Abigale seisoi irrottamassa kullankeltaisia maissintähkiä niiden
korkeista varsista. Ilma oli kuulaan syksyinen, lehtipuut olivat
vaihtaneet täysin värinsä vihreästä kirkkaan keltaisiksi, syvän
punaisiksi tai polttavan oranssiksi. Leirissä hän oli huomannut ihmisten
alkavan valmistautua talvea varten, marjoja ja lihaa oli kuivumassa
ympäriinsä ja satoa korjattiin ahkerasti. Hän oli Acan puheista
ymmärtänyt, että jonkun ajan kuluttua he muuttaisivat alemmas vuorelta
talvileiriin.
Abigale ojentautui napsaisemaan jälleen yhden tähkän irti ja laskiessaan
sen koriin hän tunsi reisiensä kastuvan. Tyttö katsahti ihmeissään alas
ja näki maahan imeytyvän kirkasta nestettä. Häpeissään hän vilkaisi
ympärilleen, ettei kukaan ollut todistamassa kuinka hän oli laskenut
alleen. Nopeasti hän jätti työnsä kesken ja suuntasi joelle
siistiytymään.
Vesi oli viileää ja Abigalea alkoi pian palella. Hän palasi rannalle ja
kuivasi itsensä hameeseensa. Suoristaessaan selkänsä hän tunsi
yllättävän kivun vihlaisevan siellä alhaalla. Hämmentyneenä tyttö
jäykistyi paikoilleen, mutta mitään muuta ei tapahtunutkaan. Ihmetellen
hän lähti takaisin kohti maissipeltoa, puolivälissä matkaa hän tunsi
uudestaan tuon kivun, nyt äskeistäkin voimakkaampana. Hän vaipui kaksin
kerroin ja voihkaisi tuskaisena. Hätääntyneenä hän tajusi, että synnytys
oli alkamassa.
Hän huomasi kuinka Neah tuijotti häntä silmät suurina ja niissä pelokas
katse. Abigale pakotti hymyn kasvoilleen kireän hymyn, ettei olisi
pelästyttänyt tyttö enempään. Pian kuitenkin uusi kivun aalto vyöryi
hänen ylitseen saaden hänet vaikertamaan. Neah lähti juosten kohti
leiriä ja Abigale toivoi hänen hakevan apua, hän ei halunnut synnyttää
lastaan yksin tänne pellon laitaan.
Hitaasti hän lähti kohti leiriä, kävely tuntui helpottavan oloa ja nyt
hän osasi odottaa aaltomaisena tulevaa ja menevää kipua. Hän ei ehtinyt
montaakaan kymmentä metriä, kun Aca ja Neah juoksivat häntä vastaan.
Helpotus täytti Abigalen, kun hän näki kaksikon. Uusi kipukohtaus
kuitenkin vei hänen huomionsa, eikä hän saanut sanotuksi Acalle mitään.
Kyselemättä Aca nosti hänet syliinsä ja lähti puolijuoksua kohti Kaarnan
asumusta. Abigale aikoi ensin panna vastaan, mutta uusi viiltävä kipu
sai hänet haukkomaan henkeään.
Aca laski hänet varovasti maahan teltan edessä, Kaarna oli häntä
vastassa ja vanhukseen tukeutuen Abigale asteli sisälle. Ennen kuin
teltan oviläppä sulkeutui, Abigale käänsi päätään ja näki Acan ja Neahin
seisovan vieretysten, sama huolestunut molempien kasvoilla.
Hyvin pian aika ja paikka menettivät merkityksensä, Abigale asteli
hiljaa ympäri nuotiota, supistukset tulivat nyt aiempaa tiheimpinä ja
rajumpina. Ja hän oli luullut tietävänsä kivusta jotain, Abigale
ajatteli nyyhkäisten, muttei yksikään lyönti, potku tai puraisu ollut
mitään tähän raastavaan, vihlovaan, kaiken nielaisevaan kipuun
verrattuna.
Kaarna hymisi loitsujaan ja poltti erilaisia suitsukkeita, telttaan oli
tullut toinenkin nainen. Abigale ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin
mitään huomiota. Lopulta hän ei jaksanut enää kävellä vaan hakeutui
Kaarnan ohjaamana lattiavuoteelle. Nainen auttoi hiestä kostuneen mekon
hänen yltään ja Kaarna käänsi hänet kontilleen. Abigalea pelotti, kipu
oli armoton, eikä hän ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä avuttomaksi.
Hänen hento ruumiinsa vapisi, kyyneleet valuivat valtoimenaan ja hän
vaikersi hiljaa.
Lopulta hänestä tuntui, että hänen oli pakko ponnistaa. Hän kouraisi
kätensä täyteen alla olevaa taljaa ja ponnisti huutaen. Kaarna hymisi
rauhoittavasti ja silitti hänen ristiselkäänsä. Abigale läähätti ja
keräsi voimia uuteen yritykseen. Ponnistamisen tarve kävi jälleen
ylivoimaiseksi, Abigale painoi leukaa rintaan, köyristi selkänsä ja
puski raivoisasti lasta ulos.
Näin jatkui ja jatkui ja kun Abigale oli varma, ettei jaksaisi työntää
yhtään enempää, hän tunsi jotain liukuvan ulos hänestä. Kuulleessaan
lapsen parkaisun hän vajosi itkien vuoteelle. Uteliaana hän kääntyi
ympäri ja nähdessään ensimmäistä kertaa lapsensa, äskeinen oli kuin
poispyyhkäisty hänen mielestään. Abigale näki vain tuon ryppyisen,
limaisen ja punaisen ihmisen taimen. Maailman kauneimman lapsen. Kaarna
laski itkevän vauvan varovasti hänen rinnalleen.
”Hei lapseni”, Abigale nyyhkäisi ja kosketti ihmetelleen pyöreää poskea.
Vauva oli tyttö, sinisilmäinen, kalju ja Abigale oli peruuttamattoman,
ehdottoman, vuoria siirtävän rakastunut.
Avustava nainen otti lapsen hänen rinnaltaan ja Abigale seurasi
huolestuneena kuinka lapsi pestiin ja kiedottiin tiukkaan kapaloon. Hän
huokaisi vasta kun pienokainen oli jälleen hänen rinnallaan. Tytär
katseli häntä tarkkaavaisesti, Abigale hymyili leveästi ja oli
hurmaantunut pienokaisen silmistä paistavasta viisaudesta. Hän nauroi,
kun vauva haukotteli ja tajusi, että pian hänen täytyisi ruokkia
lapsensa. Abigale tunsi kuitenkin olonsa liian voipuneeksi.
Ajatukset keskeytyivät Kaarnan äkäiseen ääneen, hän katsahti vanhusta,
joka oli edelleen hänen jalkovälissään. Kaarna näytti huolestuneelta ja
nainen hänen vieressään avuttomalta. Abigale tunsi jotain lämmintä
reisillään ja kohottautui hieman, jalkojen alla oleva punainen lammikko
laajeni koko ajan. Pään kohottaminen aiheutti pyörrytystä ja Abigale
laskeutui takaisin makuuksille. Pelko alkoi uudelleen hiipiä hänen
mieleensä.
Kaarna messusi loitsujaan ja yritti kankailla ja sammalilla tyrehdyttää
verenvuotoa. Abigalen jalkoja alkoi paleltaa, kiihkeästi hän puristi
tyttärensä tiukemmin rintaansa vasten. Mieleen palautui tarinat
lapsivuoteelle kuolleista, mutta hän ei aikonut olla yksi heistä. Ei
voinut, ilman häntä vauva olisi aivan yksin. Kyyneleet kihosivat
uudelleen Abigalen silmiin, mutta Kaarna jos kuka pystyisi auttamaan.
Lapsi oli sulkenut silmänsä, Abigale katsoi tytärtään kyynelverhon takaa
ja tunsi olonsa äskeistä heikommaksi. Teltta hänen ympärillään alkoi
hävitä, hän ei enää kuullut kunnolla Kaarnan ääntä, vain oman rahiseva
hengityksensä. Ajatukset harhailivat. Minun lapseni, Abigale tunsi
vauvan rauhoittavan painon rinnallaan.
”Tyttäreni”, heikko nyyhkäisy.
Älä anna minun kuolla, haparoiva pyyntö, jolla ei ollut kuulijoita.
Silmät painuivat kiinni, vauva tuntui niin lämpimältä hänen kämmenensä alla.
Abigale yritti pyristellä vastaan, mutta edes vastasyntyneen paino hänen
rinnallaan tai valtava rakkaus lapseen eivät olleet tarpeeksi
ankkuroidakseen hänet tähän aikaan, vaan vastustamaton voima veti hänet
hitaasti lopulliseen pimeyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti