Kepeä kipeä kevät, osa 2

Cecilia astui bussista ulos ja lähti kävelemään kohti vanhempiensa kotia meren rannalla. Äiti oli halunnut järjestää perhepäivällisen isän työmatkalta kotiinpaluun kunniaksi. Jos isän työmatkalta paluuta juhlittaisiin aina, Cecilia ei ehtisi muuta tehdäkään kuin istua päivällispöydässä. Äiti taisi olla herkillä papan sairaalassaolon takia, ja oli ihan mukava käydä joskus täälläkin kotona. Cecilia tosin käsitti kodiksi enemmän sen kaksion Kampissa, joka hänelle oli ostettu, kun hän oli päässyt yliopistoon kolme vuotta sitten.

Liikenne oli hiljaista, suuret omakotitalot suojissa muurien tai pensasaitojen takana. Cecilia tuijotti uteliaana uusia naapureita, Lamminpäät olivat muuttaneet viime syksynä pois lähimmästä talosta, mutta näistä asukkaista isä ja äitikään eivät tienneet mitään. Tiheän pensasaidan seasta erottui vain vähän talon valkoista seinää ja mustaa autoa, joten Cecilia jätti vakoilijan leikit. Hän kiiruhti loppumatkan ovelle, sillä maaliskuinen tihkusade alkoi varoittamatta.

Avainten ääni lukossa oli saanut isän jo eteiseen. Cecilia riisui takkinsa naulakkoon, jonka jälkeen isä halasi häntä:

- Mitä muksu? Kiva nähdä pitkästä aikaa.

Cecilia pyöräytti silmiään. Täysi-ikäistyttyään hän oli jaksanut ärhennellä isän nimittelystä, mutta nyt, vuosia myöhemmin, alistunut kohtaloonsa olla aina isän muksu.

- Niin on. Millaista oli Chicagossa?

- Kiireistä, isä vastasi tuttuun tapaansa ja nappasi eteisen pöydältä pienen paperikassin.

- Ja tässä tuliaisia.

Cecilia hymyili ilahtuneena ja kurkisti kassiin, siellä oli uusi Diorin hajuvesi. Hän kiitti isää ja aukaisi malttamattomana pakkauksen haistaakseen uutta tuoksua.

- Tosi hyvä, Cecilia nyökkäsi tyytyväisenä.

Isä hymyili, ei lainkaan yllättyneenä, tämä todella osasi ostaa lahjoja. Cecilia laski pussukan takaisin pöydälle ja seurasi isää keittiöön. Äiti oli juuri kurkistamassa uuniin. Cecilia haistoi ainakin valkosipulin ja omenapiirakan. Isä sai työnsä puolesta hienosta ravintolaruuasta tarpeekseen ja halusi kotona syödä kunnon kotiruokaa. Ja siinä äiti oli hyvä, Cecilia epäili, että mitkään kampasimpukat ja viiriäisen munat eivät Elinalta sujuisi.

- Mitä ruokaa?

- Alkuruuaksi maalaissalaatti, pääruoaksi sipulipihvit perunamuusilla ja jälkkäriksi omenapiirakka vaniljakermalla, äiti hymyili ja nyökkäsi kohti pöytää.

Cecilia ei epäillyt hetkeäkään, etteikö ruoka olisi hyvää, mutta hän tiesi samalla, että voin ja kerman kanssa ei oltu ainakaan säästelty. Joko hän tyytyisi näykkimään tai sitten tuplaisi loppuviikon treenimäärän. Enemmän treeniä, Cecilia päätti, kun äiti nosti salaattivadin pöytään ja hän näki keitetyt kananmunat, valkosipulikrutongit, parmesanin paksuina lastuina ja rapeaksi paistetun pekonin.

Aterian aikana käytiin tutusti läpi Cecilian opiskelujen edistyminen, kavereiden kuulumiset, isän 

työhuolet ja papan terveydentila.

- Hei, kumpi teistä ehtisi huomenna lähteä kanssani hakemaan pappaa pois sairaalasta? äiti kysyi.

- Tarvitseeko siihen apua? Cecilialta lipsahti.

Isä ja äiti katsoivat häntä moittivasti. Cecilia palasi ärtyneenä omenapiirakkansa pariin. Taksit oli keksitty ja pappa varmasti sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisi kävellä autoon ja siitä pois.

- Mihin aikaan? isä kysyi.

- Joskus yhdeltä, kun lääkäri on tehnyt kierron ja kirjoittanut paperit.

- Minulla on se ulkomaankauppaministerin järjestämä tilaisuus, en valitettavasti pääse, isä pahoitteli.

Cecilia keskittyi lusikoimaan piirastaan.

- Entä Cecilia? äiti kysyi.

