Aada sammutti hiustenkuivaajan, harjasi hiuksensa vielä
kerran läpi ja pyöräytti ne nutturalle. Hän oli halunnut käydä aamulenkin
jälkeen vielä pikaisesti suihkussa ennen kuin suuntaisi keskustaan jouluostoksille.
Aada nappasi sängyltä laukun mukaansa ja säntäsi eteiseen laittamaan kenkiä
jalkaan. Kelloa vilkaisten hän lähti kävelemään ravakasti kohti bussipysäkkiä,
oli siinä ja siinä ehtisikö hän. Mutta hän oli oppinut nauttimaan kiireestä,
kun oli koko ajan tekemistä tai menossa, ei ehtinyt ajattelemaan.
Aada oli puoli kurssia muita edelle jokaisessa aineessa, hän
oli varannut muutaman ylimääräisen pelivuoron, pohti uuden harrastuksen
aloittamista ja vähän jopa harmitteli kilpatenniksestä luopumista. Oi niitä
aikoja, kun oli aamulla lähtenyt kotoa ennen kahdeksaa ja palannut joskus
illalla seitsemän jälkeen, tehnyt läksyt ja kaatunut sänkyyn kymmenen maissa.
Viimeisen parin viikon aikana juuri se hetki ennen nukahtamista oli päivän
pahin. Ei ollut mitään tekemistä, kuulemista tai katsomista, oli vain pimeys ja
ajatukset…
Aada ehti seisoa paikoillaan tuskin puolta minuuttia, kun
linja-auto ilmestyi mutkan takaa näkyviin. Hän heilautti kättään ja nousi
kyytiin. Aada istui puolivälin tienoille ja kaivoi laukustaan esiin kännykän ja
kuulokkeet. Uutena asiana hän oli myös löytänyt kännykkäpelien viehätyksen.
Bussimatkat menivät nykyään yhdessä hujauksessa, kun kuunteli musiikkia ja
mietti miten päin käännellä värikkäitä karkkeja ruudulla. Mikä tärkeintä:
peliin ja musiikkiin keskittyessä ajatukset eivät päässeet karkuteille.
Bussi pysähtyi torin reunaan ja Aada astui mummojen
vanavedessä ulos. Sää ei ollut lähelläkään jouluista, ja mikäli meteorologeja
oli uskominen, ei valkoista ollut luvassa kuin vasta tammikuussa. Ihmisiä oli
silti tungokseen asti liikenteessä, olihan viimeistä edellinen viikonloppu
ennen joulua. He olivat sopineet Venlan kanssa tapaavansa H&M:n edessä, ja
he tulivatkin paikalle lähes yhtä aikaa. Tytöt siirtyivät pikaisten
tervehdysten jälkeen sisälle ostoskeskuksen lämpöön. Aadan lahjalista oli
lyhyt: äiti, isä, mummo, pappa, tennisvalmentaja ja Venla. Hänellä ei tosin
ollut aavistustakaan mitä kellekin ostaa, mutta sekin tarkoitti vain moneksi
tunniksi tekemistä.
Venla pulputti iloisena omia kuulumisiaan. Hän oli päässyt
käymään Tonin kanssa jo kahvilla ja oli asiasta valtavan innostunut. Aadaa
vähän vihlaisi kuulla toisen onnesta, mutta ei hän sitä näyttänyt, hymyili vain
hieman väkinäisemmin. Ja Venla kyllä ansaitsi onnensa, ehkä hänkin vielä joku
päivä olisi onnellinen. Tai edes tyytyväinen elämäänsä. Hän käänsi mietteensä
ostoslistaan ennen kuin vajoaisi märehtimään yhtään syvemmälle omia tuntojaan.
Äidille ehkä joku kirja, isälle uusi solmio, mummille… Venla veti hänet hihasta
lelukauppaan, ja Aada löysi pian itsensä vertaamassa eri Lego-pakettien
sopivuutta Venlan pikkuveljelle.
Tunti ja toinenkin kului, kädet täyttyivät ostoskasseista ja
tilien saldot vähenivät. Tytöt istuivat kahvilaan tankkaamaan loppurutistusta
varten kahvia ja sämpylää. Mukien tyhjennyttyä Venla lähti käymään vessassa, ja
Aada luovutti pöydän seuraaville täpötäydessä kahvilassa. Hän seisoskeli
käytävällä vessan ovien edessä ja seurasi hajamielisesti ihmisvilinää. Hajamielisyys
karisi hetkessä, kaikki muutkin katosivat näkyvistä, kun hänen katseensa osui
Miskaan. Poika seisoi vaatekaupan oven vieressä, ehkä viiden metrin päässä
hänestä. Miska näytti samalta kuin ennenkin, tämän vaikutus Aadaan oli edelleen
sama. Hän nosti katseensa puhelimestaan ja kohtasi Aadan silmät. Miska ei
tervehtinyt tai hymyillyt, mutta ei tämä ainakaan kääntänyt katsettaan.
Aika venyi, katsekontakti pysyi. Aadan rintaa kivisti. Hän
oli luullut tunteneensa ikävää, kun Anselmi oli ollut pelimatkoilla. Viime
viikot olivat osoittaneet, että hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään ikävästä.
Eikä mistään muustakaan, mutta katumisesta hän oli oppinut ihan liikaakin.
Yhteys raukesi, kun joku tyttö tuli ja kosketti Miskan
hihaa. Aadan katse seurasi Miskan katsetta tyttöön. Hän huomasi korkeat
poskipäät, leveän hymyn ja tummat hiukset, jotka oli vedetty tiukalle
poninhännälle, eikä kestänyt enempää. Hän ryntäsi ensimmäisestä näkemästään
ovesta sisään. Aada huomasi tulleensa lemmikkieläintarvikekauppaan, sillä ei
ollut väliä, kunhan vain oli päässyt pois näkyvistä.
Ikkuna houkutti häntä magneetin lailla. Varovasti Aada
hivuttautui sen ääreen. Ei se helppoa olisi, mutta hänen täytyisi saada nähdä
Miska tämän uuden kanssa. Saada varmistus, että Miska oli siirtynyt eteenpäin,
ja hän voisi unohtaa haikailunsa pojan perään. Tai ainakin yrittää unohtaa.
Aada tarkkaili ohikulkevia shoppailijoita, yritti nähdä
Miskan. Oliko tämä sittenkin lähtenyt toiseen suuntaan? Ehkä Miskalla ei ollut
mitään halua nähdä häntä yhtään lähempää. Tai se ei edes ollut mikään ehkä,
vaan hyvin todennäköistä. Aada meni vielä likemmäksi ikkunaa. Työnsi päänsä
kissan raapimispuiden välistä, että pääsi mahdollisimman hyvin näkemään
vasemmalle, minne Miska oli jäänyt.
- Hei Aada, tuttu ääni kuului hiljaisena hänen takaansa.
Aada sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. Mutta kun maa ei
auennut hänen allaan, meteoriitti pudonnut päähän tai salama iskenyt, hän
joutui kääntymään nolostuneena ympäri ja kohtaamaan Miskan.
- Ai hei, hän sanoi.
Tavoitteli ääneensä normaaliutta. Aivan kuin hänen joka
lauantainen tapansa oli olla nenä kiinni eläinkaupan ikkunassa.
- Oletko sä ostanut kissan?
Aada vilkaisi kissojen raapimispuita ja kiipeilytelineitä.
Pojan ääni ei paljastanut mitään, eikä tämän kasvojen ilme. Kysymys oli
esitetty ihan tavallisella äänellä, silmissä ei näkynyt pilkettä, eikä Miska
edes vaikuttanut hirveän kiinnostuneelta asiasta. Aada nielaisi, hänen pitäisi
keksiä selitys. Ihan mitä tahansa, ettei Miska pääsisi selville, että hän oli
vakoillut tätä.
- Ei kun olen etsimässä joululahjaa minun mummoni kissalle.
- Minkä niminen kissa?
Aada kurtisti kulmiaan, vilkaisi ympärilleen ja vastasi
pikaisesti:
- Mirri.
Miska vilkaisi myös ympärilleen, virkkoi sitten edelleen
masentavan tasaisella äänellä:
- Ja sun papalla on varmaan koira, jonka nimi on Musti.
- Jotain sellaista, Aada mutisi posket punaisina.
Yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan kaupan vihreitä
nimikylttejä. Aada oli kuvitellut kymmeniä eri versioita siitä mitä tapahtuisi,
jos hän vielä joskus olisi nähnyt Miskan. Kaikissa niissä hän oli ollut
sanavalmis, hauska ja hurmaava, nyt hän tunsi itsensä King Kongiksi
päivälliskutsuilla.
- No, miten sä olet voinut? Miska kysyi pitkittyneen
hiljaisuuden jälkeen.
Aada vilkaisi Miskaa yllättyneenä, mutta tämä näytti
edelleen kivestä veistetyltä.
- En kovin hyvin, hän päätti olla rehellinen.
Tunnustuksen myötä jostain ilmestyi pala hänen kurkkuunsa. Ensimmäistä
kertaa hän oli myöntänyt edes itselleen, että kaikki ei ollut kunnossa.
- Tuliko sulle sittenkin jotain jälkijuttuja siitä, Miska
vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei ollut kuuloetäisyydellä, joten hän jatkoi
lauseen loppuun: - Abortista?
- Ai.
Kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Aada toivoi
uudelleen, että ihan mikä tahansa tulisi korjaamaan hänet pois paikalta. Vaikka
sitten kuolema.
- Ai, hän aloitti uudelleen: - Ei siitä tullut mitään, kaikki
kunnossa.
- No hyvä, sen mä vain halusin kuulla.
Niinpä tietysti. Kaiken tekemänsä jälkeen kuinka hän saattoi
edes kuvitella, että Miska edelleen olisi kiinnostunut hänestä, missään
muodossa.
- Entä sinä? Aada kysyi hätäisesti, kun Miska oli kääntymässä
pois. – Kuinka sinä olet voinut?
- Tässähän tämä, Miskan toinen suupieli kohosi hymyntapaiseen.
- Niin. Minä näinkin teidät, Aada tunnusti.
- Ketkä meidät?
- Sinut ja sen tytön, Aada sanoi.
Onnittelemaan hän ei sentään pystynyt.
- Se on mun veljen tyttöystävä Anu, joka oli äsken tuossa
käytävällä.
- Ai.
Jos hän sanoisi vielä yhdenkin kerran ”ai”, hän potkaisisi
itseään Aada kirosi.
- Minä vain oletin…
Mutta ei jatkanut lausettaan nähdessään Miskan ilmeen
muuttuvan. Välinpitämättömästä melkein vihaiseksi.
- Oletit mitä? tämä kysyi. Äänen lämpötila oli painunut
pakkasen puolelle.
- Että sinä olisit jo siirtynyt eteenpäin, Aada sai
piipitettyä vastaukseksi.
Hänen teki mieli perääntyä muutaman askeleen. Mutta pysyi
paikoillaan, sillä samassa Miskan viha valui pois ja jäljelle jäi pelkkä
alakulo.
- Niin minäkin oletin.
Aadan sydäntä kouraisi. Ei varmasti ollut liian omahyväistä
olettaa, että oli hänen vikansa, että Miska näytti nyt tuolta. Surulliselta ja
lannistuneelta, kaikki vain hänen typerän itsepäisyytensä takia.
- Minä olen pahoillani, hän kuiskasi.
- Mistä?
- Ihan kaikesta.
Miska huokasi syvään, katsoi hetken lattiaa ennen kuin
kysyi:
- Mitä sä nyt tarkoitat?
- En kai minä tiedä oikein itsekään, Aada sai vastatuksi.
Hän katsoi puolestaan hetken kattoon, kun jotain kimalteli
silmäkulmissa.
- Anteeksi ylpeyteni, itsepäisyyteni, äkkipikaisuuteni ja se,
etten edes yrittänyt kuunnella.
Miska työnsi kädet taskuunsa, katsoi häntä mietteliäästi.
Aada hymyili surumielisesti. Hän oli saanut sanotuksi sen minkä oli Miskalle
halunnutkin sanoa. Hän ei odottanut anteeksiantoa, eikä mitään muutakaan.
Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen Miska puristi silmänsä
hetkeksi kiinni ja lausui sitten hitaasti:
- Mä vannoin itselleni, etten ikinä enää tekisi tätä, mutta…
Haluaisitko sä lähteä joskus vaikka kahville, puhuttaisiin asiat selväksi.
- Puhuisimme?
- Jotkut jutut vielä painaa mua, ehkä ne sanottuani pääsisin
viimein eteenpäin.
