perjantai 4. heinäkuuta 2014

Veto(voimaa), osa 3


Haukotellen Aada saapui keittiöön. Hän ei muistanut milloin olisi viimeksi nukkunut yhtä huonosti. Edellisen illan sähköinen tunnelma ja villinä vaeltavat ajatukset olivat pitäneet hänet hereillä pitkälle yöhön. Onneksi keittimessä oli valmiiksi tippunutta kahvia, ja silmät edelleen puoliksi kiinni Aada otti itselleen mukillisen. Sen kanssa hän raahusti pöydän ääreen, jossa äiti oli jo lukemassa päivän lehtiä iPadilta.
- Huomenta, äiti toivotti keskittyneenä enemmän kuitenkin lukemiseen.
Aada vastasi toivotukseen ja siemaisi ensimmäisen kulauksen kahvia, hän toivoi kofeiinin vaikuttavan mahdollisimman pian. Väsynein silmin hän vilkaisi pihalle, rannan koivut olivat yön puhureissa menettäneet viimeisetkin keltaiset lehtensä ja seisoivat nyt alastomina kirkkaassa lauantaissa. Aada kurotti ottamaan valmiiksi leikattua leipää. Liike herätti äidin huomion ja tämä sanoi merkitsevästi:
- Kyllähän minä tiedän, että Hauhon limppu on kaupungin parasta, mutta sitä voisi jättää muillekin.
Aada vilkaisi syyllisenä jäljellä olevaa leipää ja sitten äitiään. Mieleen nousi jälleen viime yö keittiönpöydän ääressä ja leivän syönyt poika. Eikä hän voinut hymylleen mitään.
- Anteeksi, yritän hillitä itseni seuraavalla kerralla.
- Vai oliko sinulla vieraita? Äiti kysyi, nyt huomio keskittyneenä täysin tyttäreensä.
- Ei tietenkään ollut, Aada naurahti ja toivoi äänensä kuulostavan kevyeltä. - Tuo oli vain niin hyvää tuoreena. Eilisen takia minun täytyy kyllä vältellä hiilihydraatteja koko ensi viikko.
Kesti hetken ennen kuin arvioiva katse kääntyi takaisin näyttöön, ja Aada arveli läpäisseensä tarkastuksen. Hän ei voisi kertoa äidille, tai muillekaan, Miskasta. Pelkkä ajatus hänestä sai Aadan jälleen hymyilemään kuin järjetön, Aada nosti mukin suunsa eteen peittääkseen ilmeensä äidiltä.

Aamupalan jälkeen Aada palasi huoneeseensa loikoilemaan sängylle. Ei häntä enää väsyttänyt, mutta muutakaan tekemistä hänellä ei sillä hetkellä ollut. Kohta hän näkisi jälleen Miskan. Ajatus piristi paremmin kuin kahvi ikinä. Vieläkään hänelle ei ollut selvinnyt mikä Miskassa vaikutti häneen tällä tavalla. Vuorokausi sitten hän ei ollut edes tiennyt tämän olemassaolosta, ja nyt hänen ajatuksiinsa ei kukaan muu mahtunutkaan. Ihmeellistä, todella ihmeellistä, Aada mietti hiuksiaan haroen.

Vilkaisu kelloon herätti hänet päiväunelmista, sillä hänen oli aloitettava valmistautuminen treffeille. Ensin hän suuntasi suihkuun. Siellä hän käytti erikoistilanteisiin varattua Miss Dior -suihkugeeliä, se sai hänen ihonsa tuoksumaan ihanasti mandariinilta ja patsulilta. Suihkun jälkeen hän sai käyttää hetken ja toisenkin saadakseen hiuksensa puhallettua kuiviksi. Kevyt meikki, kuten aina, mutta varsinainen ongelma avautui yhtä aikaa vaatekaapin oven kanssa. Mitä ihmettä hän laittaisi päälleen? Täydellisen siniset luottofarkut oli helppo valinta, mutta hän ei tiennyt yhtään mitä olisi ohjelmassa, joten yläosan valintaan Aada suhtautui kuin matemaattiseen ongelmaan. Puntaroituaan eri vaihtoehtoja hän päätyi lopulta vaaleanharmaaseen mohairneuleeseen. Se kävisi elokuviin, ravintolaan, kahvilaan, teatteriin tai mihin Miska nyt hänet veisikin. Mihinkähän he menisivät? Aada mietti ja häntä alkoi jännittää, mutta hyvällä tavalla. Ennen kello yhtä hän ei osannut tehdä enää mitään järkevää, joten lopulta hän puki takin päälleen ja lähti pihalle. Ei pelkästään siksi, ettei Miskan tarvitsisi odottaa häntä turhaan, mutta myös estääkseen vanhempiensa näkevän kenen seurassa liikkui. Vaikka he tuskin huomasivat mitään, ja toisaalta mitäpä se heille edes kuului, vaikka hän kävisi jonkun muun kuin Anselmin kanssa ulkona.

Hänen vaihdellessaan painoa jalalta toiselle, outo auto ajoi pihaan, mutta pian Aada tunnisti Miskan ratin takaa. Musta Volvo, tyttö pani merkille, ei uusi, mutta ei kovin vanhakaan. Miska nousi ratin takaa ja kiersi aukaisemaan hänelle oven. Päivänvalossa poika oli vielä komeampi kuin viime yön hämärässä. Aadan sydän pompahti ylimääräisen kerran.
- Hei, poika tervehti häntä, kun Aada asteli auton viereen.
- Hei, hän vastasi ujosti hymyillen ja istahti autoon.
Autossa oli lämmin ja Aada raotti vähän takkinsa vetoketjua. Radio soi vaimeana taustalla, Miska laittoi vaihteen silmään ja peruutti pois pihasta.
- Mihin me menemme? Aada kysyi malttamattomana, kun auto rullasi hiljaista kotikatua pitkin.
- Citymarkettiin, Miska virnisti.
Aadan ilme varmasti oli valahtanut pettyneeksi, sillä poika lisäsi heti perään: - Ostamaan eväitä.
- No mihin me sen jälkeen menemme?
- Se on vielä salaisuus.
Aada jäi sulattelemaan kuulemaansa. Jonkinlainen eväsretki? Kerta se oli ensimmäinenkin. Sitä ei varmaan lasketa, kuinka Anselmi oli tarjonnut hänelle shampanjaa, mansikoita ja sulaa suklaata hotellihuoneessa viime kesänä.
- Miksi juuri Citymarkettiin?
- Se on matkan varrella.
Koska Miska ei edelleenkään vaikuttanut halukkaalta paljastamaan suunnitelmiaan, päätti Aada vaihtaa kokonaan puheenaihetta.
- Keitä sinä tunsit eilisissä juhlissa?
- En ketään, Miska hymähti. - Mun kaverin kaveri säätää jonkun lukiolaisen kanssa ja siksi me oltiin siellä.
Loppumatkan he käyttivät etsimällä mahdollisia yhteisiä kavereita tai tuttuja, mutta niitä ei löytynyt. Aada huomasi, että tunnelma oli jotenkin vapautuneempi kuin eilen. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta nautti rennosta ilmapiiristä.

Miska otti korin käteensä kaupan aulassa ja antoi Aadan kulkea edeltä porteista.
- Eikö sinun olisi pitänyt ottaa nuo kärryt, että saat varmasti tarpeeksi evästä mukaan? Aada kiusoitteli poikaa.
- Mä yritän hillitä itseni, Miska vastasi silmissään katse, josta Aada ei ollut enää varma minkä suhteen tämä yritti itseään hillitä. Äskeinen rentous vaihtui hetkessä tutuksi sähköksi.
- Äiti muuten huomautti, että leipää voisi jättää muillekin, hän kiiruhti sanomaan, koska pelkäsi jäävänsä taas kiinni katseeseen.
- Kerro pahoittelut multa.
- Minä en oikeastaan kertonut, että kävit meillä, Aada tunnusti.
- Olenko mä sun likainen pikku salaisuus? Miska kuiskasi vihjaavasti, eikä se ainakaan helpottanut Aadan oloa.
Anselmin kuva välähti tytön mielessä, ja hän tajusi Miskan olevan juuri sitä.
- Minä en vain halunnut vastata noin miljoonaan kysymykseen, Aada mutisi ja totesi helpotuksekseen heidän saapuneen jo hedelmäosastolle.

- Kerrohan mikä on hyvää syötävää eväsretkelle? Miska sanoi ympärilleen katsellen.
- En minä tiedä, en ole koskaan ollut piknikillä, Aada vastasi.
- En muuten minäkään, mutta mä ajattelin, että sä tiedät koska olet nainen.
- En niin nainen, Aada tuhahti.
- Mitäs niillä on aina telkkarissa? Miska alkoi pohtia. - Mitään koria tai punaruudullista vilttiä mulla ei ainakaan ole. Patonkia tietysti, mutta etsitään nyt ensin jotain täältä hevi-osastolta.
- Viinirypäleitä? Aada ehdotti.
- Joo, hyvin keksitty, ei susta suotta ole tulossa lääkäri, Miska sanoi ihailevasti ja Aada tönäisi häntä kevyesti käsivarteen.
Ensimmäisenä korin pohjalle siis otettiin rasia vihreitä viinirypäleitä, ja Aadan toivomuksesta satsumia. Seuraavaksi mukaan mukaan tarttui ilmakuivattua kinkkua, valkohomejuustoa ja pippurituorejuustoa, palvelutiskiltä feta- ja kanasalaattia ja paahtopaistia, leipäosastolta patonkia ja houkuttelevan tuoksuista tuoretta juusto-oliivileipää. Kierroksen jatkuessa kori täydentyi pähkinöillä, perunalastuilla, suolakekseillä, irtokarkeilla ja suklaalla. Juomaksi Aada valitsi vichyä ja Miska kokista. Retkieväiden lisäksi vielä serviettejä, mukeja, kertakäyttölautasia ja ruokailuvälineet.

Aadasta oli hauskaa kierrellä kauppaa pojan kanssa, jokainen minuutti sai hänet tuntemaan itsensä entistä vapautuneemmaksi Miskan seurassa ja hänen oli helppo nauraa ja kiusoitella tätä. Eikä huonolta tuntunut yhtään ne muiden naisten ihailevat katseet, joita Miska sai osakseen, mutta joita tämä ei näyttänyt edes huomaavaan.  Ja sen jälkeen Aadaan mulkaistu kateellinen silmäys sai hänen hymynsä levenemään entisestään.

Aada katsoi kukkuroillaan olevaa koria.
- Luuletko, että nämä jo riittäisivät
- Kyllä varmaan. Minulle. Mitä sä meinasit syödä?
- Heh, heh, Kyllä minä puoleni pidän, Aada vannoi ja suuntasi kassalle.
Miska sekä purki, maksoi että pakkasi ostokset, vaikka Aada yritti tarjota apuaan.
- Jonokin liikkuisi paljon nopeammin, kun minä saisin auttaa, Aada yritti perustella.
- Mikäs kiire tässä on valmiissa maailmassa, Miska vain tuumi ja kääntyi niin, ettei Aada päässyt vahingossakaan nostamaan edes serviettipakettia pois korista.
Ulkona aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, ja Aada ehti hetken harmitella, ettei ollut huomannut ottaa aurinkolaseja mukaan. Ostoskasseista huolimatta Miska aukaisi ensin oven Aadalle. Tyttöä hymyilytti sisäisesti. Oli outoa, että Miska oli tuollainen herrasmies, ulkomuodon perusteella sitä ei ainakaan olisi voinut päätellä. Aadan oli helppo kuvitella, että kymmenen vuoden päästä Miska voisi esittää sen seksikkään pahiksen pääroolin missä tahansa toimintaelokuvassa.
- Joko sinä nyt olet valmis paljastamaan mihin me olemme menossa? Aada kysyi kun Miska ohjasi auton ulos parkkipaikalta.
- Odota vielä 20 minuuttia.
Siihen Aadan oli tyytyminen, ja ajomatkan he käyttivät musiikkimakujensa vertailuun. Aada tunnusti kuuntelevansa sujuvasti kaikkea mitä tuli radion suosituimmilta kanavilta, Miska vannoi rockin nimeen. Poika ihmetteli suuresti, kun Aada tunnusti, ettei koskaan ollut millään livekeikalla.
- Ihan oikeasti? Älä valehtele! Esimerkiksi Muse viime kesänä Olympiastadionilla… Siinä oli sellainen kokemus, että mä en voi käsittää kuinka joku voi elää elämäänsä ilman sitä, Miska selitti päätään puistellen.
- Mikä siitä sitten tekee niin hienon? Aada ihmetteli ihan oikeasti.
- Musiikki tai se kuinka se lyö koko sun kropan lävitse, kuinka kymmenettuhannet ihmiset ovat yhtä parin tunnin ajan, kuinka bändi soittaa saumattomasti ja johtaa kuulijat täysin uusiin sfääreihin. Kuinka sä vain tunnet olevasi niin elossa, Miska maalaili.
Aada nyökytteli ymmärtäväisenä, vaikka ei vieläkään oikein ymmärtänyt. 

Hän oli jälleen keskittynyt niin tarkkailemaan Miskaa, ettei huomannut kun tämä alkoi hiljentää vauhtia. Vasta kun hän sammutti auton, Aada vilkaisi ympärilleen.
- Missä me olemme?
- Mä toin sut bongaamaan lentokoneita, Miska hymyili. Aada tajusi tämän ilmeestä, että tätä jännitti kuinka hän suhtautuisi asiaan.
- No, tätä minä en ainakaan ole ennen tehnyt.
He olivat pienen mäen päällä ja edessä avautui laaja aukea kiitoteineen ja heitä vastapäätä oli lentokenttärakennukset. Muutama pienkone seisoi rakennusten edessä, mutta mitään muuta liikennettä ei näkynyt.
- Finnairin Airbus A320 laskeutuu 45 minuutin kuluttua, Miska sanoi ja kuulosti lapselta jouluaattona.
- Siis lentokoneet ovat sinun juttusi? Aada kysyi.
- Niin. Tai oikeastaan ei. Musta tuntuu, että olen aina halunnut lentäjäksi, mutta sitten selvisikin, että mä olen värisokea ja se haave meni sitten siinä, Miska sanoi.
Äänestä kuului menettämisen tuska, ja Aadalle valkeni, miksi Miska oli eilen vaikuttanut niin ymmärtäväiseltä, kun hän oli kertonut tennisuran lopettamisesta. He molemmat olivat joutuneet luopumaan jostakin tärkeästä.
- Minä olen pahoillani, hän kuiskasi.
- Kiitti. Mä olen tässä armeijan jälkeen pohtinut, että mitä sitä sitten tekisi. Haluanko ammattia muuten lentokoneiden parista. Joku mekaanikko tai lennonjohtaja tai… Sattuuko se liikaa olla niin lähellä sitä unelmien ammattia vai olisiko se kuitenkin ihan kelvollista. Saisi jotenkin olla osallisena tätä alaa, Miska kohautti harteitaan.
- Eihän tämä ole sama, mutta minä en ainakaan pystyisi olemaan enää mukana kilpatenniksen parissa, esimerkiksi tuomarina tai valmentajana. Tuntuisi liian raastavalta.
Miska katsoi häneen surullisena:
- Tuota mä just pelkään. Mutta onhan mulla aikaa vielä miettiä.

Aada aisti alakuloisen tunnelman ja päätti vaihtaa puheenaihetta.
- Miltä se värisokeus tuntuu? Miten sinä pärjäät liikennevaloissa?
- Ei se miltään tunnu, sehän on mulle normaalia. Ja kyllä minä liikennevalot erotan. Tiedätkö ne Ishiharan taulut? Ne joissa on erivärisiä pieniä palloja ja esimerkiksi punaisia palloja on taustalla ja vihreistä palloista muodostuu siihen joku numero. Niissä mulla ne ongelmat ilmenee ja ne just on ne jotka merkkaa.
- Ai, minä luulin, että sinulle vihreä ja punainen eivät näy ollenkaan. Että…, Aada vilkaisi ympärilleen ja etsi jotain punaista tai vihreää. - tuo metsä on sinulle harmaa.
- Metsä on vihreä, mutta sitten jos siellä olisi siellä täällä pieniä punaisia juttuja, niin niitä en välttämättä erottaisi.
- Mielenkiintoista.
- Niin kai. Ja sun huulet on muuten punaiset, Miska sanoi. - Nyt vähän myös posket, hän lisäsi hetken kuluttua, kun Aada ei pystynyt sanomaan mitään.
Auto alkoi yhtäkkiä tuntua kovin ahtaalta. Ei Miska vielä siellä marketin pihassa ollut istunut noin lähellä, tyttö mietti pulssi kiihkeästi tykyttäen. Hän alkoi olla todella heikoilla jäillä, muttei siltikään ollut halukas palaamaan yhtään taaksepäin.

- Syömmekö me täällä?
- Niin mä olin ajatellut, pihalla voi olla vähän turhan viileää, Miska sanoi asiallisesti ja kurotti ottamaan eväät takapenkiltä. - Millä aloitetaan?
Leipiä ja salaattia seurasi juusto, keksit ja kinkku, pähkinät ja sipsit. Jälkiruuaksi oli suklaata ja hedelmiä. Aada pääsi jälleen ihmettelemään Miskan ruokahalua. Keskustelu oli mukavan kevyttä, mutta sen välissä vaihdetut katseet välillä pelottavan painavia.

- Mikä oli sun eka ulkomaanmatka?
- Ensimmäinen minkä muistan, oli äidin ystävän häät Ranskassa. Sellainen pieni kaupunki Pariisista itään, kävimme samalla myös Pariisissa. Olin melkein viiden vanha. Entä sinulla?
- Perheen kanssa Tukholmaan, saatiin porttikielto pallomereen, kun otettiin veljen kanssa siellä matsia yhden ärsyttävän ruotsalaisen räkänokan kanssa, Miska virnisteli.
- Jotenkin en ole yhtään yllättynyt.
Miska vilkaisi kännykkäänsä ja sanoi: 
- Hei, lähdetään hetkeksi pihalle, kohta sen Finskin pitäisi sieltä tulla.
- Mistä sinä sen tiedät?
- Mulla on tässä tällainen appsi mikä näyttää reaaliajassa lentokoneet, jos niissä on ADS-B-transponderi. Ja tämän mukaan se meidän kone on enää kahdessa kilometrissä, Miska selitti ja näytti kännykkäänsä hänelle.
Aada ymmärsi hyvin vähän siitä mitä poika sanoi ja näki ruudulla vain keltaisen lentokoneen ja jotain lukuja. 

Miskaa seuraten hän nousi ylös autosta ja värähti, kun kylmä ilma iski vasten kasvoja. Miska oli astellut pari askelta edemmäksi auton keulasta ja Aada pysähtyi hänen viereensä.
- Ja sieltä se tulee, poika sanoi osoittaen samalla vasemmalle.
Aada näki lähestyvän lentokoneen, mutta suuremman vaikutuksen häneen teki Miskan ilme. Se oli niin täynnä innostusta ja ihailua, silmät sinivalkoisiin siipiin naulattuina tämä seurasi laskeutumista. Aada vain kuuli eikä nähnyt koneen pyörien ottavan kontaktin maahan ja siitä alkanutta jarrutusta.
- Nätti alastulo, Miska nyökkäsi hyväksyvästi, kun kone jo rullasi hitaasti kohti kenttärakennusta.
Aada ei saanut sanotuksi mitään, hän vain laski kätensä Miskan käsivarrelle. Poika katsahti yllättyneenä heidän käsiään.
- Mitä nyt?
- Minä vain tajusin vasta nyt kuinka iso juttu tämä sinulle on, Aada sanoi hiljaisella äänellä ja nyökkäsi päällään kohti kiitotietä.
Haikea hymy nousi Miskan kasvoille.
- Niin, poika katseli kaukaisuuteen mitään sanomatta, eikä Aada voinut irrottaa kättään tämän käsivarrelta. Hän olisi halunnut lohduttaa Miskaa vielä enemmän, mutta tuskin mikään tässä maailmassa olisi saanut hänet unohtamaan haaveensa.

- Meillä taitaa olla vielä syömistä, hän sanoi hetken kuluttua pirteällä äänellä. Aada arvasi, että tämä teeskenteli.
- Vieläkö sinuun mahtuu? tyttö naurahti ja lähti leikkiin mukaan.
- Katso ja ihmettele.
Miska aukaisi ensin hänelle oven, Aada alkoi jo tottua tähän prinsessakohteluun. Miskan kierrettyä istumaan omalle puolelleen, Aadan puhelin soi. Hän kaivoi sen laukustaan, mutta pisti sen välittömästi takaisin, kun näki Anselmin nimen ruudulla. Pirinä jatkui kiusallisen vaativana lattialla, eikä Aada oikein tiennyt miten päin olisi ollut.
- Siinäpäs on sinnikäs soittaja, Miska tuumasi, kun kännykkä alkoi pian soida uudelleen.
Aada tyytyi vain nyökkäämään. Anselmi oli tottunut, että hän vastasi välittömästi, jos ei ollut treeneissä. Hermostunein sormin hän kaivoi puhelimen uudelleen esiin ja kirjoitti poikaystävälleen viestin, jossa lupasi soittaa heti kun pystyisi. Aada tuijotti jaloissaan lojuvaa laukkuaan ja todellisuus alkoi valjeta hänelle. Hän oli viettämässä aikaansa toisen pojan kanssa salaa poikaystävältään. Tämä olisi ensimmäinen salaisuus minkä hän pimitti Anselmilta. Oliko tämä jo pettämistä vai missä sen raja menisi? Ja aikoiko hän edes mennä rajan yli? Tai edes lähelle sitä? Pelottavaa oli, että hän ei ihan oikeasti tiennyt, vaan piti kaikkea mahdollisena.
Hän vilkaisi Miskaa, joka valikoi juuri pussista parhaita irtokarkkeja.
- Mitä?
- Ei mitään, Aada sanoi ja katsoi ulos. Harmaita pilviä oli ilmestynyt taivaanrantaan, Aadan mieliala alkoi olla samanvärinen. Se mikä oli vielä hetki sitten ollut uutta, jännittävää ja kiehtovaa oli Anselmin puhelun myötä muuttunut painostavaksi ja vääräksi.
- Sun pitää maistaa tällaista, se piristää, Miska sanoi ja ojensi hänelle vaaleanpunaista kirahvin muotoista karkkia.
- Minä luulen, että siihen ei yksi karkki riitä, Aada hymähti.
- Mutta sillä on hyvä aloittaa, mulla on muitakin konsteja.
Miskan silmien pilke sai Aadan värähtämään. Tässä juuri se ongelma piili. Kyllähän hän voisi moralisoida ja jeesustella omaa käytöstään, mutta heti kun hän erehtyi katsomaan Miskaa, saati että tämä katsoi häntä, hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat.
- Mitähän ne ovat?
- Syö se karkkisi niin katsotaan sitten.
Tottelevaisesti Aada pisti karkin suuhunsa, eikä voinut mitään mieleen nousseelle vertaukselle Eevasta ja omenasta. Aada tosin oli varma, että tämä kielletty hedelmä veisi hänet paratiisiin eikä pois sieltä.

- Parempi? Miska kysyi hetken kuluttua. Aada kohautti hartioitaan, edelleen tunteiden ristiaallokossa kelluen.
- Mitä lehmä sanoi, kun varas meni navettaan?
Terävästi Aada käännähti Miskan suuntaan. Hänen ilmeensä oli varmasti täydellisen ällistynyt, koska Miska vastasi itselleen naurua äänessä:
- Seis tai ammun.
Miska repesi kunnolla nauruun ja Aadan oli pakko yhtyä ilonpitoon.
- En olisi arvannut, että ne sinun konstisi olisivat huonot puujalkavitsit.
- Toi oli kuule hyvä puujalka. Ja sainhan mä sut nauramaan.
- No se on kyllä myönnettävä. Mutta se johtui enemmän sinusta kuin tuosta jutusta.
- Mitä sä sitten odotit? Miska kysyi. Kasvot taas täysin vakavina. Katse tiiviisti Aadan silmissä. Nauru kuoli tytön kurkkuun, tuntui, ettei enää saanut kunnolla henkeäkään. Hermostuneena hän nuolaisi huuliaan, mutta tajusi sen heti virheeksi, kun Miskan katse siirtyi polttamaan hänen suutaan.
- En mitään, hän kuiskasi ja yritti räpiköidä hetkestä eroon.
- Oletko varma? Miskan ääni kuulosti jotenkin paksummalta, kuin hän yrittäisi hillitä itseään.
- En, Aada sanoi. Eikä oikeasti tiennyt enää mistään mitään.
Eikä muuta tarvittu. Miska nojasi lähemmäksi, Aada tuli vähän vastaan, ja silmät suljettuina hän otti Miskan huulet omiaan vasten.

Ei Aada tästä ollut uskaltanut kunnolla edes haaveilla, mikä olisikin ollut turhaa, sillä mikään haavekuva ei olisi voinut yltää todellisuuden tasolle. Miska sai hänet tuntemaan kuin häntä ei olisi ikinä ennen suudeltukaan. Aada nosti toisen kätensä pojan lämpimälle niskalle ja veti tätä vielä lähemmäksi. Miskan kädet liukuivat edestakaisin hänen selällään.

Myöhemmin autoon laskeutui vaivautunut hiljaisuus, eikä Aada tiennyt mitä olisi tehnyt, paitsi haluta äskeisen toistuvan.
- Mä… Miska aloitti, mutta Aada keskeytti hänet tylysti suudelmalla. Hän oli koko ikänsä seurannut vain järkeään, ja tehnyt vain mikä oli oikein, mutta nyt kaikesta vääryydestä huolimatta, hän ei halunnut tämän hetken loppuvan. Onneksi Miska oli asiassa mukana ja Aada ei edes tajunnut kuinka hän oli melkein pojan sylissä, kuinka ikkunat alkoivat hiljalleen huurtua ja ulkona päivä hämärtyä.
- Aada, Miska kuiskasi äänellä, joka sai tytön vatsanpohjan muljahtamaan uudelleen ympäri. Hellästi Miska pyyhkäisi hänen hiuksensa korvan taa ja jäi silittämään kasvojen pehmeää ihoa. Aada tuijotti hiljaisena takaisin pojan silmiin, tuntui, ettei hengitys kulkenut vieläkään kunnolla. Eikä hänen tuntemansa lataus voinut olla tästä maailmasta. Ihmetellen hän kosketti Miskan alahuulta, se tuntui säteilevän. Pojan silmissä välähti ja Aada löysi itsensä jälleen suu vasten Miskan suuta.

- Jos sä nyt palaat omalle paikallesi ja lupaat pysyä siellä, niin me voidaan päästä täältä poiskin, Miska sanoi anovana.
- Mitä jos minä haluan jäädä tänne, Aada naurahti, vain puoliksi leikillään.
- Ai että käydään ostamassa lisää ruokaa ja leiriydytään takapenkille talveksi? Ollaan siellä kuin karhut talvipesässä, Miska vitsaili.
Aada vilkaisi takapenkkiä ja mietti kuinka mukavaa siellä olisi olla. Ahdasta, mutta saisipahan kunnolla käpertyä Miskaa vasten. Miska käynnisti auton ja Aada laittoi turvavyön kiinni. Taitavasti hän käänsi ahtaassa paikassa ympäri ja lähti ajamaan kohti isompaa tietä. Aada alkoi tuntea kuinka ahdistus ja syyllisyys alkoivat jälleen saavuttaa häntä. Niitä tunteita Aada halusi väistellä vielä hetken ja sanoi Miskalle:
- Minulla oli mukavaa, vaikka muuta oletin.
- Kiva kuulla, mäkään en ollut ihan varma, toimisiko tällainen sulle.
- Mutta muille on toiminut, Aada naurahti kireästi ja yritti torjua mustasukkaisuutta. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Miskalla olisi ollut muita, paljon muita, tyttöjä, ja varmasti tämä ”lentokoneiden katselu”, oli tehonnut muihin yhtä hyvin kuin häneen.
- Sä olit itse asiassa ensimmäinen jonka vein tuonne, Miska sanoi ja tuijotti tiukasti tietä. Aadan mielikuvat hävisivät tunnustuksen myötä ja uteliaana hän kääntyi katsomaan Miskaa kunnolla.
- Ihanko totta?
Miska vain nyökkäsi vastaukseksi ja näytti siltä, ettei olisi halunnut asiasta puhua enempää, mutta Aada halusi tietää enemmän.
- Miksi sitten minä?
Aika pitkään näytti siltä, ettei hän saisi mitään vastausta kysymykselleen. Viimein Miska vilkaisi häntä, käänsi jälleen päänsä eteenpäin ja tunnusti lähes kuulumattomalla äänellä:
- Koska sä olet spesiaalitapaus. Ja toi on mulle ihan liian henkilökohtaista, enkä halua sitä kelle tahansa näyttää tai kertoa niistä haaveista.
Vaarallinen lämpö ja pehmeys täyttivät Aadan sydämen. Miskakin tunsi samoin, tämä heidän välillään alkanut ei ollut jokapäiväistä. Aada ei löytänyt enempää sanoja, vaan laski kätensä Miskan vaihdekeppiä pitelevän kepin päälle. Miska vilkaisi hänen kättään hymyn karehtiessa suupielessä.

Lopun matkasta Aada ihmetteli kuinka hiljaisuus saattoi olla niin äänekästä. Sanaakaan ei sanottu, mutta hitaat katseet ja puolittaiset hymyt olivat niitäkin tehokkaampia.

Aada irrotti turvavyönsä heti kun Miska ajoi pihaportista sisään, hän olisi joka solullaan halunnut suudella Miskaa hyvästiksi, mutta ei uskaltanut ottaa sitä riskiä isojen ikkunoiden edessä, joista isä tai äiti olisivat helposti voineet nähdä heidät. Toinen käsi ovenkahvalla hän kääntyi Miskan puoleen.
- Kiitos.
- Otetaanko joskus uusiksi? Miska kysyi varovasti.
Aada hymyili ja nyökkäsi, täynnä onnea.
- Huomenna?
Miskan kysymys sai Aadan purskahtamaan nauruun.
- Mitä?
- Sinä vain kuulostat niin ihanan innokkaalta.
- Sulla ei ole aavistustakaan kuinka innokas mä olen, Miska sanoi pehmeästi ja tuijotti Aadaa avoimen halukkaana.
Lämpö ja pehmeys siirtyivät Aadan sydämestä sekä alemmas että ylemmäs. Posket liekehtien hän avasi oven.
- Soita minulle, hän henkäisi ja ponkaisi autosta ulos kuin se olisi ollut tulessa. Ja oikeastaan se olikin.
- Siitä voit olla varma.
Auton oven paukahdus katkaisi pehmeän hyrisevän naurun, joka sai Aadan haluamaan palata takaisin autoon ja pyytää Miskaa ajamaan ihan mihin vain, missä he voisivat olla kahden.

Aada kiiruhti sisään ja jäi tasaamaan hengitystään eteisen seinään nojaten. Saatuaan itsensä jotenkuten kasaan, hän heitti kengät jalastaan ja huikkasi tervehdyksensä, kukaan ei vastannut. Takkia riisuessaan hän muisti viimein hylkäämänsä kännykän ja kaivoi valkoisen puhelimen esiin. Äidiltä oli tullut viesti, jossa hän ilmoitti heidän olevan galleriassa tutustumassa uuteen näyttelyyn. Anselmi taas pyysi viestissään soittamaan heti kun hän pystyisi. Aada tunki puhelimen takaisin laukkuunsa, ei halunnut vielä irrottautui äskeisen tapaamisen jättämästä hyvänolontunteesta.

Peilin edessä hän joutui katsomaan itseään toisenkin kerran: silmät säihkyivät, posket ja huulet olivat edelleen punaiset ja jotenkin itsepintainen hymy pyrki koko ajan kasvoille. Hän muisteli mitä Miska oli sanonut Musen keikasta: löi koko vartalon lävitse, vei uusiin sfääreihin ja sai tuntemaan olevansa todella elossa. Juuri siltä oli Miskan kanssa suuteleminen tuntunut. Jossain vaiheessa se mikä oli alkanut Miskan huomion hakuna ja jatkunut kevyenä flirttinä olikin vaihtunut oikeaan ihastumiseen. Hänellä oli jo nyt ikävä Miskaa, tämän kiusoittelevia sanoja, yksinoikeudella kerrottuja haaveita, lujaa kosketusta ja kuumia suudelmia.
- Minä taidan olla pulassa, hän totesi peilikuvalleen, mutta ei ollut tippaakaan peloissaan.

