Veto(voimaa), osa 16

Aada sammutti hiustenkuivaajan, harjasi hiuksensa vielä kerran läpi ja pyöräytti ne nutturalle. Hän oli halunnut käydä aamulenkin jälkeen vielä pikaisesti suihkussa ennen kuin suuntaisi keskustaan jouluostoksille. Aada nappasi sängyltä laukun mukaansa ja säntäsi eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. Kelloa vilkaisten hän lähti kävelemään ravakasti kohti bussipysäkkiä, oli siinä ja siinä ehtisikö hän. Mutta hän oli oppinut nauttimaan kiireestä, kun oli koko ajan tekemistä tai menossa, ei ehtinyt ajattelemaan.

Aada oli puoli kurssia muita edelle jokaisessa aineessa, hän oli varannut muutaman ylimääräisen pelivuoron, pohti uuden harrastuksen aloittamista ja vähän jopa harmitteli kilpatenniksestä luopumista. Oi niitä aikoja, kun oli aamulla lähtenyt kotoa ennen kahdeksaa ja palannut joskus illalla seitsemän jälkeen, tehnyt läksyt ja kaatunut sänkyyn kymmenen maissa. Viimeisen parin viikon aikana juuri se hetki ennen nukahtamista oli päivän pahin. Ei ollut mitään tekemistä, kuulemista tai katsomista, oli vain pimeys ja ajatukset…

Aada ehti seisoa paikoillaan tuskin puolta minuuttia, kun linja-auto ilmestyi mutkan takaa näkyviin. Hän heilautti kättään ja nousi kyytiin. Aada istui puolivälin tienoille ja kaivoi laukustaan esiin kännykän ja kuulokkeet. Uutena asiana hän oli myös löytänyt kännykkäpelien viehätyksen. Bussimatkat menivät nykyään yhdessä hujauksessa, kun kuunteli musiikkia ja mietti miten päin käännellä värikkäitä karkkeja ruudulla. Mikä tärkeintä: peliin ja musiikkiin keskittyessä ajatukset eivät päässeet karkuteille.

Bussi pysähtyi torin reunaan ja Aada astui mummojen vanavedessä ulos. Sää ei ollut lähelläkään jouluista, ja mikäli meteorologeja oli uskominen, ei valkoista ollut luvassa kuin vasta tammikuussa. Ihmisiä oli silti tungokseen asti liikenteessä, olihan viimeistä edellinen viikonloppu ennen joulua. He olivat sopineet Venlan kanssa tapaavansa H&M:n edessä, ja he tulivatkin paikalle lähes yhtä aikaa. Tytöt siirtyivät pikaisten tervehdysten jälkeen sisälle ostoskeskuksen lämpöön. Aadan lahjalista oli lyhyt: äiti, isä, mummo, pappa, tennisvalmentaja ja Venla. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan mitä kellekin ostaa, mutta sekin tarkoitti vain moneksi tunniksi tekemistä.

Venla pulputti iloisena omia kuulumisiaan. Hän oli päässyt käymään Tonin kanssa jo kahvilla ja oli asiasta valtavan innostunut. Aadaa vähän vihlaisi kuulla toisen onnesta, mutta ei hän sitä näyttänyt, hymyili vain hieman väkinäisemmin. Ja Venla kyllä ansaitsi onnensa, ehkä hänkin vielä joku päivä olisi onnellinen. Tai edes tyytyväinen elämäänsä. Hän käänsi mietteensä ostoslistaan ennen kuin vajoaisi märehtimään yhtään syvemmälle omia tuntojaan. Äidille ehkä joku kirja, isälle uusi solmio, mummille… Venla veti hänet hihasta lelukauppaan, ja Aada löysi pian itsensä vertaamassa eri Lego-pakettien sopivuutta Venlan pikkuveljelle.

Tunti ja toinenkin kului, kädet täyttyivät ostoskasseista ja tilien saldot vähenivät. Tytöt istuivat kahvilaan tankkaamaan loppurutistusta varten kahvia ja sämpylää. Mukien tyhjennyttyä Venla lähti käymään vessassa, ja Aada luovutti pöydän seuraaville täpötäydessä kahvilassa. Hän seisoskeli käytävällä vessan ovien edessä ja seurasi hajamielisesti ihmisvilinää. Hajamielisyys karisi hetkessä, kaikki muutkin katosivat näkyvistä, kun hänen katseensa osui Miskaan. Poika seisoi vaatekaupan oven vieressä, ehkä viiden metrin päässä hänestä. Miska näytti samalta kuin ennenkin, tämän vaikutus Aadaan oli edelleen sama. Hän nosti katseensa puhelimestaan ja kohtasi Aadan silmät. Miska ei tervehtinyt tai hymyillyt, mutta ei tämä ainakaan kääntänyt katsettaan.