Aadan hengitys pysähtyi hetkeksi, kuinka lujaa Miskan sanat
satuttivatkaan. Miska halusi eteenpäin, ei häntä. Siitäkin Aada saattoi syyttä
vain itseään. Hän oli ollut idiootti, kun oli torjunut Miskan kerran toisensa
jälkeen. Miksi tämä enää odottaisi? Mutta hän lähtisi kahville, lähtisi ihan
mihin vain, jos saisi vielä hetken Miskan seurassa, vaikka se tekisi kuinka
kipeää.
- Minä ymmärrän
Samassa Aadan puhelin soi, hän vaiensi sen edes katsomatta
kuka soitti. Hän halusi katsoa Miskaa niin kauan kuin se suinkin olisi
mahdollista. Olisi sitten jotain mitä muistella.
- Mikä ilta ensi viikolla?
- Mikä vain käy, Aada vastasi nopeasti.
- Tiistai? Viiden maissa? Vaikka siinä Korvapuustitaivaassa?
- Käy, Aada nyökkäsi.
Hänen kalenterissaan ei olisi mitään tuota tärkeämpää.
- Okei, nähdään sitten siellä, Miska sanoi.
Katsoi häntä vielä kerran tutkivasti ennen kuin kääntyi ja
lähti. Ei sanonut sanaakaan, ei hymyillyt, mutta Miska oli lähdössä hänen
kanssaan kahville, siinä oli ystävällisyyttä ihan tarpeeksi. Kun Miskan selkä
oli hävinnyt näkyvistä, Aada vilkaisi kännykkäänsä. Se oli Venla, joka oli
yrittänyt soittaa. Hän muisti vasta siinä vaiheessa koko Venlan olemassaolon.
Aada tarvitsi vielä hetken yksinäisyyttä, hän tunki puhelimen takaisin
taskuunsa ja mietti äskeistä kohtaamista. Ei hän niin optimisti ollut, että odottaisi
saavansa Miskalta vielä yhden tilaisuuden, mutta hän yrittäisi kaikkensa
vakuuttaakseen Miskan, että hän oli muuttunut.
Edelleen mietteliäänä Aada poistui kaupasta ja näki heti
Venlan, joka päivysti neuvottomana vessan ovien edessä. Venla kiiruhti hänen
luokseen.
- Mihin sä hävisit?
- Anteeksi, minä… Näin yhden vanhan tenniskaverin ja unohduin
vaihtamaan kuulumisia.
- Mä jo pelästyin, että sut on kidnapattu tai jotain.
- Hölmö, Aada hymähti. – Minulta puuttuu vielä se äidin lahja,
entä sinulta?
Venlakaan ei ollut vielä löytänyt kaikkia lahjoja, joten he
lähtivät jatkamaan ostoksiaan. Aadan mieli ja into tosin olivat jossain
kaukana, hän mietti vain tiistaita.
***
Vielä puolitoista tuntia, Aada mietti. Hän oli ollut
oikeasti niin säälittävä, että oli lauantaista asti laskenut tunteja siihen,
että näkisi jälleen Miskan. Aada oli perunut illan tennisvalmennuksen ja
lintsannut saksan kaksoistunneilta. Koulu olisi loppunut puoli viideltä ja hän
olisi ehtinyt helposti sieltä viideksi kahvilaan, mutta ei halunnut ilmestyä
Miskan eteen pitkän päivän riuduttamana kouluvaatteissaan.
Hiukset oli kietaistu pyyhkeen sisään kuivumaan ja hän
seisoi alusvaatteisillaan vaatekaapin edessä. Aada halusi näyttää
mahdollisimman hyvältä Miskan silmissä. Kauniilta, houkuttelevalta ja ennen
kaikkea sellaiselta tytöltä, jonka kanssa kannatti yrittää vielä kerran. Kovat
vaatimukset yhdelle asulle. Tärkeintä oli tietysti hänen oma käytöksensä ja
puheensa, joita hän oli hionut mielessään viimeiset päivät, mutta mitään ei
saanut jättää sattuman varaan. Haikeana Aada katsoi ensitreffien vaatteitaan,
nuo farkut ja tuo neule. Ilmeisesti Miskaan tehosi myös vähemmän vaikuttavan
vaatteet. Ei sillä, että hänellä olisi mitään kovin vaikuttavaa asua. Kaikki
olivat klassisia perusvaatteita. Mustaa, valkoista, sinistä, harmaata ja
beigeä. Ei kirkkaita värejä, näyttäviä kuoseja tai paljetteja, eikä lyhyitä
helmoja ja suuria kaula-aukkoja. Ei sillä, että hänellä juuri mitään
kaula-aukon täytteeksi olisi, Aada hymähti ja tarttui mustiin farkkuihin. Hän kiemurteli
pesun jäljiltä tiukkoihin pillifarkkuihin ja jäi miettimään paitaa. Uusi
vilkaisu kelloon pakotti nopeuttamaan valintaa, joten Aada tarttui pehmeään,
siniseen neuleeseen. Samoilla mentäisiin, kun ensimmäisellä kerralla, mutta
ehkä se oli vain hyvä. Jonkinlainen enne.
