keskiviikko 26. elokuuta 2015

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 11


Patsaan jalusta oli ehkä metrin korkuinen, se oli muodoltaan pyöreä ja jotain punaruskeaa kiveä. Alustan päällä oli Helinän kokoinen ankkuri ja vähän ketjua kiertyneenä sen ympärille. Patsas oli pronssinen ja ajan vihreäksi patinoima, kaiken kruunasi tietysti muutama linnun jätös, mutta jotenkin ankkuri sopi kaupungin henkeen: meren läheisyyteen ja siihen, että ihmiset ehkä olivat merimiesten perillisiä ja suhtautuivat epäluuloisesti kaikkeen uuteen. Rufuksen puhelun myötä Helinä oli päättänyt antaa kaupungille vielä mahdollisuuden, ja ihan oikeasti, mitä muutakaan hän voisi? Ehkä jo syksyllä kaikki olisi toisin, kun lukio viimein alkaisi.

Helinä käänsi katseensa pois patsaasta ja etsi ihmisten joukosta Rufusta. Vielä poikaa ei näkynyt, mutta hänellä oli viisi minuuttia aikaa kolmeen. Helinä oli jälleen tullut hyvissä ajoin. Vaatekriisistä ei voinut edes puhua, kun ei ollut vaatteita minkä kesken tehdä vertailua. Helinällä oli yllään farkkushortsit ja valkoinen löysä toppi, molemmat kirpparilöytöjä kolmen vuoden takaa. Vaatteet sopivat edelleen, kun ei sitä huomattavaa murrosiän kasvua ollut hänen kohdallaan tapahtunut, ja tuskin enää tulisi tapahtumaankaan.

Rufus tuli samasta suunnasta kuin viimeksikin. Helinä jäi pää kallellaan odottamaan poikaa, joka päättäväisesti harppoi häntä kohden. Enää hänellä ei ollut mitään epäilyksiä, kun pelkkä Rufuksen näkeminen sai hänen olonsa kevyemmäksi. Helinä oli niin keskittynyt tuijottamaan Rufuksen kasvoja, että hän tajusi tämän kädessä olevan ruusun vasta, kun Rufus ojensi sen hänelle tervehdyksen yhteydessä.
- Tämä on ihan liikaa, hän henkäisi yllättyneenä ja otti ruusun vastaan.
Varsi tuntui oudon kovalta ja paksulta ja hän kallisti vaaleanpunaista suurta ruusua. Sen varteen oli teipattu sivellin.
- Tämä todellakin on liikaa, Helinä sanoi ja nielaisi yllättäen ilmestyneen palan kurkustaan.
Hän kokeili peukalollaan siveltimen päätä.
- Se on jotain siankarvaa, sopii kuulema hyvin öljyvärimaalaukseen, Rufus sanoi.
- Tämä on täydellinen. Kiitos.
Helinä hymyili ja sai Rufuksen kääntämään ensimmäisenä katseensa.
- No, mitä sä haluat tehdä? Rufus kysyi ja vilkaisi uudelleen Helinää.
- Mä en edelleenkään tiedä mitä täällä kannattaa tehdä tai minne mennä, että kerro sä vaan.
- Jos kävellään Lummukkapuistoon ja syödään siellä jätskit? On vieläkin niin lämmintä, ettei ihmeitä jaksa.
Helinä nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja lähti seuraamaan Rufusta. Hänellä kun ei ollut aavistustakaan mikä tai missä oli Lummukkapuisto.