Aika venyi, katsekontakti pysyi. Aadan rintaa kivisti. Hän oli luullut tunteneensa ikävää, kun Anselmi oli ollut pelimatkoilla. Viime viikot olivat osoittaneet, että hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään ikävästä. Eikä mistään muustakaan, mutta katumisesta hän oli oppinut ihan liikaakin.

Yhteys raukesi, kun joku tyttö tuli ja kosketti Miskan hihaa. Aadan katse seurasi Miskan katsetta tyttöön. Hän huomasi korkeat poskipäät, leveän hymyn ja tummat hiukset, jotka oli vedetty tiukalle poninhännälle, eikä kestänyt enempää. Hän ryntäsi ensimmäisestä näkemästään ovesta sisään. Aada huomasi tulleensa lemmikkieläintarvikekauppaan, sillä ei ollut väliä, kunhan vain oli päässyt pois näkyvistä.

Ikkuna houkutti häntä magneetin lailla. Varovasti Aada hivuttautui sen ääreen. Ei se helppoa olisi, mutta hänen täytyisi saada nähdä Miska tämän uuden kanssa. Saada varmistus, että Miska oli siirtynyt eteenpäin, ja hän voisi unohtaa haikailunsa pojan perään. Tai ainakin yrittää unohtaa.

Aada tarkkaili ohikulkevia shoppailijoita, yritti nähdä Miskan. Oliko tämä sittenkin lähtenyt toiseen suuntaan? Ehkä Miskalla ei ollut mitään halua nähdä häntä yhtään lähempää. Tai se ei edes ollut mikään ehkä, vaan hyvin todennäköistä. Aada meni vielä likemmäksi ikkunaa. Työnsi päänsä kissan raapimispuiden välistä, että pääsi mahdollisimman hyvin näkemään vasemmalle, minne Miska oli jäänyt.

- Hei Aada, tuttu ääni kuului hiljaisena hänen takaansa.

Aada sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. Mutta kun maa ei auennut hänen allaan, meteoriitti pudonnut päähän tai salama iskenyt, hän joutui kääntymään nolostuneena ympäri ja kohtaamaan Miskan.

- Ai hei, hän sanoi.

Tavoitteli ääneensä normaaliutta. Aivan kuin hänen joka lauantainen tapansa oli olla nenä kiinni eläinkaupan ikkunassa.

- Oletko sä ostanut kissan?

Aada vilkaisi kissojen raapimispuita ja kiipeilytelineitä. Pojan ääni ei paljastanut mitään, eikä tämän kasvojen ilme. Kysymys oli esitetty ihan tavallisella äänellä, silmissä ei näkynyt pilkettä, eikä Miska edes vaikuttanut hirveän kiinnostuneelta asiasta. Aada nielaisi, hänen pitäisi keksiä selitys. Ihan mitä tahansa, ettei Miska pääsisi selville, että hän oli vakoillut tätä.

- Ei kun olen etsimässä joululahjaa minun mummoni kissalle.

- Minkä niminen kissa?

Aada kurtisti kulmiaan, vilkaisi ympärilleen ja vastasi pikaisesti:

- Mirri.

Miska vilkaisi myös ympärilleen, virkkoi sitten edelleen masentavan tasaisella äänellä:

- Ja sun papalla on varmaan koira, jonka nimi on Musti.

- Jotain sellaista, Aada mutisi posket punaisina.

Yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan kaupan vihreitä nimikylttejä. Aada oli kuvitellut kymmeniä eri versioita siitä mitä tapahtuisi, jos hän vielä joskus olisi nähnyt Miskan. Kaikissa niissä hän oli ollut sanavalmis, hauska ja hurmaava, nyt hän tunsi itsensä King Kongiksi päivälliskutsuilla.

- No, miten sä olet voinut? Miska kysyi pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen.

Aada vilkaisi Miskaa yllättyneenä, mutta tämä näytti edelleen kivestä veistetyltä.

- En kovin hyvin, hän päätti olla rehellinen.

Tunnustuksen myötä jostain ilmestyi pala hänen kurkkuunsa. Ensimmäistä kertaa hän oli myöntänyt edes itselleen, että kaikki ei ollut kunnossa.

- Tuliko sulle sittenkin jotain jälkijuttuja siitä, Miska vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei ollut kuuloetäisyydellä, joten hän jatkoi lauseen loppuun: - Abortista?

- Ai.

Kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Aada toivoi uudelleen, että ihan mikä tahansa tulisi korjaamaan hänet pois paikalta. Vaikka sitten kuolema.

- Ai, hän aloitti uudelleen: - Ei siitä tullut mitään, kaikki kunnossa.

- No hyvä, sen mä vain halusin kuulla.

Niinpä tietysti. Kaiken tekemänsä jälkeen kuinka hän saattoi edes kuvitella, että Miska edelleen olisi kiinnostunut hänestä, missään muodossa.

- Entä sinä? Aada kysyi hätäisesti, kun Miska oli kääntymässä pois. – Kuinka sinä olet voinut?

- Tässähän tämä, Miskan toinen suupieli kohosi hymyntapaiseen.

- Niin. Minä näinkin teidät, Aada tunnusti.

- Ketkä meidät?

- Sinut ja sen tytön, Aada sanoi.

Onnittelemaan hän ei sentään pystynyt.

- Se on mun veljen tyttöystävä Anu, joka oli äsken tuossa käytävällä.

- Ai.

Jos hän sanoisi vielä yhdenkin kerran ”ai”, hän potkaisisi itseään Aada kirosi.

- Minä vain oletin…

Mutta ei jatkanut lausettaan nähdessään Miskan ilmeen muuttuvan. Välinpitämättömästä melkein vihaiseksi.

- Oletit mitä? tämä kysyi. Äänen lämpötila oli painunut pakkasen puolelle.

- Että sinä olisit jo siirtynyt eteenpäin, Aada sai piipitettyä vastaukseksi.

Hänen teki mieli perääntyä muutaman askeleen. Mutta pysyi paikoillaan, sillä samassa Miskan viha valui pois ja jäljelle jäi pelkkä alakulo.

- Niin minäkin oletin.

Aadan sydäntä kouraisi. Ei varmasti ollut liian omahyväistä olettaa, että oli hänen vikansa, että Miska näytti nyt tuolta. Surulliselta ja lannistuneelta, kaikki vain hänen typerän itsepäisyytensä takia.

- Minä olen pahoillani, hän kuiskasi.

- Mistä?

- Ihan kaikesta.

Miska huokasi syvään, katsoi hetken lattiaa ennen kuin kysyi:

- Mitä sä nyt tarkoitat?

- En kai minä tiedä oikein itsekään, Aada sai vastatuksi.

Hän katsoi puolestaan hetken kattoon, kun jotain kimalteli silmäkulmissa.

- Anteeksi ylpeyteni, itsepäisyyteni, äkkipikaisuuteni ja se, etten edes yrittänyt kuunnella.

Miska työnsi kädet taskuunsa, katsoi häntä mietteliäästi. Aada hymyili surumielisesti. Hän oli saanut sanotuksi sen minkä oli Miskalle halunnutkin sanoa. Hän ei odottanut anteeksiantoa, eikä mitään muutakaan.

Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen Miska puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja lausui sitten hitaasti:

- Mä vannoin itselleni, etten ikinä enää tekisi tätä, mutta… Haluaisitko sä lähteä joskus vaikka kahville, puhuttaisiin asiat selväksi.

- Puhuisimme?

- Jotkut jutut vielä painaa mua, ehkä ne sanottuani pääsisin viimein eteenpäin.

Aadan hengitys pysähtyi hetkeksi, kuinka lujaa Miskan sanat satuttivatkaan. Miska halusi eteenpäin, ei häntä. Siitäkin Aada saattoi syyttä vain itseään. Hän oli ollut idiootti, kun oli torjunut Miskan kerran toisensa jälkeen. Miksi tämä enää odottaisi? Mutta hän lähtisi kahville, lähtisi ihan mihin vain, jos saisi vielä hetken Miskan seurassa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

- Minä ymmärrän

Samassa Aadan puhelin soi, hän vaiensi sen edes katsomatta kuka soitti. Hän halusi katsoa Miskaa niin kauan kuin se suinkin olisi mahdollista. Olisi sitten jotain mitä muistella.