Aada kuivasi hiuksensa, meikkasi kevyesti ja alkoi toden
teolla hermostua. Panokset olivat valtavat. Tänä iltana hän saattoi saada tai
menettää sen ihmisen, josta kuin varkain oli tullut hänen elämänsä tärkein. Ja
hän oli tajunnut sen myöhään, toivottavasti ei liian myöhään.
Päättäväisesti hän suuntasi eteiseen, napitti takkinsa ja
kumartui laittamaan kengät jalkaansa. Ulko-ovella äiti tuli häntä vastaan.
- Hei, eikö sinulla olekaan tennistä?
- Valmentaja sairastui, joten menen Venlan kanssa elokuviin.
- Pidä hauskaa, äiti toivotti ja Aada painoi oven takanaan
kiinni.
Niin, toivottavasti tästä tulisi hauska ilta, Aada mietti
kävellessään pysäkille. Milloin hänellä viimeksi oli ollut hauskaa? Kuukausia
sitten, se aamu Miskan asunnolla. Oliko hän edes nauranut sen jälkeen? Tuskin.
Hymyillytkin vain enemmän tai vähemmän pakotetusti, mutta ei nauranut. Aada
tajusi, että ei hänen elämänsä ennen Miskaakaan ollut varsinaisesti mitään
naurunremakkaa ollut. Koulua ja tennistä, päämäärätietoista pyrkimystä olla
paras, pelkkää suorittamista. Eikä hän ollut muuta kaivannut. Ei kai, kun ei
muusta tiennyt. Mutta ehkä elämässä tarvitsi myös välillä pysähtyä ihailemaan
lentokoneita, nauramaan niin että vatsaan sattui tai syömään pitsaa aamupalaksi
iltapäivä kahdelta.
Bussissa Aada huomasi käsiensä muuttuneen kylmiksi, hän oli
entistä hermostuneempi. Ei menisi enää montaa minuuttia, kun hän istuisi Miskan
kanssa samassa pöydässä. Ei siis ollut ihme, että hän torin reunalla kiirehti
ensimmäisenä ulos bussista ja lähes juoksi kahvilaan. Hän oli kerran aiemmin
käynyt Venlan kanssa Korvapuustitaivaassa. Kahvila sijaitsi kauppakeskuksen
kulmassa, joten ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Tilan valoisuus salli
sisustuksen ruskealla ja keltaisella, ”voi ja kaneli, maailman kauneimmat
värit”, Aada muisteli lukeneensa lehdestä omistajan haastattelun. Miska ei
vielä ollut sisällä, joten hän palasi takaisin ulos.
Väristen Aada seisoi ovenpielessä ja katseli malttamattomana
ympärilleen, mutta Miska pääsi yllättämään hänet tupsahtamalla yllättäen nurkan
takaa juuri kun Aada katsoi toiseen suuntaan.
- Moi.
Aada hätkähti tervehdystä ja kiepsahti ympäri.
- Hei, hän henkäisi.
- Olisit sä voinut odottaa sisällä, ettei olisi tarvinnut
täällä palella.
- En ehtinyt odottaa kuin hetken, Aada sanoi.
Jätti mainitsematta, että hänen tärinänsä johtui enemmän
jännityksestä kuin kylmyydestä. Miska nyökkäsi ja aukaisi hänelle oven. Aada hymyili
hermostuneesti kävellessään sisään, alku ainakin oli niin tuttua, mutta silti
niin outoa. Tiskillä he laittoivat samalle tarjottimelle kahvimukit, Aadan
porkkanakakun ja Miskan korvapuustin. Miska maksoi ostokset ja luovi
puolityhjässä kahvilassa rauhalliseen nurkkapöytään.
