torstai 28. helmikuuta 2013

Lännen urhein, osa 4

Abigale käänsi levottomana kylkeä ja tunsi kuumuuden kuin paksuna peittona yllään, väsyneenä hän aukaisi silmänsä ja joutui heti pyyhkimään kirvelevät hikinorot luomiltaan. Hänellä kesti hetken ymmärtää näkemäänsä, vihreiden lehtien lomasta pilkotti sinistä taivasta. Edellisyön pako palasi rysähtäen hänen mieleensä ja varovasti tyttö ryömi pois piilostaan. Pikainen pyörähdys sai hänet varmistuneeksi siitä, että Theodorea ei ollut näkyvissä. Abigale lähti jatkamaan matkaansa, toivoen löytävänsä pian vettä.

Jonkun matkaa edettyään tytön edessä näkyi pieni puro, helpottuneena Abigale kumartui sammuttamaan janonsa. Vesi oli ihanan raikasta ja kylmää, ahnaasti hän joi vatsansa täyteen. Vatsa muistutti samalla, ettei hän ollut syönyt mitään sitten eilisen illan. Arvioiden Abigale katseli ympärilleen, kesä oli vasta niin alussa, ettei marjoja kasvanut. Hänellä ei ollut asetta tai taitoa rakentaa ansoja saadakseen lihaa. Tyttö tunsi orastavan paniikin, mutta vakuutteli itselleen, että oli parempi olla vapaa ja nälkäinen kuin pahoinpidelty ja puoliksi kylläinen. Totuuden nimissä eihän elo Theodorenkaan kanssa ollut tarjonnut hänelle tarpeeksi ruokaa.

Abigale päätti lähteä jälleen kohti ylävirtaa, se tuntui varmemmalta reitiltä pysyä erossa Theodoresta. Hetken tyttö mietti, mitä mies oli ajatellut herätessään tähän päivään. Oliko tämä ollut raivoissaan, kun aamiainen ei ollutkaan valmiina? Pelästynyt kun hän oli hävinnyt? Tuskin kuitenkin huolissaan vaimostaan. Abigale ei osannut ounastella, lähtisikö Theodore vain jatkamaan matkaa vai yrittäisikö hän löytää vaimonsa.

Abigale taivalsi sitkeästi pehmeässä ruohikossa puroa seuraten, toisinaan hän joutui keskelle tiheää pensaikkoa. Hänen hameensa oli jo repeytynyt yhdestä kohtaa, kankaan jäätyä kovaan oksaan kiinni. Tyttö näki edessään jälleen tiheikön, huokaisten hän joi vettä ja lähti taistelemaan oksien läpi. Tietysti hän olisi voinut kiertää sen, mutta pelkäsi harhailevansa liian kauas kapenevasta purosta. Hän kompastui koholla olevaan juureen ja tuiskahti polvilleen kosteaan maahan. Pelästynyt lintu nousi säksättäen lentoon, huokaisten Abigale vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi linnun lähteneen pienestä pesästä, jossa se oli hautomassa. Nälkäisenä tyttö konttasi lähemmäksi ja näki siellä neljä harmaankirjavaa munaa. Varovasti hän otti yhden käteensä, se oli vielä haudonnasta lämmin. Abigale löi munan rikki kiveä vasten ja nielaisi ahnaasti valuvan sisuksen. Hän oli pahoillaan lintuemon puolesta, mutta nälkä ei jättänyt vaihtoehtoja.

Abigalen seuraama puro pieneni vähitellen, tytöstä tuntui, että hän kiipesi koko ajan ylemmäksi. Paksun tiheikön läpäistyään hänen edessään kohosi pystysuora kallionseinämä, josta virta sai alkunsa, kivistä seinämää tihkui alas useita vesinoroja. Uupuneena tyttö nojasi kallioon, nauttien veden viilennyksestä hikisellä ihollaan. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi, ettei aurinko ollut enää kovin paljoa puiden latvojen yläpuolella. Abigale päätti etsiä läheltä suojaisan yösijan ja päättä huomenissa minne jatkaisi. Kömmittyään jälleen tiheän pensaan suojiin, hän risti kätensä ja lausui tutun iltarukouksen:
”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, sijailtain jos en nousisi, taivaaseen ota tyköni. Aamen.”
Abigalen lapsuudenkodissa oltiin oltu hartaita kristittyjä, mutta sekin oli muuttunut monen muun asian tavoin hänen äitinsä kuoltua. Vielä avioliiton alkuaikoina hän oli hiljaa jaksanut rukoilla, mutta Theodoren luonteen paljastuessa, hän oli päätellyt, että Jumala oli unohtanut hänet. Ehkä näin ei kuitenkaan ollut, koska hän oli päässyt pakoon ja ainakin rukous sai tuntemaan, ettei hän ollut aivan yksin ja suojaton.

Abigale heräsi virkeänä, kömpi ylös suojaisasta pesästä ja oikoen jäseniään katseli ympärilleen. Taivaanrannassa oli ohut kajo lupauksena auringon noususta, mutta muuten oli vielä hämärää. Tyttö istahti suurta mäntyä vasten, kietoi kätensä ympärilleen ja odotti päivän valkenemista päästäkseen jatkamaan.

Kun Theodoren pelko ei ollut päällimmäisenä ajatuksena, hän alkoi aprikoida mitä tekisi. Hänen pitäisi löytää ihmisiä ennen syksyä, hän ei mitenkään selviäisi hengissä talven kylmyydestä. Ei ehkä selviäisi kesästäkään. Abigale torjui tuon ajatuksen heti alkuunsa, hänen onnensa oli jo kääntynyt parempaan. Ehkä hän löytäisi tiensä johonkin kaupunkiin ja pääsisi kotiapulaiseksi mukavaan perheeseen. Hetkeksi hän uppoutui unelmoimaan suuresta, nauravasta perheestä joiden taloutta Abigale hoitaisi mallikelpoisesti. Samalla hän saisi pehmeän vuoteen ja yllin kyllin syötävää. Lintujen lisääntyvä sirkutus keskeytti hänen haaveensa ja hän huomasi päivän jo valjenneen sen verran, että pystyisi lähtemään liikkeelle.

Abigale lähti kalliosta vasemmalle, koska se näytti helpommalta reitiltä, pieniä pensaita ja matalaa ruohikkoa, siellä täällä suuria mäntyjä. Alla avaran taivaan iski yksinäisyys ja Abigalen sielua puristi äidin ikävä. Hänen äitinsä oli kuollut äkäiseen kulkutautiin yhdessä Abigalen pikkuveljen kanssa. Tyttö oli ollut sisarusparven vanhin ja yrittänyt sen jälkeen ottaa pesueessa äidin roolin. Isä oli romahtanut täysin ja lapset olivat seuranneen järkyttyneinä ennen niin kiltin ja ahkeran miehen turvautumista pulloon hukuttaakseen tuskansa. Isä oli menettänyt työnsä ja he olivat joutuneet muuttamaan pienempään asuntoon. Abigale ei kunnolla edes muistanut noita alamäen vuosia, vain hataria katkelmia nälästä, resuisista vaatteista ja isästä horjahtelemasta juovuksissa kotiin.

 Abiagalen täytettyä 17 vuotta, isä oli ilmoittanut löytäneensä Abbylleen aviomiehen. Tyttö oli ollut alkuun hyvin järkyttynyt ja kuultuaan lähtevänsä miehensä kanssa länteen, hän oli itkenyt ja kantanut murhetta sisarustensa pärjäämisestä. Isä oli lohdutellut häntä ja kuiskannut saaneensa tyttärestään kunnon myötäjäiset. Abigale oli sen innoittamana suhtautunut myötämielisesti avioliittoonsa, ajatellen sen turvaavan perheelleen hieman paremmat olot. Karu totuus oli selvinnyt vasta preerialla, Theodore oli kerran humalassa kehunut ostaneensa Abigalen, tyttö oli vielä silloin uskaltanut väittää vastaan. Kahakkaa oli seurannut haljennut huuli ja mustelmia, mutta totuus oli silti sattunut eniten. Theodore oli maksanut isän velat paikallisiin juottoloihin ja siitä hyvästä saanut itselleen Philip Sullivanin vanhimman tyttären. Sinäkin yönä Abigale oli itkenyt itsensä uneen ja kironnut katkerasti isänsä. Joka päivä hän mietti sisaruksiaan. Oliko häntä kaksi vuotta nuorempi Hannahkin jo myyty vaimoksi? Mitä tekivät vikkelät Joel ja Benjamin? Tai kaikista nuorin heistä, pikku-Rosie? Abigale suri omaa kohtaloaan ja toivoi, että hänen rakkaimmilleen olisi käynyt paremmin. Tyttö ei jaksanut uskoa, että enää koskaan kuulisi mitään sisaruksistaan.

Abigale havahtui muistoistaan saapuessaan suurempaan metsään. Aurinko siivilöityi kauniisti tasaiselle neulasmatolle, askelten ääni hukkui kokonaan pehmeään maahan. Nälkä muistutti jälleen olemassaolostaan, tyttö katseli ympärilleen ja yritti keksiä syötävää. Toivoi löytävänsä taas linnun pesän, munat olivat pitäneet nälän kauan loitolla. Kun ei muutakaan keksinyt hän pureskeli satunnaisia heinänkorsia, maisteli muutaman muurahaisen ja pensaan lehden. Eihän niistä nälkä lähtenyt ja janokin alkoi jälleen kaivaa kurkussa. Sitkeästi Abigale käveli jälleen auringon laskuun asti, ehkä harhailikin, mutta toivoi lähestyvänsä pian vettä.

Aurinko porotti niskaan inhottavan polttavasti, päivä oli edennyt jo pitkälle eikä Abigale ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä janoiseksi. Aikaisin aamulla hän oli saanut nuoltua muutamia kastepisaroita pensaiden lehdiltä, mutta se oli sama kuin olisi yrittänyt taltuttaa raivoisaa tulipaloa mukillisella vettä. Vuorokausi oli pitkä aika ilman juotavaa. Tyttö kirosi typerää ylpeyttään, miksi hän ei ollut varastanut miehen vankkureista jotain astiaa. Theodore ei olisi välttämättä edes huomannut yhden kipon tai kattilan puuttumista. Näin hän olisi voinut kantaa vettä mukanaan ja mahdollisuudet selviytymiseen olisivat olleet vähän paremmat. Hän jatkoi väsynyttä kulkuaan ja rukoili seuraavan puron ilmestyvän hyvin pian jostakin.

Abigale ei saanut yöllä kunnolla nukutuksi, hänen päätään särki kuin vanne olisi kiristynyt sen ympärille. Suu oli rutikuiva, hän yritti nielaista, mutta suuhun ei enää erittynyt sylkeäkään. Lintujen alkaessa jälleen laulaa, hän ponnisti uupuneena ylös ja sai muutaman kastepisaran suuhunsa. Ilmakin tuntui kuivemmalta kuin ennen. Väsyneenä tyttö lähti horjahtelemaan eteenpäin, hän ei vielä suostuisi antamaan periksi.

Valo viilsi silmiin, taivas näytti vihreältä ja ruoho siniseltä. Toisinaan Abigale oli kuulevinaan äitinsä äänen, hän yritti huutaa apua, mutta sai aikaiseksi vain säälittävää rohinaa. Jokainen askel vaati suuren voimanponnistuksen, hän alkoi aavistaa, ettei jaksaisi enää kovin pitkälle. Edessä häämötti uusi kallionseinämä, ehkä. Abigale ei luottanut enää täysin aisteihinsa. Hän pääsi raahautumaan kiviseinämälle, mutta sen jälkeen tuntui, että hän oli käyttänyt jokaisen voimanpisaransa. Alistuneena Abigale vajosi istumaan lämpöiseen ruohikkoon. Hän ei uskonut, että pääsisi enää jatkamaan. Silmäkulmia kirveli, mutta hän oli liian kuiva vuodattamaan yhtäkään kyyneltä. Abigale oli jo sulkemassa viimeisen kerran silmänsä, kun hän näki edessään ihmisen hahmon. Adrenaliini singahti hänen suoniinsa ja tyttö yritti pystyyn siinä onnistumatta. Ihminen seisoi liikkumatta vasten aurinkoa, joten Abigale ei nähnyt häntä kunnolla. Hitaasti muukalainen kyykistyi ja tyttö huomasi katsovansa intiaania suoraan silmiin. Sekavissa ajatuksissaankin Abigale muisti kaikki kuulemansa kauhutarinat siitä mitä punanahat tekivät valkoisille naisille. Abigale oli jo hakattu ja raiskattu liian monta kertaa, hän haparoi käteensä kivenmurikan ja jäi varautuneena odottamaan miehen hyökkäystä.

Osa 5

2 kommenttia:

  1. Mielestäni rukous menee ''Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos en sijaltani nousisi, ota taivaaseen tykösi''. Ei tyköni, koska se ei vaan sovi, sillä tyköni taitaa tarkoitttaa ''minun luokseni'' ja tykösi ''sinun luoksesi'' :) Hiukan nopeahkoa etenemistä, mutta tarina pitää silti mukanaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hups, ehdottomasti "tykösi" siinä pitäisi olla. Ja unohdin tuon muutenkin tarkistaa. Minä olen nimittäin oppinut sen "sijaltain jos en nousisi", mutta virallisesti se on niin kuin kirjoitit.

      Kiitos. :)

      Poista