- Mikä ilta ensi viikolla?

- Mikä vain käy, Aada vastasi nopeasti.

- Tiistai? Viiden maissa? Vaikka siinä Korvapuustitaivaassa?

- Käy, Aada nyökkäsi.

Hänen kalenterissaan ei olisi mitään tuota tärkeämpää.

- Okei, nähdään sitten siellä, Miska sanoi.

Katsoi häntä vielä kerran tutkivasti ennen kuin kääntyi ja lähti. Ei sanonut sanaakaan, ei hymyillyt, mutta Miska oli lähdössä hänen kanssaan kahville, siinä oli ystävällisyyttä ihan tarpeeksi. Kun Miskan selkä oli hävinnyt näkyvistä, Aada vilkaisi kännykkäänsä. Se oli Venla, joka oli yrittänyt soittaa. Hän muisti vasta siinä vaiheessa koko Venlan olemassaolon. Aada tarvitsi vielä hetken yksinäisyyttä, hän tunki puhelimen takaisin taskuunsa ja mietti äskeistä kohtaamista.  Ei hän niin optimisti ollut, että odottaisi saavansa Miskalta vielä yhden tilaisuuden, mutta hän yrittäisi kaikkensa vakuuttaakseen Miskan, että hän oli muuttunut.

Edelleen mietteliäänä Aada poistui kaupasta ja näki heti Venlan, joka päivysti neuvottomana vessan ovien edessä. Venla kiiruhti hänen luokseen.

- Mihin sä hävisit?

- Anteeksi, minä… Näin yhden vanhan tenniskaverin ja unohduin vaihtamaan kuulumisia.

- Mä jo pelästyin, että sut on kidnapattu tai jotain.

- Hölmö, Aada hymähti. – Minulta puuttuu vielä se äidin lahja, entä sinulta?

Venlakaan ei ollut vielä löytänyt kaikkia lahjoja, joten he lähtivät jatkamaan ostoksiaan. Aadan mieli ja into tosin olivat jossain kaukana, hän mietti vain tiistaita.

***

Vielä puolitoista tuntia, Aada mietti. Hän oli ollut oikeasti niin säälittävä, että oli lauantaista asti laskenut tunteja siihen, että näkisi jälleen Miskan. Aada oli perunut illan tennisvalmennuksen ja lintsannut saksan kaksoistunneilta. Koulu olisi loppunut puoli viideltä ja hän olisi ehtinyt helposti sieltä viideksi kahvilaan, mutta ei halunnut ilmestyä Miskan eteen pitkän päivän riuduttamana kouluvaatteissaan.

Hiukset oli kietaistu pyyhkeen sisään kuivumaan ja hän seisoi alusvaatteisillaan vaatekaapin edessä. Aada halusi näyttää mahdollisimman hyvältä Miskan silmissä. Kauniilta, houkuttelevalta ja ennen kaikkea sellaiselta tytöltä, jonka kanssa kannatti yrittää vielä kerran. Kovat vaatimukset yhdelle asulle. Tärkeintä oli tietysti hänen oma käytöksensä ja puheensa, joita hän oli hionut mielessään viimeiset päivät, mutta mitään ei saanut jättää sattuman varaan. Haikeana Aada katsoi ensitreffien vaatteitaan, nuo farkut ja tuo neule. Ilmeisesti Miskaan tehosi myös vähemmän vaikuttavan vaatteet. Ei sillä, että hänellä olisi mitään kovin vaikuttavaa asua. Kaikki olivat klassisia perusvaatteita. Mustaa, valkoista, sinistä, harmaata ja beigeä. Ei kirkkaita värejä, näyttäviä kuoseja tai paljetteja, eikä lyhyitä helmoja ja suuria kaula-aukkoja. Ei sillä, että hänellä juuri mitään kaula-aukon täytteeksi olisi, Aada hymähti ja tarttui mustiin farkkuihin. Hän kiemurteli pesun jäljiltä tiukkoihin pillifarkkuihin ja jäi miettimään paitaa. Uusi vilkaisu kelloon pakotti nopeuttamaan valintaa, joten Aada tarttui pehmeään, siniseen neuleeseen. Samoilla mentäisiin, kun ensimmäisellä kerralla, mutta ehkä se oli vain hyvä. Jonkinlainen enne.