Matka vei rannan suuntaisesti puolisen kilometriä torilta länteen. He juttelivat Rufuksen töistä autokorjaamolla ja Helinän työttömyydestä. Puisto oli vanhojen puiden täyttämä varjoisan vihreä saareke keskellä vanhaa puutaloaluetta. Puiston kulmalla oli keltainen jäätelökioski. Iloisen värikkäät kirjaimet mainostivat Viitanotkon tilajäätelöä.
- Paikallinen harvinaisuus. Lyö valiot ja ingmannit 6-0, Rufus sanoi, kun huomasi Helinän katseen.
Ainakin munkkien suhteen Rufus oli ollut jo oikeassa, ja oli todennäköisesti myös jäätelössä, Helinä arveli, kun alkoi lukea makuvaihtoehtoja. Vadelma-valkosuklaa, hasselpähkinä, kinuskitoffee, salmiakki, mango-appelsiini, omenasorbetti, tiramisu, suklaakahvi, metsämarja, sitruuna-lime… Hyvä, ettei kuola valunut poskille asti.

- Mä otan uuniomenan, Helinä ilmoitti oman tilauksensa Rufuksen jälkeen.
- Vaan? Rufus puuttui peliin, kun myyjä oli jo nyökännyt Helinälle.
- Miten niin vaan?
- Täällä kaksi on ihan minimitilaus, mielellään semmoinen kolme neljä palloa ja kuppiin kaikki.
- Oikeesti?
Sekä Rufus että myyjätyttö nyökkäsivät.
- Okei. Eli se uuniomena, pähkinäsuklaa ja valkosuklaa-keksinmuru. Kuppiin.
Myyjä alkoi hymyillen kauhoa palloja Helinän tilaukseen, ja hän katsoi Rufusta kysyvästi.
- Menikö oikein?
- Alat oppia, Rufus nyökkäsi hyväksyvästi.
Annokset saatuaan he kävelivät syvemmälle puistoon ja istuivat vapaalle penkille suuren tammen alle.

- Kuule, mä haluaisin kuulla siitä sun vankilatuomiosta, Helinä sanoi maistettuaan ensin jokaista lajia. Jälleen hän sai todeta Rufuksen maun erinomaiseksi.
- Se on oikeastaan aika tavallinen tarina. Teininä alkoi mennä vähän lujaa. Kännäämistä, mopolla hurjastelua ja pientä vahingontekoa. Sitten sain sen kuningasidean muuttaa pois kotoa yhden riidan jälkeen, ja kun kukaan ei ollut enää katsomassa perään, lähti homma kokonaan käsistä. Tarvitsin rahaa ja ei se nyt ihan niinku Robin Hoodissa mennyt, mutta mä ajauduin porukkaan, joka tehtaili mökki- ja asuntomurtoja. Aikansa siinä oli oma jännityksensä, mutta sitten poliisi pääsi meidän jäljille ja häkin ovi heilui. Oikeasti vankilassa mä vasta aloin tajuta mitä kaikkea olin tehnyt ja siellä olikin hyvin aikaa miettiä. Päätin, että nämä hommat loppui tähän ja tavallaan se puhtaalta pöydältä aloittaminen oli ihan suht iisiä. Muutin kotiin ja aloin maksaa velkojani. En pitänyt mitään yhteyttä niihin kavereihin, joista muuten suurin osa jatkaa edelleen samoissa hommissa. Ja niin, siinä koko homma pähkinänkuoressa. Haluatko, että kerron vielä tarkemmin. Tai onko sulla jotain kysyttävää?

Rufus oli kertonut kaiken rauhallisesti ja suoraan. Asia kai oli hänen puoleltaan niin käsitelty, että tämä saattoi kuulostaa niin… Niin normaalilta, Helinä mietti kuunnellessaan.

- Ei kai. Mä vaan mietin pääni puhki mitä sä oot tehnyt ja oikeasti, vaikka ei ehkä pitäisi näin sanoa, olen helpottunut, että sä et vahingoittanut ketään. Ihmistä siis.
- Joo, en. Tuomio tuli niistä varkauksista ja kätkemisrikoksista. Pari kertaa olen ollut tappelussa, niitä sen porukan välienselvittelyjä, mutta siinäpä ne väkivaltajutut mun osalta on.
- Okei, Helinä sanoi ja lusikoi hiljaisena jäätelöään.
Oliko väärin olla helpottunut, että Rufus oli syyllistynyt ”vain” varkauksiin?  Oli tai ei, Helinä saattoi nyt hieman rentoutua. Rufuksen kertomien tekojen ja tuomion kanssa hän kyllä pystyi elämään, eikä hän antaisi sen vaikuttaa siihen, mitä nyt ehkä oli rakentumassa.
- Oliko tämä liian rankkaa kuultavaa? Rufus viimein kysyi varovasti.
- Ei. Tai olenhan mä vähän ihmeissäni, kun sä et yhtään vaikuta sellaiselta, joka voisi tehdä tuollaista.
- Kiitos. Silloin mä olin aika eri ihminen. Sellainen hukassa oleva kusipää. Enkä mä vieläkään voi sanoa tietäväni mitä tehdä, mutta ainakin mulle on pirun selvää mitä mä en aio tehdä. Ikinä. Silloin aika lailla kaikki oli vaan ihan sama.
Helinä kääntyi katsomaan Rufusta. Hän kuulosti katuvalta, ja niin rehelliseltä, että Helinän ainut vaihtoehto oli uskoa kaikki. Ei siksi, että hän olisi halunnut, vaan siksi, että se oli totuus. Rufus siirsi katseensa jäätelöstä Helinään ja se oli sinetti, jolla tämän äskeiset sanat saivat varmistuksensa. Helinä tiesi, että jos joku katsoi toista ihmistä noin avoimena, ei voinut olla paha tai valehtelija.

Jäätelö oli muuttumassa pehmiksestä velliksi, kun Helinä muisti kädessään olevan kupin. Hän kauhoi lopun liemen suuhunsa, mutta sen äskeinen herkullisuus oli haihtunut. Hän halusi niin kovasti maistaa Rufusta, ettei jäätelöllä ollut enää väliä. Mutta kun poika ei ollut tehnyt aloitetta, ei Helinäkään sitä uskaltanut tehdä. Turhautuneena hän kaapi viimeisetkin jäätelön tipat suuhunsa ja katsoi odottavasti Rufusta.
- Entä sitten?
- Kierrelläänkö vähän täälläpäin? Rufus kysyi ja nyökkäsi ympärilleen.
- Joo, mä en ole täällä suunnalla liikkunutkaan.
- Mun mummo asui tuossa punaisessa talossa, niin kulmat on siksi tuttuja.
- Asui?
- Joo, ehkä kahdeksan vuotta sitten muutti vanhainkotiin ja pari vuotta myöhemmin kuoli.
- Samoihin aikoihin myös mun mummo kuoli.
- Olitteko te läheisiä?
- Joo, Kontionlahden mummola oli mulle sellainen tukikohta. Vaikka vanhempien mukana joutui muuttamaan kuinka, mummola oli ja pysyi. Siellä mä vietin lähes kaikki lomat.
- Mummot on parhaita, Rufus sanoi haikealla äänellä. Eikä Helinä voinut väittää vastaan.

Helinä nousi seisomaan ja ruttasi jätskikuppinsa roskikseen, huolehti vielä ruusun mukaan. Rufus pudotti oman kipponsa roskiin ja sitten otti Helinää kädestä kiinni ennen kuin lähti kävelemään. Noin vain, mutkattomasti. Rufuksen käsi oli lämmin ja puristus sopivan luja. Helinä hengitti varovasti ulos. Kuka olisi viikko tai kaksi sitten uskonut, että hän voisi olla nyt näin onnellinen. Kävellä Rufuksen kanssa käsi kädessä varjostavien lehtipuiden alla ja jutella… Ei Helinä muistanut kovin tarkkaan mitä heidän puistokävelyllään oli keskusteltu, mutta hän muistaisi mummonakin sen tunteen, minkä Rufuksen läheisyys aiheutti. Kihelmöinnin ja kutkutuksen ja odotuksen ja kuitenkin samanaikaisen rauhallisuuden, ei ollut kiire mihinkään. Juuri tässä oli hyvä.

Puiston, pikkukatujen ja kujien jälkeen he tupsahtivat Helinälle oudosta suunnasta torille ja ankkuripatsaan luo.
- Mun täytyisi nyt lähteä, Rufus sanoi, vaikka näytti siltä kuin ei olisi menossa minnekään.
Menemisen sijaan hän irrotti otteensa Helinän kädestä ja kääntyi tätä kohti.
- Mulla oli kivaa, Helinä sanoi jotain sanoakseen.
- Eli mä en pelästyttänyt sua puheillani?
- Et. Oli vaan hyvä saada selvyys siihen kaikkeen.
- Haluaisitko sä tavata vielä uudelleen?
- Tietysti, Helinä ilmoitti välittömästi. Eikö hänestä näkynyt kuinka kovasti hän halusi Rufuksen seuraan?

Ehkä näkyikin, sillä Rufus nyökkäsi. Astui sen puuttuvan puolikkaan askeleen lähemmäksi ja katsoi tutkivasti Helinää silmiin. Universumi kutistui heidän ääriviivojensa kokoiseksi kuplaksi. Rufus hengitti sisään kuin sukellukseen valmistautuva ja painoi ensimmäisen varovaisen suudelman Helinän huulille. Kun heidän suunsa kohtasivat, Helinä uskalsi ummistaa silmänsä, tämä tapahtui oikeasti. Hän oli vähällä horjahtaa ja tarrasi kiinni Rufuksen käsivarsiin. Antoi käsiensä liukua pojan harteille ja niskaan, kun tämä ei ollutkaan menossa minnekään. Rufus kietoi omat kätensä Helinän selkään ja veti häntä vielä lähemmäksi.

- Hitto, sä oot upee, Rufus mutisi Helinän huulia vasten.
Helinä ei vielä kyennyt puhumaan, mutta oli Rufuksesta ehdottomasti samaa mieltä.
- Mun pitää nyt mennä, Rufus sanoi seuraavaksi ja alkoi irrottautua halauksesta. Se kävi yhtä hitaasti kuin purkan repiminen irti pöydän alapinnasta. Kun he seisoivat turvallisesti jälleen erillään, Helinä huolehti seuraavasta tapaamisesta. Sellainen pitäisi ehdottomasti tulla. Mahdollisimman pian.
- Milloin me voidaan seuraavan kerran nähdä?
- No kun mulla olis huomenillalla yksi juttu, mutta mä yritän siirtää sen. Jos se ei onnistu niin ylihuomenna?
- Mullahan ei tunnetusti ole mitään, että ihan miten sulle käy, Helinä sanoi. Toivoi, että seuraava tapaaminen olisi ehdottomasti jo huomenna.
- Mä soitan tai laitan viestiä, kun tiedän tarkemmin, Rufus ehdotti. Helinä nyökkäsi ja katsoi haikeana, kun Rufus perääntyi ja kääntyi kokonaan lähteäkseen. Hän malttoi kääntää katseensa vasta kun Rufuksesta ei varmasti näkynyt vilaustakaan. Sitten hän hakeutui nojaamaan ankkuripatsaaseen ja keräämään itseään kokoon ennen kuin lähtisi kotiin. Ei Helinällä hirveästi kokemusta pojista ollut, mutta Rufus oli singonnut suoraan joka listan ykköseksi. Paras puhuja, todellakin paras suutelija, komein, ihanin, poikaystäväainesta… Kaikkea sitä mitä Helinä oli uneksinut. Vähän vain erilaisessa paketissa mitä hän oli odottanut, mutta nyt se pakettikin oli muuttunut todella miellyttäväksi katsella.

Osa 12 

2 kommenttia:

  1. Montako osaa tästä on tulossa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys :D Sanotaan, että vielä 4-6 osaa, niin en ihan hirveästi valehtele. (En siis muista, enkä voi just nyt tarkistaa ja jätän mielelläni pelivaraa mahdollisille muutoksille.)

      Poista