Cecilia katsoi vanhempiaan. Hänellä ei ollut luentoja ja muutenkin menoista vapaa päivä, mutta hän oli suunnitellut tekevänsä jotain muuta kuin kökkivänsä taas sairaalassa. Hän voisi valehdella, mutta jotenkin vanhemmat tunnistivat aina hänen valheensa.

- Se on sitten sovittu, isä hymyili. – Saat tänään ottaa minun autoni. Tulet sitten huomenna hakemaan äidin kyytiin ja menette yhdessä sairaalaan, minä otan äidin auton, Carl järjesteli tyytyväisenä.

Cecilian mieli alkoi lupauksen myötä kirkastua. Hän ei ollut vielä ehtinyt koeajaa isän uutta BMW:n katumaasturia, joka tällä oli ollut kohta kuukauden.

- Mihin aikaan minun pitää olla täällä? Cecilia antautui.

- Ole viimeistään puoli kaksitoista, äiti hymyili helpottuneena.

Cecilia nyökkäsi ja lusikoi piirakan loppuun. Äiti ja isä olivat uppoutuneet keskusteluun jostain Cecilialle tuntemattomasta pariskunnasta, eikä hänellä täällä ollut enää mitään tekemistä, joten hän nousi.

- Kiitos ateriasta, minä tulen huomenna hakemaan sinua, ja isä, missä avaimet?

- Tämähän muistuttaa ihan niitä aikoja, kun asuit vielä kotona ja olit juuri saanut ajokortin, isä naurahti ja lähti kohti eteistä.

Cecilia seisoi käsi ojossa, kun isä kaiveli takkinsa taskuja. Avaimien lisäksi tämä kaivoi esiin lompakkonsa ja antoi Cecilialle 50 euroa.

- Vähän kyytipalkkaa, isä hymyili ja iski silmää.

Cecilia nyökkäsi, tätäkin hän oli osannut odottaa. Vasta kengät jalassa ja toinen käsi ovenkahvalla hän muisti hajuveden ja palasi hakemaan vielä sen mukaansa. Ovelta hän huusi heipat ja vastausta odottamatta astui ulos. Satoi edelleen ja musta BMW kiilteli pihavalojen loisteessa. Auto näytti hienolta ja malttamattomana Cecilia riensi pihan poikki ja naksautti ovien keskuslukituksen auki.

Sisällä tuoksui nahka ja houkutteleva uutuus. Cecilia käynnisti auton, valitsi vaihteistosta R:n ja peruutti varovasti pois pihasta. Hän ajoi harvakseltaan, auton omistaminen Kampissa tuntui turhalta, joten hän ajoi vain vanhempiensa autolla, silloin kun sellainen tarve iski. Esimerkiksi ostosretki Ikeaan.

Itäväylä oli illasta hiljentynyt ja reippaasti Cecilia painoi kaasua. Auto kulki kuin unelma ja bassot kuuluivat kunnolla, siinäpä ne tärkeimmät mitä hän autolta odotti.

Seuraavana päivänä äiti puhui hermostuneena niitä näitä koko matkan sairaalaan. Cecilia ynähteli sopiviin väleihin ja sadatteli mielessään puolenpäivän ruuhkaa. Sairaalan pihassa hän ajoi lähimpään vapaaseen parkkiruutuun, eikä ollut huomaavinaan merkkiä invapaikasta.

- Mä voin odottaa tässä.

- Et tietenkään odota, vaan lähdet minun avukseni. Papalla on tavaroita ja minä joudun kuitenkin työntämään pyörätuolia.

Cecilia pyöritteli silmiään, ei tämä mikään Amerikka ollut, missä potilas työnnettiin sairaalan ovelle ennen lupaa nousta seisomaan.

- Whatever, hän tuhahti puoliääneen ja nousi pois autosta.

Äiti oli jälleen tutun tehokas, Cecilia ei muistanut milloin tämä olisi hidastellut missään asiassa. Hän sai pinnistellä tosissaan, että pysyi äidin perässä matkalla yli pihan ja sisään sairaalan ovista. Cecilia nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä, ja pyrki pitämään katseensa pelkästään äidin takaraivossa, joka suuntasi suoraan hisseille.

Cecilia joutui kiinnittämään huomiota ympäristöönsä vasta kun hississä kuului hento tytön ääni hänen takaansa.

- Hei, etkös sä ollut se joka jutteli Rasmuksen kanssa toissapäivänä?

Cecilia katsoi ympärilleen ja tajusi, että tarkoitettiin häntä. Cecilia kääntyi ympäri ja näki sen kaljun tytön, jonka veljelle hän oli järjestänyt elämänsä noloimman show’n. Häpeä palasi välittömästi polttelemaan Cecilian olemusta.

- Kenen Rasmuksen? Cecilia ynähti, kun ei kehdannut olla sanomatta mitään. Ei äidin ja tuimailmeisen hoitajan läsnä ollessa. Hemmetin hissi saisi olla jo perillä.

- Mun veli, tyttö sanoi nyt jo hieman epävarmasti.

- Enpä usko, Cecilia totesi koppavasti. Juuri sillä äänensävyllä, joka sai muut ihmiset matelemaan hänen edessään. Jota oli hyväksyttävää käyttää liian innokkaille miehille yökerhossa tai huonoille asiakaspalvelijoille, mutta joka oli kovin kyseenalainen ystävällisen teinin kohdalla.

- Ai, no ei sitten mitään, tunnusteleva hymy kuoli tytön kasvoilta ja tämä lähti allapäin kohti hissin avautuneita ovia.

Cecilia väisti, katseli tytön hidasta kävelyä ja joutui onnittelemaan itseään, hän oli saanut syöpäsairaan teinin itkun partaalle, melkoinen saavutus jopa häneltä. Cecilia luuli, että häntä ei voisi hävettää enemmän kuin se kohtaus sisarusten kanssa sairaalan kahviossa, mutta tämä meni siitä vielä paljon yli.

- Odota, Cecilia sanoi ja hyökkäsi hissistä ulos, kun vielä ehti.

- Mä tuun perässä ihan kohta, hän sanoi äidilleen ennen kuin hissin ovet jälleen sulkeutuivat.

Tyttö oli kääntynyt ympäri ja katsoi häntä pää kallellaan. Äskeisen ystävällisyyden sijaan epävarmasti ja varuillaan. Cecilia otti yhtä epävarman askeleen tyttöä kohti ja tunnusti hiljaa:

- Joo, olin se mä.

Cecilia ei tiennyt miksi hän teki sen mitä teki. Kai antoi periksi pienelle, naputtavalle sisäiselle äänelle, joka ei normaalisti päästänyt inahdustakaan. Tai yritti hyvittää äskeistä tylyyttään. Tai sitten kyseessä oli puhdas sääli. Niin tai näin, tytön kasvoille nousi voitonriemuinen hymy ja hän sanoi:

- Hah, mä tiesin. Mistä te muuten tunnette toisenne?

- No, ei me varsinaisesti tunneta, Cecilia vastasi ja vaihtoi vaivaantuneena painoa jalalta toiselle.

- Krista, meidän pitäisi mennä, vanhempi sairaanhoitaja puuttui keskusteluun.

Krista katsoi häntä ärtyneenä ja palautti hetkessä silmänsä Ceciliaan.

- Tuu mukaan, niin kerrot koko jutun.

- Mukaan minne? Cecilia kysyi epävarmana. Tilanne oli luisunut joksikin oudoksi ja hänen pitäisi varmaan tästä lähteä äidin perään.

- Mun huoneeseen, Krista sanoi kuin maailman luonnollisemman asian.

- En mä oikein tiedä, Cecilia vastasi vältellen. Jälleen se pettymys palasi tytön ilmeeseen. Ja mitä ilmeisimmin hän ei voinut tuota ilmettä vastustaa. – Kai mulla hetki on aikaa, Cecilia kiirehti sanomaan. Hän seurasi tyttöä ja hoitajaa huoneeseen vilkuillen epävarmasti ympärilleen ja katui jälleen hellämielisyyttään.

Krista asettautui sänkyyn ja huokasi.

- Ota tuosta tuoli, hän nyökkäsi Cecilialle.

Vastahakoisesti Cecilia istahti Kristan sängyn viereen ja risti jalkansa.

- Meillä oli kirjastossa pieni välikohtaus ja sitten mun piti vähän tulla siitä aukomaan päätäni vielä täälläkin, Cecilia tunnusti suoraan. Toivoi näin pääsevänsä täältä nopeammin pois.

- Ai, mä yritin Rasmukselta udella, mutta se ei suostunut pukahtamaankaan. Jotain tällaista mä kyllä odotinkin. Te kun ootte pikkasen eri liigaa, jos ymmärrät mitä tarkoitan, Krista virnisti.

Cecilia hymyili pienesti takaisin ja ihmetteli jälleen mitä hän oikein teki.

- No miksi sä olet taas täällä? Krista napitti häntä uteliaana.

- Mun pappa pääsee tänään pois ja olen sille kuskina, Cecilia totesi.

Hiljaisuus lankesi heidän välilleen.

- Aiotko sä kysyä sen vai eikö sua kiinnosta? Krista kysyi hetken kuluttua.

- Ai mitä? Cecilia leikki tyhmää.

Krista huomasi sen ja kohotti olemattomia kulmakarvojaan.