Aada aukaisi takkinsa ennen istumista. Hän otti kahvin ja
porkkanakakun omalle puolelle pöytää ja kietoi kätensä kuuman mukin ympärille
saadakseen helpotusta entisestään kylmenneille kämmenilleen. Miska istui
kaikessa rauhassa, maistoi kahvia ja pullaa, katsoi arvioivasta Aadaa ja totesi
hitaasti:
- No, täällä ollaan.
- Niin.
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui pöytään. Juuri sellainen,
jonka aikana vain mietti tuskastuneena, mitä seuraavaksi sanoisi. Aadakin yritti
kuumeisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa ja hermostuneisuus kasvoi
entisestään, kun kumpikaan ei puhunut mitään.
- Kiitos, että ehdotit tätä, minä en olisi uskaltanut, Aada
viimein sanoi.
Ei sekään ollut kovin järkevää, mutta jollain jää oli
rikottava, kun se vielä oli mahdollista.
- Miksi?
- Minä olin varma, että käytökseni takia sinä et haluaisi
nähdä minua enää ikinä.
Aada yritti saada äänensä kuulostamaan kepeältä. Ehkä Miska
olisi naurahtanut ja sanonut, että ei mitään peruuttamatonta vielä ollut
tapahtunut. Mutta tämä vain siemaisi kahviaan ja katsoi häntä mietteliäänä
mukinsa yli. Eli helppoa anteeksiantoa ei ollut luvassa, mutta hän oli valmistautunut
menemään vaikeimman kautta.
- Anteeksi. Minä ylireagoin, olin liian hätäinen ja typerä.
Minun olisi pitänyt kuunnella sinua. Minun olisi pysähtyä miettimään, eikä
antaa vihani sokaista. Minun olisi pitänyt ymmärtää ajoissa kuinka hieno
ihminen sinä olet. Arvostaa sitä, että sinä olit tukenani silloin kun sitä
eniten tarvitsin. Tuo minun olisi pitänyt käsittää, eikä sysiä sinua pois.
Kerta toisensa jälkeen. Anteeksi, Miska, Aada sanoi. Kävi läpi ääni väristen
jokaisen kohdan miettimältään listalta.
Hän nielaisi hermostuneena. Miska katsoi häntä edelleen sama
tyhjä ilme kasvoillaan. Niillä ei näkynyt Aadan odottamaa hymyä, helpotusta,
ymmärrystä ja anteeksiantoa. Vaikeana hän puristi mukia yhä tiukemmin
käsissään.
- Miksi sä sitten teit sen? Miska viimein kysyi.
Aada kurtisti otsaansa, joten Miska jatkoi:
- Miksi sä vihaat mua niin kovasti? Miksi sä et suostunut edes
kuuntelemaan, vaikka mä matelin sun edessä?
- En minä sinua vihaa, Aada kiisti.
- No siltä se aika usein tuntui.
Aada ei vastannut mitään, vaihtoi vain vaivautuneena
tuolilla asentoaan.
- Miksi sä et kuunnellut?
- Koska minä olin typerä.
Miska katsoi tyytymättömänä häneen.
- Miksi sä pyysit mua samaan sänkyyn nukkumaan ja seuraavana
aamuna olit niin helvetin kalsea. Miksi sä käskit mun lähteä, kun mä tulin
katsomaan sua abortin jälkeen? Miksi sä vastasit siihen suudelmaan ja heti
seuraavassa hetkessä huusit mua poistumaan?
Aada pysyi vaiti. Hän huomasi, että Miska oli lähtökuopissa ja
hänen täytyisi yrittää saada tämä jäämään.
- Kuule, se kaikki on nyt mennyttä. Minä lupaan jatkossa olla
järkevämpi, jos sinä vain…
Aada puraisi huultaan hermostuneena. Kehtaisiko hän
sittenkään ehdottaa sitä?
- Minä vain mitä?
- Annat minulle vielä uuden tilaisuuden, hän kuiskasi
kahvikuppiinsa tuijottaen.
Hän ei pystynyt katsomaan Miskaa. Ei varsinkaan, kun kuuli
matalan naurahduksen pöydän toiselta puolen. Nöyryytys humahti läpi Aadan.
