perjantai 26. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 9



Cecilia kaatoi silmiään siristäen aamukahvia suureen mukiin. Ohimoita kivisti viime yön valvominen, eilisiltainen valkoviini sekä kaikki illan ja aamun välillä itketyt itkut. Hän oli eilen kotiin päästyään laskenut ammeen täyteen kuumaa vettä ja liottanut itseään vedessä lähes koko illan. Kynttilänvalossa, viinilasi toisessa kädessä Cecilia oli miettinyt Kristaa. Ja kuolemaa. Ensimmäisen kerran Cecilian läheinen oli kuollut. Tai no, läheinen ja läheinen. He olivat tunteneet toisensa. Mitä? Vajaa kaksi kuukautta, ei varmaan sitäkään. Cecilia otti mukin käteensä ja meni istumaan olohuoneen sohvalle. Hän käänsi jalat alleen ja otti selkänojalta vielä huovan suojakseen. Cecilia piteli mukia molemmin käsin ja nautti sen lämmöstä.

Kristaa ei ollut enää.

Cecilia puristi silmänsä kiinni. Se oli kaikista käsittämättömintä. Krista oli viimeksi ollut niin iloinen ja odottava, innokkuus oli tuikkinut tytön silmissä niin vastustamattomalla tavalla. Ja nyt mitään siitä ei ollut enää jäljellä. Krista makasi jossain ruumishuoneen kylmässä laatikossa. Odotti, kunnes hänen hentoinen ruumiinsa laitettaisiin arkkuun ja laskettaisiin pimeään hautaan. Ceciliaa alkoi paleltaa tavalla, johon ei auttaisi kahvi tai peite. Hän hieraisi turhautuneena otsaansa. Hänen ei olisi ikinä pitänyt tutustua Kristaan. Tai oikeastaan törmätä Rasmukseen, pojan syytähän kaikki oli. Kunpa hän ei olisi ikinä tavannut kumpaakaan. Mutta ei sekään ajatus ihan oikea ollut. Että hän ei olisi ikinä kuullut Kristan naurua, nähnyt loistetta tämän silmissä, kun hän oli antanut sen huivin tai saanut jutella jonkun kanssa määrättömän pitkään muodista ja muusta.
Cecilia nousi ja kävi kaatamassa jäähtyneen kahvin lavuaariin. Ehkä se kaikki oli ollut tämän arvoista. Ei hän tiennyt, mutta varmaa oli, että hän halusi tämän pahan olon menevän pois. Cecilia istuutui makuuhuoneen ylellisen kampauspöydän ääreen ja alkoi levittää kosteusvoidetta meikin pohjaksi. Kuinka hän piristäisi itseään? Cecilialla oli tänään yksi luento, mutta sen jälkeen hän tekisi ehdottomasti jotain kivaa. Kävisi shoppailemassa ja manikyyrissä ja ulkona syömässä ja ehkä pari drinkkiä ja… Jotain, millä saisi tämän kaiken painumaan pois. Cecilia katsoi peilikuvaansa. Itku oli saanut silmäluomet turpoamaan niin, että hän muistutti E.T:tä. Hän vilkaisi kelloa, hänellä oli vielä reilusti aikaa, joten hän haki jääkaapista kylmämaskin, asetti sen kasvoilleen ja kävi sohvalle pitkäkseen. Siinä maatessaan hän päätti skipata päivän ohjelman. Häntä ei kiinnostanut lähteä istumaan luentosaliin ja sen jälkeen vielä kirjastoon lukemaan. Ei tässä mielentilassa. Opiskelua tärkeämpää oli saada mieli pirteämmäksi.

Cecilia meikkasi loppuun, pukeutui ja käveli lyhyen matkan Kampin kauppakeskukseen. Hän kierteli vaatekaupasta toiseen, pysähtyi rekkien luona, nosti hihaa tai lahjetta, mutta ei saanut itseään innostumaan. Hän ei ostanut, eikä edes sovittanut mitään. Se minkä hän oli äsken luullut johtuneen kodin hiljaisuudesta, pysyi äänessä myös kauppojen taustamusiikin tai muiden puheensorinan ylitse. Krista. Menettäminen. Kuoleman lopullisuus. Cecilia pysähtyi käytävän reunaan ja ravisti itseään kuin yrittäisi saada siten nuo asiat ulos itsestään. Mutta olo ei mennyt pois. Tässä taidettiin tarvita kovempia keinoja. Cecilia jätti Kampin taakseen ja lähti… Hän aikoi Louis Vuittonille, mutta se muistutti liikaa Kristasta. Della Marga vai Nina’s? Tilanne saattoi olla niin paha, että hän kävisi molemmissa. Eikä pelkäisi käyttää luottokorttiaan.

- Mitä sä ostit? Heidi kysyi malttamattomana, kun hän huomasi Cecilian kantamukset.
- En juuri mitään, Cecilia mutisi. Hän laski kassit Heidin viereen lattialle ja istui pöydän ääreen.
Shoppailuterapia ei ollut auttanut, joten hän oli pyytänyt Heidiä kanssaan nauttimaan sushia ja valkoviiniä.
- Et juuri mitään, Heidi huokaisi ja vilkaisi ostoksia. - Chanelia ja Chloéa. Kelpais mullekin.
Cecilian tekikin mieli lahjoittaa ostoksensa Heidille. Kaikki tuntui edelleen kovin tyhjälle. Se normaali ilo, minkä hän sai ostoksista, oli poissa. Normaalisti hän rakasti sitä, kun kuljeskeli kaupassa ja näki jotain mikä oli pakko saada, pääsi ensimmäisen kerran koskemaan tuotteeseen, peilaili ja mietti, keskusteli myyjän kanssa vaatteesta, laukusta tai kengistä, viimein antoi periksi mielihalulleen, maksoi ostoksensa ja sai kauniin paperikassin käteensä. Tänään kaikki oli ollut ihan sama, hän oli ostanut lompakon ja kengät vain pakon edessä. Tai ei nyt varsinaisen pakon, mutta hän oli halunnut kokeilla sitä, mikä häntä oli tähän asti aina piristänyt. Ei toiminut.

Cecilia tilasi tutun lajitelman ja lasillisen viiniä. Hän odotti valkkaria enemmän kuin ruokaa. Ehkä seitinohut päiväkänni oli se mitä hän tarvitsi.
- No, mitä kuuluu, millaista oli Roomassa? Heidi kysyi.
He olivat nähneet viimeksi ennen matkaa. Hitto, siitä reissusta tuntui olevan ikuisuus. Cecilia ei osannut edes sanoa, oliko hän oikeasti ollut Roomassa. Jos hän ei olisi käynyt siellä, hän olisi vielä ehtinyt nähdä Kristan.
- Ihan kivaa, hän mutisi ja otti kiitollisena vastaan tarjoilijan tuoman viinilasin. Hän joi siitä kerralla puolet. Heidi kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
- Sun kummitätihän kuoli silloin muutama vuosi sitten, miten sä kestit sen?
Jos nopea puheenaiheen vaihdos tai aihe itsessään ihmetytti Heidiä, hän ei sitä sanonut.
- Olihan se rankkaa. Kauheinta oli, että kuolema tuli ihan yllättäen, Heidi pohti ja tutki sormillaan viinilasin jalkaa. - Mä näin Mirjamia viimeisen kerran mummon synttäreillä. Eikä mulla ollut aavistustakaan, että se olisi viimeinen kerta. Juteltiin ja naurettiin ihan normaalisti, ja suunniteltiin kesäksi risteilyä. Ja sitten tulikin se päivä, että täti lähti aamulla normaalisti töihin, eikä koskaan palannut kotiin. Että auto vain lähti heittelehtimään ja ajautui ojaan, eikä mitään oltu tehtävissä. Se on kamalan epäreilua. Ehkä kuolema olisi helpompi, jos tietäisi sen tulevan, tiiätkö sairaus tai jokin sellainen.
- Ehkä se ei ole siltikään helppoa, Cecilia pisti väliin.
Heidi katsoi häntä kysyvästi ja pyyhkäisi nutturasta karanneen tumman suortuvan korvansa taakse.
- Tai kai ihminen on aina ohjelmoitu uskomaan elämän jatkumiseen, ja vaikka läheinen olisikin sairas sitä olettaa, että on vielä aikaa. Vielä seuraava tunti tai päivä, ehkä jopa viikko, Cecilia selitti haparoiden.
- Niin, no, onneksi mulla ei ole kokemusta tuosta. Hautajaiset olivat kauheimmat. Se kollektiivinen suru, nähdä tädin mies ja mun serkut hautaamassa puolisoaan ja äitiään. Pahinta oli kuitenkin joutua todistamaan mummon ja papan surun. Ne vanheni varmaan 20 vuodella Mirjamin kuoleman takia. Se on niin väärin, kun vanhemmat joutuvat hautaamaan oman lapsensa, Heidi sanoi hiljaa ja siemaisi viiniään yhtä reilusti kuin Cecilia vähän aiemmin.
He nojasivat taaksepäin, kun tarjoilija toi heidän sushilautasensa. Haluttomasti Cecilia näykkäisi lohimakia ja mietti toisen viinilasillisen tilaamista.
- Kauanko sitä surua kestää? Cecilia pakottautui kysymään. Hän halusi mahdollisimman pian tästä eroon.
- Kai sitä kestää niin kauan kuin elää. Tai muisti pelaa. Mutta kyllä se pahin terä siitä ajan kanssa hioutuu pois. Ja jäljelle jää sellainen, en mä tiedä, ehkä arpi tai sellainen tietty onttous. Ja tietysti ikävä.
Cecilia huokaisi ja viittoi tarjoilijan lähemmäksi. Hän tarvitsi ehdottomasti lisää viiniä.
- Onko jotain tapahtunut? Heidi viimein uskaltautui kysymään.
- Ei, Cecilia kiisti nopeasti. Vähän liian nopeasti, sillä Heidi katsoi häntä lasinsa takaa mutta ei sanonut mitään.
- Tai mun äidin paras ystävä on sairastunut vakavasti ja jäin miettimään kuolemaa ja kaikkea sellaista, Cecilia pehmensi puheitaan valheella. Ei hän vieläkään halunnut, tai pystynyt, Kristasta puhumaan.
- Ikävää, Heidi sanoi. Cecilia ei ollut ihan varma, oliko ystävä ostanut hänen selityksensä, mutta muuta hän ei voisi tarjota.
Hiljaisina he keskittyivät syömään. Poissaolollaan loisti yleensä niin tuttu nauru ja jutustelu. Ceciliaa ei huvittanut. Ei tämäkään. Kohta hän ei tietäisi mitä tekisi. Kun muuta suunnitelmaa ei ollut, hän keskittyi nielemään herkulliseksi tietämänsä, nyt yhdentekevät, makit ja rullat. Tyhjensi vielä kaksi lasia viiniä ja arveli olevansa valmiina kotiin.

Kaksio oli kolkko. Cecilia heitti ostoksensa sängylle ja kiiruhti laittamaan television päälle. Hän tarvitsi nyt jotain taustamelua. Keittiön kaapista Cecilia kaiveli hätävarasuklaansa ja istui sohvalle. Hetken mietittyään hän painoi Netflixin päälle. Cecilia kietoi viltin harteilleen, napsi Fazerin Sinistä suuhunsa ja katsoi Frendejä. Kaikki hänen lohtukeinonsa olivat käytössä, ja silti jostain ne perhanan kyyneleet taas ilmestyivät.

Osa 10 

4 kommenttia:

  1. Onks tätä muuten tulossa kuinka paljon vielä? :) Hyvä novelli, vähän erilainen ku mitä oon sulta tottunu lukemaan, mikä on tosi hyvä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Tässä on 11 osaa, eli loppuu ihan kohta. On ollut ihan kiva kokeilla jotain erilaista, mieli tosin palaa jo kirjoittamaan sitä tuttua hömppää :D

      Poista
  2. Sitä hömppääkin kaivataan ;) vaikka vähän kevyempää seuraavaks, eikä tämmöstä mikä saa itkemään silmät verille :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hups, sori :D Saa nähdä mitä seuraavaksi saan julkaisuun asti :)

      Poista