Aada kuivasi hiuksensa, meikkasi kevyesti ja alkoi toden teolla hermostua. Panokset olivat valtavat. Tänä iltana hän saattoi saada tai menettää sen ihmisen, josta kuin varkain oli tullut hänen elämänsä tärkein. Ja hän oli tajunnut sen myöhään, toivottavasti ei liian myöhään.

Päättäväisesti hän suuntasi eteiseen, napitti takkinsa ja kumartui laittamaan kengät jalkaansa. Ulko-ovella äiti tuli häntä vastaan.

- Hei, eikö sinulla olekaan tennistä?

- Valmentaja sairastui, joten menen Venlan kanssa elokuviin.

- Pidä hauskaa, äiti toivotti ja Aada painoi oven takanaan kiinni.

Niin, toivottavasti tästä tulisi hauska ilta, Aada mietti kävellessään pysäkille. Milloin hänellä viimeksi oli ollut hauskaa? Kuukausia sitten, se aamu Miskan asunnolla. Oliko hän edes nauranut sen jälkeen? Tuskin. Hymyillytkin vain enemmän tai vähemmän pakotetusti, mutta ei nauranut. Aada tajusi, että ei hänen elämänsä ennen Miskaakaan ollut varsinaisesti mitään naurunremakkaa ollut. Koulua ja tennistä, päämäärätietoista pyrkimystä olla paras, pelkkää suorittamista. Eikä hän ollut muuta kaivannut. Ei kai, kun ei muusta tiennyt. Mutta ehkä elämässä tarvitsi myös välillä pysähtyä ihailemaan lentokoneita, nauramaan niin että vatsaan sattui tai syömään pitsaa aamupalaksi iltapäivä kahdelta.

Bussissa Aada huomasi käsiensä muuttuneen kylmiksi, hän oli entistä hermostuneempi. Ei menisi enää montaa minuuttia, kun hän istuisi Miskan kanssa samassa pöydässä. Ei siis ollut ihme, että hän torin reunalla kiirehti ensimmäisenä ulos bussista ja lähes juoksi kahvilaan. Hän oli kerran aiemmin käynyt Venlan kanssa Korvapuustitaivaassa. Kahvila sijaitsi kauppakeskuksen kulmassa, joten ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Tilan valoisuus salli sisustuksen ruskealla ja keltaisella, ”voi ja kaneli, maailman kauneimmat värit”, Aada muisteli lukeneensa lehdestä omistajan haastattelun. Miska ei vielä ollut sisällä, joten hän palasi takaisin ulos.

Väristen Aada seisoi ovenpielessä ja katseli malttamattomana ympärilleen, mutta Miska pääsi yllättämään hänet tupsahtamalla yllättäen nurkan takaa juuri kun Aada katsoi toiseen suuntaan.

- Moi.

Aada hätkähti tervehdystä ja kiepsahti ympäri.

- Hei, hän henkäisi.

- Olisit sä voinut odottaa sisällä, ettei olisi tarvinnut täällä palella.

- En ehtinyt odottaa kuin hetken, Aada sanoi.

Jätti mainitsematta, että hänen tärinänsä johtui enemmän jännityksestä kuin kylmyydestä. Miska nyökkäsi ja aukaisi hänelle oven. Aada hymyili hermostuneesti kävellessään sisään, alku ainakin oli niin tuttua, mutta silti niin outoa. Tiskillä he laittoivat samalle tarjottimelle kahvimukit, Aadan porkkanakakun ja Miskan korvapuustin. Miska maksoi ostokset ja luovi puolityhjässä kahvilassa rauhalliseen nurkkapöytään.

Aada aukaisi takkinsa ennen istumista. Hän otti kahvin ja porkkanakakun omalle puolelle pöytää ja kietoi kätensä kuuman mukin ympärille saadakseen helpotusta entisestään kylmenneille kämmenilleen. Miska istui kaikessa rauhassa, maistoi kahvia ja pullaa, katsoi arvioivasta Aadaa ja totesi hitaasti:

- No, täällä ollaan.

- Niin.

Vaivautunut hiljaisuus laskeutui pöytään. Juuri sellainen, jonka aikana vain mietti tuskastuneena, mitä seuraavaksi sanoisi. Aadakin yritti kuumeisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa ja hermostuneisuus kasvoi entisestään, kun kumpikaan ei puhunut mitään.