Millaisen pellen hän oli itsestään tehnytkään.
- Sä et tosiaankaan tajua, Miska sanoi kyllästyneenä.
Kasvojen poltteesta huolimatta Aada vilkaisi häntä nopeasti.
Miska nojasi tuoliinsa kuin yrittäisi päästä mahdollisimman kauas hänestä.
Kyyneleet alkoivat kuumottaa, Aada tuijotti jälleen kahvimukiinsa. Hän oli
hävinnyt. Ei olisi uusia tilaisuuksia tai yhteistä tulevaisuutta. Ei olisi
mitään.
- Tiedätkö, mä voisin antaa sulle anteeksi, lakaista kaiken
maton alle ja antaa meille tilaisuuden. Voi helvetti, mikään ei tekisi mua
onnellisemmaksi kuin se, että me oltaisiin taas yhdessä. Mutta. Mitä sitten kun
sä seuraavan kerran flippaat tyhjästä? Ehkä sulla on omat syysi, mutta ne on
mulle täysin pimennossa. Okei, se veto oli vitun typerä ja siitä olisin
ansainnut kunnon huudot, mutta sä et huutanut, käskit vain poistumaan. Pakenit.
Mutta sen jälkeen mä tein kaikkeni pitääkseni susta huolta ja sain niistäkin
kerta toisensa jälkeen nenilleni. Mä en ymmärrä sua yhtään, enkä mä voi ottaa
enää riskiä. Meillä ei niitä oikeesti onnellisia päiviä ollut kuin muutama ja
niistäkin toipuminen on ollut ihan saatanan raskasta. Mitä se olisi kuukauden
tai vuoden jälkeen?
Aada istui lyötynä paikoillaan. Kyyneleiden valumista hän ei
edes yrittänyt estää, turhaa se olisikin ollut. Hän oli oman
sulkeutuneisuutensa takia menettämässä Miskan. Helvetin typerys, aukaise nyt
suusi ja kerro miksi olet sellainen kuin olet, Aada raivosi hiljaa itselleen.
Hän aisti kuinka Miska nojautui lähemmäksi. Tämä jatkoi äskeistä
pehmeämmällä äänellä:
- Mä vihaan itseäni sen takia, että olen saanut sut itkemään.
Mutta mä en voi enää alkaa sun jojoksi, jonka vuoroin vedät viereesi ja
seuraavassa hetkessä työnnät pois. Mä en vaan pysty siihen enää. Sori.
- Et sinä ole jojo, Aada niiskaisi.
- Enkö muka?
Aada ei saanut enää vastatuksi, hän puristi huulensa
tiukasti yhteen ja sulki silmänsä. Jos hän ei näkisi ketään, ei kukaan näkisi
häntä. Pöydän toiselta puolen ei kuulunut tuolin liikkumisen ääniä. Miska siis
edelleen istui, varmaan katsomassa häntä. Toivottavasti tämä ei odottanut enää
mitään, sillä Aadalla ei ollut mitään mitä tarjota. Hän oli ollut niin varma,
että anteeksipyynnöt ja lupaukset paremmasta olisivat riittäneet. Mutta Miska
vaati vastauksia, joita hänellä ei ollut kunnollisia itselläänkään.
Aada säpsähti, kun jokin kosketti hänen poskeaan.
Automaattisesti hän aukaisi silmänsä ja näki Miskan nojautuneen pöydän yli
pyyhkimään kyyneleitä servietillään. Se sai Aadan itkun vain yltymään.
- Hei, hei, ei mitään hätää.
- Sinä voit jo mennä, Aada sai sanotuksi.
Hän halusi olla yksin.
- En mä voi jättää sua näin.
Aada katsoi suoraan Miskaan syyttävästi.
- Niinpä, outoahan se on, mutta mä välitän susta edelleen ihan
liikaa.
- Älä, Aada pyysi heikosti. – Älä herätä enää toiveitani, kun
niistä ei kuitenkaan voi tulla mitään.
- Luuletko sä, että mulla ei ole toiveita? Miska kysyi
pehmeästi.
Aada sulki uudelleen silmänsä. Miska oli niin lähellä ja
ensimmäistä kertaa aikoihin tämä näytti ymmärtäväiseltä.
- Minä toivon, että sinä puhuisit. Selittäisit oikeasti mitä
sun mielessä liikkuu. Ja vieläkin minä jaksan toivoa… No, okei, ei edes pitäisi
ajatella niin pitkälle, mutta olihan meillä upeeta yhdessä, ja sä olet
merkinnyt mulle enemmän kuin yksikään toinen.
Aada tiesi, että hänen olisi pitänyt selittää, mutta hän oli
ihan liian lukossa siihen pystyäkseen. Yhtä hyvin Miska olisi voinut pyytää
häntä lentämään.
- Ei sitten. Pidä huolta itsestäsi, Miska viimein tokaisi.
Tuoli kolahti, ja Aada kuuli loittonevat askeleet, jotka
pian hävisivät kahvilan ääniin. Meni pitkään ennen kuin hän pystyi jälleen
aukaisemaan silmänsä ja vielä pidempään, että hän oli saanut itsensä sen verran
kasaan, että pystyi lähtemään. Pöytään jäi tyhjä lautanen ja muki, yksi
kylmäksi jäähtynyt kahvi ja koskematon porkkanakakku.
Oon käynyt täällä blogissa joka päivä ainakin viis kertaa uuden jatkon toivossa ja nyt se vihdoin tuli, ihanaa�� tuli ihan kyyneleet silmiin ku luki tätä, aivan upeeta tekstiä!! Oon lukenu sun kaikki tarinat ainaki viiteen otteeseen läpi eikä niihi kyllästy
VastaaPoistaAnteeksi, että tässä kesti. Yritän seuraavan pätkän kanssa olla nopeampi! Ja kiva kuulla, että tykkäsit :)
Poistavoi että hyvä jatko! toivottavasti miska ja aada saa yhteisen tulevaisuuden! pidempiä jatkoja ja nopeammin :)
VastaaPoistaKiitos :) Heh, kun musta välillä tuntuu, että nämä on jo nyt ihan ylipitkiä pätkiä, mutta nopeampi yritän olla :D
Poistamun mielestä nää on sopivan pitusia pätkiä, mutta useemmin jatkoa toivoisin ;) mäki kuulun niihin, jotka käy joka päivä sekä blogissa että demissä kattomassa, onko tullu jatkoa :D
VastaaPoistaKiva kuulla :) Jatkon kanssa yritän (melkein) parhaani, joten joku päivä taas odotus palkitaan :D
PoistaEii, ei tää voi jäädä tähän kohtaan D: käyn ite kanssa kattomassa joka ikinen päivä et onko tullu jatkoo, älä KOSKAAN lopeta kirjottamista <3
VastaaPoista:D Toivottavasti pian selviää kuinka tämä jatkuu... Kiitos, en ole lopettamassa, kun vasta nyt alkaa koko lajin hienous mulle valjeta :)
PoistaEikä oikeesti oon lukenu siun koko blogin läpi ja kamalan ihanaa oottelua koko ajan et millo jatko saapuu :) oot loistava <3
VastaaPoistaVoih, tulinpas mä kovin hyvälle tuulelle tästä kommentista. Kiitos :)
PoistaTää on ihana ja kauhee yhtä aikaa :D♥
VastaaPoistaTiedätkö, niin minustakin :D
PoistaMillo tulee jatkoa ?:)
VastaaPoistaJatkon sain tänään kirjoitetuksi loppuun. Nyt etsin virheitä ja teen pieniä muokkauksia. Jos en saa hermoromahdusta, julkaisen sen tiistai-iltana, todennäköisesti kuitenkin menetän hermoni ja julkaisu venyy keskiviikolle tai torstaille :)
PoistaJatkoaa :))
VastaaPoistaPeukut pystyyn, että vuorokauden kuluttua on jo uutta luettavaa :)
PoistaLupasit jatkon tänään.. oon oottanu koko päivän :/
VastaaPoistaOlen tosi, tosi pahoillani. Yritän aina pitää mitä lupaan, mutta viime yönä oli pakko luovuttaa klo 1.15. Jos se yhtään lohduttaa, niin ei tästä paljoa puutu :) Anteeksi vielä!
PoistaTulisko vielä tänään jatkoa?
VastaaPoistaNo meni marraskuun puolelle, mutta viimeinen osa on nyt luettavissa :D
Poista