta surumielisesti, kun tyttö suuntasi suihkuun. Suihkun jälkeen hän seisoi kuivaamassa peilin edessä hiuksiaan. Aurinko oli jo päässyt vaalentamaan normaalia ketunturkkia muistuttavaa väriä haaleammaksi.

Vaatekaapista päälle valikoitui farkut, toppi ja huppari. Keittiössä oli kaalikeittoa, jota hänet ehkä oli kutsuttu syömään. Hyvin usein, kun hän upposi työskentelyyn, äänet, nälkä ja muu arkinen suodattui pois aistien ulottuvista. Hän söi lautasellisen keittoa ja tarkisti mitä vanhemmat tekivät. Isä puuhaili parvekkeella taimiensa kanssa ja äiti joogasi eteisessä. Hän huikkasi heipat ovelta ja lähti ravaamaan portaita alas.

Ilta oli leppeä ja lämmin. Hän otti pyöränsä, juuri siitä mihin oli sen jättänyt, ja lähti polkemaan kohti keskustaa. Taakse jäivät ankeat elementtikerrostalot, ja oikotietä keskustaan reunustivat viehättävät ja värikkäät vanhat omakotitalot. Hän jätti polkupyörän puistikon reunan telineisiin ja lähti etsimään keskustan keskustaa. Yleensä nuoriso hengaili juuri siellä, mahdollisesti McDonaldsin tai Hesburgerin edessä, joten hän päätti ensimmäisenä tutkia ne. Vanhat merkit pitivät paikkansa täälläkin. Pikaruokaravintolan edessä olevilla leveillä portailla istui nuoria erikokoisissa ryhmissä. 

Hän oli juuri kävelemässä kohti portaita, kun joku poika oksensi äänekkäästi aivan hänen vieressään. Tyttö kavahti inhoten taaksepäin ja jäi huolestuneena tutkimaan tennareitaan, ne onneksi olivat säästyneet roiskeilta. Poika istui penkillä, sylki oksennuksen jälkeen ja puhalsi syvään. Oksentajan kasvoja hän ei erottanut, niin tiiviisti tämä tuijotti maata.
- Rankka ilta, hänen oli pakko todeta huvittuneena.
- Joo, kuului örähdys.
- Onko sulla kaikki ihan jees?
- Joo.
Juuri kun hän ajatteli, ettei pojasta olisi muuta kuin myönnyttelemään, hän sanoikin:
- Kaverit meni syömään, mulle ei oikein maistu.
- Jännä juttu.

Poika kohotti harottavan katseensa ja hymyili väsyneesti. Pyöreät kasvot ja posket, ruskeat, suklaanappeja muistuttavat silmät, ohuiden huulien alla sormen levyinen parta ja liian iso lippis, joka kätki hiukset. Hän pisti tämän kaiken hetkessä ja helposti merkille. Kun oli vuosia tutkinut ihmisten kasvoja taidetta varten, huomioi jokaisen uuden ihmisen kasvot automaattisesti, eikä voinut lopettaa, vaikka olisi halunnutkin.
- Mä en koskaan opi. Mikäs sun nimi muuten on? poika kysyi vähän pirteämpänä.
- Helinä.
- Helinä. Ai niinku se keiju? pojalla sytytti.
Helinän hymy oli kovin pieni. Taas kerran hän sai kiittää vanhempiaan luovuudesta lasten nimeämisessä. Ainakin hänen itsensä kohdalla, Helinän veljen nimi oli Jaakko.  Hyvin usein hän toivoi, että hänelläkin olisi jokin normaalimpi nimi, eikä jotain mikä oli lainattu suoraan Disneyltä.
- Vähän niinku. Mikä sun nimi on?
- Juuso.
Helinä nyökkäsi ja aikoi jo lähteä jatkamaan, kun Juusolla sytytti jälleen.
- Hei, mun kaverin nimi on Peter! Sun pitäisi tavata se, tiedäthän Helinä-keiju ja Peter Pan.
- No mieluummin ei, Helinä sanoi, mutta Juuso kaivoi jo puhelinta esiin.
- Oota nyt, Peter on tosi jees tyyppi, poika mutisi ja nosti kännykän korvalleen.

Helinä kallisti päätään mietteliäästi. Pitäisikö lähteä vai jäädä katsomaan olisiko tässä aineksia enteiden mukaiseen satuun?
- Hei, tuu tänne pihalle. Mä tapasin tytön, joka sun pitäisi tavata.
Ilmeisesti Peter kysyi jotain, koska Juuso jatkoi:
- No se on nätti ja ystävällinen ja sen nimi on Helinä. Tajuatko?
Ilmeisesti Peter ei tajunnut, sillä Juuso tuhahti selityksen:
- No Peter Pan ja Helinä-keiju, ties mihin Mikä-Mikä-Maahan se vois sut lennättää.
Helinä pyöräytti silmiään, ehkä ei ollut paras idea jäädä tähän. Varsinkin jos tämän Peterin huumorintaju oli samaa luokkaa kaverinsa kanssa.
- Tule nyt, luota muhun, Juuso vetosi ja pääsi pian ilmoittamaan Helinälle selvästi tyytyväisenä: - Ne tulee kohta.
- Joko sulla on parempi olo? Helinä kysyi.
- Joo, pieni oksu vain helpottaa oloa. Kohta jatkamaan jonnekin.
- Siis sä pystyt tuon jälkeen vielä juomaan? Helinä kysyi ja katsoi nenä väristen keltaista oksennuslammikkoa.
- Helposti.
- Ihme hiihtäjä, Helinä mutisi pienellä äänellä, mutta Juuso kuuli sen.
- Niin ne on muutkin sanoneet. Hei, nyt Peter tulee!

Osa 2 

4 kommenttia:

  1. Ääää ihanaa että sulta tulee vihdoin uutta tarinaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, toivottavasti tämä nyt on odotuksen arvoinen :)

      Poista
  2. Oooo kiva tuo maalauskohta! Ihan niinku olisi ollut vieressä katsomassa miten kuva syntyy, se näkyi mun mielessä :) hämmennyin vähän kun lopetin lukemisen eikä valmista maalausta näkynytkään missään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! (Vaikka ensin luulin, että tekstistä puuttuu se kappale missä maalaus on valmis :D)

      Veto(voimaa)'n sain ainakin yhden kommentin, jossa sanottiin, että olisi ollut kiva lukea enenmmän tenniksestä. Joten tässä tuota harrastusta tuodaan enemmän esiin. Niin ja se, kun musta tuntuu, että en osaa kuvailla tarpeeksi hyvin ja tarkasti, niin nyt joutuu Helinän silmien kautta keskittymään niihin yksityiskohtiin :)

      Poista