Kerttu siirtyi seuraavaan penkkiin ja jatkoi
sipuleiden hautaamista lämpimään multaan.
Kun kaikki oli istutettu, Kerttu lähti hakemaan
ojasta vettä. Ämpärin ohut sanka painautui ilkeästi kämmeneen, mutta sitkeästi
Kerttu kantoi painavaa astiaa kohti kasvimaata ja yritti olla läikyttämättä
liikaa vettä. Tyytyväisenä hän katsoi kuinka multa muuttui entistä mustemmaksi,
kun hän kasteli istutuksensa.
Viimeisellä vedenhakukerralla hän huomasi Siivikkalan Laurin olevan pihassa. Poika oli varmaan tullut pyytämään hänen pikkuveljeään uimaan. Lauri ja Väinö olivat samanikäisiä, muutamaa vuotta Kerttua nuorempia, ja hyviä ystäviä. Lauri vaan ei aina ymmärtänyt, että Väinöllä oli paljon kotitöitä, eikä tämä noin vain aina päässyt uimaan, metsäretkille tai leikkeihin.
Kerttu toivoi, että hänellä olisi ollut samanlainen ystävä. Joku joka asuisi lähellä, tulisi hakemaan seikkailuihin ja olisi joku jonka kanssa jutella. Olihan hänellä perhe, nuorempia sisaruksia yksi ”vasikkahaallinen”, mutta ei se ollut sama.
- Päivää Kerttu, Lauri sanoi reippaasti, kun Kerttu
käveli hänen ohitseen sisälle tupaan.
- Päivää, Kerttu vastasi hymyillen.
Kertun tervehdys sai pojan hymyilemään. Lauri oli
kevään aikana venähtänyt pituutta ja oli Väinöä jo päätä pitempi. Lauri oli
herttainen pellavapää, siinä missä koko Kertun perhe oli tummatukkaisia ja –
silmäisiä. Toisinaan Kerttu huomasi Laurin katsovan häntä samalla ilmeellä kuin
pikkusisko katsoi navettakissan pentuja. Mutta sellainen Lauri oli,
ystävällinen kaikille, toisin kuin sisarensa Katariina.
Tuvassa mummo oli jo laittamassa päivällistä, Kerttu tarjoutui auttamaan häntä, mutta mummo passitti tytön katsomaan, tarvitsiko äiti saunalle puunkantoapua. Alma ja Pekka kuulema riittäisivät sisällä avuksi. Kerttu lähti vitkastellen kohti saunaa, mukavampaa olisi ollut tuvassa mummon kanssa kuin joutuminen alttiiksi äidin pahalle tuulelle.
Kertun päästyä pienen harmaan saunan luo, äiti käskytti tytön jo valmistautumaan iltalypsylle. Aurinko paistoi vielä korkealta taivaalta, mutta lehmät olivat tottuneet lypsyyn kello viideltä aamulla ja illalla, oli ulkona sitten kuinka valoisaa tai pimeää tahansa. Kerttu asteli hakaan ja alkoi virittää nuotiota muutamasta kuivasta karahkasta. Tuli syttyi, ja Kerttu kasasi valkean päälle läheisestä lepästä riipimiään pieniä oksia ja tuoreita lehtiä. Silmät kirvellen hän siirtyi kauemmas savuttavasta nuotiosta, samalla hän huomasi lehmien hakeutuvan tulen ääreen. Ne tiesivät, että savussa oli vähemmän pistäviä ja purevia ötököitä.
Äiti käveli rivakasti hakaan lypsyämpäri toisessa ja
jakkara toisessa kädessä. Kerttu haki vähän isomman lepän oksan, tarttui
Kanelia hännästä kiinni ja alkoi häätää itikoita, kärpäsiä ja paarmoja pois
lehmän ja lypsäjän kimpusta.