- Siellä näyttäis olevan kiva kevätpäivä, Krista sanoi totisena, mutta silmät tuikkien. Se vain lisäsi Cecilian epävarmuutta. Aivan kuin Krista olisi tajunnut hänen tukalan olonsa, ja yritti saada hänet rentoutumaan. Mutta kuinka tuossa tilassa ylipäätään heitettiin small talkia jostain perhanan säästä?

- Ootko sä aina noin hiljainen? Sä et kyllä vaikuta yhtään siltä, Krista uteli.

- Mä olen maailman puheliain ihminen, mutta jotenkin mua vielä vaivaa se juttu veljes kanssa, Cecilia tunnusti. Ei hän kehdannut tunnustaa, että häntä hieman ahdisti myös Kristan sairaus.

- Rasmus ei ole nyt tässä, ota rennosti. Sä vaikutat mielenkiintoiselta tyypiltä ja trust me, täällä ei hirveästi sun kaltaisia ihmisiä tapaa.

Cecilia katsahti Kristaa ja hymyili tälle ensimmäistä kertaa.

- No, miksi sä sitten olet täällä? Cecilialta lipsahti.

- Mulla on ALL, akuutti lymfaattinen leukemia, Krista sanoi sen tavalla, josta tiesi hänen toistaneen sen lukuisia kertoja.

- Mä en tiedä mitä sanoa, Cecilia tunnusti pienen tauon jälkeen.

- Ei sun tarttekaan, eipä tässä paljoa sanat auta, tyttö hymähti. – Mutta kerro sä jotain itsestäsi, aloita vaikka esittelemällä itsesi.

- Mä olen Cecilia. Opiskelen oikeustieteellisessä kolmatta vuotta, asun Kampissa, harrastan shoppailua ja juoksemista ja no, en mä oikein tiedä mitä muuta sanoa, Cecilia luetteli kuin jossain perhanan treffiohjelmassa, ennen kuin vaikeni hämmentyneenä.

- Vau, sähän elät unelmaa, Krista ihasteli. Cecilia ei taaskaan tiennyt mitä olisi vastannut, joten Krista jatkoi: - Vai tuleva juristi? Sun on pakko olla superfiksu. Mä halusin aina lastentarhanopettajaksi, rakastan lapsia ja musta tuntuu, että mä olisin ollut hyvä siinä ammatissa.

- Vielä sä ehdit, Cecilia tokaisi rohkaisevasti, ja oli sen jälkeen lähellä lyödä itseään.

Krista purskahti nauruun ja Cecilia katseli hämmentyneenä, kuinka tyttö käänsi päätään takakenoon hohotuksen voimasta. Kyyneleitä pyyhkien Krista yritti saada naurunsa talttumaan, ja Cecilia toivoi niiden johtuneen naurusta, eikä hänen möläytyksensä aiheuttamasta mielipahasta.

- Sä olet kyllä virkistävän rohkea tapaus, normaalisti kukaan mun ympärillä ei suostu puhumaan edes ensi viikon säästä, saatikka sen pidemmälle menevästä tulevaisuudesta, Krista viimein sanoi kikattaen.

Cecilia helpotukseksi hänen kännykkänsä soi. Hän vastasi pikaisesti äidilleen ja yhtä pikaisesti päätti puhelun.

- Mun täytyy nyt mennä, kuljettajan velvollisuudet kutsuvat, Cecilia sanoi Kristalle. Kujeileva hymy häipyi heti tytön kasvoilta.

- Kiitos seurasta, en ole aikoihin saanut jutella muiden nuorten kuin mun broidin kanssa. Sitä luulisi, että bff-valat kestäisi kaiken, mutta mun sairaus oli liikaa mun ystäville, Krista kertoi hiljaisella äänellä. – Tai ystäville, hän korjasi ja näytti sormillaan viimeisen sanan kohdalla lainausmerkit.

Cecilia nousi seisomaan ja yllättyi itsekin kuullessaan sanovansa:

- Mä voin tulla katsomaan sua joskus toistekin.

Krista näytti yhtä yllättyneeltä, ennen kuin hymy levisi hänen kasvoilleen.

- Se olisi mielettömän upeeta. Mutta älä anna lupauksia joita et voi pitää.

Kristan harmaiden silmien tuijotuksessa, Cecilia pystyi vain nyökkäämään. Eikä hän itsekään tiennyt oliko sillä antanut lupauksensa vai ilmaissut ymmärryksensä. Ristiriitaisin tuntein hän kiiruhti osastolta hisseille ja papan kerrokseen.

Hän löysi oikean huoneen ja äitinsä siellä häseltämässä papan ympärillä. Elina ei kysynyt Cecilialta mihin tämä oli joutunut, keskittyi vain auttamaan isälleen ulkovaatteita ylle ja kertoi mitä lääkäri oli sanonut. Cecilia kuunteli, ei kommentoinut ja sairaalasta ulos päästyään unohti kaiken paikkaan liittyvän.

Osa 3