- Kiitos, että ehdotit tätä, minä en olisi uskaltanut, Aada viimein sanoi.

Ei sekään ollut kovin järkevää, mutta jollain jää oli rikottava, kun se vielä oli mahdollista.

- Miksi?

- Minä olin varma, että käytökseni takia sinä et haluaisi nähdä minua enää ikinä.

Aada yritti saada äänensä kuulostamaan kepeältä. Ehkä Miska olisi naurahtanut ja sanonut, että ei mitään peruuttamatonta vielä ollut tapahtunut. Mutta tämä vain siemaisi kahviaan ja katsoi häntä mietteliäänä mukinsa yli. Eli helppoa anteeksiantoa ei ollut luvassa, mutta hän oli valmistautunut menemään vaikeimman kautta.

- Anteeksi. Minä ylireagoin, olin liian hätäinen ja typerä. Minun olisi pitänyt kuunnella sinua. Minun olisi pysähtyä miettimään, eikä antaa vihani sokaista. Minun olisi pitänyt ymmärtää ajoissa kuinka hieno ihminen sinä olet. Arvostaa sitä, että sinä olit tukenani silloin kun sitä eniten tarvitsin. Tuo minun olisi pitänyt käsittää, eikä sysiä sinua pois. Kerta toisensa jälkeen. Anteeksi, Miska, Aada sanoi. Kävi läpi ääni väristen jokaisen kohdan miettimältään listalta.

Hän nielaisi hermostuneena. Miska katsoi häntä edelleen sama tyhjä ilme kasvoillaan. Niillä ei näkynyt Aadan odottamaa hymyä, helpotusta, ymmärrystä ja anteeksiantoa. Vaikeana hän puristi mukia yhä tiukemmin käsissään.

- Miksi sä sitten teit sen? Miska viimein kysyi.

Aada kurtisti otsaansa, joten Miska jatkoi:

- Miksi sä vihaat mua niin kovasti? Miksi sä et suostunut edes kuuntelemaan, vaikka mä matelin sun edessä?

- En minä sinua vihaa, Aada kiisti.

- No siltä se aika usein tuntui.

Aada ei vastannut mitään, vaihtoi vain vaivautuneena tuolilla asentoaan.

- Miksi sä et kuunnellut?

- Koska minä olin typerä.

Miska katsoi tyytymättömänä häneen.

- Miksi sä pyysit mua samaan sänkyyn nukkumaan ja seuraavana aamuna olit niin helvetin kalsea. Miksi sä käskit mun lähteä, kun mä tulin katsomaan sua abortin jälkeen? Miksi sä vastasit siihen suudelmaan ja heti seuraavassa hetkessä huusit mua poistumaan?

Aada pysyi vaiti. Hän huomasi, että Miska oli lähtökuopissa ja hänen täytyisi yrittää saada tämä jäämään.

- Kuule, se kaikki on nyt mennyttä. Minä lupaan jatkossa olla järkevämpi, jos sinä vain…

Aada puraisi huultaan hermostuneena. Kehtaisiko hän sittenkään ehdottaa sitä?

- Minä vain mitä?

- Annat minulle vielä uuden tilaisuuden, hän kuiskasi kahvikuppiinsa tuijottaen.

Hän ei pystynyt katsomaan Miskaa. Ei varsinkaan, kun kuuli matalan naurahduksen pöydän toiselta puolen. Nöyryytys humahti läpi Aadan. Millaisen pellen hän oli itsestään tehnytkään.

- Sä et tosiaankaan tajua, Miska sanoi kyllästyneenä.

Kasvojen poltteesta huolimatta Aada vilkaisi häntä nopeasti. Miska nojasi tuoliinsa kuin yrittäisi päästä mahdollisimman kauas hänestä. Kyyneleet alkoivat kuumottaa, Aada tuijotti jälleen kahvimukiinsa. Hän oli hävinnyt. Ei olisi uusia tilaisuuksia tai yhteistä tulevaisuutta. Ei olisi mitään.

- Tiedätkö, mä voisin antaa sulle anteeksi, lakaista kaiken maton alle ja antaa meille tilaisuuden. Voi helvetti, mikään ei tekisi mua onnellisemmaksi kuin se, että me oltaisiin taas yhdessä. Mutta. Mitä sitten kun sä seuraavan kerran flippaat tyhjästä? Ehkä sulla on omat syysi, mutta ne on mulle täysin pimennossa. Okei, se veto oli vitun typerä ja siitä olisin ansainnut kunnon huudot, mutta sä et huutanut, käskit vain poistumaan. Pakenit. Mutta sen jälkeen mä tein kaikkeni pitääkseni susta huolta ja sain niistäkin kerta toisensa jälkeen nenilleni. Mä en ymmärrä sua yhtään, enkä mä voi ottaa enää riskiä. Meillä ei niitä oikeesti onnellisia päiviä ollut kuin muutama ja niistäkin toipuminen on ollut ihan saatanan raskasta. Mitä se olisi kuukauden tai vuoden jälkeen?

Aada istui lyötynä paikoillaan. Kyyneleiden valumista hän ei edes yrittänyt estää, turhaa se olisikin ollut. Hän oli oman sulkeutuneisuutensa takia menettämässä Miskan. Helvetin typerys, aukaise nyt suusi ja kerro miksi olet sellainen kuin olet, Aada raivosi hiljaa itselleen.

Hän aisti kuinka Miska nojautui lähemmäksi. Tämä jatkoi äskeistä pehmeämmällä äänellä:

- Mä vihaan itseäni sen takia, että olen saanut sut itkemään. Mutta mä en voi enää alkaa sun jojoksi, jonka vuoroin vedät viereesi ja seuraavassa hetkessä työnnät pois. Mä en vaan pysty siihen enää. Sori.

- Et sinä ole jojo, Aada niiskaisi.

- Enkö muka?

Aada ei saanut enää vastatuksi, hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja sulki silmänsä. Jos hän ei näkisi ketään, ei kukaan näkisi häntä. Pöydän toiselta puolen ei kuulunut tuolin liikkumisen ääniä. Miska siis edelleen istui, varmaan katsomassa häntä. Toivottavasti tämä ei odottanut enää mitään, sillä Aadalla ei ollut mitään mitä tarjota. Hän oli ollut niin varma, että anteeksipyynnöt ja lupaukset paremmasta olisivat riittäneet. Mutta Miska vaati vastauksia, joita hänellä ei ollut kunnollisia itselläänkään.

Aada säpsähti, kun jokin kosketti hänen poskeaan. Automaattisesti hän aukaisi silmänsä ja näki Miskan nojautuneen pöydän yli pyyhkimään kyyneleitä servietillään. Se sai Aadan itkun vain yltymään.

- Hei, hei, ei mitään hätää.

- Sinä voit jo mennä, Aada sai sanotuksi.

Hän halusi olla yksin.

- En mä voi jättää sua näin.

Aada katsoi suoraan Miskaan syyttävästi.

- Niinpä, outoahan se on, mutta mä välitän susta edelleen ihan liikaa.

- Älä, Aada pyysi heikosti. – Älä herätä enää toiveitani, kun niistä ei kuitenkaan voi tulla mitään.

- Luuletko sä, että mulla ei ole toiveita? Miska kysyi pehmeästi.

Aada sulki uudelleen silmänsä. Miska oli niin lähellä ja ensimmäistä kertaa aikoihin tämä näytti ymmärtäväiseltä.

- Minä toivon, että sinä puhuisit. Selittäisit oikeasti mitä sun mielessä liikkuu. Ja vieläkin minä jaksan toivoa… No, okei, ei edes pitäisi ajatella niin pitkälle, mutta olihan meillä upeeta yhdessä, ja sä olet merkinnyt mulle enemmän kuin yksikään toinen.

Aada tiesi, että hänen olisi pitänyt selittää, mutta hän oli ihan liian lukossa siihen pystyäkseen. Yhtä hyvin Miska olisi voinut pyytää häntä lentämään.

- Ei sitten. Pidä huolta itsestäsi, Miska viimein tokaisi.

Tuoli kolahti, ja Aada kuuli loittonevat askeleet, jotka pian hävisivät kahvilan ääniin. Meni pitkään ennen kuin hän pystyi jälleen aukaisemaan silmänsä ja vielä pidempään, että hän oli saanut itsensä sen verran kasaan, että pystyi lähtemään. Pöytään jäi tyhjä lautanen ja muki, yksi kylmäksi jäähtynyt kahvi ja koskematon porkkanakakku.