Haassa oli hiljaista koko lypsyn ajan. Äiti lähti
kantamaan täyttä maitosankoa lähteeseen lasketulle tonkalle viilentymään. Kerttu
seurasi hitaammin perässä, katseli ympärilleen ja tunsi iloisen pompahduksen
rinnassaan, kun huomasi tutun hahmon kävelevän tiellä. Mies heilautti kättään
ja jatkoi reipasta askellustaan, Kerttu huiskutti takaisin ja tunsi
suupieliensä kääntyvän ylöspäin. Ilmarilla oli sellainen vaikutus häneen.
Tuvassa ruoka oli valmista, ja Kerttu istui omalle
paikalleen penkin päähän. Hän kauhoi hiljaisena suuhunsa keitettyjä perunoita
ja läskisoosia ja kuunteli hajamielisesti pienempien sisarusten kalkatusta. Hän
ajatteli Ilmaria. Kunpa hän olisi äsken ollut lähempänä tietä, olisi ehkä,
mahdollisesti, päässyt vaihtamaan muutaman sanan Ilmarin kanssa. Ilmarin
näkeminen oli aina niin epävarmaa, ja Kerttu olisi halunnut sen olevan yhtä
varmaa kuin auringonnousu.
Ruuan jälkeen Kerttu otti pyyhkeensä ja puhtaat
alusvaatteet ja lähti saunalle. Löylyhuoneen täytti iloinen hälinä pienempien
suusta, mutta kun lapset oli pesty ja kuivattu ja lähetetty takaisin sisälle,
tuli hiljaisuus. Vain Kerttu, äiti ja mummo jäivät saunaan. He kestivät
kovempia löylyjä kuin pienemmät, ja pieni rentoutus viikon päätteeksi tuli
jokaiselle tarpeen.
- Ja sie sit pysyt erossa siitä Ilmarista, se on
pelkkä lentojätkä, eikä niistä ole muuta kuin harmia, äidin terävä ääni sai
Kertun hätkähtämään.
- Mitä sie nyt tuommossii? Kerttu kysyi, vaikka
äänen nuotti ei rohkaissut utelemaan lisää.
Mummo heitti lisää löylyä, yritti varmaan saada
keskustelun tyrehtymään.
- Kyllä mie oon huomannu miten se sinnuu kahtoo ja
kuinka sie punastelet ja kikattelet. Ne leikit ei oo siulle sopivia, muista se, äidin
ääni oli entistä ankarampi.
- Elähän nyt Selma, kyllä Kerttu on viksu tyttö, ei
se tuommosiin, mummo puolusteli tyttärentytärtään.
- Sammoo sie sanoit miusta ja kato nyt kuinka siinä
kävi.
Siihen mummollakaan ei ollut mitään sanomista. Kerttu tunsi
kuinka kurkkua kuristi äidin epäreiluus. Hän livahti alas lauteilta ja ryhtyi
pesemään itseään. Hän ei äkisti halunnutkaan enempää löylyjä.
Äiti ei vain tuntenut Ilmaria. Ei tämä ollut mikään
lentojätkä, vaan mukava ja kiltti ja jolta aina irtosi hymy ja kohteliaisuus
hänelle, tyttö mietti saippuoidessaan itseään.
- Annahan niin mie pesen siun selän, mummo sanoi
hyvittelevästi ylälauteilta.
Kerttu vilkaisi kiitollisena vanhusta ja ojensi
juuriharjan odottavaan käteen. Tyttö pyyhkäisi märät hiukset toiselle olkapäälle
ja kumartui eteenpäin. Hilma levitti saippuaa selkään ja alkoi jynssätä. Kerttu
värähti, kun kovat harjakset hieroivat hartioita ja lapoja. Pois peseytyivät
viikon liat ja hiet, ja vaalea iho muuttui hankauksesta tulipunaiseksi.
