Cecilia näppäili pankkikortin tunnusluvun laitteeseen, kieltäytyi kuitista ja lähti lattensa kanssa etsimään sopivaa pöytää puolityhjästä kahvilasta. He olivat Viivin kanssa olleet kirjastossa lukemassa aamusta asti, päivän viimeinen tauko vaati kahvia, jotta he molemmat jaksaisivat istua lukemassa päivän kiintiön täyteen.
Cecilia istui ikkunan vieressä sijaitsevaan pieneen pöytään
ja jäi odottamaan Viiviä. Satoi taas vaihteeksi ja Cecilia siemaisi
mietteliäänä latteaan. Viivi ehti hädin tuskin istua, kun Cecilia esitti
kysymyksen:
- Jos mä sairastuisin vakavasti, kävisitkö sä mun luona
sairaalassa?
- Totta kai, sähän olet mun paras ystävä. Mitä sä edes
tuollaista mietit? Onhan sulla kaikki kunnossa? Viivi kyseli ja huoliryppy
ilmestyi hänen kulmiensa väliin.
- Ei mulla ole mitään hätää, olen ihan terve, mutta mietin
vaan…
Kristaa hän oli miettinyt. Yllättävän paljon. Hän oli
muistanut Kristan karun toteamuksen siitä kuinka ystävät olivat sairauden myötä
jääneet jonnekin. Cecilian oli vaikea kuvitella, että hänen ystävänsä voisivat
hylätä hänet minkään takia. Viivin kanssa he olivat tutustuneet lähes kymmenen
vuotta sitten kielikurssilla Brightonissa, Jenny oli ollut samalla
tanssikurssilla, Heidi rakas naapuri lapsuudesta… Cecilia kävi läpi ystäviään,
ja oli todella onnellinen heistä. Osa tytöistä oli kuin siskoja, joita hän ei
koskaan ollut saanut.
- Sä olet tänään kauhean mietteliäs, Viivi huomautti, kun
Cecilia oli upota taas liian syvälle ajatuksiinsa.
- Niin kai, Cecilia vain hymähti.
- Haluutko puhua siitä?
- En oikeastaan, hän vastasi ja hieman yllättyi.
Hän ei halunnut kertoa Kristasta Viiville, eikä oikeastaan
yhdellekään ystävälleen. Se ei vain tuntunut oikealta. Hän oli päättänyt, että
menisi tänään jälleen katsomaan Kristaa. Alkujähmeyden jälkeen keskustelu tytön kanssa oli ollut mukavaa, eikä Cecilia halunnut, että tämä joutuisi
olemaan täysin yksin.
Viivi oli siirtänyt keskustelun hetken hiljaisuuden jälkeen
siihen uuteen ravintolaan, josta kaikki puhuivat. Cecilia tarttui vähän
vastahakoisesti kevyempään puheenaiheeseen, mutta intoutui pian juttelemaan
normaalin nopeasti ja äänekkäästi. Aivan liian pian kahvit olivat juotu ja oli
aika palata lukemaan.
Cecilia avasi väsyneenä kotioven. Hän heitti kengät pois
jaloistaan ja käveli suoraan keittiöön. Muovipussista hän kaivoi esiin
valmissalaatin ja istui syömään. Viivi oli houkutellut häntä illalliselle,
mutta jostain syystä Cecilia valitsi Kristan ja savulohisalaatin
kotonaan. Nopean tankkaamisen jälkeen hän tarkisti bussien aikataulut ja totesi
ehtivänsä juuri sopivasti pysäkille, kun vain lähtisi heti. Vartin matkan jälkeen Cecilia astui
bussista ulos ja lähti kävelemään kohti sairaalaa, nyt hän muisti selvästi
mihin oli menossa ja mitä kautta, joten hän saattoi keskittyä suunnistuksen
sijaan pitämään sateenvarjonsa ehjänä puuskittaisessa tuulessa.
