Cecilia kaatoi silmiään siristäen aamukahvia suureen mukiin.
Ohimoita kivisti viime yön valvominen, eilisiltainen valkoviini sekä kaikki
illan ja aamun välillä itketyt itkut. Hän oli eilen kotiin päästyään laskenut
ammeen täyteen kuumaa vettä ja liottanut itseään vedessä lähes koko illan.
Kynttilänvalossa, viinilasi toisessa kädessä Cecilia oli miettinyt Kristaa. Ja
kuolemaa. Ensimmäisen kerran Cecilian läheinen oli kuollut. Tai no, läheinen ja
läheinen. He olivat tunteneet toisensa. Mitä? Vajaa kaksi kuukautta, ei varmaan
sitäkään. Cecilia otti mukin käteensä ja meni istumaan olohuoneen sohvalle. Hän
käänsi jalat alleen ja otti selkänojalta vielä huovan suojakseen. Cecilia
piteli mukia molemmin käsin ja nautti sen lämmöstä.
Kristaa ei ollut enää.
Cecilia puristi silmänsä kiinni. Se oli kaikista
käsittämättömintä. Krista oli viimeksi ollut niin iloinen ja odottava,
innokkuus oli tuikkinut tytön silmissä niin vastustamattomalla tavalla. Ja nyt
mitään siitä ei ollut enää jäljellä. Krista makasi jossain ruumishuoneen
kylmässä laatikossa. Odotti, kunnes hänen hentoinen ruumiinsa laitettaisiin
arkkuun ja laskettaisiin pimeään hautaan. Ceciliaa alkoi paleltaa tavalla,
johon ei auttaisi kahvi tai peite. Hän hieraisi turhautuneena otsaansa. Hänen
ei olisi ikinä pitänyt tutustua Kristaan. Tai oikeastaan törmätä Rasmukseen,
pojan syytähän kaikki oli. Kunpa hän ei olisi ikinä tavannut kumpaakaan. Mutta
ei sekään ajatus ihan oikea ollut. Että hän ei olisi ikinä kuullut Kristan
naurua, nähnyt loistetta tämän silmissä, kun hän oli antanut sen huivin tai saanut
jutella jonkun kanssa määrättömän pitkään muodista ja muusta.
Cecilia nousi ja kävi kaatamassa jäähtyneen kahvin
lavuaariin. Ehkä se kaikki oli ollut tämän arvoista. Ei hän tiennyt, mutta
varmaa oli, että hän halusi tämän pahan olon menevän pois. Cecilia istuutui
makuuhuoneen ylellisen kampauspöydän ääreen ja alkoi levittää kosteusvoidetta
meikin pohjaksi. Kuinka hän piristäisi itseään? Cecilialla oli tänään yksi
luento, mutta sen jälkeen hän tekisi ehdottomasti jotain kivaa. Kävisi
shoppailemassa ja manikyyrissä ja ulkona syömässä ja ehkä pari drinkkiä ja…
Jotain, millä saisi tämän kaiken painumaan pois. Cecilia katsoi peilikuvaansa. Itku oli saanut silmäluomet
turpoamaan niin, että hän muistutti E.T:tä. Hän vilkaisi kelloa, hänellä oli
vielä reilusti aikaa, joten hän haki jääkaapista kylmämaskin, asetti sen
kasvoilleen ja kävi sohvalle pitkäkseen. Siinä maatessaan hän päätti skipata
päivän ohjelman. Häntä ei kiinnostanut lähteä istumaan luentosaliin ja sen
jälkeen vielä kirjastoon lukemaan. Ei tässä mielentilassa. Opiskelua tärkeämpää
oli saada mieli pirteämmäksi.
Cecilia meikkasi loppuun, pukeutui ja käveli lyhyen matkan
Kampin kauppakeskukseen. Hän kierteli vaatekaupasta toiseen, pysähtyi rekkien
luona, nosti hihaa tai lahjetta, mutta ei saanut itseään innostumaan. Hän ei
ostanut, eikä edes sovittanut mitään. Se minkä hän oli äsken luullut johtuneen
kodin hiljaisuudesta, pysyi äänessä myös kauppojen taustamusiikin tai muiden
puheensorinan ylitse. Krista. Menettäminen. Kuoleman lopullisuus. Cecilia
pysähtyi käytävän reunaan ja ravisti itseään kuin yrittäisi saada siten nuo
asiat ulos itsestään. Mutta olo ei mennyt pois. Tässä taidettiin tarvita
kovempia keinoja. Cecilia jätti Kampin taakseen ja lähti… Hän aikoi Louis Vuittonille,
mutta se muistutti liikaa Kristasta. Della Marga vai Nina’s? Tilanne saattoi
olla niin paha, että hän kävisi molemmissa. Eikä pelkäisi käyttää
luottokorttiaan.
- Mitä sä ostit? Heidi kysyi malttamattomana, kun hän huomasi
Cecilian kantamukset.
- En juuri mitään, Cecilia mutisi. Hän laski kassit Heidin
viereen lattialle ja istui pöydän ääreen.
Shoppailuterapia ei ollut auttanut, joten hän oli pyytänyt
Heidiä kanssaan nauttimaan sushia ja valkoviiniä.
- Et juuri mitään, Heidi huokaisi ja vilkaisi ostoksia. - Chanelia
ja Chloéa. Kelpais mullekin.
Cecilian tekikin mieli lahjoittaa ostoksensa Heidille.
Kaikki tuntui edelleen kovin tyhjälle. Se normaali ilo, minkä hän sai
ostoksista, oli poissa. Normaalisti hän rakasti sitä, kun kuljeskeli kaupassa
ja näki jotain mikä oli pakko saada, pääsi ensimmäisen kerran koskemaan
tuotteeseen, peilaili ja mietti, keskusteli myyjän kanssa vaatteesta, laukusta
tai kengistä, viimein antoi periksi mielihalulleen, maksoi ostoksensa ja sai
kauniin paperikassin käteensä. Tänään kaikki oli ollut ihan sama, hän oli
ostanut lompakon ja kengät vain pakon edessä. Tai ei nyt varsinaisen pakon,
mutta hän oli halunnut kokeilla sitä, mikä häntä oli tähän asti aina
piristänyt. Ei toiminut.
Cecilia tilasi tutun lajitelman ja lasillisen viiniä. Hän
odotti valkkaria enemmän kuin ruokaa. Ehkä seitinohut päiväkänni oli se mitä
hän tarvitsi.
- No, mitä kuuluu, millaista oli Roomassa? Heidi kysyi.
He olivat nähneet viimeksi ennen matkaa. Hitto, siitä
reissusta tuntui olevan ikuisuus. Cecilia ei osannut edes sanoa, oliko hän
oikeasti ollut Roomassa. Jos hän ei olisi käynyt siellä, hän olisi vielä
ehtinyt nähdä Kristan.
- Ihan kivaa, hän mutisi ja otti kiitollisena vastaan
tarjoilijan tuoman viinilasin. Hän joi siitä kerralla puolet. Heidi kohotti
kysyvästi kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
- Sun kummitätihän kuoli silloin muutama vuosi sitten, miten
sä kestit sen?
Jos nopea puheenaiheen vaihdos tai aihe itsessään ihmetytti
Heidiä, hän ei sitä sanonut.
- Olihan se rankkaa. Kauheinta oli, että kuolema tuli ihan
yllättäen, Heidi pohti ja tutki sormillaan viinilasin jalkaa. - Mä näin
Mirjamia viimeisen kerran mummon synttäreillä. Eikä mulla ollut aavistustakaan,
että se olisi viimeinen kerta. Juteltiin ja naurettiin ihan normaalisti, ja
suunniteltiin kesäksi risteilyä. Ja sitten tulikin se päivä, että täti lähti
aamulla normaalisti töihin, eikä koskaan palannut kotiin. Että auto vain lähti
heittelehtimään ja ajautui ojaan, eikä mitään oltu tehtävissä. Se on kamalan
epäreilua. Ehkä kuolema olisi helpompi, jos tietäisi sen tulevan, tiiätkö sairaus
tai jokin sellainen.
- Ehkä se ei ole siltikään helppoa, Cecilia pisti väliin.
Heidi katsoi häntä kysyvästi ja pyyhkäisi nutturasta
karanneen tumman suortuvan korvansa taakse.
- Tai kai ihminen on aina ohjelmoitu uskomaan elämän
jatkumiseen, ja vaikka läheinen olisikin sairas sitä olettaa, että on vielä
aikaa. Vielä seuraava tunti tai päivä, ehkä jopa viikko, Cecilia selitti
haparoiden.
- Niin, no, onneksi mulla ei ole kokemusta tuosta. Hautajaiset
olivat kauheimmat. Se kollektiivinen suru, nähdä tädin mies ja mun serkut hautaamassa
puolisoaan ja äitiään. Pahinta oli kuitenkin joutua todistamaan mummon ja papan
surun. Ne vanheni varmaan 20 vuodella Mirjamin kuoleman takia. Se on niin
väärin, kun vanhemmat joutuvat hautaamaan oman lapsensa, Heidi sanoi hiljaa ja
siemaisi viiniään yhtä reilusti kuin Cecilia vähän aiemmin.
He nojasivat taaksepäin, kun tarjoilija toi heidän
sushilautasensa. Haluttomasti Cecilia näykkäisi lohimakia ja mietti toisen
viinilasillisen tilaamista.
- Kauanko sitä surua kestää? Cecilia pakottautui kysymään. Hän
halusi mahdollisimman pian tästä eroon.
- Kai sitä kestää niin kauan kuin elää. Tai muisti pelaa.
Mutta kyllä se pahin terä siitä ajan kanssa hioutuu pois. Ja jäljelle jää
sellainen, en mä tiedä, ehkä arpi tai sellainen tietty onttous. Ja tietysti
ikävä.
Cecilia huokaisi ja viittoi tarjoilijan lähemmäksi. Hän
tarvitsi ehdottomasti lisää viiniä.
- Onko jotain tapahtunut? Heidi viimein uskaltautui kysymään.
- Ei, Cecilia kiisti nopeasti. Vähän liian nopeasti, sillä Heidi
katsoi häntä lasinsa takaa mutta ei sanonut mitään.
- Tai mun äidin paras ystävä on sairastunut vakavasti ja jäin
miettimään kuolemaa ja kaikkea sellaista, Cecilia pehmensi puheitaan valheella.
Ei hän vieläkään halunnut, tai pystynyt, Kristasta puhumaan.
- Ikävää, Heidi sanoi. Cecilia ei ollut ihan varma, oliko
ystävä ostanut hänen selityksensä, mutta muuta hän ei voisi tarjota.
Hiljaisina he keskittyivät syömään. Poissaolollaan loisti
yleensä niin tuttu nauru ja jutustelu. Ceciliaa ei huvittanut. Ei tämäkään. Kohta
hän ei tietäisi mitä tekisi. Kun muuta suunnitelmaa ei ollut, hän keskittyi
nielemään herkulliseksi tietämänsä, nyt yhdentekevät, makit ja rullat. Tyhjensi
vielä kaksi lasia viiniä ja arveli olevansa valmiina kotiin.
Kaksio oli kolkko. Cecilia heitti ostoksensa sängylle ja
kiiruhti laittamaan television päälle. Hän tarvitsi nyt jotain taustamelua.
Keittiön kaapista Cecilia kaiveli hätävarasuklaansa ja istui sohvalle. Hetken
mietittyään hän painoi Netflixin päälle. Cecilia kietoi viltin harteilleen,
napsi Fazerin Sinistä suuhunsa ja katsoi Frendejä. Kaikki hänen lohtukeinonsa
olivat käytössä, ja silti jostain ne perhanan kyyneleet taas ilmestyivät.
Osa 10
Osa 10
Onks tätä muuten tulossa kuinka paljon vielä? :) Hyvä novelli, vähän erilainen ku mitä oon sulta tottunu lukemaan, mikä on tosi hyvä! :)
VastaaPoistaKiitos kommentista :) Tässä on 11 osaa, eli loppuu ihan kohta. On ollut ihan kiva kokeilla jotain erilaista, mieli tosin palaa jo kirjoittamaan sitä tuttua hömppää :D
PoistaSitä hömppääkin kaivataan ;) vaikka vähän kevyempää seuraavaks, eikä tämmöstä mikä saa itkemään silmät verille :D
VastaaPoistaHups, sori :D Saa nähdä mitä seuraavaksi saan julkaisuun asti :)
Poista