Rufus ei onnistunut siirtämään menojaan, vaan seuraavat treffit siirtyivät päivällä eteenpäin. Ja niistä eteenpäin tapailu jatkui tiiviisti. Rufuksen kanssa oli helppo puhua ja Helinä kertoi hänelle enemmän itsestään kuin kenellekään muulle aiemmin. Jokainen hetki Rufuksen seurassa oli ihana, olivat he veneilemässä, moottoripyöräajelulla tai tivolissa. He kävivät myös syömässä sataman kalaravintolassa ja piknikillä Rufuksen salaisessa lapsuudenpaikassa kallioisilla rannoilla.
- Mä alan vahvasti epäillä, että sä katsot telkkarista treffihömppää
tai luet jotain rakkausromaaneja, Helinä tuumasi ja nappasi rasiasta mansikan
suuhunsa. Rufus makasi selällään lämpimillä kallioilla ja piti päätään Helinän
sylissä.
- Kuinka niin?
- No kun et sä oikein näytä tällaiselta, joka keksii toinen
toistaan ihanampia yllätyksiä mulle.
- Miltä mä sitten näytän? Rufus kysyi huvittuneena.
- Sellaiselta joka ei harrasta yllätyksiä. Sellaiselta joka
kalauttaa naista nuijalla päähän ja repii tukasta luolaansa, Helinä kuvaili ja
silitti Rufuksen ohimoa hajamielisesti.
- En väitä, ettenkö haluaisi tehdä sulle niin, mutta sä taas
näytät sellaiselta, joka kaipaa kaikkea tätä.
- Älä käsitä väärin, tämä on ihanaa, mutta eniten mä kaipaan
ihan vain sun seuraas, Helinä kuiskasi ja kumartui suutelemaan Rufusta.
Se oli totta. Huomasi helposti, että Helinä oli vasta
muuttanut tänne ja Rufukselle tämä oli kotikaupunki. Pojalla oli työ, kaverit
ja harrastukset. Helinällä oli vain taide ja Rufus. Hän ei oikein tiennyt missä
tämän kaupungin nuoret piileksivät, hän oli jopa yrittänyt puhua muutaman
kerran mummoille, mutta ei heistäkään ollut kovin vuolaaksi juttuseuraksi. Hän tiesi, että pitäisi tsempata, mutta
tavallaan Helinä oli jo alistunut siihen, että tutustuisi kunnolla uusiin
ihmisiin vasta kun koulut jatkuisivat. Jos sittenkään. Kun ei tiennyt kuinka
hyvin Peter ottaisi hänen ja Rufuksen suhteen. Sillä suhde tämä ehdottomasti
oli, menossa koko ajan varmemmaksi ja vakaammaksi. Rufus oli vain maininnut,
että Peter oli huonolla tuulella ja viihtyi enimmäkseen kotona. Helinää ei juuri
huvittanut puhua Peteristä. Toisinaan Rufus puhui perheestään, mutta enemmän
yleisellä tasolla.
Helinän selkään alkoi sattua huonossa asennossa
kyhjöttäminen, joten hän kiepsahti makuulle Rufuksen kylkeen kiinni. Oli
sunnuntai-iltapäivä, ei kiire mihinkään. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla
ja leppeät laineet löivät tasaisesti rantaan.
- Tähän voisi jäädä ikuisuudeksi, Rufus puki sanoiksi sen mitä
Helinäkin mietti.
Helinä sulki tyytyväisenä silmänsä, torkahtikin hetkeksi.
Elämä ei kuitenkaan voinut olla pelkkiä päiväunia tai
unelmatreffejä, hyvin usein se oli yksinäistä harhailua ja tylsyyttä. Tai
ainakin Helinän elämä. Hän nosti katseensa työstämästään kubistisesta akryyliväriharjoitelmasta
ja huokaisi. Maalaaminen saisi tältä erää riittää, iltaan oli pitkä aika, eikä
hän tiennyt mitä tekisi. Hän halusi ottaa yhteyttä Juusoon, mutta ei tiennyt
uskaltaisiko. Juusosta ei nimittäin ollut kuulunut mitään, sen Peterin kanssa
tapahtuneen episodin jälkeen. Tuskin kyse oli sattumasta.
