Laukku kolahti kuuluvasti pöydälle, ja Cecilia viikkasi kermanvärisen villakangastakkinsa tuolin selkänojalle. Samalla hän suoristi takin alta paljastuneen valkoisen jakkunsa hihoja. Heidi huomasi eleen ja kysyi:
- Onko toi jakku uusi? Aivan ihana.
Cecilia nyökkäsi ja hymyili. Jakku oli ihana ja istui hänelle täydellisesti.
- Löysin tämän eilen Zarasta ja vielä alerekistä. Mahtava
löytö! Ja koska tämä oli niin edullinen, mulle sattui pieni sortuminen
Nina’silla… Cecilia jätti lauseen lopun ilmaan ja hymyili arvoituksellisesti.
Mutta hänen ystävänsä tunsivat hänet todella hyvin.
- Louboutinit? Heidi ja Viivi kysyivät yhtä aikaa.
Cecilia nyökkäsi naurahtaen. Ääni oli kuuluva helähdys
hiljaisessa kirjastossa. Hiljaisuuden vuoksi he tänne tulivat lukemaan, mutta hiljaisuus
alkaisi vasta kun Cecilia päätti niin.
- Ne pinkit, mitä ihastelin silloin viime viikolla. Mä näin
niistä ihan unta, joten ei mulla oikeasti ollut vaihtoehtoja. Ja onhan ne
täydelliset, Cecilia hehkutti uusinta lisäystä kenkäkokoelmaansa.
Viimeisten sanojen kohdalla hänestä tuntui, että joku katsoi
häntä. Hän käänsi katseensa pois Viivistä ja Heidistä, ja huomasi kaksikon
takana tummatukkaisen pojan, joka tuijotti häntä äreästi. Poika käänsi pian
katseensa takaisin kirjaan, kun Cecilia katsoi häntä. Cecilia heilautti
välinpitämättömästi vaaleita hiuksiaan. Mokoma peikko saisi katsoa tai olla
katsomatta, hänelle aivan sama.
- Sä olet uskomaton, Viivi virnisti päätään pudistellen.
Kyllähän Viivi ja Heidi osasivat shoppailla, mutta Cecilia
oli vienyt kyseisen taiteenlajin aivan uusiin sfääreihin.
- No hei, mä tarvitsin niitä piristykseksi, Cecilia mutristi
huolella punattuja huuliaan.
Jokaisella ostoksella oli aina taustatarinansa, ja hän
kertoi sen kyllä epäröimättä. Jakun hän oli ostanut, koska päivä oli ollut
ankea ja se oli istunut kuin toinen iho. Kengät, koska ne saivat hänen jalkansa
näyttämään noin kilometrin mittaisilta ja hän oli melkein selvittänyt Eurooppaoikeuden
aineopinnot.
Viivi hymähti lämpimästi, kaivoi laukustaan kirjan ja avasi
sen merkitsevästi. Olisi aika keskittyä siihen, minkä vuoksi he olivat tulleet
kirjastoon. Cecilia ei jaksanut kotonaan keskittyä kunnolla, siellä oli paljon
niin kaikkea mielenkiintoisempaa kuin tenttikirjat, ja toisaalta kahviloissa
liikaa hyörinää. Kirjaston penkit olivat vuosien mittaan käyneet tutuiksi.
- Voi Luoja, miten mä vihaan ympäristöoikeutta, kunpa tämä
paska olisi jo ohi, Cecilia kirosi sydämensä pohjasta. Hän kääntyi takaisin
Heidiin ja Viiviin päin ja alkoi jälleen kerran purnata kuinka perseestä koko
oikeudenala oli. Huomaamattaan hänen äänensä jälleen kohosi.
Se takana istuva poika rykäisi kuuluvasti ja katsoi Ceciliaa
pistävästi. Cecilia vaikeni ja katsoi poikaa arvioivasti. Heitä nuorempi.
Tummanruskea, lähes musta tukka, oli pörröinen ja peitti silmät, kaikki muu
hänessä oli jotenkin kulmikasta ja honteloa. Mokoma kakara, Cecilia tuhahti
mielessään.
Heidi ja Viivi olivat jo keskittyneet kirjoihinsa, mutta
Cecilian piti aina päästä sanomaan viimeinen sana missä tahansa. Pojan katse ei
häntä vaientaisi.
- Sen lisäksi, että ympäristöoikeus itsessään on syvältä, se
Rahnasto vihaa mua. Se varmaan hylkää mut heti, kun vain näkee nimeni
papereissa. Kellään ei taas ole yhtä vaikeeta kuin mulla, Cecilia valitti ja
sai osakseen Viivin ja Heidin myötätuntoiset nyökkäykset.
Viimein Cecilia oli valmis paneutumaan opiskeluun, mutta
ennen kuin hän ehti kääntää katseensa kirjaan, se peikkopoika tönäisi tuolinsa takana olevaan pöytään ja nousi nopeasti ylös. Hän
survoi kirjansa mustaan reppuun, katsoi Ceciliaa täynnä inhoa ja huusi ääni
raivosta täristen:
- Saatanan kultalusikka perseessä syntynyt hanhi. Sä et
varmasti tiedä vaikeesta elämästä mitään, niin että pidä nyt helvetissä jo se
turpas kiinni!
Poika paiskasi repun selkäänsä ja marssi ulos lukusalista
saaden osakseen muilta oudoksuvia katseita. Heidi ja Viivi istuivat hiljaa
paikoillaan, Viivi vielä suu auki ja Cecilia… Hän oli raivoissaan.
- Voi vittu mikä idiootti. Kuka helvetti tuo luuseri luulee
olevansa? Alkaa mulle raivota tuolla tavoin, hän kiihtyi, kun viimein sai
puhekykynsä takaisin.
- Siis tosi törkee, Heidi myötäili.
- Jos me vielä joskus tavataan, tuo apina niin tulee katumaan
syntymäänsä, Cecilia jatkoi pöyristyneenä. Hän ei pystynyt muistamaan milloin
joku olisi huutanut hänelle tuolla lailla tai ollut muutenkaan noin töykeä.
Cecilia ravisti päätään ja yritti saada ajatuksensa
järjestykseen. Niin, se lukeminen. Hän kääntyi kirjojen pariin, mutta tajusi
kahden sivun jälkeen, ettei muistanut sanaakaan lukemastaan. Cecilia nojautui
taaksepäin, sulki silmänsä ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi. Tuleva tentti oli
paljon, paljon tärkeämpi kuin äskeinen välikohtaus. Poika tässä oli ollut se
epäkohtelias, ei hän, vaikka kaikki olivat katsoneet juuri häntä. Normaalisti
huomion keskipisteenä olo oli toivottavaa, mutta äskeinen oli ollut jotain ihan
muuta. Haista jätkä paska, Cecilia toivotti mielessään ja teki itsensä kanssa
diilin. Viisi tuntia tehokasta lukemista ja hän olisi ansainnut lasillisen
kuohuvaa.
Kuusi ja puoli tuntia, Cecilia onnitteli itseään ja maistoi
malttamattomana helmeilevää samppanjaa. Se räyhävää kusipää ei ollut hänen
päiväänsä saanut kokonaan pilalle, vaan hän oli keskittänyt tarmonsa
pänttäämiseen. Cecilia ei ikinä unohtanut mitään, mutta hän ei jäänyt vellomaan
vastoinkäymisiin. Se poika oli taaksejäänyttä, paitsi jos he vielä joskus
kohtaisivat.
- Mitäs viikonloppuna? Viivi kysyi pöydän toiselta puolen.
Heidi oli lähtenyt poikaystävänsä luo ja Cecilia oli saanut Viivin houkuteltua
seuraksi.
- Ei kai ihmeitä, entäs sulla?
- Lukemista, lukemista ja lukemista, Cecilia huokaisi. –
Vaikka mukava olisi pyörähtää ulkona, tässähän tulee kohta kuukausi edellisestä
kerrasta.
- Ei taida vielä pystyä, Viivi naurahti nolona.
Cecilia virnisti ja kohotti lasiaan ystävälle. Viimeksi
Viivi oli päätynyt pokaamaan erästä näyttelijää. Noin kahden ja puolen
promillen humalassa. Hänelle ei ollut lohjennut, joka tietysti johtui pelkästään siitä, että mies oli
julkihomo. Mutta ystäväpiiri oli saanut välikohtauksesta monet mukavat naurut.
***
Talven selkä oli taittunut ja kevyitä kevään merkkejä oli jo
ilmassa. Cecilia keskittyi tasapainottelemaan opiskelun ja vapaa-ajan välissä,
kiinnittämättä huomiota säähän, vaan kauppoihin ilmestyneisiin
kevätvaatteisiin. Hän oli juuri lähtemässä kiertelemään lempiliikkeitään, kun
laukun sivutaskussa alkoi kännykkä soida. Cecilia kaivoi iPhonen esiin, näki
äidin soittavan ja vastasi. Katuen sitä heti puhelun päätyttyä.
- Oletko kotona?
- Joo, mutta-
- Minä tulen hakemaan, pappa on joutunut sairaalaan ja saat
lähteä minun kanssani sinne. Tule kadun varteen, olen Itäväylällä tulossa.
Turhautuneena Cecilia jäi katsomaan mykistynyttä puhelinta.
Silloin harvoin kun äiti puhui tuolla äänensävyllä, oli parempi totella. Äiti
oli ainut, joka jaksoi enää huolestua papasta. Tässä tapauksessa kyseessä oli
se sutta liian monta kertaa huutanut poika, kuin oikeasti hengenhätä, Cecilia
arveli monen vuoden kokemuksella. Heti kun jossain Latviassa alkoi ensimmäinen
pähkinäpensas kukkia, hakeutui pappa sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi.
Tämä oli niin nähty.
Cecilia toivoi visiitin sairaalaan olevan riittävän lyhyt,
että hän ehtisi vielä kaupoille. Hän lähti asunnoltaan, laskeutui hissillä alas
ja pari hassua hetkeä myöhemmin hän istui äidin autoon.
- Pappa oli pystynyt soittamaan itselleen ambulanssin. Minä lähdin
töistä heti, kun hän soitti ja kertoi asiasta, saa nähdä onko hän vielä
ensiavussa vai osastolla, äiti selitti hädissään.
- Hengitä välillä, eiköhän kaikki ole kunnossa, Cecilia
huokaisi.
- No ei sitä tiedä. Ja vielä kun Carlin pitää olla siellä
liikematkalla, äiti jatkoi yhtään rauhoittumatta.
Cecilia antoi puheen valua toisesta korvasta sisään ja
toisesta ulos. Hän oli joskus kuunnellut isältä keittiöpsykologiaa siitä, että
koska äidin äiti oli kuollut äidin ollessa alle kolmen vanha, oli äidin ja
muiden tämän sisarusten välit heidän isäänsä erityisen läheiset. Cecilian täti
asui Turussa ja eno Lontoossa, joten suurimman huolen kolmikon isästä kantoi
luonnollisesti äiti.
Vastahakoisesti Cecilia seurasi äitiään yli parkkipaikan ja
mietti milloin oli viimeksi käynyt sairaalassa. Sen jälkeen kun Cecilia oli
muuttanut omilleen, hän ei juuri ollut joutunut osalliseksi näistä
vierailuista. Eikä olisi varmaan nytkään, jos isä olisi ollut Suomessa eikä
Jenkeissä. Cecilia työnsi kädet takkinsa taskuun ja katsoi varuillaan
ympärilleen: sairaita, raihnaisia, vanhoja tai valkotakkisia näkyi minne vain
silmänsä käänsi. Olisi pitänyt jättää vastaamatta, Cecilia katui. Äiti tohotti
tiensä neuvonnan luukulle, kyselemään missä pappa oli. Cecilia jäi
seisoskelemaan seinän viereen.
- Hänet on jo siirretty osastolle, äiti vain ilmoitti ja lähti
kiirehtimään kohti hissejä.
Cecilia joutui myös lisäämään vauhtia askeleisiinsa, kun
hissin ovet aukenivat ja äiti astui sisään muiden odottajien vanavedessä. Yhtä
ripeästi hän sai kiirehtiä läpi käytävien ja osaston aina papan huoneeseen
asti. Siellä oli neljä sänkyä, jokaisessa potilas. Vanhoja miehiä
puolinukuksissa, paitsi pappa. Eero istui sängyllä ikkunan vieressä ja aloitti
puhumisen, kun Cecilia ja Elina olivat vasta huoneen puolessavälissä. Vuorossa
olivat ne normaalit valitukset hoitohenkilökunnan ammattitaidottomuudesta,
kuoleman läheisyydestä ja jopa ambulanssikyydin töyssyisyydestä. Cecilia
jähmetti kasvoilleen pienen hymyn ja yritti olla kuuntelematta sekä papan
jorinoita että naapurisängystä kuuluvaa keuhkot repivää yskimistä. Mä voisin
olla juuri nyt kiertelemässä Stockalla, Cecilia sadatteli mielessään.
Äiti kuunteli myötätuntoisesti isänsä huolia, mutta Cecilian
mitta alkoi täytyä.
- Anteeksi, mulla on vähän huono olo. En ehtinyt koko päivänä
syödä, menen kahvioon haukkaamaan jotain, Cecilia viimein keksi sanoa.
- Koetahan parantua, hän totesi papalle.
- Parantua! Kyllä nämä ovat viimeisiä hetkiä, olo on ihan
sellainen, pappa ärähti.
- Isä, ethän sinä nyt noin voi sanoa, Elina lepytteli.
Cecilia jätti kaksikon mielihyvin taakseen ja lähti etsimään
hissejä.
Ceciliaa ei houkuttanut sämpylä tai pulla, ei pussitee eikä
kahvi, mutta hän halusi jotain tekemistä, joten Cecilia osti tuoremehun ja
hakeutui sen kanssa kauimmaiseen pöytään kauaksi kassan kiireistä. Hän kaivoi
kännykkänsä esiin ja selasi Instagramin tuoreimmat kuvat. Cecilia vilkaisi
ympärilleen, siirtyi Facebookiin, kirjoitti lyhyen päivityksen ”Sairaalassa :(” ja jäi tyytyväisenä
odottamaan ensimmäisiä kommentteja.
Oikeastaan hän voisi laittaa äidille viestin ja lähteä
etsimään seuraavaa bussia keskustaan. Mitä hän täällä enää tekisi? Pappa oli
samassa kuosissa kuin aina ennenkin ja hän oli taas nähnyt sairaita ainakin
parin vuoden tarpeiksi.
Cecilia kulautti mehun loppuun ja oli juuri nousemassa, kun
huomasi käytävällä seisoskelevan pojan, jossa oli jotain tuttua. Missä hän oli
nähnyt tuon tyypin? Poika käänsi päätään ja Cecilia tunnisti sen kirjastossa
räyhääjän. Tapaus nousi tuoreena mieleen, vaikka oli ollut jo hyvän aikaa
haudattuna. Sattuipa sopivasti, Cecilia mietti hyvillään. Hän pudotti kännykän
takaisin laukkuun, jätti mehupullon pöydälle ja nousi seisomaan. Hän pyyhki
virneen kasvoiltaan ja tavoitteli murheellista ilmettä, kun lähti lähestymään
poikaa.
Poika kuuli hänen korkojensa kopinan ja kääntyi katsomaan.
Cecilia pysähtyi tämän eteen ja odotti hetken, tunnistamisen pilkahdus ilmestyi
pojan silmiin ja Cecilia tiesi, että olisi show’n aika.
- Sinä, Cecilia aloitti tuhahduksella. – Mä muistan kuinka sä
huusit mulle, etten tiedä vaikeasta elämästä mitään. Sä et tiedä siitä tai
minusta mitään. Mun rakkaista rakkain pappa on täällä ja kysymys on enää
päivistä, Cecilia vuodatti ja oli tyytyväinen äänensä värinään.
- Umh, sori, poika äännähti ja näytti siltä kuin olisi
halunnut vajota maan alle. Cecilia oli tyytyväinen saamaansa reaktioon, mutta
ei halunnut päästää tätä tyyppiä helpolla.
- Niin, että seuraavan kerran kannattaa muistaa, että sä et
ikinä voi tietää millaisia murheita ihmisillä on, vaikkei se siltä näytäkään.
Pidä vaan jatkossa turpas kiinni.
Nyt hän sai silmänsäkin jo hieman kostumaan, Cecilia
onnitteli itseään ja katsoi hykerrellen pojan kiemurtelua.
- Sori, että kesti, kyllähän sä tiedän kuinka vaikeaa on
valita Iltalehden ja Ilta-Sanomien välillä, heleä tytön ääni keskeytti Cecilian
ajatukset ja hän huomasi heidän viereensä ilmestyneen lyhyen, huivipäisen
tytön. Myös tämä oli huomannut heidät.
- Ai, sori, mä en huomannut, että teillä oli jotain kesken,
tyttö jatkoi ja hymyili epävarmasti. Cecilia tai poika eivät puhuneet mitään.
- Sori nyt kolmannen kerran, mut mun broidilla ei ole
käytöstapoja ollenkaan. Mä olen Krista, kuka sä olet? tyttö jatkoi ja hymyili
tunnustelevasti.
Cecilia pystyi vain tuijottamaan. Tyttö oli lyhyt ja todella
sirorakenteinen, hätkähdyttävintä oli kuitenkin kaljua päätä peittävä huivi ja
puuttuvat kulmakarvat ja silmäripset. Kuultavan kalpean ihon alla näkyi sinisiä
suonia.
- Mä olen, Cecilia aloitti ja nielaisi ankarasti. Tilanteen
ironia iski häntä täysillä.
- Typerä kultalusikka perseessä syntynyt hanhi, hän jatkoi
turtana.
- Sä todellakin olet jutellut Rasmuksen kanssa, hetken jo
luulin, että te olette vasta törmänneet, Krista naurahti kevyesti.
- Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa sulle, että yrittäisit
edes olla kohtelias? tyttö katsahti moittivasti veljeään.
- Meidän pitää mennä jo, poika murahti ja yritti olla kuin ei
olisikaan.
- Niin pitääkin. Osaston ylihoitaja on varmasti jotain sukua
Hitlerille, pahempaa natsia ei ole toisen maailmansodan jälkeen nähty, Krista
kumartui luottamuksellisesti Cecilian puoleen.
Cecilia jäi katselemaan mykkänä pois käveleviä sisaruksia.
Krista oli tukeutunut veljensä käsipuoleen ja selitti tälle jotain toinen käsi
heiluen. Cecilia henkäisi syvään, hän ei ollut ikinä eläissään tuntenut oloaan
yhtä… Nöyryytetyksi? Noloksi? Hän ei osannut edes kunnolla eritellä
tuntemuksiaan. Hän käännähti ympäri ja lähti kohti ulko-ovia, harppoessaan hän
yritti ajatella kaikkea muuta kuin äskeistä kohtaamista, mutta häpeä väijyi
koko ajan hänen mielessään.
Osa 2
Osa 2
Tästä siis alkaa uusi jatkis, seuraava osa joskus ensi viikolla. Hauskaa vappua! <3
Jes, satuin vilkaisemaan blogiasi uuden tekstin toivossa ja tadaa, toiveeni toteutuivat! :D Odottelen jatkoa innolla.
VastaaPoistaHah, kiva kuulla :D
Poista