keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 10


Lopulta Cecilian oli annettava periksi. Hänen suruaan ei helpottanut shoppailu, syöminen, juominen, kavereiden kanssa hengailu tai vaahtokylvyt, vain aika auttaisi. Cecilia hidasti tahtiaan. Hän muisteli kokemiaan yhteisiä hetkiä Kristan kanssa. Teki pitkiä lenkkejä miettien elämää ja kuolemaa, mutta tästä hän ei päässyt minkäänlaiseen selvyyteen. Kuolema oli yhtä käsittämätöntä asia kuin ääretön lukion pitkän matematiikan tunneilla. Meni viikko, toinen ja kolmaskin, kun Cecilia viimein suostui lähtemään tyttöjen kanssa ulos. Tuulettuminen saattaisi tehdä hyvää, hän oli illat istunut kotona, tuijottanut joko televisiota tai ikkunasta ulos. Tenteistä hän oli suoriutunut vain sinnepäin ja piti käsiään kyynärpäitä myöten ristissä, että pääsisi läpi. Kristan kuoleman takia opiskelukin tuntui jäävän varjoon.  

Tänään hän yrittäisi unohtaa kaiken, Cecilia lupasi itselleen ja keskittyi aukaisemaan samppanjapullon korkkia suojaavaa foliota. Olohuoneesta kuului tyttöjen iloinen jutustelu ja hänen pitäisi ihan kohta liittyä seuraan. Keskittyneesti hän nitkutti pullon korkin pois paikoiltaan vaimean poksahduksen saattelemana. Cecilia kaatoi kalpeankeltaista kuplajuomaa korkeisiin laseihin ja kun viisi lasia oli täynnä, hän otti tarjottimen ja vei sen olohuoneeseen.
- Hauskalle illalle, Cecilia pakotti hymyn kasvoilleen ja tarjosi ystävilleen aloitusmaljan iltaan. Toiveikkaasti Cecilia kohotti lasin huulilleen ja toivoi toivotuksen tepsivän myös häneen.
Etkot sujuivat tutulla kaavalla, kuohuvaa ja shotteja, musiikkia ja jutustelua. Kun aika oli melkein huomisessa, viisikko viimeisteli hiukset ja huulet, nousi huikean korkeisiin korkoihin ja lähti lyhyelle matkalle kohti Showroomia, heidän vakiopaikkaansa. 

Matkalla Cecilian katse kiinnittyi jalkakäytävällä istuvaan poikaan. Hän oli jo kiiruhtamassa inhoten mokoman juopon ohi, kun hänellä sytytti. Varovasti hän meni vähän lähemmäksi ja kysyi varovasti:
- Rasmus?
Poika örähti ja katsoi hänen suuntaansa, tai ainakin yritti, mutta pää oli sillä hetkellä liian raskas nostettavaksi. Cecilia tosin oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma, että tuo todellakin oli Rasmus.
- Cecilia, Viivi huudahti huolestuneena. Ystävät seisoivat rivissä muutaman auton päässä.
- Menkää vaan, mä tuun kohta, Cecilia huikkasi ja heilautti huolettomasti kättään. Vaikka Rasmus ei ollut ikinä ollut hänelle ystävällinen, ei hän voisi jättää poikaa makaamaan keskelle katua.
Viivi ja muut epäröivät hetken, mutta kääntyivät sitten ja lähtivät jatkamaan matkaa.
- Rasmus hei, onko sun kaverit missä?
Vastaus oli epämääräinen ynähdys, joka saattoi tarkoitta mitä vain Mäkistä kehotukseen painua helvettiin.
- Jos mä soitan sulle taksin niin pääset kotiin, Cecilia ehdotti.
- Mä en mene kotiin, Rasmus ilmoitti yllättävän selvästi. Ehkä tämä ei niin humalassa ollutkaan.
- No voinko mä soittaa jollekin sun kaverille, että tulevat huolehtimaan susta.
Nyt Rasmus oli jälleen hiljaa ja katsoi harmaata asvalttia.
- En mä voi sua tähänkään jättää, Cecilia sanoi anovasti. Yllättyi itsekin äänensävyään, normaalisti hän vain käski.
- Ehkä mä haluan jäädä just tähän.
Cecilia katsoi turhautuneena ohikulkevia ihmisiä ja autoja. Miksi ihmeessä hän oli edes kiinnittänyt huomiota poikaan? Kai tämä saisi sammua kadulle ja jäätyä kevätyössä kuoliaaksi, tai tukehtua omaan oksennukseensa, jos sitä niin kovasti halusi. Cecilia kuitenkin muisti Kristan. Ja Leenan hauraan ilmeen, kun tämä oli menettänyt yhden lapsensa, hän ei antaisi toiselle tapahtua nyt mitään pahaa.
- Alahan nousta, mä soitan meille taksin.
- Jätä mut rauhaan.
- Turpa kiinni, Cecilia ärähti turhautuneena, hän alkoi löytää oman äänensä takaisin.
Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja valitsi taksikeskuksen numeron, tolppa ei olisi kaukana, mutta Rasmus ei pystynyt tuossa kunnossa kävelemään edes sitä matkaa. Cecilia tilasi taksin ja naputteli tyttöjen Whatsapp-ryhmään viestin, että viipyisi oletettua kauemmin.
Kuten Cecilia oli olettanutkin, taksi pysähtyi heidän eteensä todella nopeasti.
- Ylös. Nyt, Cecilia sanoi äänellä, joka ei jättänyt sijaa väitteille.
Hänen hämmennyksekseen Rasmus kapusi pystyyn. Seisoi huojuen paikoillaan, vältteli hänen katsettaan. Housut roikkuivat ja takki oli päällä miten sattuu, poika näytti todella reppanalta.
Cecilia aukaisi takapenkin oven ja ohjasi Rasmusta istumaan. Kiitoksena tästä Cecilia ehti ohikiitävän hetken pelätä, että Rasmus horjahduksellaan saisi heidät molemmat kumoon. Viimein poika oli turvallisesti takapenkillä.
- Mikä se teidän osoite oli? Cecilia kysyi Rasmukselta. Kuljettaja oli kääntynyt katsomaan heitä selvästi arvioiden.
- Mä en mene kotiin, Rasmus sanoi yhtä painokkaasti kuin Cecilia äsken ylösnousukomennuksensa.
- Hei, minä en tuossa kunnossa ota ketään kyytiin. Oksentaa kohta penkit ja lattiat, kuljettaja puuttui puheeseen.
- Hän on jo kyydissä, Cecilia sanoi hyisesti.
- Ja yhtä nopeasti pääsee sieltä poiskin, kuski vastasi.
Cecilia katsoi ärtyneenä keski-ikäistä mieskuljettajaa. Että pitikin sattua mokoma jäärä kohdalle.
- Rasmus ei oksenna, ethän?
Poika ei vastannut mitään, mutta ilme ei luvannut vatsan sisällön pysyvän sisällä enää kovin pitkään.
- Okei, ylös nyt, kuski käskytti kiihtyen.
Rasmus alkoi könytä pystyyn, mutta hätäisesti Cecilia painoi hänet takaisin istumaan.
- Jos mä tuun kyytiin ja heität meidät mun luo.
- Tuo oksentaa ihan justiinsa.
- No kaasu pohjaan, että ehditään perille ennen sitä, Cecilia tuumasi ja istui etupenkille antaen samalla osoitteensa.
Kuski aukaisi suunsa vastalauseeseen. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän laittoi vilkun vasemmalle ja sulautui liikenteen joukkoon. Parissa minuutissa he olivat Cecilian kotiovella. Normaalisti Cecilia jätti tippiä, mutta tuolle urpolle hän ei halunnut antaa yhtään ylimääräistä, joten hän kaivoi iltalaukustaan kortin maksuvälineeksi.
- Pojan on viisainta mennä jo pihalle, kuski huomautti, kun otti kortin vastaan.
Rasmus hamusi ovenkahvaa ja siirtyi ulos. Cecilia piti katseensa pojassa ja toivoi, että tämä ei lähtisi toikkaroimaan mihinkään.
- Oikein paljon kiitoksia, Cecilia sanoi ivallisesti, kun nousi ylös Volvosta.

Katu oli hiljainen, keltaisissa valoissa Cecilia katseli Rasmusta, joka ei edelleenkään suostunut katsomaan häntä. Tuuli oli yltynyt ja Cecilia kietoi nahkatakkia ympärilleen.
- Kenelle me soitetaan?
Rasmus pysyi hiljaa, huojui vain paikoillaan. Cecilia huokaisi, ensimmäistä kertaa hän oli elämässään lapsenvahtina. Ja jos meno olisi tällaista, kerta olisi myös viimeinen.
- Mennään nyt edes sisälle, ettei jäädytä, Cecilia antoi periksi.
Siihen Rasmuskin suostui ja seurasi häntä sisälle hissiin ja Cecilian asuntoon. Poika potkaisi kengät pois eteisessä ja tiputti takkinsa lattialle, ohuen takin alla oli pelkkä t-paita ja poika selvästi tärisi.
- Täällä on olohuone, Cecilia ohjasi Rasmuksen edellään.
Poika meni sohvalle istumaan, Cecilia jäi epävarmana ovensuuhun.
- Mitäs sitten? Cecilia mietti puoliääneen.
- Onko sulla jotain juomista?
- Mä voisin keittää teetä, kaakaota tai kahvia, jotain lämmintä.
Rasmus tuhahti ylimielisesti.
- Viinaa mä tarkoitin.
- Etköhän sä ole saanut jo tarpeeksi yhdelle illalle, Cecilia napautti takaisin.
Rasmus nojasi polviinsa ja tuijotti lattiaan, hän mutisi jotain.
- Mitä?
- En lähellekään tarpeeksi. Mä muistan edelleen, Rasmus sanoi vähän kovemmalla äänellä. Äänellä, joka oli niin täynnä tuskaa, että Cecilia värähti.
- Jos me kuitenkin soitettaisiin sun äidille tai isälle, hän ehdotti.
Hän halusi saada tuon ruhjotun linnunpojan pois kodistaan, jonkun toisen vastuulle. Jonkun joka osaisi auttaa ja saada tämän äänen taas normaaliksi.

- Hautajaiset oli tänään. Mä en mene kotiin. Nyt Rasmuksen ääni sortui nyyhkäykseen, eikä Cecilialla ollut aavistustakaan mitä hän olisi voinut sanoa. Hiljaisena hän haki keittiöstä punaviinipullon ja kaksi lasia. Hän laski kantamuksensa sohvapöydälle, istui Rasmuksen viereen ja hiljaisena kaatoi lasit täyteen. Alkoholi ei tietenkään ollut ratkaisu, mutta juuri nyt se oli ainut puudutuskeino, minkä Cecilia keksi itselleen ja Rasmukselle.
- Millaiset ne oli? Cecilia viimein uskaltautui kysymään. Hän yritti miettiä päivää: kaunista, aurinkoista ja keväistä. Hieno päivä Kristan jäähyväisille, kun ne kerta oli pakko jättää.
- Helvetin ahdistavat, Rasmus huokasi ja kurottautui pulloa kohden.
Cecilia pysyi hiljaa ja se sai Rasmuksen puhumaan. Enemmän kuitenkin käsilleen ja lasille, joka oli jälleen täynnä.
- Mä olin kantamassa arkkua. Isä ja äiti sanoi, että ei mun tartte, mutta mä halusin.
Rasmus joi lisää viiniä.
- Minä ja isä, molemmat papat, Kristan kummisetä ja meidän eno. Krista painoi lopussa alle 50 kiloa, mutta silti tuo oli raskainta mitä mä olen ikinä joutunut kantamaan.
Cecilia siemaisi viiniä. Se olo, jota hän oli paennut viimeiset viikot palasi hyökyen hänen ylitseen, mutta hän tajusi kirkkaasti, että hänen tuntemuksensa eivät olleet mitään verrattuna Rasmuksen taakkaan.
- Mä en ole ennen tajunnutkaan kuinka paljon urkumusiikkia voi vihata. Kitara ja piano on kauniita, sello ja viulu surullisia, mutta urut on täynnä tuskaa. Kun me kannettiin Krista ulos, soi se “Maankorvessa kulkevi” ja samalla kuulin kuinka äiti huusi...
Rasmus hiljeni jälleen, ja Cecilia nousi. Hiljaisena hän haki vessasta paketin nenäliinoja ja asetti ne sohvapöydälle. Samalla hän täytti molempien lasit uudelleen. Rasmus kurotti nenäliinan ja niisti äänekkäästi.
- Mä en muista sanaakaan papin jorinoista. Yritin kai blokata kaikki puheet vihreistä niityistä ja lepäämisestä. Istuin eturivissä ja tuijotin kenkiäni. Mä en perkele voinut edes katsoa sitä arkkua. Kuulin vain kuinka ihan jokainen itki, kappelissa ne äänet vielä jotenkin tulee ihan erilailla ihon alle. Ja sitten kun ihmiset yrittivät lukea niitä tekstejä kukkavihkoista, eihän siitä mitään tullut. Ennen hautajaisia mä ajattelin, että kunhan vaan selviän niistä, niin kyllä tämä tästä. Mutta nyt mä en ole yhtään varma. Mä vaan haluaisin… Mun siskon takaisin.

Nyt Cecilia ei voinut enää kuunnella mitään tekemättömänä Rasmuksen itkua, varovasti hän kosketti pojan olkaa ja vain jätti kätensä siihen. Rasmus ei välittänyt hänen kosketuksestaan, oli uponnut jonnekin, minne Cecilialla ei ollut asiaa. Hän olisi tarvinnut nenäliinan, mutta ei pystynyt siitä asennosta kurkottamaan sohvapöydälle, joten Cecilia kuivasi kyyneleitään käsiin ja käsiä farkkuihin. Kunpa hän ei olisi joutunut kuuntelemaan äskeistä.
- Sori, Rasmus mutisi, kun sai itsensä viimein hallintaan.
- Älä pyytele anteeksi. Ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan tällaista. Eikä Kristan kaltaiset saisi ikinä kärsiä noin, Cecilia sanoi matalalla äänellä.
- Mutta kellepä valitat, Rasmus hymähti katkerasti.
Cecilia nyökkäsi. Ei elämää voinut haastaa oikeuteen.
- Miten sun vanhemmat? hän kysyi varovasti. Sitä hän oli miettinyt menneinä viikkoina, muisti edelleen kuinka muuttuneelta Leena oli näyttänyt.
- Isä aikoo kai tappaa itsensä työllä ja äiti varmaan suremalla. Koti on nykyisin niin hiljainen, ei tunnu kodilta ollenkaan ja me kolme vaan väistellään toisiamme.
Rasmus vaikeni, kurotti kohti pulloa ja sai vielä lasinsa puolilleen.
- Vittu, tämäkin saisi alkaa vaikuttaa kunnolla. Mä harvoin juon ja tänään en oo syönyt juuri mitään, mutta ei.
Cecilia kuuli sammalluksen Rasmuksen äänessä, mutta ei sanonut mitään. Jos hän olisi Rasmuksen kengissä, hänkin yrittäisi kaikkensa päästäkseen unohdukseen. Hän nousi ja haki kaapista pullon tequilaa ja kaksi shottilasia.
- Ethän sitten tee tästä tapaa? Cecilia varmisti, kun ojensi Rasmukselle ensimmäisen shotin.
Hän pudisti päätään kieltävästi, eikä vain toivottavasti saadakseen drinkin, Cecilia mietti.