Helinä käveli keittiöön ja laittoi veden kiehumaan. Hän
kaivoi pussin vihreää teetä mukiin odottamaan ja katseli ulos ikkunasta.
Mietti. Saisihan siinä ainakin varmistuksen, hän päätti ja näppäili Juusolle
tekstiviestin, jossa ehdotti tapaamista.
Helinä ehti juoda mukillisen teetä ja leikata
varpaankyntensä ennen kuin puhelin kilahti viestin merkiksi. Viestin sävy ei
ollut ylenpalttisen iloinen, mutta ainakin Juuso suostui näkemään hänet, kysyi
vain milloin ja missä. Helinä ehdotti iltapäivää. Juusolle ei käynyt. Helinä
antoi pojalle vapauden valita, joten he tapaisivat seuraavana päivänä puoli
kolmen maissa keskustan Mäkkärissä. Toivottavasti kahdestaan, Helinä tajusi,
kun viestit oli vaihdettu. Ei kai Juuso niin tyhmä ollut, että raahaisi Peterin
vielä tapaamaan häntä? Ellei sitten Peter saisi kuulla tästä ja tuppautuisi
mukaan…
Peter ei tullut, vaan Juuso yksin. Tutun taapertavalla
askelluksella. Helinä hymyili Juusolle ja toivoi, että heidän kaveruutensa
säilyisi kaikesta Holmbergin veljeksiin liittyvästä sotkusta huolimatta.
Hänellä oli ollut jo ikävä Juusoa ja tämän juttuja.
- Moi, kiva nähdä, Helinä sanoi varovasti. Tunnusteli Juuson
mielialaa.
- Moi.
No, ainakin Juuso hymyili, vaikka näytti vähän
vastahankaiselta.
- Mulla on karsea nälkä, Juuso ilmoitti ja siirtyi kassalle.
Helinä seurasi perässä, mutta ei ottanut itselleen mitään. Hän oli liian
hermostunut syödäkseen ja kotona odottaisi kasvislaatikkoa.
Juuso kantoi Big Macinsa ravintolan hiljaisempaan osaan ja
Helinä seurasi poikaa. Hän oli varuillaan, saattoi tuntea ohuen jään heidän
välillään, mutta toivoi, että se olisi murrettavissa.
- Mitä kuuluu? Helinä kysyi reippaasti ja päätti olla
välittämättä jäästä tai muistakaan kalseudesta. Hän istui tässä kaverinsa kanssa
syömässä, ilman draamaa tai kolmansia pyöriä.
- Ei ihmeitä. Töitä ja viime viikonloppuna oli käymässä Sannin
luona.
Juuso kääri hampurilaisen auki papereista ja haukkasi
ensimmäisen palan
- Mä olen vain maalannut, Helinä hymyili vähän väkinäisemmin,
kun Juuso ei selvästikään ollut kysymässä hänen kuulumisiaan.
- Sori, mutta mun on nyt pakko kysyä, että mikä teille Peterin
kanssa tuli? Juuso viimein sai kakaistuksi sen heidän välissään möllöttävän
asian ulos.
Jäi katsoa napittamaan Helinää pöydän toiselta puolen ruskeilla
silmillään. Helinä huokasi ja alkoi rytistellä yhtä serviettiä sormiensa
välissä.
- Mä en tiedä mitä Peter on sulle kertonut. Mutta meillähän ei
edes ollut mitään juttua. Joo, olishan se ollut suloista, että Peter ja Helinä
olisivat löytäneet toisensa, mutta nyt ei niin käynyt. Me ollaan liian
erilaisia, eikä Peter kiinnosta mua siinä mielessä ja kuten mä sille sanoin,
niin me voidaan olla kyllä kavereita, mutta mitään muuta meistä ei tule, Helinä
puhui suunsa puhtaaksi.
Ehkä liiankin puhtaaksi, sillä Juuso pysyi hiljaa ja jauhoi
hampurilaista pala palalta.
- Peter on ollut aika maassa, hän viimein sanoi.
Helinä harkitsi laskevansa kymmeneen, mutta pääsi vain
kahteen, kun aukaisi suunsa kiihtyneenä:
- Miksi? Ja mä en todellakaan ymmärrä sitä kohtausta, minkä se
järjesti kirjaston pihassa. Me tutustuttiin, hengailtiin kolmestaan, eikä edes
kovin montaa kertaa. Me ei pussattu ikinä, ei halattu, ei hitto soikoon pidetty
kädestä kiinni. Ei mitään. Ja silti… Niin miksi se on tuollainen?
- Se ero Millasta oli jo aika paha, ja kai se olis tarvinnut
jonkun varman tähän väliin.
- Varman? Helinä puuskahti. – Hommais huoran.
Juuso tuijotti häntä järkyttyneenä limsamukin takaa.
- Sori. Mä vaan… Sä olet tosi kiva tyyppi ja mä haluaisin,
että me pysyttäis kavereina. Koska mulla ei edelleenkään ole täällä yhtään
kaveria.
Helinä jätti mainitsematta, että poikaystävä häneltä jo löytyi.
Tilanne oli ihan liian epävakaa, että Rufusta olisi uskaltanut tuoda mukaan
keskusteluun.
- Sä olet nasta, mutta mun pitää ajatella Peteriäkin.
- Niin tietysti, Helinä huokaisi.
- Mun täytyy tästä mennä, Juuso sanoi vaivaantuneena.
Helinä viitsi enää nyökätä.
- Moikka, kuului pöydän vierestä ja Juuso lähti viemään
roskiaan pois ja käveli sitten ulos. Taakseen vilkaisematta.
Helinä puristi silmänsä kiinni. Tapaaminen ei todellakaan
ollut mennyt, kuten hän oli kuvitellut, ja hän oli melko varma, että ei kuulisi
Juusosta enää ikinä. Varsinkaan sitten, kun hänen ja Rufuksen juttu tulisi ilmi.
Sanattomasta sopimuksesta he olivat pitäneet sen piilossa. Tai kyllähän he
julkisesti liikkuivat yhdessä, mutta kumpikaan ei ollut tarjonnut mitään
perheille esittelyä.
“Mun tarvii nähdä sut tänään”
Hän kirjoitti Rufukselle viestin. Toivoi, että poika olisi
jo tässä. Puristaisi lujasti syliinsä ja saisi aikaan tunteen, että kaikki
kyllä järjestyisi. Rufuksen työt vain loppuisivat vasta tunnin päästä ja sitten
tämä halusi käydä suihkussa ja syödä ja…
Helinä käveli turhautuneena ulos aurinkoon. Hän ehtisi joka
tapauksessa syödä kotona ennen kuin Rufus edes olisi valmis, mikäli tälle siis
sopisi tapaaminen, joten turha kaupungilla oli tämän pitempään pyöriä.
***
Helpottuneena Helinä istui Rufuksen vanhan, punaisen Toyotan
etupenkille. Poika oli onneksi ehtinyt tapaamaan häntä. Olo ei Juuson
tapaamisen jäljiltä ollut lähtenyt kohenemaan. Rufus suikkasi nopean suukon
hänen poskelleen ja kysyi minne mennään.
- Johonkin missä voidaan rauhassa puhua ja halata. Mä en tiedä
kumpaa mä tarvitsen enemmän, Helinä mutisi synkkänä.
Rufus nyökkäsi ja laittoi ykkösen silmään. Helinä ei edes
seurannut, minne Rufus ajoi ennen kuin poika pysäytti hiljaiselle rannalle.
Matkalla kumpikaan ei ollut puhunut mitään.
Rufus sammutti auton ja nousi ylös. Hän kiersi toiselle
puolelle, aukaisi oven ja tarjosi Helinälle kättään. Helinä otti kädestä kiinni
ja löysi itsensä hetkeä myöhemmin tiukasti painettuna vasten Rufuksen rintaa.
Hän kietoi kätensä Rufuksen ympärille ja yritti imeytyä vieläkin lähemmäksi.
Rauhoitellen Rufus silitti hänen selkäänsä, ei kysynyt mitään, oli vain läsnä.