- Eiköhän tuo kelepoo, mummo tuumasi ja harja
pysähtyi pakaroiden yläpuolelle. Vielä muutama kipollinen lämmintä vettä
saippuan huuhtomiseen ja Kerttu nousi seisomaan. Ovensuussa oli suuri saavi
täynnä kylmää vettä, sieltä hän kauhaisi viimeisen kipollisen päälleen. Mukava
viilennys kovien löylyjen jälkeen.
Äiti istui edelleen ylälauteilla, suu tiukkana viivana ja käsi vastaa puristaen. Arvioivalta katseelta ei jäänyt huomiotta kevään aikana entisestään pyöristynyt lantio, pehmeät rinnat ja untuvainen karvoitus siellä sun täällä. Äidin huoli ei tästä vähentynyt yhtään. Kunpa se savotta olisi pian ohi ja Ilmari lähtisi jatkamaan matkaansa, Selma mietti.
Kerttu ei saunan eteisen puolella tiennyt mitään äitinsä ajatuksista, eikä niistä olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Hiljaa hyräillen hän kuivasi itsensä karheaan pellavapyyhkeeseen ja pujahti puhtaaseen yöpaitaan. Saunasta kuului edelleen vastomisen ääni, joten Kerttu ei jäänyt odottamaan vanhempaa polvea, vaan lähti. Aurinko oli edelleen horisontin yläpuolella, mutta täytti jo kultaisella hehkulla järven selän kuin lupauksena laskustaan. Nurmikko jalkojen alla oli pehmeää ja vähän viileää. Myöhäinen käki kukkui jossain kaukana. Kerttu hengitti syvään ja nautti hetken kaiken kauneudesta.
Ehkä hän huomenna taas näkisi Ilmarin, toiveikas ajatus täytti hänet. Sama toiveikkuus hänessä oli asustanut siitä lähtien, kun Ilmari oli ilmestynyt kylälle ja tervehtinyt häntä ensimmäisen kerran. Tai ei Ilmari ollut varsinaisesti tervehtinyt häntä, ei mitään “Hyvää päivää” tai “Hei”, vaan hän oli sanonut: “Kah, maita ja mantuja on tullut reissattua, mutten nuin kauniita silmiä ole nähnyt kellään”. Kerttua hymyilytti vieläkin, kun hän muisteli tuota hetkeä laitumen portilla. Silloin hän ei ollut hymyillyt, vaan punastellut ja melkein kaatunut omiin jalkoihinsa. Eikä ollut tiennyt mitä sanoa. Ensimmäistä kertaa mies oli puhutellut häntä. Ei sukulainen, naapuri, pappi tai opettaja, vaan mies ja vielä komea sellainen. Ilmari oli vielä hymyillyt leveästi, kohottanut käden hattunsa reunalle ja lähtenyt vihellellen jatkamaan matkaa. Kerttu oli jäänyt paikoilleen tuijottamaan muukalaisen perään, tämän kuluneita saappaita, tummia housuja, siniruutuista paitaa ja suurta reppua. Kaikesta näki, että mies oli kulkuri. Myöhemmin hänelle oli selvinnyt, että Ilmari oli tukkijätkä, joka oli palkattu Siivikkalan tilan savotalle. Oli onni, että se oli seudun suurin tila, joten Ilmarilla riittäisi työtä vielä toviksi. Ja oli onni, että heidän huomattavasti pienempi tilansa sijaitsi Siivikkalan rajanaapurina, ja vielä siellä missä metsää kaadettiin.
Kaste sai Kertun varpaita palelemaan, joten hän kipaisi sisälle ja unohti ainakin hetkeksi haaveilunsa.
***
- Kai sie tansseihin tuut? Ilmari kysyi Kertulta
- En mie, ei äiti päästä, Kerttu henkäisi
pettyneenä.
Ilmari oli kysynyt häntä tansseihin. Hymyilytti
väkisinkin. Kaikki tämä oli hänelle niin kovin uutta. Koulussa pojat olivat
aina piirittäneet niitä nätimpiä tyttöjä, eikä Kerttu ollut saanut siitä ikinä
osaansa. Ilmari ei tosin ollut mikään nuori poika. Kerttu ei ollut kehdannut
kysyä tämän ikää, mutta silmien ympärillä näkyi harakanvarpaita ja otsa
kurtistui miehen miettiessä. Mutta Ilmari oli vanttera ja lihaksikas, silmissä
koko ajan pilke, joten Kerttu ei heidän ikäeroaan jaksanut murehtia.
- No eikös nuin iso tyttö voi jo ite päättää
asioistaan? Ilmari naurahti ja tökkäisi häntä etusormella leikkisästi kylkeen.
Kerttu punastui, vaikka kosketus oli ollut pelkkä
hipaisu. Mutta se oli silti miehen kosketus hänen vartalollaan, ensimmäinen
laatuaan.
- Kyl mie tahtosin, mutta…
- Ei mittään muttia.
- Eikä miulla ole mittään vaatteita, Kerttu huokasi.
- Voi Kerttuli, Kerttuli. Vaikka sie tulisit sinne
säkki päälläsi, oisit sie silti paikan kaunein tyttö, Ilmari sanoi silmät
tuikkien ja hipaisi Kertun käsivartta.
Kerttu tunsi punan leviävän kasvoilleen ja jotain
muuta siitä kohdasta käden ihoa, johon Ilmarin lämmin ja karhea käsi oli
osunut. Kerttu ei tiennyt yhtään mitä sanoa, tai miten olla. Hän keinui jalalta
toiselle, mieli olisi tehnyt sännätä karkuun, mutta myös pysyä juuri tässä,
Ilmarin katseen alla. Ja hän jäi. Hiljaisina he katselivat toisiaan. Hymy
välkkyi Kertun kasvoilla kuin auringon valo aallokossa, mutta Ilmari oli
totinen. Kasvoiltaan. Silmissä hänelläkin tuikki ja härnäsi ilo ja jokin muu,
joka sai Kertun hämmennyksiin.
Lopulta hän muisti kodin ja työt ja huokaisi vastahakoisesti:
- Miun täytyy nyt lähteä.
- Nähhään sitten talolla, Ilmari sanoi, ja Kerttu
huomasi nyökkäävänsä. Hän kyllä keksisi keinon lähteä.
***
Kerttu katsoi äitiään mietteliäänä. Äidin otsa oli ainaisilla vekeillä, silmät seurasivat keskittyneinä käsien liikkeitä, kun hän kyykisteli lehmän vieressä ja lypsi. Maito suihkusi tasaisina ryöppäyksinä saaviin. Hajamielisesti Kerttu ripsui oksalla itikoita ja kärpäsiä pois heidän ympäriltään.
Hänen pitäisi nyt kysyä niistä tansseista, mutta hän kyllä tiesi vastauksen ilman kysymistäkin. Ehdoton ei. Kuten oli ollut kaikkeen muuhunkin. Kouluun ja rippikouluun hän oli päässyt, mutta niistäkin oli pitänyt palata suoraan kotiin. Kerttu niin halusi nähdä Ilmaria kunnolla, ei vain näitä pikaisia kohtaamisia laitumen portin luona tai läheisellä tiellä, kun Kerttu oli toimittamassa asioita ja Ilmari menossa tai tulossa metsästä. Kun ei niitäkään kohtaamisia ollut tarpeeksi, Kerttu harmitteli. Miltä tuntuisikaan, jos saisi jutella Ilmarin kanssa rauhassa? Katsella miehen ruiskukansinisiin silmiin, kuunnella hänen matalaa ääntä ja kehuja. Oi, niitä kehuja. Ilmari osasi aina sanoa jotain kaunista Kertusta, vaikka he eivät pysähtyneet vaihtamaan kuin muutaman sanan. Kerttu ihmetteli kuinka Ilmari saattoi nähdä hänet niin kuin tämä tuntui näkevän. Ilmarin mielestä hänellä oli kauniit silmät, suloinen hymy, mielenkiintoisia ajatuksia ja Kerttu oli kuulema sydämellisin ihminen, jonka Ilmari oli ikinä tavannut. Kerttu oli pitänyt itseään ihan tavallisena, mutta Ilmarin kehujen myötä hän oli alkanut pohtia, oliko hänessä sittenkin jotain erikoista.
- Mitä sie taas haaveilet? äiti kivahti.
Kerttu säpsähti ja huomasi äidin jo siirtyneen
seuraavan lehmän luo.
- En mie mittään, Kerttu sanoi vältellen ja lähti
kohti Lummetta.
Mitä jos hän ei kysyisikään äidiltä lupaa? Kerttu mietti. Kuten Ilmari oli sanonut, hän oli jo iso tyttö ja voisi kyllä päättää menoistaan. Voisiko hän karata? Kerttu tosin ei tiennyt mihin aikaan tanssit alkaisivat, ja talolle oli täältä matkaa melkein kymmenen kilometriä, pitkä matka yksin käveltäväksi. Eikä hänellä ollut sopivaa mekkoa. Kerttu tosin ei tiennyt, kuinka tansseihin pukeuduttiin, mutta hän arveli, ettei yksikään hänen nuhjaantuneista ja useaan kertaan paikatuista arkisista mekoista kävisi. Olisipa hän kuin Siivikkalan talon Katariina. Hänellä oli aina kauniita mekkoja, eikä Katariinan tarvinnut seistä laitumella ripsumassa, eikä tiskata tai pestä pyykkiä, kitkeä ja olla heinäpellolla. Tämän kädetkin olivat niin pehmeät ja sileät, ettei hän totisesti ollut joutunut ikinä tekemään töitä kuten Kertun oli pitänyt taaperosta asti.
Tanssi-ilta tuli, eikä Kertulla ollut rohkeutta uhmata äitiään. Hän ei ollut kysynyt lupaa, eikä nukkumaanmenoajan jälkeen uskaltanut karata kuten oli haaveillut. Kerttu oli omissa mielikuvissaan rohkea ja nokkela tyttö, mutta todellisuudessa hän oli hiljaa, aina vain väisti ja alistui. Kerttu makasi paikoillaan kapeassa tilassa pikkusiskon ja seinän välissä ja tuijotti kattoon. Ilmari oli varmasti tansseissa, ties ketä hän tanssittaisi ja jututtaisi. Ja hän odotti täällä unta, että olisi viiden aikaan lähtemässä äidin kanssa lypsylle. Turhautuneena Kerttu käännähti kyljelleen ja jatkoi seinän tuijottamista, kunnes jossain vaiheessa yötä nukahti.
- Sie et sitten tullutkaan, Ilmari vain totesi, kun he näkivät tanssien jälkeisellä viikolla.
- En, Kerttu sanoi lyhyesti. Häntä harmitti vieläkin
niin maan vietävästi.
- Mie ootin sinnuu, Ilmari sanoi hiljaisella
äänellä. Otti askeleen lähemmäksi ja katsoi Kerttua niin tiiviisti, että tyttö
ei muistanut kuinka hengittää.
- Anteeksi, mie en saannu äitiltä luppaa ja enhän
mie ossaa ees tanssia.
Ilmari naurahti jälleen hyrisevästi, ääni sai Kertun
vapisemaan. Hän ei tiennyt mitä hänelle tapahtui aina kun hän oli Ilmarin
lähellä, mutta hän piti näistä tuntemuksista. Mutta ei pitänyt siitä kaipuusta,
mikä hänet valtasi, kun joutui eroon Ilmarista. Ilmeisesti ei kuitenkaan ollut
toista ilman toista, tätä kipinää ja ihastusta, kun hän oli Ilmarin lähellä ja
sitten alakuloa ja ikävää, kun ei ollut.
- Tanssiminen on helppoa, Ilmari sanoi. - Annahan kun mie näytän.
- Mitä sie nyt? Kerttu kysyi pelästyneenä. Vilkaisi
syyllisenä ympärilleen, ettei äiti tai kukaan muukaan nähnyt heitä. Kerttu oli
laskemassa lehmiä yölaitumelle järven rannalle, ja jotenkin Ilmari osasi
ajoittaa tulonsa aina tähän hetkeen. Mies kävi varmasti järvessä pesulla, sillä
tämän tumma tukka kiilteli märkänä ja toisinaan vesipisaroita kimalteli hiusten
latvoissa.
- Nouse seisomaan miun kengille, Ilmari kehotti silmät
vilkkuen.
Kerttu punastui ja katsoi miehen kuluneita
nahkasaappaita.
- Tule vaan, tämä on mukavata, Ilmari sanoi, kun
Kerttu jatkoi epäröintiään.
Arasti Kerttu astui lähemmäksi. Ilmari oli jo kovin
lähellä. Lähempänä kuin ikinä aiemmin.
- Mie painan liikaa, siun varpaat murtuu.
- Höpsis, siehän olet kevyt kuin koivunlehti. Tule,
tule nyt vaan.
Kerttu vilkaisi vielä kerran ympärilleen, ketään ei
näkynyt, joten hän antoi periksi Ilmarin suostuttelulle, ja astui paljailla
jaloillaan Ilmarin saappaiden päälle. Yritti olla mahdollisimman kevyt.
Ilmari asetti toisen kätensä Kertun selän taakse. Tyttö jännittyi tuntiessaan miehen suuren ja lämpimän kämmenen kevyesti painettuna hänen selkäänsä vasten.
- Nosta tämä käsi tuohon miun olalle, Ilmari neuvoi
ja ujostellen Kerttu nosti kätensä.
- Näinkö?
- Just nuin, Ilmari hymyili.
Kerttua huimasi, hän oli Ilmarin sylissä. Kerttu
tunsi pehmeän flanellin ja sen alla miehen kovan ja lämpimän käden. Ilmari
tuoksui vedelle ja pihkalle, tämän silmät ja suu olivat kovin lähellä Kertun
omia.
- Nyt vielä otat minnuu käestä kiinni, Ilmari neuvoi
tanssiasennon.
Ilmari nosti heidän yhteen liitettyjä käsiä vähän
ylemmäksi ja alkoi liikkua hitaasti keinahdellen. Kerttu rentoutui, Ilmari piti
hänestä lujasti kiinni, eikä hän olisi halunnut olla missään muualla. Kesäillan lämmin valo ympäröi heidät, mutta Kerttu näki vain Ilmarin. Häntä
suoraan katsovat silmät, jotka olivat nyt kovin totiset. Päivettyneen ihon,
leukaa peittävän parransängen ja kapeat huulet. Huulet, jotka Kerttu toivoi
löytävänsä pian tiensä hänen suulleen. Mutta Ilmari ei suudellut, tanssi vain
hetken vielä paikoillaan ja nosti sitten Kertun kevyesti takaisin tielle.
Ilmari kumarsi ja kiitti tanssista. Kerttu pelkäsi polviensa antavan periksi
hetkenä minä hyvänsä. Aivan kuin hän olisi herännyt unesta.
- Nähdään taas, Ilmari sanoi ja sipaisi Kertun poskea.
Kerttu jäi paikoilleen katselemaan Ilmarin menoa
kortteerin suuntaan. Rento askellus ja todella leveät hartiat, nopeasti Kerttu
vilkaisi alaspäin ja punastui jälleen. Mitä ihmettä hänellä oli tapahtumassa?
Outoa kihelmöintiä tuntui joka puolella, mutta ei hän tästä voisi keneltäkään
kysyä. Ei äidiltä tai mummolta, vielä vähemmän Ilmarilta. Haaveksien Kerttu
lähti askeltamaan kotiin päin.
Hän sai kotona äitinsä moitteet viivyttelystä, mutta Kerttu ei edes kuullut niitä, hän eli äskeistä hetkeä uudelleen. Tunsi Ilmarin lämpimän käden jälleen selässään, näki miehen totisen katseen ja värisi kuin Ilmari jälleen olisi koskettamassa häntä.
Hän sai kotona äitinsä moitteet viivyttelystä, mutta Kerttu ei edes kuullut niitä, hän eli äskeistä hetkeä uudelleen. Tunsi Ilmarin lämpimän käden jälleen selässään, näki miehen totisen katseen ja värisi kuin Ilmari jälleen olisi koskettamassa häntä.
***
Ilmaria ei näkynyt seuraavana päivän, eikä sitä seuraavana, Kerttu alkoi olla jo epätoivoinen. Mihin Ilmari oli mennyt? Ei kai tämä ollut jo lähtenyt pois, kertomatta Kertulle? Onnettomana Kerttu katseli tielle, teki työnsä puoliteholla ja vain näykki ruokaansa. Mutta hänen huolensa oli turha, ja Kerttu hymyili helpottuneena, kun hän näki Ilmarin kävelevän tutusti tien laitaa eräänä iltana.
- Iltaa Kerttuli, Ilmari sanoi ja ilo läikähti
Kertun rinnassa.
- Mie luulin, et sie olit jo lähtenyt, hän vastasi,
kun sai hymynsä hallintaan.
- Enhän mie vielä. Mut sanoha, olisit sie kaivannu
minnuu?
Ilmari oli äkisti tullut kovin lähelle. Kerttu
nielaisi ja kohotti katseensa valkoisen paidan rintamuksesta pökerryttävän
sinisiin silmiin.
- Olisin, hän pystyi vain kuiskaamaan.
- Kuinka paljon?
- Paljon.
Kertusta tuntui, että sanat virtasivat hänen
suustaan yhtä hitaasti kuin siirappi. Kaikki muu hänen ympäriltään oli
kadonnut, kun Ilmari tuli vieläkin lähemmäksi. Lempeästi Ilmari kohotti Kertun
leukaa vähän ylöspäin ja hitaasti asetti suunsa Kertun huulille. Kerttu
jähmettyi paikoilleen, silmät pelosta laajenneina. Hän oli kyllä kuullut
tyttöjen kikatukset koulussa tästä aiheesta ja itsekin hihitellyt mukana, mutta
nyt hetken ollessa juuri tässä ja nyt, häntä ei naurattanut. Kertulla ei ollut aavistustakaan
mitä hänen pitäisi tehdä, mutta Ilmari selvästi tiesi mitä oli tekemässä, joten
Kerttu alkoi matkia häntä. Ja aivan kuin portin haka olisi loksahtanut
paikoilleen, Kerttu ymmärsi. Hän nosti kätensä Ilmarin käsivarsille ja
painautui epäröimättä miehen vankkaa vartaloa vasten, kun Ilmari veti häntä
vieläkin lähemmäksi. Parransänki kutitti Kertun pehmoista ihoa, Ilmari maistui
kessulle ja kaikki muutkin uudet tuntemukset lähes salpasivat hänen henkensä.
Kertun sydän värisi kuin peltohiiri kissan edessä, mutta muuten hän tunsi
olevansa sytytetty eloon.
Ihan liian pian Ilmari kuitenkin vetäytyi hänestä
kauemmaksi. Kerttu hengitti syvään ja katsoi Ilmaria ihmeissään. Ihan jokaista
kohtaa Kertun kehossa tykytti ja hän halusi lisää.
- Miun ei olis varmaan pitänyt tehä tuota, Ilmari
sanoi.
- Etkö sie pitänyt siitä? Kerttu kysyi pettyneenä.
Ilmari naurahti ja katsoi Kerttua niin että tykytys
vain yltyi.
- Pidin, pidin kovasti, mutta mie en taida
olla siulle hyväksi.
- Voi Ilmari, olet sie.
Ilmari astui lähemmäksi, painoi kevyen suukon Kertun
otsalle ja toivotti hyvää yötä.
- Nähhäänkö myö huomenna? Kerttu huikkasi Ilmarin
selälle.
- Haluat sie?
- Haluan.
- No sit myö nähhään, Ilmari käveli takaperin ja
hymyili Kertun innokkuudelle.
Kerttu seisoi paikoillaan vielä sittenkin kun Ilmari oli kääntynyt oikein päin ja lähtenyt reippaasti marssimaan eteenpäin. Hän havahtui vasta kun mies katosi mutkan taa. Kuinka kauan hän oli oikein ollut täällä? Hän saisi jälleen kuulla äidiltä kunniansa. Kerttu lähti juoksemaan kotiinsa ja toivoi, ettei ollut sittenkään ollut pois kovin kauan.
Oli tuokio ollut sitten lyhyt tai pitkä, se oli kääntänyt Kertun maailman täysin ympäri. Sen jälkeen vain Ilmarilla oli väliä.
Osa 2
Tuli taas pari muuttujaa... Mutta viimein tämä on julkaistu. Seuraava eli viimeinen osa tulee ulos ensi viikon loppupuolella, samoin kuin mietteeni ja mutinani tästä novellista.
Edit 1: Fontille tapahtui jotain tosi outoa, enkä nyt kymmenen minuutin tappelun jälkeen saa tälle mitään. Palaan asiaan kunnon yöunien (tai kaksien) jälkeen. Anteeksi!
Edit 2: Huraa, vähän oon nörtti! Toimii taas.
Kerttu seisoi paikoillaan vielä sittenkin kun Ilmari oli kääntynyt oikein päin ja lähtenyt reippaasti marssimaan eteenpäin. Hän havahtui vasta kun mies katosi mutkan taa. Kuinka kauan hän oli oikein ollut täällä? Hän saisi jälleen kuulla äidiltä kunniansa. Kerttu lähti juoksemaan kotiinsa ja toivoi, ettei ollut sittenkään ollut pois kovin kauan.
Oli tuokio ollut sitten lyhyt tai pitkä, se oli kääntänyt Kertun maailman täysin ympäri. Sen jälkeen vain Ilmarilla oli väliä.
Osa 2
Tuli taas pari muuttujaa... Mutta viimein tämä on julkaistu. Seuraava eli viimeinen osa tulee ulos ensi viikon loppupuolella, samoin kuin mietteeni ja mutinani tästä novellista.
Edit 1: Fontille tapahtui jotain tosi outoa, enkä nyt kymmenen minuutin tappelun jälkeen saa tälle mitään. Palaan asiaan kunnon yöunien (tai kaksien) jälkeen. Anteeksi!
Edit 2: Huraa, vähän oon nörtti! Toimii taas.
Juuri toissa päivänä kävin kurkkaamassa ton "hei hei mitä kuuluu", koska tarvitsin uutta lukemista ja kuin ajatuksia lukien sä julkaisit tän lentojätkän:) Tykkään juuri tän tyylisestä, sijoittuu vanhaan aikaan, mutta ei liian vanhaan! Ja kannatti muuten odottaa, tää on ihana
VastaaPoistaKiitos :) Mua niin jännitti julkaista tämä, kun on vähän erilaista mitä aiemmin... Mutta kiva kuulla, että ainakin yksi tykkää :D
PoistaOi ihanaa lukea taas tekstiä sulta!
VastaaPoistaYhtä mukaansatempaava ku aiemmatkin, ja kiehtoo just tuo miljöö ja aikakausi :)
Kiitos tosi paljon :)
Poista