- Mullakin on ikävä Kristaa, Cecilia sanoi hiljaisena, kun ensimmäiset shotit olivat menneet alas irvistysten kera.
- Mikä tää teidän juttu oikein oli? Rasmus kysyi. Yllättävän kiinnostuneena.
Ensimmäistä kertaa illan aikana Rasmus katsoi häntä. Cecilian puhelin alkoi soida, jossain eteisessä. Hetken hän mietti, että jättäisi sen vain soimaan, mutta muisti sitten ystävänsä. Huokaisten hän nousi ja käveli eteiseen. Soittaja oli Heidi, Cecilia kuuli taustalta yökerhon melun vaimeana ja naisten ääniä.
- Missä sä oot?
- Kotona.
- Me oltiin niin huolissaan, kun sä et vastannut viesteihin.
- Joo, sori. Mulle tuli vähän outo olo, ja olin just menossa nukkumaan. Pitäkää te kivaa ja katsotaan joskus uusiksi, Cecilia sanoi ja katkaisi puhelun. Samalla hän tuli vilkaisseeksi näyttöä ja huomasi uusia Whatsapp- viestejä. Hän vielä kirjoitti heidän ryhmäänsä kaiken olevan okei.
Cecilia palasi sohvalle ja huomasi Rasmuksen kaatavan uusia shotteja.
- Mä en sitten kestä näitä kovin montaa, Cecilia vastasi.
- Sä et vastannut mulle.
- En niin. Kun en mä itsekään oikein tiedä. Aluksi mua hävetti ihan hirveästi. Kun näin Kristan, se meidän pieni episodi nousi mieleen. Mutta Krista oli niin välitön ja utelias ja kyllähän mua säälitti sen tilanne. Mutta meillä oli oikeasti kivoja keskusteluja muodista ja muusta.
- Oli siinä muutakin, Rasmus sanoi. Cecilia tiesi, että Rasmus oli oikeassa ja tiesi myös, että poika tiesi sen.
Hän huljautti viinan alas kurkustaan ja mietti hetken, selvin päin hän olisi varmasti jättänyt sanomatta, mutta tässä ja nyt, hän aukaisi suunsa:
- Mua lämmitti Kristan ihailu. Kaikki mitä mä tein tai omistin, oli sen mielestä siisteintä ikinä. Ja samalla musta oli kivaa olla vähän niinku hyvä haltijakummi.
Rasmus nyökkäsi.
- Noin ääneen sanottuna se kuulostaa tyhmältä.
- Ei sillä ole väliä mitkä sun motiivit oli. Krista oli tosi onnellinen sun käynneistä ja sehän on tärkeintä. Me- Rasmus rykäisi.
- Me haudattiin Krista, niin että se sun antaman huivi oli Kristan päässä. Se oli tosi iso juttu sille, vaikka mä en noista merkkituotteista mitään tajuakaan.
Sanat upposivat pienellä viiveellä Cecilian tajuntaan. Hän näki mielessään kalpean Kristan silmät kiinni, arkussa, vaaleanpunainen Louis Vuitton hänen päänsä ympärillä. Seuraavaksi tulivat jälleen kyyneleet.
- Ei hitto, tästä tuu mitään, Cecilia vaikersi. - Mä en tajua miten sä kestät.
- Kyllä musta aika usein tuntuu, että en mä kestäkään. Sitä ehti taas tottua siihen sairaalaelämään. Tai siis siihen, että Krista on siellä, ja senhän piti päästä kotiinkin, mutta sitten kaikki romahti. Mä en oo ikinä pelännyt niin paljon kuin siellä teholla. Ei voinut muuta kuin olla siinä sängyn vieressä ja seurata vuoroin Kristan hengitystä ja vuoroin niitä monitoreja. Ja sitä vain toivoi, niin paljon, että hän vielä heräisi. Mutta Krista ei herännyt, me vaan herättiin yksi yö puhelinsoittoon. Äiti oli siellä, kun se tapahtui.
Rasmus eteni sanoissaan takellellen, välillä ääni murtuen, hän hamusi sekä nenäliinoja että tequilaa, mitä vain mikä helpottaisi oloa.
- Ja nyt mulla ei ole enää siskoa.
Lause oli karu ja totta, ja Cecilia muistaisi sen ikänsä. Se millä äänellä se oli sanottu, kuinka pohjaton lannistuminen toteamuksen takana oli ja kuinka se naarmutti hänenkin sydäntään.

- Mun pitää käydä vessassa, Rasmus mutisi.
- Eteiseen ja oikealle, Cecilia neuvoi.
Sohva notkahti, kun Rasmus nujusi seisomaan. Horjahdellen hän lähti kohti eteistä, ja Cecilia kietoi kädet polviensa ympärille. Hän katsoi pöydällä olevaa pulloa. Hän päätti odottaa Rasmusta ennen santsaamista, viis välitti aikomuksen viisaudesta, vaikka päässä jo humisi.
Rasmus palasi vaiteliaana, hän haukotteli, kun istui Cecilian viereen.
- Vieläkö? Cecilia kysyi ja nyökkäsi pulloa kohden.
- Kaada vaan.
Rasmus oli saanut vessassa itsensä taas muurien taa piiloon. Cecilia huomasi heti tutun torjuvan ilmeen ja oikeastaan koko asennon. Hän otti lasin vastaan hiljaisena ja kumosi sen. Cecilia jäi tuijottamaan omaansa. Häntä epäilytti pitäisikö sittenkin jättää tämä väliin, näin monta tequilaa johti varmasti oksentamiseen, eikä häntä huvittanut viettää vessassa yötä ja huomista päivää. Hän tuijotti kultaista nestettä, pyöritteli hitaasti lasia kädessään ja mietti mistä uskaltaisi puhua, tai uskaltaisiko mistään. Cecilia havahtui ajatuksistaan äkilliseen korahdukseen. Hän kääntyi katsomaan Rasmusta, joka resotti rennosti sohvalla, pää selkänojaan painuneena, suu auki ja täydessä unessa. Cecilia katsoi hetken nukkuvaa Rasmusta, joka nyt näytti kovin nuorelta. Varovasti hän otti tyhjän lasin pois tämän kädestä ja nousi itse ylös.
- Rasmus hei, Cecilia kutsui ja herätti Rasmuksen. - Käy vaan tähän pitkäkseen.
Tämä ei avannut silmiään, ainoastaan hengityksestä saattoi päätellä, että hän oli hereillä tai ainakin puolittain hereillä. Mitään sanomatta hän nosti jalkansa sohvalle ja laski päänsä tyynylle. Cecilia laski viltin tämän päälle ja lähti itse vessaan. Siellä hän kohtasi peilikuvan, joka olisi kuulunut enemmän pandalle kuin ihmiselle. Väsyneenä hän alkoi pestä pois itkettyjä meikkejä ja valmistautua yöpuulle.

Cecilia heräsi hitaasti uuteen päivään. Hänen teki mieli voihkaista, sillä olo oli joskus ollut parempikin. Sitä ne illat Showroomissa teettivät… Mutta hetkinen, ei hän ollut ehtinyt koko baariin. Hän oli löytänyt Rasmuksen kadulta ja sitten he olivat… Juoneet pullon viiniä ja tequilaa, ilmankos hänen olonsa oli näin nuutunut. Huokaisten Cecilia nousi ylös, parempi käydä tarkistamassa Rasmuksen tilanne, sillä tämä oli ollut paljon häntä huonommassa hapessa. Cecilia tassutteli makuuhuoneesta olkkariin, mutta ei löytänyt sieltä ketään. Nopeasti hän kävi läpi keittiön ja kylpyhuoneen, mutta Rasmus oli lähtenyt. Hämmentyneenä hän istui sohvalle. Viime yön tapahtumat olivat suunnilleen muistissa. Hyvä luoja, kuinka he olivat itkeneet. Ehkä Rasmusta oli hävettänyt se. Tai ehkä tämä oli palannut oletukseen, että hän oli se leuhka kusipää. Enää Cecilia ei osannut inhota Rasmusta, ei kun hän oli viime yönä nähnyt kuinka hajalla poika oli. Cecilia tuijotti sinistä taivasta ja mietti apeana voisiko niin pienistä palasista enää saada mitään kokoon.

4 kommenttia:

  1. Ei hitto mulla oli pala kurkussa koko luvun ajan. En sentään itkenyt, vaikka lähellä se olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on aina kiva (tässä kyllä vähän kyseenalainen adjektiivi...) kuulla millaisia tunteita mun tekstit herättää, kiitos siis kommentista! Toivottavasti saan sut vielä joskus hymyilemään :)

      Poista
  2. Voi, oon unohtanut käydä täällä sitten Mikä-mikä-maasta lähtien, mutta onneksi löysin takasin!

    Pidän niin paljon sun tavasta näyttää asiat eri näkökulmista ja saada ajattelemaan asioita, odottamaan ja tuntemaan kaikenlaista. Jotenkin on pakko samaistua päähenkilöön, vaikka aluksi inhotti koko tyttö (mikä oli kai tarkoituskin)... sun hahmot on niin sympaattisia.

    Oon lukenut todella paljon, mutta tää on juuri sopivan syvällinen ja kevyt. Oon muuttanut mun käsitystä tietynlaisten "hanhien" ajatusmaailmasta, koska sitä tulee niin helposti väheksyttyä. Kiitos!

    Jään ehdottomasti seuraamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos tosi paljon tästä kommentista. Mä tässä ihan hetken vain hymyilen.

      Noin. Mua pelotti alkuun miten Cecilia nähdään ja hieno kuulla, että hän alkuun inhotti. Vaikka yritin pitää huolta koko tekstin ajan, että sieltä välillä pilkahtelee myös se Cecilian minäminäminä-asenne, koska se nyt on vaan niin osa häntä. Mutta haluan uskoa, että tarpeeksi isot asiat kyllä muuttaa ihmistä, edes vähän.

      Valitettavasti tässä nyt ei seuraamista ollut enää kuin yhden osan verran, mutta ehkä oot mukana vielä kun seuraava tarina alkaa. Sitten joskus :)

      Poista