- Mä näin Juusoa, Helinä viimein mutisi vasten Rufuksen mustaa
t-paitaa.
Poika ei sanonut mitään, jatkoi vain silittelyä ja antoi
Helinän kertoa omaan tahtiinsa mikä tämän mieltä painoi.
- Tänne on ollut niin vaikea kotiutua. Aiemmin ei ole ollut
näin hankalaa. En tiedä johtuuko se kesästä vai minusta vai kaupungista, mutta
Juuso on ainut, jonka kanssa olen ystävystynyt ja haluaisin jatkossakin olla
sen kaveri. Mutta tänään se ilmoitti, että Peterin takia se ei varmaan voi
nähdä mua.
- Juuso on aina ollut Peterin talutushihnassa. Ne on sellainen
majakka ja perävaunu ja Peter johtaa, Juuso seuraa, eikä kyseenalaista mitään,
Rufus sanoi.
- Huomasin. Onneksi sä olet siinä tai ylipäätään mun elämässä.
Ilman sinua olisin varmaan liftaamassa jo takaisin Kajaaniin. Siellä mulla
sentään oli kavereita, Helinä vuodatti.
Turhautuminen kirvelsi niin, että kyyneleetkin ilmestyivät
hänen silmiinsä.
- Äsh, tämäkin vielä, Helinä niiskaisi.
- Ei mitään hätää. Koulut kun alkaa, niin sitten viimeistään
saat kavereita.
- Mitä jos Peter kääntää ne kaikki mua vastaan? Helinä
tunnusti pelkonsa.
- Ei se mitään käännä. Ei sillä edes ole lukiossa kuin muutama
nörttikaveri. Kyllähän sä näit minkälaista porukkaa siellä sen bileissä pyöri.
Siellä on satoja muita, jotka ei edes tiedä Peteriä. Sä olet ihana ja hauska ja
saat helposti uusia kavereita.
Rufuksen kehut saivat hänet sekä hymyilemään että itkemään
entistä enemmän.
- Toi sun kiltteys ei nyt auta tän itkun lopettamiseen, Helinä
nikotteli.
Rufus vetäytyi kauemmas halauksesta. Otti Helinän kasvot
käsiensä väliin ja pyyhki peukaloillaan kyyneleet pois tytön poskilta.
- Tässä sulle jotain uutta ajateltavaa: porukat ja Peter on
poissa kotoa viikonlopun. Haluatko tulla yöksi?
Rufus oli oikeassa, itku unohtui heti. Samoin Juuso, Peter
ja kaverittomuus. Rufuksen luo yöksi ja se tarkoittaisi…
Rufus luki ilmeisen hyvin hänen ajatuksiaan, sillä hän
lisäsi samalla hetkellä:
- Mä vaan haluan olla sun kanssa rauhassa ja rennosti ja nyt
siihen olisi tilaisuus. Kyllä. Mä haluan sua, mutta me edetään ihan siinä
tahdissa kuin susta tuntuu hyvälle. Okei?
- Mä tuun, Helinä sanoi ja lisäsi: - Katsotaan sitä muuta
sitten myöhemmin.
- Onko sulla jo parempi mieli? Rufus kysyi huolestuneena.
- Mistäs mä alunperin edes olin niin surullinen? Helinä kysyi.
Ja se oli totta. Hän hädin tuskin muisti enää koko
tapaamista Juuson kanssa. Rufus oli tässä, ja se oli kaikki.
- Hyvä. Mulla olis vähän nälkä. Me ei olla vielä käytykään Riitan
grillillä?
- Miten musta tuntuu, että me aina syödään, Helinä naurahti.
- Massakausi menossa, Rufus sanoi ja suuteli Helinää niin
pitkään, että Helinä unohti varmasti kaiken pahan.
Osa 13
Osa 13
Äkkiä jatkoo! Olet aivan loistava kirjoittaja, älä lopeta ikinä tänne kirjoittamista! :)
VastaaPoistaKiitos! Toivottavasti huomenna saisin uuden pätkän lisättyä... Ja joo, kyllä voin vielä vanhainkodissa rustailla tänne :D
Poista