Patsaan jalusta oli ehkä metrin korkuinen, se oli muodoltaan pyöreä ja jotain punaruskeaa kiveä. Alustan päällä oli Helinän kokoinen ankkuri ja vähän ketjua kiertyneenä sen ympärille. Patsas oli pronssinen ja ajan vihreäksi patinoima, kaiken kruunasi tietysti muutama linnun jätös, mutta jotenkin ankkuri sopi kaupungin henkeen: meren läheisyyteen ja siihen, että ihmiset ehkä olivat merimiesten perillisiä ja suhtautuivat epäluuloisesti kaikkeen uuteen. Rufuksen puhelun myötä Helinä oli päättänyt antaa kaupungille vielä mahdollisuuden, ja ihan oikeasti, mitä muutakaan hän voisi? Ehkä jo syksyllä kaikki olisi toisin, kun lukio viimein alkaisi.
Helinä käänsi katseensa pois patsaasta ja etsi ihmisten
joukosta Rufusta. Vielä poikaa ei näkynyt, mutta hänellä oli viisi minuuttia
aikaa kolmeen. Helinä oli jälleen tullut hyvissä ajoin. Vaatekriisistä ei
voinut edes puhua, kun ei ollut vaatteita minkä kesken tehdä vertailua.
Helinällä oli yllään farkkushortsit ja valkoinen löysä toppi, molemmat
kirpparilöytöjä kolmen vuoden takaa. Vaatteet sopivat edelleen, kun ei sitä
huomattavaa murrosiän kasvua ollut hänen kohdallaan tapahtunut, ja tuskin enää
tulisi tapahtumaankaan.
Rufus tuli samasta suunnasta kuin viimeksikin. Helinä jäi
pää kallellaan odottamaan poikaa, joka päättäväisesti harppoi häntä kohden.
Enää hänellä ei ollut mitään epäilyksiä, kun pelkkä Rufuksen näkeminen sai
hänen olonsa kevyemmäksi. Helinä oli niin keskittynyt tuijottamaan Rufuksen
kasvoja, että hän tajusi tämän kädessä olevan ruusun vasta, kun Rufus ojensi
sen hänelle tervehdyksen yhteydessä.
- Tämä on ihan liikaa, hän henkäisi yllättyneenä ja otti
ruusun vastaan.
Varsi tuntui oudon kovalta ja paksulta ja hän kallisti
vaaleanpunaista suurta ruusua. Sen varteen oli teipattu sivellin.
- Tämä todellakin on liikaa, Helinä sanoi ja nielaisi
yllättäen ilmestyneen palan kurkustaan.
Hän kokeili peukalollaan siveltimen päätä.
- Se on jotain siankarvaa, sopii kuulema hyvin
öljyvärimaalaukseen, Rufus sanoi.
- Tämä on täydellinen. Kiitos.
Helinä hymyili ja sai Rufuksen kääntämään ensimmäisenä
katseensa.
- No, mitä sä haluat tehdä? Rufus kysyi ja vilkaisi uudelleen
Helinää.
- Mä en edelleenkään tiedä mitä täällä kannattaa tehdä tai
minne mennä, että kerro sä vaan.
- Jos kävellään Lummukkapuistoon ja syödään siellä jätskit? On
vieläkin niin lämmintä, ettei ihmeitä jaksa.
Helinä nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja lähti seuraamaan
Rufusta. Hänellä kun ei ollut aavistustakaan mikä tai missä oli Lummukkapuisto.
Matka vei rannan suuntaisesti puolisen kilometriä torilta
länteen. He juttelivat Rufuksen töistä autokorjaamolla ja Helinän
työttömyydestä. Puisto oli vanhojen puiden täyttämä varjoisan vihreä saareke
keskellä vanhaa puutaloaluetta. Puiston kulmalla oli keltainen jäätelökioski.
Iloisen värikkäät kirjaimet mainostivat Viitanotkon tilajäätelöä.
- Paikallinen harvinaisuus. Lyö valiot ja ingmannit 6-0, Rufus
sanoi, kun huomasi Helinän katseen.
Ainakin munkkien suhteen Rufus oli ollut jo oikeassa, ja oli
todennäköisesti myös jäätelössä, Helinä arveli, kun alkoi lukea makuvaihtoehtoja.
Vadelma-valkosuklaa, hasselpähkinä, kinuskitoffee, salmiakki, mango-appelsiini,
omenasorbetti, tiramisu, suklaakahvi, metsämarja, sitruuna-lime… Hyvä, ettei
kuola valunut poskille asti.
- Mä otan uuniomenan, Helinä ilmoitti oman tilauksensa
Rufuksen jälkeen.
- Vaan? Rufus puuttui peliin, kun myyjä oli jo nyökännyt
Helinälle.
- Miten niin vaan?
- Täällä kaksi on ihan minimitilaus, mielellään semmoinen
kolme neljä palloa ja kuppiin kaikki.
- Oikeesti?
Sekä Rufus että myyjätyttö nyökkäsivät.
- Okei. Eli se uuniomena, pähkinäsuklaa ja
valkosuklaa-keksinmuru. Kuppiin.
Myyjä alkoi hymyillen kauhoa palloja Helinän tilaukseen, ja
hän katsoi Rufusta kysyvästi.
- Menikö oikein?
- Alat oppia, Rufus nyökkäsi hyväksyvästi.
Annokset saatuaan he kävelivät syvemmälle puistoon ja
istuivat vapaalle penkille suuren tammen alle.
- Kuule, mä haluaisin kuulla siitä sun vankilatuomiosta,
Helinä sanoi maistettuaan ensin jokaista lajia. Jälleen hän sai todeta Rufuksen
maun erinomaiseksi.
- Se on oikeastaan aika tavallinen tarina. Teininä alkoi mennä
vähän lujaa. Kännäämistä, mopolla hurjastelua ja pientä vahingontekoa. Sitten
sain sen kuningasidean muuttaa pois kotoa yhden riidan jälkeen, ja kun kukaan
ei ollut enää katsomassa perään, lähti homma kokonaan käsistä. Tarvitsin rahaa
ja ei se nyt ihan niinku Robin Hoodissa mennyt, mutta mä ajauduin porukkaan,
joka tehtaili mökki- ja asuntomurtoja. Aikansa siinä oli oma jännityksensä,
mutta sitten poliisi pääsi meidän jäljille ja häkin ovi heilui. Oikeasti
vankilassa mä vasta aloin tajuta mitä kaikkea olin tehnyt ja siellä olikin
hyvin aikaa miettiä. Päätin, että nämä hommat loppui tähän ja tavallaan se
puhtaalta pöydältä aloittaminen oli ihan suht iisiä. Muutin kotiin ja aloin
maksaa velkojani. En pitänyt mitään yhteyttä niihin kavereihin, joista muuten
suurin osa jatkaa edelleen samoissa hommissa. Ja niin, siinä koko homma
pähkinänkuoressa. Haluatko, että kerron vielä tarkemmin. Tai onko sulla jotain
kysyttävää?
Rufus oli kertonut kaiken rauhallisesti ja suoraan. Asia kai
oli hänen puoleltaan niin käsitelty, että tämä saattoi kuulostaa niin… Niin
normaalilta, Helinä mietti kuunnellessaan.
- Ei kai. Mä vaan mietin pääni puhki mitä sä oot tehnyt ja
oikeasti, vaikka ei ehkä pitäisi näin sanoa, olen helpottunut, että sä et
vahingoittanut ketään. Ihmistä siis.
- Joo, en. Tuomio tuli niistä varkauksista ja kätkemisrikoksista.
Pari kertaa olen ollut tappelussa, niitä sen porukan välienselvittelyjä, mutta
siinäpä ne väkivaltajutut mun osalta on.
- Okei, Helinä sanoi ja lusikoi hiljaisena jäätelöään.
Oliko väärin olla helpottunut, että Rufus oli syyllistynyt ”vain”
varkauksiin? Oli tai ei, Helinä saattoi
nyt hieman rentoutua. Rufuksen kertomien tekojen ja tuomion kanssa hän kyllä
pystyi elämään, eikä hän antaisi sen vaikuttaa siihen, mitä nyt ehkä oli
rakentumassa.
- Oliko tämä liian rankkaa kuultavaa? Rufus viimein kysyi
varovasti.
- Ei. Tai olenhan mä vähän ihmeissäni, kun sä et yhtään
vaikuta sellaiselta, joka voisi tehdä tuollaista.
- Kiitos. Silloin mä olin aika eri ihminen. Sellainen hukassa
oleva kusipää. Enkä mä vieläkään voi sanoa tietäväni mitä tehdä, mutta ainakin
mulle on pirun selvää mitä mä en aio tehdä. Ikinä. Silloin aika lailla kaikki
oli vaan ihan sama.
Helinä kääntyi katsomaan Rufusta. Hän kuulosti katuvalta, ja
niin rehelliseltä, että Helinän ainut vaihtoehto oli uskoa kaikki. Ei siksi,
että hän olisi halunnut, vaan siksi, että se oli totuus. Rufus siirsi katseensa
jäätelöstä Helinään ja se oli sinetti, jolla tämän äskeiset sanat saivat
varmistuksensa. Helinä tiesi, että jos joku katsoi toista ihmistä noin
avoimena, ei voinut olla paha tai valehtelija.
Jäätelö oli muuttumassa pehmiksestä velliksi, kun Helinä
muisti kädessään olevan kupin. Hän kauhoi lopun liemen suuhunsa, mutta sen
äskeinen herkullisuus oli haihtunut. Hän halusi niin kovasti maistaa Rufusta,
ettei jäätelöllä ollut enää väliä. Mutta kun poika ei ollut tehnyt aloitetta,
ei Helinäkään sitä uskaltanut tehdä. Turhautuneena hän kaapi viimeisetkin
jäätelön tipat suuhunsa ja katsoi odottavasti Rufusta.
- Entä sitten?
- Kierrelläänkö vähän täälläpäin? Rufus kysyi ja nyökkäsi
ympärilleen.
- Joo, mä en ole täällä suunnalla liikkunutkaan.
- Mun mummo asui tuossa punaisessa talossa, niin kulmat on
siksi tuttuja.
- Asui?
- Joo, ehkä kahdeksan vuotta sitten muutti vanhainkotiin ja
pari vuotta myöhemmin kuoli.
- Samoihin aikoihin myös mun mummo kuoli.
- Olitteko te läheisiä?
- Joo, Kontionlahden mummola oli mulle sellainen tukikohta.
Vaikka vanhempien mukana joutui muuttamaan kuinka, mummola oli ja pysyi. Siellä
mä vietin lähes kaikki lomat.
- Mummot on parhaita, Rufus sanoi haikealla äänellä. Eikä
Helinä voinut väittää vastaan.
Helinä nousi seisomaan ja ruttasi jätskikuppinsa roskikseen,
huolehti vielä ruusun mukaan. Rufus pudotti oman kipponsa roskiin ja sitten
otti Helinää kädestä kiinni ennen kuin lähti kävelemään. Noin vain,
mutkattomasti. Rufuksen käsi oli lämmin ja puristus sopivan luja. Helinä
hengitti varovasti ulos. Kuka olisi viikko tai kaksi sitten uskonut, että hän
voisi olla nyt näin onnellinen. Kävellä Rufuksen kanssa käsi kädessä
varjostavien lehtipuiden alla ja jutella… Ei Helinä muistanut kovin tarkkaan
mitä heidän puistokävelyllään oli keskusteltu, mutta hän muistaisi mummonakin
sen tunteen, minkä Rufuksen läheisyys aiheutti. Kihelmöinnin ja kutkutuksen ja
odotuksen ja kuitenkin samanaikaisen rauhallisuuden, ei ollut kiire mihinkään.
Juuri tässä oli hyvä.
Puiston, pikkukatujen ja kujien jälkeen he tupsahtivat
Helinälle oudosta suunnasta torille ja ankkuripatsaan luo.
- Mun täytyisi nyt lähteä, Rufus sanoi, vaikka näytti siltä
kuin ei olisi menossa minnekään.
Menemisen sijaan hän irrotti otteensa Helinän kädestä ja
kääntyi tätä kohti.
- Mulla oli kivaa, Helinä sanoi jotain sanoakseen.
- Eli mä en pelästyttänyt sua puheillani?
- Et. Oli vaan hyvä saada selvyys siihen kaikkeen.
- Haluaisitko sä tavata vielä uudelleen?
- Tietysti, Helinä ilmoitti välittömästi. Eikö hänestä näkynyt
kuinka kovasti hän halusi Rufuksen seuraan?
Ehkä näkyikin, sillä Rufus nyökkäsi. Astui sen puuttuvan
puolikkaan askeleen lähemmäksi ja katsoi tutkivasti Helinää silmiin. Universumi
kutistui heidän ääriviivojensa kokoiseksi kuplaksi. Rufus hengitti sisään kuin
sukellukseen valmistautuva ja painoi ensimmäisen varovaisen suudelman Helinän
huulille. Kun heidän suunsa kohtasivat, Helinä uskalsi ummistaa silmänsä, tämä
tapahtui oikeasti. Hän oli vähällä horjahtaa ja tarrasi kiinni Rufuksen
käsivarsiin. Antoi käsiensä liukua pojan harteille ja niskaan, kun tämä ei
ollutkaan menossa minnekään. Rufus kietoi omat kätensä Helinän selkään ja veti
häntä vielä lähemmäksi.
- Hitto, sä oot upee, Rufus mutisi Helinän huulia vasten.
Helinä ei vielä kyennyt puhumaan, mutta oli Rufuksesta
ehdottomasti samaa mieltä.
- Mun pitää nyt mennä, Rufus sanoi seuraavaksi ja alkoi
irrottautua halauksesta. Se kävi yhtä hitaasti kuin purkan repiminen irti
pöydän alapinnasta. Kun he seisoivat turvallisesti jälleen erillään, Helinä
huolehti seuraavasta tapaamisesta. Sellainen pitäisi ehdottomasti tulla.
Mahdollisimman pian.
- Milloin me voidaan seuraavan kerran nähdä?
- No kun mulla olis huomenillalla yksi juttu, mutta mä yritän
siirtää sen. Jos se ei onnistu niin ylihuomenna?
- Mullahan ei tunnetusti ole mitään, että ihan miten sulle
käy, Helinä sanoi. Toivoi, että seuraava tapaaminen olisi ehdottomasti jo
huomenna.
- Mä soitan tai laitan viestiä, kun tiedän tarkemmin, Rufus
ehdotti. Helinä nyökkäsi ja katsoi haikeana, kun Rufus perääntyi ja kääntyi
kokonaan lähteäkseen. Hän malttoi kääntää katseensa vasta kun Rufuksesta ei
varmasti näkynyt vilaustakaan. Sitten hän hakeutui nojaamaan ankkuripatsaaseen
ja keräämään itseään kokoon ennen kuin lähtisi kotiin. Ei Helinällä hirveästi kokemusta
pojista ollut, mutta Rufus oli singonnut suoraan joka listan ykköseksi. Paras
puhuja, todellakin paras suutelija, komein, ihanin, poikaystäväainesta… Kaikkea
sitä mitä Helinä oli uneksinut. Vähän vain erilaisessa paketissa mitä hän oli
odottanut, mutta nyt se pakettikin oli muuttunut todella miellyttäväksi
katsella.
Osa 12
Osa 12
Montako osaa tästä on tulossa?
VastaaPoistaHyvä kysymys :D Sanotaan, että vielä 4-6 osaa, niin en ihan hirveästi valehtele. (En siis muista, enkä voi just nyt tarkistaa ja jätän mielelläni pelivaraa mahdollisille muutoksille.)
Poista