sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Lännen urhein, osa 5

Intiaanin ainut ele oli kuitenkin nostaa vyötäröltään leili huulilleen. Ankarasti nielaisten Abigale tuijotti leiliä, hänen kehonsa huuti tuon nesteen perään. Hitaasti mies astui lähemmäksi, Abigale kohotti kiveä. Mutta mies ei hyökännyt, asetti vain leilin hänen eteensä ja palasi sen jälkeen paikoilleen.

Abigale vilkaisi varovasti intiaania, mies istui liikahtamatta ruohikon heiluessa hänen ympärillään. Mies katsoi hänestä ohitse, tytöstä tuntui, että hän oli kuin villieläin, jota mies yritti olla pelästyttämättä. Uupumus alkoi jälleen saada hänestä otteen ja hän pinnisti saadakseen käsiinsä nahkaisen astian. Hän haistoi epäilleen sisältöä, mutta sen jälkeen jano sai vallan ja hän nosti leilin huulilleen. Abigale oli purskahtaa itkuun, kun tunsi lämpimän veden valuvan kurkustaan. Hän joi ahnaasti kaiken, pyyhki suupielensä ja nojasi takaisin kallioon voipuneena. Pian hänen vatsansa heitti voltin ja Abigale oksensi kaiken rajusti ulos.

”Ei”, tyttö vinkaisi epätoivoisena, katsoen lannistuneena kuinka ahnas maa imi nesteen hetkessä sisäänsä. Intiaani oli ilmestynyt hänen viereensä, otti leilinsä ja lähti. Abigale katsoi poistuvaa hahmoa ja yritti nousta pystyyn seuratakseen. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan kantaneet, ne nykivät tahdottomasti ja tytön vartalo vapisi kuin kylmästä, vaikka hän oli suorassa auringonpaisteessa. Abigale maistoi vatsansa happaman sisällön edelleen suussaan, teki mieli oksentaa uudelleen. Hän ei jaksanut enää miettiä seuraavaa askelta, hän jäisi tähän. Lopullisesti.

Vaimea tökkäys olkapäähän sai hänet aukaisemaan silmänsä, äskeinen intiaani oli palannut hänen viereensä ja ojensi uudelleen leilin hänelle. Tyttö otti sen kiitollisena vastaan, astia oli äskeistä painavampi. Varovasti hän vain kostutti kielensä. Hetken kuluttua Abigale otti pienen siemauksen viileää vettä, nielaisi varovasti ja odotti hetken. Kun mitään ei tapahtunut, hän otti toisen varovaisen kulauksen. Mies nyökkäsi rohkaisevasti ja katosi uudelleen. Abigale jäi juomaan pieniä siemauksia, äskeisestä oppien antoi elimistönsä rauhassa tottua nesteeseen.

Pahimman janon sammuttua, hän alkoi unelmoida ruuasta ja siinä samassa intiaani palasi hänen luokseen, roikottaen kania korvista. Uteliaana Abigale seuraasi kuinka hänen pelastajansa rakensi tottuneesti nuotion ja valmisteli kanin paistettavaksi. Haistaessaan paistuvan lihan herkullisen tuoksun, vesi kirahti tytön kielelle. Hän otti uuden kulauksen vettä peittääkseen vatsansa ankaran kurinan.

Viimein mies ojensi hänelle palan paistettua kaniinia. Se oli edelleen tulikuuma, tyttö jäähdytteli lihaa ja katsoi ensimmäisen kerran kunnolla intiaania. Tämä oli nuorempi kuin tyttö oli luullutkaan, selvästi jo mies, mutta silti hänessä oli jotain poikamaisuutta. Ehkä sitä oli poskipäiden pyöreys, niskan kapeus tai tummien silmien pilke. Iho oli punertavan ruskea ja hyvin paljas. Abigale tajusi miehen olevan lähes alaston ja punastui rajusti. Tällä oli turkiksinen lannevaate ja pohkeisiin asti yltävät säärystimet. Lihakset erottuivat selvästi käsissä ja ylävartalossa. Hiukset olivat korpinmustat, valuivat sileinä ja kiiltävinä olkapäille. Kasvot olivat hienopiirteiset ja ylväät, ilman tuikkivia silmiä ne olisivat olleet jopa pelottavat. Mutta mies tarkkaili häntä samoin kuin hän miestä; uteliaasti tutkien ja arvioiden.

Paisti hänen käsissään oli jäähtynyt sopivaksi, Abigale alkoi varovasti näykkiä siitä pieniä palasia, peläten, että ruuan kanssa kävisi samoin kuin veden. Liha kuitenkin täytti mukavasti vatsaa, pian hän ojensi kätensä ja sai toisenkin palan. Kun hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi syödä enempää, hän katsoi kiitollisena miestä ja alkoi miettiä mitä seuraavaksi tapahtui.

Hiljaisena mies alkoi syödä mitä kanista oli jäljellä. Täysi vatsa, viileässä illassa lämmittävä nuotio ja hetkellinen turvallisuudentunne saivat Abigalen ummistamaan silmänsä.

Abigale heräsi yskien, selkää särki ja jalat olivat pahasti puutuneet. Unisin silmin hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi intiaanin istuvan samalla paikalla, samassa asennossa. Yön pimeys oli laskeutunut hänen torkkujensa aikana. Hän kömpi nolostuneena ylös ja käveli kauemmaksi metsään tarpeilleen. Palattuaan takaisin, nuotio oli sammutettu, hänen oli vaikea erottaa tummaihoista intiaania. Tyttö seisahtui paikoilleen, yritti antaa silmilleen aikaa tottua hämärään. Pienenevä kuu ei juuri valoa tarjonnut. Hän kuuli kahahduksen vierestään ja säpsähti huomatessaan miehen seisovan vieressä. Intiaani nyökkäsi ja epävarmasti Abigale lähti seuraamaan tätä. Ennen kuin tyttö ehti kunnolla miettiä mitä tapahtuisi, mies pysähtyi ja osoitti vasemmalle. Abigale erotti kallionlohkareessa repeytymän ja siirtyi vähän lähemmäksi. Kallion kyljessä oli pieni syventymä, se oli katseilta, tuulelta ja sateelta suojassa. Abigale katsoi kysyvästi intiaania ja tämä nyökkäsi rohkaisevasti. Paikka oli täydellinen yösija ja tyttö arveli miehen ajavan juuri sitä takaa. Varovasti hän vääntäytyi koloon, laskeutui pehmeälle hiekalle ja käpertyi odottamaan unta. Pehmeä hiljaisuus ympäröi hänet ja jotenkin Abigale vaistosi intiaanin lähteneen. Äkisti pohjaton yksinäisyys valtasi hänet, oli ollut ihanaa olla edes pienen hetken jonkun muun hoidettavana. Huomisesta lähtien hän olisi jälleen yksin vastuussa itsestään.

Tyttö heräsi hitaasti uuteen päivää ja venytteli makeasti ennen kuin kömpi ulos halkeamasta. Hän huomasi heti intiaanin, tämä istui kallion vieressä. Mies katsoi häntä tutkivasti, Abigale hymyili hermostuneesti ja valpastui huomatessaan miehen käsissä olevan puukon. Tämä nyökkäsi sivulle ja jatkoi rauhallisesti puun vuolemista. Tyttö ilahtui nähdessään leilin ja ruokaa. Nälkäisenä hän siirtyi tutkimaan aamiaistaan, tarjolla oli kuivattua lihaa ja outoja pähkinöitä. Hyvällä ruokahalulla hän alkoi syödä, koko ajan vilkuillen mitä intiaani teki, mutta tämä oli uppoutunut työhönsä.

 ”Kiitos”, Abigale sanoi syötyään kaiken. Mies katsahti häntä ihmeissään. Eipä meillä taida olla yhteistä kieltä, muttei se tarkoita, että voin unohtaa käytöstavat, Abigale ajatteli. Hän tunsi olonsa vahvemmaksi kuin päiväkausiin ja halusi hieman jaloitella. Hän nousi seisomaan, venytteli ja alkoi kierrellä lähistöllä. Hän piti pienen etäisyyden intiaaniin ja mietti mitä tämä mahtoi hänestä haluta ja mitä Abigalen tulisi tehdä seuraavaksi. Pystyisikö intiaani johdattamaan hänet asutuksen pariin? Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun pää alkoi tuntua oudon pehmeältä, vartalo veltostui ja sen jälkeen kaikki pimeni.

Abigale räväytti silmänsä auki, hätäännys ja heikotus valtasivat hänet hetki kun hän huomasi missä oli. Hän ei enää ollut tutun kallion vieressä, vaan korkeassa, hämärässä teltassa. Tyttö ponnahti istumaan taljojen keskeltä ja katui sitä välittömästi, hän laskeutui takaisin selälleen hillitäkseen teltan hurjaa pyörimistä. Abigale kuuli askeleet viereltään ja kääntyi katsomaan sivuilleen. Siinä ei seissyt tuttu mies vaan tuntematon intiaaninainen. Naisen kasvot olivat syvillä uurteilla, kaksi palmikkoa oli harmaiden hiusten juovittamat, nahkaista mekkoa koristivat erikokoiset hampaat. Abigale tuijotti pelokkaana vanhusta, joka tutkaili häntä liikkumattomana. Hän ei pystynyt lukemaan naisen kasvoilta mitään, ei uteliaisuutta, vihamielisyyttä tai pelkoa. Aibgale oli varma, että ne kaikki näkyivät selvästi hänessä. Nainen kääntyi teltan keskellä olevan nuotion puoleen ja tyttö katseli ympärilleen. Tulen loimotus oli ainoa valonlähde, seinustaa kiersivät erilaiset nyssäkät ja taljat. Abigalen katse kiinnittyi takaisin vanhukseen, joka ojensi hänelle puisen astian. Epäröiden hän otti sen vastaan, kulho oli täynnä höyryävää nestettä. Tyttö haistoi sitä epäillen, haju oli oudon kitkerä ja multainen. Vanhus nyökytteli hänen vieressään, edelleen hyvin varovasti Abigale maistoi lientä. Se maistui vielä pahemmalta kuin haisi, pelokkaana hän joi sen nopein kulauksin ja palkkioksi pienen nyökkäyksen.

Abigale halusi päästä helpottamaan oloaan, hitaasti hän nousi, eikä pyörrytystä enää tuntunut. Tyttö etsi ovea, mutta tasaiset nahkaseinämät ympäröivät hänet joka puolelta. Nainen veti viimein verhon syrjään ja sokaisevan kirkas auringonvalo tulvi sisään. Silmiään räpytellen Abigale astui ulos ja seisahtui yllättyneenä. Hän oli jonkinlaisessa intiaanien kylässä. Vähän kauempana virtasi leveä joki ja sen ruohikkoisella rannalla oli valkoisia korkeita telttoja parikymmentä. Siellä täällä Abigale näki intiaaneja joko kävelemässä, kantamassa puita tai koreja tai puuhailemassa telttojen liepeillä. Muutamia hevosia oli sidottu telttojen eteen, kauempana ruohikossa niitä näkyi lisää syömässä.

Abigalen seisoessa paikallaan, kourallinen vakavannäköisiä miehiä asteli lähemmäksi. Heillä oli suuret sulkapäähineet, nahkaiset paidat ja erilaisia luisia koristeita roikkumassa kaulasta. Vähän taaempana tyttö näki hänen pelastajansa, myös muita intiaaneja alkoi tulla lähemmäksi. Osa katseli häntä vihaisena, toiset uteliaina, pienet lapset selvästi pelkäsivät häntä ja piilottelivat naisten jalkojen takana. Abigalea alkoi ihmispaljous hermostuttaa, hän vilkuili etsien ympäriltään pakotietä, mutta tiivis rinki kiersi häntä aukottomana.

Mies, jolla oli suurin sulkapäähine, alkoi puhua, Abigale otaksui hänen olevan johtaja. Tämän ääni oli matala, eikä tyttö osannut päätellä mitä tämä mahtoi sanoa. Äkkiä vanhus hänen takaansa vastasi jotain. Pian keskusteluun liittyivät harvasanaiset miehet oletetun päällikön takaa. Abigalen pelastunut mieskin sanoi jotain, ilmeisesti vastasi kysymykseen. Tyttö alkoi turhautua, kaikki puhuivat selvästi hänestä, mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Helpoiten hän tunnisti puheesta suhahtavia äänteitä, pitkiä a- tai o-kirjaimia ja muutkin kirjaimet kuulostivat tutuilta, mutta ne olivat aivan eri järjestyksessä kuin hänen omassa kielessään. Intiaanien ilmeistäkään ei voinut päätellä mitä mieltä he olivat, keskustelijat eivät katsoneet häneen, mutta muut seisoskelijat tuijottivat senkin edestä.

Mies, joka Abigalesta vaikutti eniten johtajalta, kääntyi mennäkseen pois. Vanhan naisen ääni kuitenkin pysäytti hänet ja mitä ikinä nainen sanoikin, se sai koko väkijoukon kohahtamaan. Tyttö katseli hämmästyneenä ympärilleen ja toivoi todella, että olisi ymmärtänyt mistä puhuttiin. Nainen astui hänen viereensä, asetti kätensä tytön vatsalle ja sanoi jotain voimaa ja varmuutta uhkuvalla äänellä. Abigale katsoi pelästyneenä naisen kättä ja suuntasi sitten katseensa vanhukseen. Tämä katsoi häntä suoraan silmiin ja hymyili niin, että paljasti puuttuvat etuhampaansa. Nainen sanoi hänelle taas jotain.
”Mitä? Mitä nyt tapahtuu?”, Abigale parkaisi epätoivoisena.

Hitaasti vanhus kohotti kätensä, osoitti kauempana seisovan naisen sylissä lepäävää pienokaista, käänsi sen jälkeen kätensä takaisin Abigalen vatsalle ja nyökkäili hymyillen. Abigale ehti nostaa kätensä vielä toistaiseksi litteälle vatsalleen ja sen jälkeen maailma sumeni taas.

Osa 6

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti