Intiaanin ainut ele oli kuitenkin nostaa vyötäröltään leili huulilleen.
Ankarasti nielaisten Abigale tuijotti leiliä, hänen kehonsa huuti tuon
nesteen perään. Hitaasti mies astui lähemmäksi, Abigale kohotti kiveä.
Mutta mies ei hyökännyt, asetti vain leilin hänen eteensä ja palasi sen
jälkeen paikoilleen.
Abigale vilkaisi varovasti intiaania, mies istui liikahtamatta ruohikon
heiluessa hänen ympärillään. Mies katsoi hänestä ohitse, tytöstä tuntui,
että hän oli kuin villieläin, jota mies yritti olla pelästyttämättä.
Uupumus alkoi jälleen saada hänestä otteen ja hän pinnisti saadakseen
käsiinsä nahkaisen astian. Hän haistoi epäilleen sisältöä, mutta sen
jälkeen jano sai vallan ja hän nosti leilin huulilleen. Abigale oli
purskahtaa itkuun, kun tunsi lämpimän veden valuvan kurkustaan. Hän joi
ahnaasti kaiken, pyyhki suupielensä ja nojasi takaisin kallioon
voipuneena. Pian hänen vatsansa heitti voltin ja Abigale oksensi kaiken
rajusti ulos.
”Ei”, tyttö vinkaisi epätoivoisena, katsoen lannistuneena kuinka ahnas
maa imi nesteen hetkessä sisäänsä. Intiaani oli ilmestynyt hänen
viereensä, otti leilinsä ja lähti. Abigale katsoi poistuvaa hahmoa ja
yritti nousta pystyyn seuratakseen. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan
kantaneet, ne nykivät tahdottomasti ja tytön vartalo vapisi kuin
kylmästä, vaikka hän oli suorassa auringonpaisteessa. Abigale maistoi
vatsansa happaman sisällön edelleen suussaan, teki mieli oksentaa
uudelleen. Hän ei jaksanut enää miettiä seuraavaa askelta, hän jäisi
tähän. Lopullisesti.
Vaimea tökkäys olkapäähän sai hänet aukaisemaan silmänsä, äskeinen
intiaani oli palannut hänen viereensä ja ojensi uudelleen leilin
hänelle. Tyttö otti sen kiitollisena vastaan, astia oli äskeistä
painavampi. Varovasti hän vain kostutti kielensä. Hetken kuluttua
Abigale otti pienen siemauksen viileää vettä, nielaisi varovasti ja
odotti hetken. Kun mitään ei tapahtunut, hän otti toisen varovaisen
kulauksen. Mies nyökkäsi rohkaisevasti ja katosi uudelleen. Abigale jäi
juomaan pieniä siemauksia, äskeisestä oppien antoi elimistönsä rauhassa
tottua nesteeseen.
Pahimman janon sammuttua, hän alkoi unelmoida ruuasta ja siinä samassa
intiaani palasi hänen luokseen, roikottaen kania korvista. Uteliaana
Abigale seuraasi kuinka hänen pelastajansa rakensi tottuneesti nuotion
ja valmisteli kanin paistettavaksi. Haistaessaan paistuvan lihan
herkullisen tuoksun, vesi kirahti tytön kielelle. Hän otti uuden
kulauksen vettä peittääkseen vatsansa ankaran kurinan.
Viimein mies ojensi hänelle palan paistettua kaniinia. Se oli edelleen
tulikuuma, tyttö jäähdytteli lihaa ja katsoi ensimmäisen kerran kunnolla
intiaania. Tämä oli nuorempi kuin tyttö oli luullutkaan, selvästi jo
mies, mutta silti hänessä oli jotain poikamaisuutta. Ehkä sitä oli
poskipäiden pyöreys, niskan kapeus tai tummien silmien pilke. Iho oli
punertavan ruskea ja hyvin paljas. Abigale tajusi miehen olevan lähes
alaston ja punastui rajusti. Tällä oli turkiksinen lannevaate ja
pohkeisiin asti yltävät säärystimet. Lihakset erottuivat selvästi
käsissä ja ylävartalossa. Hiukset olivat korpinmustat, valuivat sileinä
ja kiiltävinä olkapäille. Kasvot olivat hienopiirteiset ja ylväät, ilman
tuikkivia silmiä ne olisivat olleet jopa pelottavat. Mutta mies
tarkkaili häntä samoin kuin hän miestä; uteliaasti tutkien ja arvioiden.
Paisti hänen käsissään oli jäähtynyt sopivaksi, Abigale alkoi varovasti
näykkiä siitä pieniä palasia, peläten, että ruuan kanssa kävisi samoin
kuin veden. Liha kuitenkin täytti mukavasti vatsaa, pian hän ojensi
kätensä ja sai toisenkin palan. Kun hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi
syödä enempää, hän katsoi kiitollisena miestä ja alkoi miettiä mitä
seuraavaksi tapahtui.
Hiljaisena mies alkoi syödä mitä kanista oli jäljellä. Täysi vatsa,
viileässä illassa lämmittävä nuotio ja hetkellinen turvallisuudentunne
saivat Abigalen ummistamaan silmänsä.
Abigale heräsi yskien, selkää särki ja jalat olivat pahasti puutuneet.
Unisin silmin hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi intiaanin istuvan
samalla paikalla, samassa asennossa. Yön pimeys oli laskeutunut hänen
torkkujensa aikana. Hän kömpi nolostuneena ylös ja käveli kauemmaksi
metsään tarpeilleen. Palattuaan takaisin, nuotio oli sammutettu, hänen
oli vaikea erottaa tummaihoista intiaania. Tyttö seisahtui paikoilleen,
yritti antaa silmilleen aikaa tottua hämärään. Pienenevä kuu ei juuri
valoa tarjonnut. Hän kuuli kahahduksen vierestään ja säpsähti
huomatessaan miehen seisovan vieressä. Intiaani nyökkäsi ja epävarmasti
Abigale lähti seuraamaan tätä. Ennen kuin tyttö ehti kunnolla miettiä
mitä tapahtuisi, mies pysähtyi ja osoitti vasemmalle. Abigale erotti
kallionlohkareessa repeytymän ja siirtyi vähän lähemmäksi. Kallion
kyljessä oli pieni syventymä, se oli katseilta, tuulelta ja sateelta
suojassa. Abigale katsoi kysyvästi intiaania ja tämä nyökkäsi
rohkaisevasti. Paikka oli täydellinen yösija ja tyttö arveli miehen
ajavan juuri sitä takaa. Varovasti hän vääntäytyi koloon, laskeutui
pehmeälle hiekalle ja käpertyi odottamaan unta. Pehmeä hiljaisuus
ympäröi hänet ja jotenkin Abigale vaistosi intiaanin lähteneen. Äkisti
pohjaton yksinäisyys valtasi hänet, oli ollut ihanaa olla edes pienen
hetken jonkun muun hoidettavana. Huomisesta lähtien hän olisi jälleen
yksin vastuussa itsestään.
Tyttö heräsi hitaasti uuteen päivää ja venytteli makeasti ennen kuin
kömpi ulos halkeamasta. Hän huomasi heti intiaanin, tämä istui kallion
vieressä. Mies katsoi häntä tutkivasti, Abigale hymyili hermostuneesti
ja valpastui huomatessaan miehen käsissä olevan puukon. Tämä nyökkäsi
sivulle ja jatkoi rauhallisesti puun vuolemista. Tyttö ilahtui
nähdessään leilin ja ruokaa. Nälkäisenä hän siirtyi tutkimaan
aamiaistaan, tarjolla oli kuivattua lihaa ja outoja pähkinöitä. Hyvällä
ruokahalulla hän alkoi syödä, koko ajan vilkuillen mitä intiaani teki,
mutta tämä oli uppoutunut työhönsä.
”Kiitos”, Abigale sanoi syötyään kaiken. Mies katsahti häntä ihmeissään.
Eipä meillä taida olla yhteistä kieltä, muttei se tarkoita, että voin
unohtaa käytöstavat, Abigale ajatteli. Hän tunsi olonsa vahvemmaksi kuin
päiväkausiin ja halusi hieman jaloitella. Hän nousi seisomaan,
venytteli ja alkoi kierrellä lähistöllä. Hän piti pienen etäisyyden
intiaaniin ja mietti mitä tämä mahtoi hänestä haluta ja mitä Abigalen
tulisi tehdä seuraavaksi. Pystyisikö intiaani johdattamaan hänet
asutuksen pariin? Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun pää alkoi tuntua
oudon pehmeältä, vartalo veltostui ja sen jälkeen kaikki pimeni.
Abigale räväytti silmänsä auki, hätäännys ja heikotus valtasivat hänet
hetki kun hän huomasi missä oli. Hän ei enää ollut tutun kallion
vieressä, vaan korkeassa, hämärässä teltassa. Tyttö ponnahti istumaan
taljojen keskeltä ja katui sitä välittömästi, hän laskeutui takaisin
selälleen hillitäkseen teltan hurjaa pyörimistä. Abigale kuuli askeleet
viereltään ja kääntyi katsomaan sivuilleen. Siinä ei seissyt tuttu mies
vaan tuntematon intiaaninainen. Naisen kasvot olivat syvillä uurteilla,
kaksi palmikkoa oli harmaiden hiusten juovittamat, nahkaista mekkoa
koristivat erikokoiset hampaat. Abigale tuijotti pelokkaana vanhusta,
joka tutkaili häntä liikkumattomana. Hän ei pystynyt lukemaan naisen
kasvoilta mitään, ei uteliaisuutta, vihamielisyyttä tai pelkoa. Aibgale
oli varma, että ne kaikki näkyivät selvästi hänessä. Nainen kääntyi
teltan keskellä olevan nuotion puoleen ja tyttö katseli ympärilleen.
Tulen loimotus oli ainoa valonlähde, seinustaa kiersivät erilaiset
nyssäkät ja taljat. Abigalen katse kiinnittyi takaisin vanhukseen, joka
ojensi hänelle puisen astian. Epäröiden hän otti sen vastaan, kulho oli
täynnä höyryävää nestettä. Tyttö haistoi sitä epäillen, haju oli oudon
kitkerä ja multainen. Vanhus nyökytteli hänen vieressään, edelleen hyvin
varovasti Abigale maistoi lientä. Se maistui vielä pahemmalta kuin
haisi, pelokkaana hän joi sen nopein kulauksin ja palkkioksi pienen
nyökkäyksen.
Abigale halusi päästä helpottamaan oloaan, hitaasti hän nousi, eikä
pyörrytystä enää tuntunut. Tyttö etsi ovea, mutta tasaiset nahkaseinämät
ympäröivät hänet joka puolelta. Nainen veti viimein verhon syrjään ja
sokaisevan kirkas auringonvalo tulvi sisään. Silmiään räpytellen Abigale
astui ulos ja seisahtui yllättyneenä. Hän oli jonkinlaisessa intiaanien
kylässä. Vähän kauempana virtasi leveä joki ja sen ruohikkoisella
rannalla oli valkoisia korkeita telttoja parikymmentä. Siellä täällä
Abigale näki intiaaneja joko kävelemässä, kantamassa puita tai koreja
tai puuhailemassa telttojen liepeillä. Muutamia hevosia oli sidottu
telttojen eteen, kauempana ruohikossa niitä näkyi lisää syömässä.
Abigalen seisoessa paikallaan, kourallinen vakavannäköisiä miehiä asteli
lähemmäksi. Heillä oli suuret sulkapäähineet, nahkaiset paidat ja
erilaisia luisia koristeita roikkumassa kaulasta. Vähän taaempana tyttö
näki hänen pelastajansa, myös muita intiaaneja alkoi tulla lähemmäksi.
Osa katseli häntä vihaisena, toiset uteliaina, pienet lapset selvästi
pelkäsivät häntä ja piilottelivat naisten jalkojen takana. Abigalea
alkoi ihmispaljous hermostuttaa, hän vilkuili etsien ympäriltään
pakotietä, mutta tiivis rinki kiersi häntä aukottomana.
Mies, jolla oli suurin sulkapäähine, alkoi puhua, Abigale otaksui hänen
olevan johtaja. Tämän ääni oli matala, eikä tyttö osannut päätellä mitä
tämä mahtoi sanoa. Äkkiä vanhus hänen takaansa vastasi jotain. Pian
keskusteluun liittyivät harvasanaiset miehet oletetun päällikön takaa.
Abigalen pelastunut mieskin sanoi jotain, ilmeisesti vastasi
kysymykseen. Tyttö alkoi turhautua, kaikki puhuivat selvästi hänestä,
mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Helpoiten hän tunnisti puheesta
suhahtavia äänteitä, pitkiä a- tai o-kirjaimia ja muutkin kirjaimet
kuulostivat tutuilta, mutta ne olivat aivan eri järjestyksessä kuin
hänen omassa kielessään. Intiaanien ilmeistäkään ei voinut päätellä mitä
mieltä he olivat, keskustelijat eivät katsoneet häneen, mutta muut
seisoskelijat tuijottivat senkin edestä.
Mies, joka Abigalesta vaikutti eniten johtajalta, kääntyi mennäkseen
pois. Vanhan naisen ääni kuitenkin pysäytti hänet ja mitä ikinä nainen
sanoikin, se sai koko väkijoukon kohahtamaan. Tyttö katseli
hämmästyneenä ympärilleen ja toivoi todella, että olisi ymmärtänyt mistä
puhuttiin. Nainen astui hänen viereensä, asetti kätensä tytön vatsalle
ja sanoi jotain voimaa ja varmuutta uhkuvalla äänellä. Abigale katsoi
pelästyneenä naisen kättä ja suuntasi sitten katseensa vanhukseen. Tämä
katsoi häntä suoraan silmiin ja hymyili niin, että paljasti puuttuvat
etuhampaansa. Nainen sanoi hänelle taas jotain.
”Mitä? Mitä nyt tapahtuu?”, Abigale parkaisi epätoivoisena.
Hitaasti vanhus kohotti kätensä, osoitti kauempana seisovan naisen
sylissä lepäävää pienokaista, käänsi sen jälkeen kätensä takaisin
Abigalen vatsalle ja nyökkäili hymyillen. Abigale ehti nostaa kätensä
vielä toistaiseksi litteälle vatsalleen ja sen jälkeen maailma sumeni
taas.
Osa 6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti