Eräänä sunnuntaisena iltapäivänä Cecilia palasi Hietsusta
Viivin ja Jennyn kanssa. Iho oli edelleen kuuma auringon alla vietetyistä
tunneista. Cecilia oli vetäissyt bikiniensä päälle vain farkkushortsit ja ohkaisen
topin, jalassa oli varvassandaalit ja pinkkiä kynsilakkaa. Cecilia nauroi
äänekkäästi kuunnellessaan Viivin mietteitä tuoreesta Tinder-matchista, Viivi
oli heidän ystäväporukkansa Bridget Jones. Cecilia nosti aurinkolaseja paremmin
nenälleen ja hänen huomionsa kiinnittyi tien toisella puolella kävelevään
hahmoon. Ehkä hän ei muuten olisi kiinnittänyt huomiota koko tyyppiin, ellei
tämä olisi niin kovasti yrittänyt olla huomaamaton.
- Rasmus, Cecilia huikkasi.
Rasmus selvästi kuuli hänen huutonsa, sillä hän tihensi
askeleita entisestään. Cecilia mietti pienen hetken, että antaisi pojan mennä,
mutta hän muisti edelleen heidän känni-iltansa ja olihan hän myös miettinyt
mitä Kristan perheelle kuului.
- Mä jään juttelemaan Rasmuksen kanssa, menkää vaan, Cecilia
sanoi ystävilleen ja pyyhälsi sitten tien yli Rasmuksen perään.
- Odota nyt, Cecilia huusi ja sai viimein Rasmuksen
pysähtymään. Cecilia harppoi heitä erottavat metrit kiinni. Rasmus kääntyi ja
mulkoili häntä tutusti otsatukkansa alta, valmiina puolustautumaan tai
hyökkäämään.
- Mitä? Rasmus äyskähti, kun Cecilia oli päässyt lähemmäksi.
- Että hei vaan sullekin, Cecilia tokaisi. Olisi selvästikin
pitänyt antaa Rasmuksen mennä.
- No hei vaan, Rasmus mutisi ja vaihtoi painoa jalalta
toiselle.
Cecilia huomasi vaaleanpunaisen ruusun pojan kädessä.
- Ootko sä juhliin menossa? Cecilia kysyi ja nyökkäsi kukkaa
kohden.
Rasmuksen ilme muuttui sulkeutuneesta tuskaiseksi.
- Todella. Meinasin just käydä ensimmäistä kertaa Kristan
haudalla.
Cecilia nielaisi. Miten helvetissä hän aina onnistui
puhumaan pahimmat sammakkonsa juuri Rasmuksen edessä tai mokailemaan muuten
vaan?
- Voi. Anteeksi. Mä en tiennyt tai tajunnut. Taaskaan.
Rasmus ei sanonut mitään, näytti vain entistä valmiimmalta
jatkamaan matkaansa.
- Voinko mä lähteä sun mukaan? Cecilia kysyi.
- Tämä on vapaa maa, Rasmus mutisi ja kääntyi kannoillaan.
Cecilia mietti puoli sekuntia ja lähti sitten Rasmuksen
perään. Hän oli kyllä harkinnut Kristan haudalla käymistä, mutta hänellä ei
ollut tietoa sen sijainnista eikä ollut kehdannut etsiä Kristan
vanhempien tietoja kysyäkseen asiasta. Cecilia kipitti Rasmuksen rinnalle, släbärit
olivat heikossa asemassa tennareihin verrattuna, mutta sitkeästi Cecilia pysyi
vauhdissa.
- Miten teillä on mennyt?
- Äiti on edelleen sairauslomalla ja isä aina töissä.
- Entäs sä?
- Mitä minusta?
Cecilia huokaisi, Rasmus oli todella yhteistyöhaluinen.
- Kuinka sä olet…
Cecilia jäi miettimään lauseen loppua. Pystynyt jatkamaan
elämääsi siskosi kuoltua? Alkanut toipua? Käsitellyt suruasi?
- Voinut? hän viimein lisäsi neutraalin lopetuksen.
- Helvetin hienosti.
- Kuule, mä olen nähnyt sun itkevän, kuten sä olet nähnyt
minut. Me on juteltu tästä asiasta ennenkin, ja paljon isommin kuin nyt, joten
turhan myöhäistä yrittää esittää piikikästä, Cecilia tykitti.
- Mitä sua edes kiinnostaa? Vai oonko mä sun seuraava
hyväntekeväisyyskohde? Mun rajatonta ihailua vaan ei saa jollain kassilla tai
huivilla.
- Älä halvenna Kristaa, meidän ystävyys oli paljon muutakin
kuin rättejä.
- Mä en ikinä halventais mun siskoa, Rasmus ärähti ja
kääntyi katsomaan häntä tuimasti.
Cecilia kohotti leukaansa uhmakkaasti, sillä Rasmus oli
häntä sen verran pitempi.
- Jatketaanko tappelua vai mennäänkö tuonne? Cecilia kysyi
jäätävästi ja osoitti hautausmaan porttia, joka oli kuin huomaamatta ilmestynyt
heidän eteensä.
Rasmuksen raivo häipyi saman tien ja tämän hartiat valahtivat
noin puoli metriä alaspäin. Cecilian suuttumus laimeni. Hän alkoi pohtia mitä
Rasmus oli aiemmin sanonut, vasta nyt käymässä Kristan haudalla? Kuolemastahan oli
yli kolme kuukautta.
- Tule vaan, Cecilia sanoi pehmeästi ja lähti kohti porttia.
Askeleita ei kuulunut hänen takaansa, joten Cecilia vilkaisi
olkansa yli. Rasmus seisoi edelleen paikoillaan.
- Mikä on? Cecilia kysyi.
- Mä en taida pystyä tähän.
Cecilia palasi takaisin. Katsoi Rasmusta pitkään ja
tutkivasti, tämä väisti hänen katsettaan ja oli keskittynyt kuuntelemaan
sisäisiä ahdistuksiaan.
- Ei mitään hätää, mä olen sun kanssasi. Voit ottaa vaikka
kädestä kiinni?
- Miksi ihmeessä mä niin tekisin? Rasmus tuhahti
pilkallisesti.
Cecilia tukahdutti hymynsä, ei Rasmus ihan vielä
romahduspisteessä ollut, jos pystyi vielä olemaan nenäkäs.
Epäröimättä Cecilia tarttui Rasmuksen vapaaseen käteen.
- Mennään, hän sanoi pehmeästi. Ja Rasmus lähti kuin
lähtikin seuraamaan häntä, hetken Cecilia tunsi olonsa isosiskoksi. Sitten
hautausmaan harras hiljaisuus sai hänet valtoihinsa. Hän tunsi Rasmuksen otteen
tiukentuvan hänen kädestään.
- Minne? Cecilia kuiskasi.
- Suoraan ja tuolta ison koivun kohdalta oikealle.
Cecilia mietti pitäisikö hänen sanoa jotain, mutta tuli
lopulta siihen tulokseen, että mitkään sanat eivät saisi Rasmuksen oloa
helpommaksi. Hän olisi tässä ja se saisi riittää. Cecilia antoi Rasmuksen olla
rauhassa ja luki ohi kulkiessaan nimiä ja päivämääriä kivissä. Siinä oli kaikki
mitä ihmisestä jäi merkiksi hänen olemassaolostaan. Niin ja muistot jäljellejääneiden
mieliin, mutta muistot olivat katoavaisia. Muistaisiko häntäkään kukaan sadan
vuoden päästä? Tai kahdensadan? Olisiko sillä ylipäätään väliä?
Hänen pohdintansa keskeytyivät, kun Rasmus vaihtoi suuntaa.
He etenivät vielä muutaman metrin ja pysähtyivät sitten. Yksinkertainen
punaruskea kivi, perheen sukunimi, Kristan etunimet. Tähden vieressä päivämäärä
ja ristin vieressä toinen. Kiven oikeassa reunassa kolme lentävää lintua. Rasmus
puristi entistä tiukemmin hänen kättään, tämä hengitti niin pinnallisesti, että
Cecilia saattoi kuulla sen. Cecilia oli tuntenut rauhan ja jonkinlaisen
häivähdyksen Kristasta. Ei mitään aaveita, mutta muisto tytöstä oli tässä
vahvempi kuin missään muualla. Rasmuksella oli selvästi vaikeampaa.
- Kaunis hautakivi, hän sanoi.
- Mennään pois, Rasmus kuiskasi.
Cecilia vilkaisi Rasmusta, joka oli entistä kalpeampi, tämän
silmät pälyilivät villinä joka suuntaan ja rintakehä kohoili, kuin ei
maailmassa olisi tarpeeksi happea sen täyttämiseen.
- Ei hätää, Cecilia sanoi. Hän otti ruusun muovikääreineen
Rasmuksen kädestä. - Jätetään tämä tänne ja mennään sitten, okei?
Rasmus nyökkäsi. Cecilia ei nähnyt haudan vierellä vihreää
kartiota tai muuta maljakkoa muistuttavaa, joten hän asetti ruusun hautakiven
päälle.
- No nyt, Cecilia totesi ja tarjosi jälleen kättään. Hänen
ihmeekseen Rasmus tarttui siihen vapaaehtoisesti ja siinä missä hän oli äsken
johdattanut heitä, nyt Rasmus käveli ripeästi pois, kuin joku olisi ajanut
häntä takaa. Cecilia seurasi puolijuoksua läpi hiljaisen maan. He pääsivät
porteista takaisin kadulle ja Rasmus huokasi raskaasti.
- Milloin tämä loppuu?
Epätoivo oli vaivoin pinnan alle piilotettu ja purskahti nyt
täysin esiin. Cecilialla ei ollut vastausta.
- Tässä lähellä on kiva kahvila, mennään käymään siellä, hän
sanoi hiljaa. Ei uskaltanut jättää Rasmusta nyt, tuossa tilassa, yksin.
- Ihan sama, Rasmus mutisi ja hieroi kasvojaan kuin
yrittäisi saada ihon irtoamaan.
Hän lähti seuraamaan, kun Cecilia lähti kävelemään.
Tequila-iltana sokea oli taluttanut sokeaa, mutta nyt Cecilia oli se, joka näki,
moneltakin eri kantilta.
Kahvila oli pieni ja viihtyisä, Cecilia ohjasi Rasmuksen
nurkkapöytään istumaan. Päivä oli liian lämmin kahville, joten Cecilia osti
limsapullon ja otti kaksi lasia mukaansa pöytään.
- Miten sä voit? Cecilia kysyi ja kaatoi Cokista laseihin.
- Ihan hyvin.
- Oikeesti? Cecilia vaati tietää.
- Nyt vai yleensä?
- Mä haluan tietää molemmat, Cecilia huokasi ja alkoi kypsyä
Rasmuksen välttelyyn.
- Kyllä se tästä nyt kun mä pääsin pois sieltä, Rasmus
mutisi ja maistoi hajamielisesti limsaansa.
- Mitä sulle tapahtui?
- Vaikka mä en nyt ole Kristaa odottanutkaan kotiin ja oon
kyllä tajunnut sen kuoleman, niin silti tuon paikan näkeminen. Nimi
hautakivessä, arkku siellä maan alla, teki siitä taas todellisempaa. Kipeempää.
- Miten sulla noin muuten menee?
- Mä pääsin lääkikseen.
- Wow, onnea! Sehän on tosi mahtava juttu, Cecilia innostui.
Rasmus hymähti. Cecilia ei osannut tulkita äännähdystä.
- Mitä?
- Ei sekään tunnu miltään. Lähinnä mä ihmettelen, miten mä
kaiken keskellä olen pystynyt siellä pääsykokeissa vastaamaan tarpeeksi oikein.
Ehkä niillä on tapahtunut joku virhe.
- Ehkä sä olet niin hyvä. Ja eikö tämä nyt ole hyvä juttu muutenkin?
Saat syksyllä keskitettyä ajatuksesi johonkin.
- Mä en tiedä pystynkö mä siihen. Tai siis jaksanko. Nytkin
tunnen olevani ihan äärirajoilla, kun vaan pääsen ylös sängystä.
Cecilia katsoi Rasmusta mietteliäänä. Todennäköisesti tämä
oli tyypillinen suomalainen mies.
- Ootko sä puhunut tästä kenellekään?
- En.
- No miksi et? Puhuminen voisi auttaa.
- Tuota saatanan fraasia tulee joka tuutista. Mihin se
puhuminen oikein auttaa? Se ei tuo Kristaa takaisin. Se ei poista sitä, että mä
olen kuusivuotiaasta asti joutunut seuraamaan kuinka mun ainut siskoni on
enempi vähempi vaarassa kuolla joka hetki. Mun puhumiseni ei saa äitiä tai isää
tolpilleen. Mä olen surullinen, puhki, vihainen, vittuuntunut ja
välinpitämätön, mutta ne on vaan tunteita. Ne menee ohi, kunhan aika kuluu.
- Meneekö?
- Miksi ei menis? Ethän sinäkään ole 24/7/365 onnellinen tai
surullinen.
- Mä en olekaan menettänyt ketään noin läheistä.
Rasmus katsoi tuskastuneena Ceciliaa.
- Mä en tiedä miksi puhuminen auttaisi, mutta monet mua
viisaammat sitä suosittelee, joten kai siinä jotain perää on, Cecilia penäsi.
- Anna olla.
- No, puhuthan sä mullekin. Joku psykologi vaan voisi olla
paremmin kartalla miten edetä.
- Sä olet eri.
- Kuinka niin? Cecilia kysyi ihmeissään.
- Koska jos mä en vastaa sulle, saan vain tusinan entistä
vihaisempaa kysymystä takaisin ja jonkun vittumaisen saarnan vielä
kaupanpäälle. Etkä jätä rauhaan ennen kuin saat haluamasi.
Cecilia hymyili kuvailulle, saattoi hyvinkin pitää
paikkaansa.
- Mä olen vain huolissani susta.
- Miksi?
- Ehkä muhun ohjelmoitu, joku “auta Perhon sisaruksia”-
koodi.
Rasmus pyöräytti silmiään ja joi vähän limsaa.
- No ei vaan, Kristasta ehti tulla mulle tärkeä, ja sä olit
todella tärkeä Kristalle, joten siinä kai se logiikka on. Vaikka sä olet
käsittämättömän hankala tapaus.
- Sinähän se olet täys… Rasmus jäi selvästi miettimään
diplomaattisempaa kuvailua Ceciliasta.
Ceciliaa hymyilytti jälleen. Millähän poika korvaisi jääräpäisen
vittupään?
- Puskutraktori.
- Häh?
- Joku sellainen, joka jyrää kaiken saadakseen oman tahtonsa
läpi.
Cecilia naurahti, tarpeeksi lähellä. Hän katsoi kahvilan
seinällä olevaa kelloa. Hänen treffinsä lähestyivät.
- Anna sun puhelinnumero.
- Miksi?
- Että mä voin ensi viikolla soittaa ja pyytää sua uudelleen
kahville. Mun pitää nyt lähteä, mutta meillä on vielä paljon juteltavaa.
- Et kai sä olet ihastunut muhun? Rasmus kysyi. Cecilia näki
ensimmäistä kertaa pilkahduksen Rasmuksen silmissä.
- Busted, hän hymyili leveästi.
- Sori, mutta mä en lämpene noin vanhoille.
- Vanhoille? Cecilia kysyi sydämistyneenä.
Ja nyt hän näki pikaisen hymyn Rasmuksen vasemmassa
suupielessä. Se oli alku ja hän aikoisi vielä saada Rasmuksen hymyilemään koko
kasvoillaan.
- Se puhelinnumero. Anna nyt se suosiolla, ettei
puskutraktoria tarvitse käynnistää.
Huokaisten Rasmus luetteli numeron, Cecilia tallensi sen
puhelimensa muistiin. Pojan kännykkä ei ollut esillä, eikä tämä sitä varmasti
kaivaisikaan. Cecilia kävi kassalla pyytämässä kynän ja pienen palan paperia.
Hän kirjoitti oman numeronsa ja vei sen Rasmuksen eteen.
- Saa soittaa, aina kuin siltä tuntuu.
Rasmus tuijotti paperia ilmeettömästi. Huokaisten Cecilia
istui vielä hetkeksi.
- Sä olet kokenut jotain sellaista, mitä kenenkään ei
pitäisi noin nuorena joutua kokemaan. Kristan mielestä sä oli maailman mahtavin
tyyppi, mahtavampi kuin mä ikinä chaneleineni, ja mä olen melko varma, että
Krista ei haluaisi, että sä murenet sen takia lopullisesti. Etkä sä aio pyytää
apua, tuskin edes siinä viimeisessä hädässä, joten mä jeesin sua miten nyt
pystynkin. Kuuntelen, kyselen, katson, että sä pärjäät. Surusta ei ikinä pääse
eroon, eikä ikävästä, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Tai näin mulle on
kerrottu. Aika ja ystävät auttavat. Maailma tarvitsee mahtavia tyyppejä ja
hyviä lääkäreitä, sellainen sustakin vielä tulee. Okei?
Cecilialla ei ollut aavistustakaan, että hänen sanansa
olivat siemen, joka upposi syvälle Rasmuksen sydämeen. Vielä siellä maaperä ei
ollut valmis kasvattamaan mitään uutta, mutta siemen oli siellä ja aika toisi
mukanaan valon ja ravinteet ja kasvun.
- Että ystävät? Rasmus vain tokaisi.
- No ehkä alkuun kaverit, Cecilia hymyili.
- Ehkä säkin tarviit jonkun kiskomaan sua maanpinnalle ja
muistuttamaan, että sä et ole mikään täydellinen prinsessa, Rasmus sanoi
hitaasti.
Cecilian teki mieli pyöräyttää silmiään, tuon suorempaa
myöntymistä hän ei Rasmukselta saisi, joten hän otti sen vastaan pienestä
solvauksesta huolimatta.
- Sovittu, Cecilia sanoi ja lähti.
Ulkona hän laittoi aurinkolasit päähänsä. Tunsi lämmön kasvoillaan ja sisällään. Ehkä jossain Krista katsoi häntä tällä hetkellä hyväksyvästi, ja vielä innostuneempana, kun hän illalla pukeutuisi uuteen Diorin kesämekkoon ja ottaisi YSL:n clutchin mukaansa, kun Jonathan veisi hänet Farangiin syömään. Sillä hän oli ollut tänään jo ihan tarpeeksi suojelusenkeli, illalla voisi olla vaikka se prinsessa.
Loppusanat
Tuleeko joulukalenteri tänä vuonna? :)
VastaaPoistahttp://violetinkuuntarinoita.blogspot.fi/2016/12/1-luukku-hanna.html :)
Poista