Reippaasti Cecilia veti Kristan huoneen oven auki ja
jähmettyi välittömästi paikoilleen. Rasmus oli siellä. Hän oli lähes unohtanut
tämän olemassaolon. Poika katsoi häntä tuolilta ikkunan vierestä, hymy oli
pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan heti, kun hän oli huomannut Cecilian. Unohdus ei
selvästikään ollut molemminpuolista.
- Moi, Krista toivotti pirteästi.
- Sori, mä en tiennyt, että sulla on jo vieraita. Tuun joskus
toiste, Cecilia tapaili hämillään. Rasmuksen mulkoilu sai hänen elämänsä
häpeällisimmän hetken nousemaan takaisin pintaan.
- Tule vaan sisään, Rasmus oli just lähdössä.
- Ai olin vai? veli kysyi, muttei vieläkään irrottanut
katsettaan vieraasta.
- Joo, joo, nyt me halutaan puhua vähän tyttöjen juttuja,
Krista naurahti, mutta hänenkin äänestään kuulsi jännite.
Varovasti Cecilia asteli sisään, jäi sängyn toiselle puolen
ja keskittyi katselemaan kengän kärkiään.
- No mä tulen huomenna uudestaan, sitten puhutaan, Rasmus
viimein totesi merkitsevästi, ja Cecilia yritti olla kuin ei olisikaan.
- Huomiseen. Sä olet maailman rakkain isoveli.
Silmäkulmastaan Cecilia näki kuinka Rasmus tarttui hellästi
Kristan käteen. Hän mietti, olisiko poika sanonut jotain, jos hän ei olisi
ollut huoneessa.
- Nuku hyvin, veli viimein toivotti ja poistui huoneesta.
Oven kolahtaessa kiinni Cecilia huomasi henkäisevänsä
syvään. Krista katsoi häntä tarkkaavaisesti ja aikoi selvästi kysyä jotain,
joten Cecilia kiiruhti puhumaan ensin:
- Sä näytät tänään pirteämmältä.
- Joo, pari ekaa päivää sytostaattien jälkeen on kauheita,
mutta nyt se on taas ohi. Ennen seuraavaa kertaa, tyttö hymähti ja nyppäisi
olemattoman roskan peitteeltä pois.
Cecilia puraisi alahuultaan ja mietti kuinka saisi Kristan
jälleen piristymään. Hän istahti sängyn vieressä olevaan tuoliin ja nosti
laukkunsa syliin.
- Onko toi aito Chanel? Krista kysyi innostuneella äänellä.
Hymyillen Cecilia nyökkäsi.
- Saanko mä koskea siihen?
- Tietysti, Cecilia lupasi ja nosti mustan Flap Bagin
sängylle.
Kristan ilme muistutti samaa mikä Cecilialla oli ollut hänen
saadessaan ensimmäisen Chanelinsa. Silmät suurina ja täynnä ihmetystä, lähes
hengitystä pidättäen tyttö tarttui laukkuun ja nosti sen syliinsä.
- En olisi uskonut, että pääsen tämän kokemaan, Krista totesi
silittäen pehmoista nahkaa.
- Seuraatko sä muotia?
- Rakastan, kuului lyhyt vastaus, kun Krista keskittyi
kääntelemään laukkua käsissään.
- No sittenhän meitä on kaksi, Cecilia naurahti.
- Mä tiedän, että mä kuulostaan kauhean pinnalliselta, mutta
voi kuinka mä haluaisin pukeutua normaaleihin vaatteisiin. Käyttää kenkiä ja
laukkuja ja aurinkolaseja… Mutta taas mun pitää olla vaan näissä sairaalan
kaavuissa. Eikä mulla kyllä olis varaa ihan tällaiseen tyyliin, Krista huokasi.
Cecilia tunsi jälleen sääliä Kristaa kohtaan, ja epäröi
kuinka jatkaa, mutta sitten hän muisti Kristan nimenomaan haluavan kuulla
kaikesta tavallisesta.
- Tuo on mun eka Chanel ja mä sain sen ylioppilaslahjaksi
isältä.
- Vautsi. Onko sulla muita laukkuja?
- Kysytkin vielä, mä olen melkoinen keräilijä, Cecilia
tunnusti.
Krista kysyi Cecilian lempisuunnittelijaa, ja siitä alkoi
vilkas keskustelu eri muotitalojen hyvistä ja huonoista puolista. Cecilia
yllättyi kuinka perillä Krista kaikesta oli. Krista taputti yöpöydällä lepäävää
tablettia.
- Täältä mä olen kaiken oppini saanut, ja toisinaan äiti tai
Rasmus tuo mulle Voguen tai Ellen, mutta blogit on se juttu. Onko sulla muuten
blogia?
- Ei ole, Cecilia pyöritti päätään sanojen vakuudeksi.
- Sulla pitäisi olla, vaatekaapissa ainakin pitäisi riittää
esiteltävää, Krista virnisti.
- Se ei ole oikein mun juttu, Cecilia totesi, mutta jätti kertomatta luennosta, jonka isä
ja äiti olivat hänelle pitäneet sen jälkeen, kun Turussa oli siepattu se
perijätär. Häneltä oli tiukasti kielletty bloggaaminen tai mikään internetissä
tapahtuva toiminta, jossa hän esiintyisi omalla nimellään, naamallaan ja
omaisuudellaan. Facebook, Instagram ja Snapchat olivat tietysti yksityisiä ja
kavereiksi Cecilia hyväksyikin vain ne, jotka oikeasti tunsi.
Cecilia vilkaisi kelloaan, ja tajusi, että hänen pitäisi
lähteä.
- Mun täytyy nyt lähteä, sori, etten tämän pidempään voi olla,
mutta pitää vielä tehdä pari kouluhommaa.
- Kiitos käynnistä, Krista hymyili aurinkoisesti. –
Toivottavasti tulet joskus toistekin.
- Kyllä mä yritän tulla pyörähtämään. Nähdään, Cecilia
toivotti ja kiiruhti ovesta ulos.
Ajatuksissaan hän asteli kohti osaston ulko-ovea, kun hän
huomasi Rasmuksen nousevan seisomaan oven suussa olevalta tuolilta. Poika
katsoi häntä silmät salamoiden ja Cecilia seisahtui niille jalansijoilleen. Hän
oli ollut Kristan luona lähes tunnin, oliko poika muka odottanut koko sen ajan?
- Mitä peliä sä pelaat? Rasmus äyskähti.
Cecilia pudisti päätään, eikä ollut varma oliko kuullut
oikein, mutta pojasta hohkava raivo piti hänet hiljaisena.
- Miksi sä tulit Kristan luo? poika jatkoi tivaamistaan.
- Koska se pyysi, Cecilia vastasi edelleen arasti.
- Mitä tässä on takana? Mitä sä luulet hyötyväsi tästä? Miksi?
- Me alettiin jutella, ja Krista paljasti, ettei sillä ole
kavereita ja mun kävi sitä vähän sääliksi. Krista on tosi herttainen tyttö…
- Voit lopettaa heti. Sun kaltaisillasi ei ole mitään asiaa
mun siskon lähelle, Rasmus jatkoi armottomana hyökkäystään. Cecilia alkoi
hermostua, tuo idiootti ei suostunut edes kuuntelemaan häntä.
- Miten niin mun kaltaisillani? Eikö sun pitäisi olla vaan
tyytyväinen, että siskollasi on suurin piirtein saman ikäistä seuraa ja jolla
on samoja kiinnostuksen kohteita, Cecilian ääni kohosi kimmastuneena.
Ennen kuin Rasmus ehti vastata viereisestä kansliasta tuli
hoitaja heidän väliinsä.
- Nyt suita soukemmalle, tämä on sairaala ja jos ette osaa
olla hiljaa voitte poistua tai minä soitan vartijat.
Sekä Cecilia että Rasmus loivat sairaanhoitajaan äkäisen
silmäyksen ja lähtivät yhtä aikaa kohti ovea. Cecilia livahti siitä
mielenosoituksellisesti ensin ja jäi jalkaansa naputellen odottamaan hissiä.
Rasmuksen katse tuntui edelleen pistävänä hänessä, mutta Cecilia ei reagoinut
siihen mitenkään.
Hissi piippasi saapumisen merkiksi ja pehmeästi suhahtaen sen
ovet aukenivat. Cecilia marssi sisään ja valitsi oikean kerroksen. Rasmus astui
sisään ja tokaisi ovien sulkeutuessa:
- Toivottavasti sulle nyt tuli selväksi, että tänne ei
tarvitse enää palata.
- Dra åt helvete, Cecilia tiuskaisi. Hän vaihtoi
automaattisesti ruotsiin ollessaan tunnekuohun vallassa.
- Joo, joo, kyllä mä tajuan, että sä olet tuota bättre
folkkea, ei sitä tarvitse enempää korostaa, Rasmus ivasi.
- Siitäkö sun kenkä puristaa? Että mulla sattuu olemaan rahaa?
Cecilia katsoi poikaa niin halveksuvasti kuin osasi.
Normaalisti se katse sai yökerhossa epätoivotut lähestyjät
matelemaan takaisin koloihinsa, mutta Rasmus ei väistänyt katsetta vaan
tuijotti takaisin samalla mitalla.
- Ei vaan siitä, että sä olet tuollainen hemmoteltu prinsessa,
joka ei osaa ottaa muita ihmisiä yhtään huomioon. Sä voit olla nyt hommassa
mukana, mutta mitäs sitten kun törmäät ensi viikolla johonkin uuteen ja
mielenkiintoiseen tyyppiin. Kristan ei tarvitse kestää sitä, varsinkaan kun…
Rasmus vaikeni äkkiä. Aivan kuin hän olisi jo sanonut liikaa.
- Varsinkin kun mitä? Cecilia kysyi.
Rasmus astui avoimista hissin ovista ulos, ja lähti
harppomaan kohti pääsisäänkäyntiä.
- Varsinkin kun mitä? Cecilia toisti kipittäessään pojan
rinnalle.
- Varsinkin kun sen elinikä on hyvällä tuurilla kuukausissa,
Rasmus tokaisi tukahdutetulla äänellä.
Cecilia pysähtyi järkyttyneenä paikoilleen Rasmuksen
kadotessa ihmisvilinään pää painuksissa.
Hän oli kyllä tajunnut, että Krista oli vakavasti sairas,
mutta että loppu oli niin lähellä… Cecilia puristi huulensa yhteen. Hän ei
tiennyt mitä sanoa, tai oikeastaan edes mitä tuntea. Hän hengitti varovasti
sisään ja lähti yhtä varovasti kohti ovia, hän käsittelisi tätä joskus
myöhemmin. Sitten kun olisi ymmärtänyt asian kunnolla.
Lisää tätä! :) aivan huippua tekstiä sulta taas :) Oonki uutta jatkista jo oottanu!
VastaaPoistaVoi kiitos, kiva kuulla :) Ja lisää tulee heti kun ehdin istahtaa koneelle pariksi tunniksi!
PoistaVoi voi kun sais jatkoa tälle, päivittäin kun käy tsekkaamassa niin käy pitkäks muutamankin päivän tauko :d
VastaaPoistaMä olen todella pahoillani viivyttelystä, mutta eiköhän täällä huomenna viimeistään ole uutta luettavaa!
PoistaEi vitsi kun joka päivä täällä tulee käytyä, mut vieläkään ei ole uutta :D
VastaaPoistaMuistan tuon tunteen, kun odotti Demissä johonkin huippuun novelliin jatkoa ja se viipyi ja viipyi :/ Toisaalta nyt ymmärrän niitä kirjoittajia paremmin. Ei kiireessä ole helppoa olla luova. Mutta huomenna jatkuu ja sitten taas peukut pystyyn seuraavan osan suhteen 🙈
Poista