Abigalen saadessa päivittäin riittävästi ruokaa, hänen vatsansa alkoi
kasvaa silmissä. Ihmetellen tyttö silitteli pyöristyvää vatsakumpuaan.
Hänen sisällään kasvoi uusi ihminen. Joka päivä tuo tieto tuntui yhtä
pelottavalta ja samalla niin ihmeelliseltä. Theodoren muisto karkasi
päivä päivältä kauemmaksi ja Abigale kuvittelikin pienokaiselleen omat
punavaaleat hiuksensa, pikkuveljen terävän leuan ja Rosien suuret,
siniset silmät. Abigale kääntyi selälleen kapealla vuoteella ja tunsi
omituisen muljahduksen sisällään. Pelästyneenä hän nosti molemmat
kämmenensä vatsalleen ja tunsi töytäisyn uudelleen. Leveä hymy ja
onnenkyyneleet nousivat hänen kasvoilleen, vauva oli juuri potkaissut
ensi kertaa.
”Voi minun pienokaiseni”, tyttö kuiskasi vatsalleen, jota silitteli
kevyesti. Kuinka hän oli ikinä voinut kuvitella, ettei pystyisi
rakastamaan lastaan?
Keskikesän paahtavan kuumat ja kuivat päivät väsyttivät Abigalea, mutta
silti hän yritti työskennellä mahdollisimman ahkerasti. Tyttö pelkäsi
edelleen, että heimo hylkäisi hänet ja tuntui, että hänen täytyisi
edelleen ansaita paikkansa heidän keskuudessaan. Acaraho jatkoi hänen
kielensä opiskelua, mies oli todella älykäs ja puhui jo sujuvasti
lyhyitä lauseita. Abigale oli yrittänyt opetella samalla intiaanien
kieltä, mutta sanat olivat liian vaikeita. Hän ei koskaan ollut hyvä
oppimaan, vaikka äiti oli aikoinaan sitkeästi yrittänyt opettaa häntä.
Abigale osasi jotenkuten lukea, mutta siihen hänen koulutuksensa oli
jäänyt. Hän opetteli mieluummin ompelemaan tai leipomaan hyvää leipää,
niistä taidoista oli edes jotain hyötyä.
Ähkäisten Abigale nousi seisomaan. Kaarna oli lähettänyt hänet pesemään
pyykkiä alajuoksulle, Abigale oli saanut viimeisenkin vaatekappaleen
huuhdottua. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi pensaikossa liikettä,
Abigale hymyili kutsuvasti ja pian lehvästön seasta ilmestyi lyhyt ja
pyöreäkasvoinen tyttö. Acaraho oli kertonut, että tytön nimi oli
Quahneah. Abigale tosin kutsui tyttöä Neahiksi, kuten Acarahoa Acaksi,
intiaanien nimet olivat liian vaikeita hänen suuhunsa. Aca, Neah ja
Kaarna olivat edelleen ainoat, jotka hänen kanssaan halusivat olla
tekemisissä.
Neah käveli hänen viereensä ja Abigale kysyi:
”Mitä kuuluu?” odottamatta vastausta hän jatkoi: ”Mahdottoman kuuma
päivä. Odotin, että vesi olisi edes vähän viilentänyt, mutta sekin on
lämmintä kuin ilma. Ajattelin hetken henkäistä ennen kuin menen
takaisin. Kaarnalla on kuitenkin taas jotain uutta tehtävää.”
Neah kuunteli tarkasti, tytön tummat ja kirkkaat silmät napittivat
suoraan Abigalea. Häntä oli alkuun häirinnyt lapsen tuijotus, mutta nyt
hän oli jo tottunut tarkkailuun. Peittääkseen aiempaa hermostumistaan
hän oli alkanut puhua ja pian huomannut, että Neah piti hänen äänestään.
Tuskin tämä hänen juttujaan ymmärsi, Abigale hymähti heti hupsulle
ajatukselleen.
Hetken he vain seisoivat rinnakkain, katselivat veden laiskaa virtausta
ja sen pinnalla pörrääviä hyönteisiä. Abigale nojasi käsiään
alaselkäänsä, raskaus oli tuonut sinne mukanaan kipuja, joita hän yritti
helpottaa pyörittelemällä hitaasti nyrkkejään kireillä lihaksilla,
mutta siitä ei ollut kuin hetkellinen helpotus.
Abigale otti punotun korin ja lähti kohti telttoja, Neah hävisi johonkin
hänen rinnaltaan. Tyttö ei halunnut näyttäytyä hänen kanssaan, Abigale
kyllä ymmärsi sen. Acakin sai osakseen aina naureskelua ja ilmeistä
naljailua, kun hän palasi Abigalen seurasta muiden intiaanien pariin.
Kaarnalle taas kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Päästyään teltan
ovelle Abigale ei yllättynyt, kun näki Kaarnan kuuntelemassa vanhemman
miehen puhetta. Abigale oletti, että vanhus oli intiaanien lääkäri,
ainakin monet hakivat häneltä apua haavoihin, murtumiin ja muihin
vaivoihin. Kaarna huiskasi kättään ja Abigale kääntyi ympäri. Hetken
tyttö seisoi neuvottomana paikallaan, hänellä ei oikeastaan ollut mitään
tekemistä. Hitaasti hän palasi takaisin joen rantaan ja istuutui
nojaamaan yksinäisen ja tuuhealatvaisen poppelin runkoon.
Puu oli vähän kuin hän, Abigale ajatteli surumielisesti. Yksin vieraiden
joukossa, tyttö kun ei ollut huomannut muita poppeleita joen varrella.
Samassa hän tunsi napakan potkun melkein napansa vierestä.
”Älä äiti sure, kohta sinulla on seuraa. Sitäkö yrität sanoa, lapseni?” Abigale leperteli vatsalleen.
Hän jatkoi vatsansa hidasta sivelyä ja katseli sinivihreää virtaa.
Hänellä oli ikävä Acaa, miehellä oli tapana hävitä viikoiksi ja palata
yhtä yllättäen. Abigale oli yrittänyt kysellä missä mies oli, mutta Aca
ei ollut löytänyt sanoja kertoakseen. Neah, Kaarna ja vauva karkottivat
hieman yksinäisyyttä, mutta Aca oli ainut, jonka kanssa hän saattoi
keskustella. Abigale sulki silmänsä ja taikoi Acan hymyilevät kasvot
mieleensä. Tämä hymyili harvoin, mutta näytti komealta tehdessään niin.
Toisinaan Abigale uskaltautui kuvittelemaan millaista hänen elämänsä
olisi, jos hänellä olisi Acan kaltainen mies rinnallaan. Turvallista,
lempeää ja ihanaa, näitä miettien tyttö nukahti vieno hymy huulillaan.
Osa 8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti