Ovelta kuului nopea koputus ennen kuin se aukaistiin. Katja havahtui kevyestä unesta ja hymyili leveästi nähdessään tulijat. Miia, Suvi ja Anne kävelivät sisään pieneen huoneeseen ja hymyilivät takaisin.
- Sinä pääsit tulemaan, Katja kuiskasi, kun Miia varovasti
halasi häntä.
- Tietysti tulin.
Suvi ja Anne halasivat myös Katjaa kömpelösti. Katja katsoi
vuoteensa vierellä istuvaa miestään ja sanoi:
- Käykö, että juttelemme vähän nelistään tyttöjen juttuja? Käy
sinä vaikka kotona syömässä tai nukkumassa.
- Kauanko te aiotte olla? Simo katsoi naisia.
- Ei meillä ole mitään aikataulua, Anne vastasi.
- Paitsi että minun paluulentoni lähtee huomenna kolmelta,
Miia sanoi.
- Mä tuun tunnin päästä.
- Kahden, Katja vaati.
- No hyvä on, kahden tunnin päästä, Simo sanoi ja suukotti varovasti
Katjan otsaa.
Muut katsoivat hienotunteisesti muualle sen aikaa, kun
pariskunta katsoi hellästi toisiaan.
- Simo taitaa olla aika paljon täällä? Miia kysyi.
- Joo, iltaisin sen saa aina patistaa nukkumaan ja aamuisin
se on täällä heti kun ovet aukeaa. Ja minä kun joskus ajattelin, että en mä
tuollaista urpoa halua… Vaikka Simon kannalta olisi ollut parempi, etten olisi
koskaan suostunut kahville.
- Älähän nyt. Mä en ole koskaan nähnyt yhtä rakastunutta miestä
kuin mitä Simo on, Anne huomautti.
- Niin, Katja sanoi hiljaa ja hymyili ujosti.
Hymykään ei saanut vietyä huomiota hänen riutuneesta
olemuksestaan. Katjaa ei ollut ikinä voinut sanoa liian isoksi, mutta nyt hän
oli hätkähdyttävän laiha, sisuksia runteleva syöpä oli imenyt hänestä kaiken
ylimääräisen. Iho oli kalpea ja suonet paistoivat sinisinä sen paperisen pinnan
alta. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja kaljua päätä peitti vaaleanpunainen
pipo.
- Millainen päivä tänään on ollut? Anne kysyi.
Hän oli ystävyksistä käynyt eniten Katjan luona, sillä hän
asui samassa kaupungissa tämän kanssa. Suvilla matkaa sairaalaan oli päälle 300
kilometriä, mutta hänkin oli käynyt säännöllisesti. Miia oli matkustanut
Suomeen Kaliforniasta, ja näki Katjan ensimmäistä kertaa tässä kunnossa. Vaikka
yksi oli nähnyt paljon ja toinen ei yhtään, kaikkien kolmen kurkkua kuristi
yhtä lailla. Mutta he olivat sopineet, että Katjan luona he eivät itkisi.
- Kohtalainen, tietysti kipuja on, mutta lääkityksellä siedettäviä. Istukaa, Katja sanoi ja viittasi sängyn ympärillä oleviin tuoleihin.
Naiset vetivät tuolit mahdollisimman lähelle sängyn
pääpuolta ja istuivat. Miia ja Suvi jäivät sängyn toiselle puolelle, ja Anne
meni toiselle laidalle.
- Mä tiedän, että me on puhuttu Skypessä vaikka kuinka paljon,
mutta en mä enää kaikkea muista. Millaista Ameriikassa on? Katja kysyi.
- Aurinkoista, Miia hymyili.
- Toi sun rusketus on upea, Suvi sanoi.
- Jarkko pakertaa niiden nörttihommien parissa ja lapset ovat
hyvin sopeutuneet kouluun ja mä sitten olen tällainen desperate housewife.
- Mä sanoisin, että täydellinen nainen, Katja hymyili.
- Kiitti, mutta ei mulla ole mitään niin mehukkaita
salaisuuksia piilossa kuin Wisteria Lanella.
- Kerro nyt vaan jotain, Katja rohkaisi.
- Mitä minusta, puhutaan välillä sinusta, Miia epäröi.
- Te kaikki näette mun tilanteeni, ei tässä ole paljoa
puhumista. Mä haluan nyt kuulla mitä mun ystävilleni kuuluu. Kun mä vielä voin.
Miia vilkaisi epätoivoisena Annea, mutta hän vain nyökkäsi
rohkaisevasti. Vähän hapuillen Miia aloitti, mutta löysi pian itsestään tutun vanhan
tarinankertojan ja avautui liikenneruuhkista, kouluruuasta, sydämellisistä
naapureista, miehensä hulluista työajoista, oikeiden ystävien saamisen
vaikeudesta ja käynnistään Hollywoodissa. Muut kuuntelivat, nauroivat ja kyselivät juuri oikeissa
kohdissa.
- Se minusta. Mitä teille muille kuuluu? Miia viimein sanoi.
- Älä minua katso. Mä olen epätoivoinen vanhapiika paskassa
duunissa, jonka viikon kohokohta on Walking Deadin uusi jakso, Suvi irvisti.
- Mites tämä Mikko? Anne heitti sängyn toiselta puolelta.
- Mikä Mikko? Katja ja Miia innostuivat.
- Ei kukaan, Suvi mutisi.
- Ei hitto, punastuitko sinä?
- En!
- No nyt ainakin saat kertoa, Miia yllytti.
- Anne varmaan voi kertoa, kun tuntuu tietävän asiasta minua
enemmän, Suvi sanoi ja oli murjottavinaan.
Anne oli nelikon kuunteleva korva, jolle uskouduttiin aina ensimmäisenä,
jos ei oltu porukalla koolla.
- No tämä meidän Suvi heräsi viime sunnuntaina vieraasta
sängystä. Vieressä kuorsasi Mikko, Suvin pomon pomo, kuulemma joku käsittämättömän
seksikäs vanhempi mies.
- Ei se ole kuin 40, Suvi pisti väliin.
- Onko kuvaa? Katja kysyi.
- Tämä ei ole todellista, Suvi vaikeroi.
- Onko se sun Facebook-kaveri? Mikä sen sukunimi on? Tuonkokoisessa
firmassa on varmaan kunnon nettisivut, ehkä se on siellä, Miia innostui.
- Vaihdetaanpas puheenaihetta.
- Ei todellakaan vaihdeta. Sä et ole ikinä punastunut
yhdenkään miehen takia.
- Mä en punastunut, ja jos punastuinkin, niin se johtuu ihan
siitä, että se on mun pomo.
- Ei se sua häirinnyt sun ekassa kesätyöpaikassa, Katja
huomautti.
- Ärsyttävää, että sä muistat kaiken. Ja pomoksi ei ehkä
lasketa mansikkatilan omistajan poikaa.
Miia oli keskittynyt puhelimensa pariin ja voitonriemuisesti
hymyillen hän käänsi ruudun muita kohden.
- Onko se tämä?
Suvin ei tarvinnut vastata mitään, hänen ilmeensä paljasti
kaiken.
- Vau, huokaisivat Anne ja Katja yhteen ääneen.
- Tuon on pakko olla peruukki, ei kenelläkään nelikymppisellä
ole noin tuuheaa tukkaa.
- Ja noi silmät, ei tuollaista sinistä olekaan.
- Tämä mies on ihan kuin niistä harlekiinien kansikuvista.
- No mitä teillä on meneillään?
- Ei mitään.
- No kerro edes mulle, noille muille ehdit kertoa
myöhemminkin, Katja sanoi.
Suvi jähmettyi tuijottamaan Katjaa.
- Sä olet inhottava, kun kiristät mua noin, mutta hyvä on. Pitkin
talvea, kun hän kävi meidän konttorilla, musta tuntui, että se jotenkin oli
minulle tosi ystävällinen, mutta en ikinä, siis ikinä, uskonut, että se voisi
flirtata. Sitten tuli ne firman 100-vuotisjuhlat ja yksi asia johti toiseen ja
kolmanteen ja mä heräsin Mikon luota sunnuntaina. Paniikissa hipsin pois, koska
en kestänyt ajatusta siitä vaivaannuttavasta aamuhetkestä, kun se tajuaisi
kenen viereen oli joutunut. Mutta Mikko otti iltapäivästä yhteyttä ja kysyi
minne mä olin kadonnut. Ja tuota… Sieltä mä heräsin tänäkin aamuna.
- Ihanaa, Katja henkäisi.
- No en tiiä. Mä odotan koko ajan milloin se tajuaa kuinka eri
tasoa me ollaan.
- Suvi, kuului kolmen naisen yhteen ääneen voihkaisema
vastalause.
- No te näitte jo sen kuvan ja tiedätte työpaikan ja…
- Sillä ei ole mitään merkitystä, koska sä olet maailman
herttaisin nainen, Miia keskeytti.
Suvin itsetunto ryömi useimmiten maanpinnan alapuolella ja
uskolliset ystävät olivat yrittäneet sitä saada vuosien aikaan kohoamaan.
- Kiitti, Suvi hymyili. – Annen kuulumisia ei vielä ole
kuultu, mitä kuuluu?
- Samaa vanhaa, muksut ovat koko ajan kipeänä, Henri tekee
pitkää päivää ja minä mietin taas vaihteeksi, että mikä musta tulee isona.
- Tuliko muuten meistä kenestäkään sitä mitä teininä piti?
- Musta piti tulla kosmetologi ja päädyinkin kotirouvaksi
Kaliforniaan.
- Mä halusin artesaaniksi ja nyt olen yritysasiakaspalvelija.
Hyvin meni.
- Minä halusin aina äidiksi, lapset sain, nyt voisin keksiä
sen mitä minä teen kun lapset on tehty.
- Ja mä halusin poliisiksi, Katja totesi.
- Aika hyvin muuten, kun sä olet meistä ainut, joka on ikinä
joutunut poliisin kanssa tekemisiin.
- Vieläkö sä muistat sen?
- Et sä ole ainut, jolla on hyvä muisti.
Niin he uppoutuivat muistelemaan kesäiltaa jolloin Katja oli
18-vuotiaana kauheassa kännissä mennyt nuolemaan poliisiauton ikkunaa. Sen
jälkeen hän ei ollut ikinä enää koskenut kirkkaisiin, jostain kumman syystä.
Muistelu jatkui. Naiset kävivät lävitse ensimmäiset kännit Annen
porukoiden kesämökillä, vanhojen tanssien pukujen etsinnät, Katjan ensimmäisen
kämpän tuparit, joihin tuli palokuntakin vierailulle liiaksi paistetun pitsan
takia, Miian ja Jarkon häät, Annen ensimmäisen lapsen kastajaiset, joissa he
kolme olivat olleet kummeina, se Tallinnan risteily, kun he olivat valvoneet
aamun asti kannella jutellen, reissu Ruisrockiin. He täydensivät toistensa
lauseita, puolesta sanasta räjähtivät nauramaan, kävivät läpi kaikki ne hetket,
jotka olivat hitsanneet heidät yhteen kuin siskokset. Muistot virtasivat
ehtymättömän virtana, niin paljon oli mahtunut viimeiseen 20 vuoteen.
Miia vaikeni kesken lauseen, sillä Katja oli hiljentynyt.
Jännittyneenä he jäivät tuijottamaan naista, mutta huomasivat hänen
rintakehänsä edelleen liikkuva.
- Mä niin pelästyin, Miia kuiskasi.
- Katja väsyy nykyään aika vähästä ja on nopeasti unessa, Anne
sanoi, hänellä oli eniten kokemusta näistä vierailuista.
- Me varmaan vaan odotellaan?
- Joo, ei hän yleensä kovin pitkään nuku.
Katjan nukkuessa, he eivät enää osanneet puhua. Jokainen
vaipui omiin ajatuksiinsa, siinä missä he äsken olivat käyneet läpi menneitä,
he tajusivat nyt liian hyvin, että enää heille neljälle ei tulisi yhteisiä
muistoja. Vaivihkaa Suvi pyyhkäisi silmäkulmaansa ja muisti heidän
sopimuksensa. Hän yritti ajatella iloisia asioita: Mikon ääntä puhelimessa tai
sitä tyhmää vitsiä, jonka työkaveri oli eilen kertonut kahvilla. Eikä päästänyt
ajatuksiinsa pienintäkään vilausta ajasta jolloin Katjaa ei enää olisi. Pieneen
sairaalahuoneeseen mahtui enemmän pelkoa ja ahdistusta kuin hän oli aiemmin
kokenut. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa, ettei hänen tarvitsisi ottaa
vastaan sitä tietoa, kun Katja viimein nukkuisi pois. Mitä hän sitten tekisi?
Ei rakasta ystävää pitänyt menettää vielä 32-vuotiaana.
- Mä taisin nukahtaa, Katja mutisi silmät kiinni.
- Pienet torkut otit, Anne myönsi.
Katja hymyili pienesti, piti edelleen silmiään kiinni.
Lopulta hän jaksoi aukaista ne ja katsoi tarkkaan jokaista sängyn ympärillä
olijaa.
- Mehän on aina pystytty puhumaan kaikesta.
- Niin onkin, vaikka mä olisin kyllä onnellinen, etten
tietäisi Annen ekasta anaaliseksikokeilusta, Miia virnisti.
- Mua naurattaa vieläkin, jos apteekissa tai missä tahansa
näen Mobilatia, Suvi liittyi kuoroon.
Anne katsoi häpeissään lattiaa ja Katja nauroi niin, ettei
voinut olla varma oliko se jo itkua.
- Minä en puhunut sitä. Se oli fisushotti äänessä, Anne
mutisi.
- Oi joi, Katja valitti ja pyyhki silmiään.
Katja rikkoi hilpeän helpottuneen tunnelman sanomalla:
- Anteeksi, mutta mun pitää puhua teille vähän kuolemasta. Minä
kuolen, sen takiahan te olette täällä.
Suvi tuijotti leuka tiukkana ikkunasta ulos, Anne katseli
käsiään ja Miia silitti hajamielisesti Katjan käsivartta.
- Kyllä, minä olen itkenyt, pelännyt ja vihannut, mutta sitten
tajusin, että en minä halua sellaista muistoa jättää itsestäni. Simon,
vanhempieni ja teidän takia minä yritän pysyä, no, Katjana. Tietysti on hirveän
epäreilua miettiä mitä kaikkea minulta jäi kokematta, ja olisin niin halunnut
lisää aikaa Simon kanssa, mutta eihän näitä elämän käänteitä meiltä kysytä. Mutta minä
ehdin rakastua, viettää teidän kanssa upeita hetkiä, käydä Pariisissa ja
Lontoossa, valmistua maisteriksi, ostaa asunnon ja juosta puolimaratonin. On sekin
jotain.
Huoneessa oli hiljaista Katjan vaiettua, joten tovin
kuluttua hän vielä jatkoi:
- Vaikka minusta olisi kuinka kiva kuvitella, että kohta katselen
teitä pilven reunalta, niin en mä siihen oikeasti usko. Luvatkaa edelleen
jatkaa kolmikkona, muistelkaa meidän yhteisiä muistoja ja kohottakaa minulle
välillä malja. Minä rakastan teitä enemmän kuin ikinä muistin sanoa ja olen
äärimmäisen onnellinen, että meillä oli ne hetket mitä äsken muisteltiin ja
kaikki muutkin. Älkää unohtako mua. Voi hitto, mä tiedän, että te olette
vannoneet, ettette itke täällä ja nyt minä olen se joka vetistelee.
Sitten kaikki oli sanottu ja Katja ympäröitiin hellään
halaukseen ja kyyneleet olivat yhteisiä.
Ovelta kuului hiljainen koputus, ja Simo astui hämillään
sisään.
- Vaikka mä en haluaisi lähteä, niin ehkä meidän nyt pitää.
Saat levätä tai olla Simon kanssa kahdestaan, Anne sai sanotuksi.
- Minä tulen vielä käymään, Suvi lupasi ja hipaisi Katjan
poskea.
Miia kumartui lähemmäksi, sai vaivoin kuiskatuksi Katjan
korvaan rakastavansa tätä aina ja sitten hän lähti perääntymään kohti ovea.
Katja jäi sänkyyn, käsi Simon kädessä ja toinen käsi varovasti vilkuttaen.
Miia seisahtui ovelle, painoi sumuisen kuvan mieleensä ja
sulki oven. Häntä ei ollut ikinä sattunut näin paljon. Hän joutuisi heti
huomenna lähtemään takaisin kotimatkalle, kunpa hän olisi voinut jäädä
pitemmäksi aikaa, mutta oli ollut täysi työ saada onnistumaan edes tämä
pikavisiitti. Mieli tyhjänä hän seurasi muita hissien ovelle, hän ei enää ikinä
näkisi Katjaa. Miia ei edes tajunnut itkevänsä ääneen ennen kuin Anne veti
hänet syliinsä ja hyssytteli kuin pientä lasta. Suvi tuntui silittävän hänen
selkäänsä. Viimein hän sai itsensä sen verran hallintaan, että pystyi katsomaan
ystäviään.
- Ei helvetti, hän huokaisi.
Ulkona maaliskuinen ilta oli vielä valoisa, pakkasta oli
pari astetta ja piha todella liukas. Kolmikko pysähtyi, vilkaisi ylös sairaalan
ikkunoihin ja katsoivat sitten toisiaan silmät kimaltaen. Edessä oleva murhe
oli niin musertava, että hetkeen sopivia sanoja ei ollut, mutta ainakin heillä olisi toisensa.
Yhden novellin teemaksi halusin ystävyyden ja siksi tämä syntyi. Kirjoittaessani ajattelin paljon omia ystäviäni ja olen heistä jokaisesta kovin, kovin kiitollinen. Toivottavasti minä en menetä heitä tai he minua vielä pitkään aikaan. Olette rakkaita <3
13. luukku
13. luukku
Voi apua minkä teit! Miten sä aina osaatkin? Lopussa en voinut vaan enää pidätellä itkua.. Ihan superihania novelleita, ihana idea tää joulukalenteri! Vaikka ootkin niin hämmentävän tuottoisa, niin silti on aina tuntunut että sun tekstejä saa odottaa iiihan liian pitkään ja nyt niitä tulee uusia joka päivä! :D Jatka samaan malliin.
VastaaPoistaNo jos minulta kysytään, niin en mä kovin hyvin osaakaan, mutta hienoa, että pidit. Kiitos :)
PoistaOooh tää sai mutki itkemää ;__;
VastaaPoistaUpeaa tekstiä taas <3
Kiitos paljon <3
PoistaTämä on kyllä yksi parhaista tarinoistasi, herkkä ja kaunis ja hyvin surullinen...
VastaaPoistaT. Joku muu kuin Häiris puhuu pehmeitä
Ai on vai? Hmmm. Jaa. Mielestäni mä olen enemmän sitä sydänverta vuodattanut noihin jatkiksiin, enkä osaa näihin oikein suhtautua. Mielenkiintoista.
PoistaKiitos kommenteista. Saa jatkaa (etkä edelleenkään ole häiriöksi) :)