Aikansa vetkuteltuaan hän viimein tarttui puhelimeen ja valitsi Anselmin numeron. Poika vastasi jo toisen soiton jälkeen.
- Moi muru, missä sä olit?
Anselmin viaton kysymys sai välittömästi Aadan verenpaineen kohoamaan, millä oikeudella tämä tenttasi hänen menojaan, kun herra itse oli ollut ties missä eilisestä lähtien.
- Olin Venlan kanssa kirjastossa tekemässä historian tutkielmaa, valhe karkasi hänen huuliltaan pelottavan helposti.
- Siitä tulee varmaan kymppi, kun noin kauan meni, Anselmi vastasi ja Aada saattoi kuulla tämän äänestä happamuuden.
- Aihe on sen verran laaja ja aineistoa paljon, Aada vain totesi ykskantaan.
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Anselmi rikkoi sen ensimmäisenä:
- Oletko sä mulle vihainen?
- Miksi olisin?
- Eli olet. Sori, sori, mutta se eilinen oli tärkeä.
Tärkeämpi kuin minä, Aada ajatteli. Taustalla Anselmi selvitti illan kulkua ja vakuutteli, että hänellä oli ollut ikävä Aadaa. Tyttö antoi puheen valua korvasta korvaan kuin vesi hanhen selästä. Missä vaiheessa hänestä olit tullut näin välinpitämätön? Varmaan jossain siellä Miskan pussailujen välissä, omatunto napautti terävästi.
- Milloin me voimme nähdä? Aada kysyi, kun linjan toisessa päässä tuli hiljaista. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitkä Anselmin viimeisimmät lauseet olivat olleet. Toivottavasti ei mitään kovin tärkeätä.
- Justhan mä sanoin, että huomenna on peli Kuopiossa ja sitten… Anselmi alkoi selittää ensi viikon ohjelmaa, ja Aada tajusi huokaisten, että yhteistä aikaa oli jälleen hankala löytää.
- Mä voisin keskiviikkona yrittää tulla käymään, Anselmi tarjosi.
- Hienoa, Aada sanoi ja kuuli itsekin, kuinka hänen äänensä ei kuvastanut tippaakaan sanan tunnetta.
- No, soitellaan tässä ja muista, että mä rakastan sua ja mulla on ikävä ja korvaan kyllä kaiken kun nähdään.
- Soitellaan, ja minäkin… Aada vaikeni hetkeksi. Ennen niin helposti tullut “rakastan sinua” jäi johonkin kurkun perukoille. - Ikävoin sinua.
Sen hän sentään sai sanottua. Linjalta alkoi kuulua tuuttaus, itseään inhoten Aada sysäsi puhelimen pöydälle ja heittäytyi sängylleen. Valkoista kattoa tuijottaen hän alkoi järjestellä ajatuksiaan. Anselmi oli hänen ensirakkautensa ja se tärkein ihminen maailmassa. Tuo fakta ei kuitenkaan viilentänyt hänen tunteitaan vähääkään Miskaa kohtaan. Oliko se pelkkää himoa? Anselmikin oli hyvä suutelija, mutta ei sellaista kipinää ja kiihkoa heidän välillään ollut mitä hän oli Miskan kanssa kokenut. Ja voi hyvänen aika kuinka paljon se häntä houkuttelikaan. Hän kuvitteli Miskan viereensä sängylle, kuinka tämä suutelisi hänen mielensä sumeaksi, kierähtäisi hänen päälleen ja veisi käden… Seis, seis, Aada keskeytti alkaneen fantasian ja kääntyi turhautuneena kyljelleen. Mitä ihmettä hän tekisi? Pitäisikö hänen vain unohtaa Miska? Ajatus tuntui tämän päivän jälkeen yhtä mahdottomalta kuin lääkiksen vaihtaminen Siwan kassan pestiin. Jättää Anselmi? Olisi typerää heittää näin pian syrjään lähes vuoden kestänyt suhde, joka vielä eiliseen asti oli ollut kaikkea sitä mitä Aada halusi. Olisiko hänestä pyörittämään kahta poikaa yhtä aikaa? Jatkaa Anselmin kanssa kuin tähänkin asti ja samalla ottaa selvää miksi Miska vaikutti häneen niin voimakkaasti, ja joskus hamassa tulevaisuudessa tehdä valinta. Olisiko se nyt niin väärin? Kyllä hän tiesi oikean vastauksen, mutta ei halunnut vielä luopua kummastakaan. Se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Osa 4 

2 kommenttia:

  1. Voi että, rakastan lukea sun tarinoita! :) Sillon kun ensimmäistä kertaa tänne blogiin eksyin ahmin sun koko tuotannon saman päivän aikana, ja kun Tunne edellä tuntemattomaan oli julkaisuvaiheessa mun piti aina muutaman kerran viikossa käydä tarkistamassa joko olis jatkoa, ja aina kun sitä oli, niin piti hetki fiilistellä ja hykerrellä tyytyväisenä ennen sopivaan lukupaikkaan käpertymistä ja tarinaan uppoutumista :D Ja sama juttu taas, oon jo ihan koukussa tähän uuteen tarinaan :') Tää ei tosiaan ollu sitä sun kaipaamaa rakentavaa palautetta mutta mulle tuli pakottava tarve päästä avautumaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et uskokaan kuinka hyvälle tuulelle tulin tästä viestistä. Voi että :')

      Poista