Tunne edellä tuntemattomaan, osa 8

Mikael naputteli sormillaan rattia ja mietti mitä tekisi, tai olisiko se mitä hän aikoi tehdä sittenkään järkevää. Hänen autonsa oli parkissa K-Kaupan takana, piilossa katseilta. Samun koti oli alle puolen kilometrin päässä keskustan uudella asuinalueella. Poika oli sanonut eilen olevansa yksin kotona koko loppuviikon, ja Laura olisi koko yön kaverinsa luona tyttöjen illassa. Hän halusi nähdä Samun, sekä pyytää tätä jättämään hänet rauhaan vihjailuiltaan. Olisiko suoraan puhuminen sittenkään oikea vaihtoehto? Laura saattoi olla liian sinisilmäinen tajutakseen mitään outoa, mutta jos samanlainen keskustelu käytäisiin Valtterin edessä, tämä tajuaisi viimeistään Mikaelin ilmeestä, että jotain oli meneillään.

Se ratkaisi asian, Mikael nousi autosta lähtien haluttomasti talsimaan kohti Samun kotia. Talo oli niitä uusia korkeita pytinkejä, joissa oli järkyttävän isot olohuoneen ikkunat, mutta muuten muistuttivat kuivureita. Tai niin ainakin isä oli joskus sanonut, kun hän oli vieraiden kanssa keskustellut kunnan kaavoituksesta. Mikael painoi ovikelloa ennen kuin ehtisi alkaa tämän enempää epäröidä. Eteiseen syttyivät valot ja ovi avautui, Samu tuijotti häntä yllättyneenä. Pojalla oli tukka pienellä ponnarilla, yllä musta bändipaita ja rikkinäiset farkut. Ilmeisesti se oli Samun käsitys mukavasta kotiasusta.

- Pääsenkö mä sisään? Mikael kysyi hermostuneena, vilkaisi samalla ympärilleen, ettei kukaan vaan huomaisi hänen tuloaan.

Hiljaisena Samu perääntyi ja jätti oven auki. Mikael potkaisi lumiset kengät jaloistaan ja seurasi Samua pimeän käytävän läpi isoon olohuoneeseen. Peräseinällä oli televisio päällä, pysäytyskuvassa oli kohtaus jostain mustavalkoisesta elokuvasta. Samu napsautti valot päälle, istahti sen jälkeen rennosti suurelle kulmasohvalle. Mikael jäi seisomaan punaisen nojatuolin eteen, muttei istunut. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen, huone oli kuin jostain ulkomaalaisesta sisutuslehdestä. Huoneen korkuisissa ikkunoissa ei ollut verhoja, seinät olivat harmaat, kuin käsittelemätöntä betonia. Lattialla oli valtava valkoinen lankamatto. Mikael ei tuntenut oloaan tippaakaan kotoisaksi.

- Mikä se oli se juttu siitä filosofian kirjasta? Mikael kysyi viimein.

- Mun lainoissa vielä näkyy se kirja, mutta mulla sitä ei enää ole, joten ajattelin, että se olis sulla.

- Ei ole, varmaan joku kirjaston virhe.

- Mä selvittelen sitä sitten ensi viikolla.

Poika vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle.

- Oliko sulla jotain muuta?

- Se eilinen ei saa toistua enää ikinä, Mikael jyrähti.

- Mitäs eilen muka tapahtui? Samu kysyi ärsyttävän välinpitämättömästi.

- Se sun vihjailu pilkkimisestä ja muusta.

- Sori. Mutta asiaa auttaisi, jos sä et ottaisi kaikkea niin tosissaan. Etkä tuijottaisi mua kuin nälkäinen koiranpentu.

Mikael nytkähti tahdottomasti. Vai muka nälkäinen koiranpentu, Samu alkoi todella käydä hänen hermoilleen.

- Mä en katso sua. Ja totta hitossa mä olen tosissani, nyt on kyseessä mun elämäni!

Samu ei hätkähtänyt vieläkään, vaikka Mikael jo huusi. Laiskasti poika vaihtoi asentoa ja näpräsi korvarengastaan.

- Vieläkö oli jotain?

Mikael seisoi vihaisena paikoillaan ja lipsautti suustaan jotain mikä olisi ehdottomasti pitänyt pysyä siellä:

- Kuka noi teki? hän kysyi ja nyökkäsi pojan kaulan suuntaan.

Samu nosti sormet mustelmille ja tämän kasvoille nousi pehmeä hymy. Mikaelista tuntui kuin hänet olisi jätetty kehän ulkopuolelle, sisällä oli Samu ja joku tuntematon, jonka kanssa vietettyjä hetkiä poika selvästi kävi lävitse. Tovin kuluttua Samu katsoi häntä ilmeettömästi.

- Se ei kuulu sulle pätkän vertaa.

- Saatanan rumia ne on, Mikaelin oli pakko vastata rehvakkaasti vaikka häpeän puna oli jo noussut poskille.

- Eihän nämä varsinaisesti kaunista, mutta se on pieni hinta sellaisesta yöstä. Tiedäthän sä kuinka ei vaan voi pitää käsiään toisesta erosta? Ja on niin kiimassa, ettei välitä vähääkään vaikka toinen imisi kaulan mustaksi. Eikä pysty lopettamaan, vaikka itse paavi olisi katsomassa, Samun ääni oli hypnoottinen, eikä tämä enää irrottanut katsettaan Mikaelista.

Mustasukkaisuus painui jonnekin taka-alalle, pojan ääni loihti hänen mieleensä kuvia, joita hän ei olisi halunnut nähdä.

Ja halusi nähdä.

Ja kokea.

Mikaelin hengitys tiheni, kynnet painuivat kiinni kämmeniin. Samukin tajusi tilanteen, sillä hän virnisti tutun vinosti. Yllättäen hän kuitenkin vakavoitui.

- Mä yritin tavoittaa sua silloin aiemmin, koska mä halusin pyytää anteeksi. Mä en olisi saanut vastata siihen suudelmaan.

Mikaelin oli pakko istua. Oliko talon lämpötila yhtäkkiä noussut 50 asteella? Hän aukaisi takkiaan, eikä uskaltanut katsoakaan Samun suuntaan.

- Joo, joo, sä pussasit mua ensin, mutta mun olisi pitänyt olla järkevä eikä lähteä siihen mukaan. Sä olet ihan liian hukassa itsesi kanssa, joten se oli väärin sua kohtaan ja mä olen pahoillani.

Samun ääni oli täysin vilpitön, mutta Mikael ei uskaltanut vieläkään katsoa häntä.

Pitkittyneen hiljaisuuden katkaisi musiikki, ja Mikaelilta kesti hetki tajuta, että Samu oli jatkanut elokuvan katsomista. Hän ei taaskaan tiennyt mitä olisi tehnyt, hän ei halunnut jäädä, muttei lähteäkään.

- Chaplinin City Lights, mä rakastan tätä elokuvaa, Samu ilmoitti hetken kuluttua.

Mikael kääntyi katsomaan televisiota, jossa hassun näköinen viiksimies suuteli kiharatukkaisen tytön kättä. Huomaamattaan Mikael asettautui tuoliin mukavammin ja jäi katsomaan Chaplinin seikkailuja. Elokuvan päätyttyä Samu sammutti television ja kävi laittamassa dvd:n takaisin koteloon.

- Mitäs pidit? hän kysyi olkansa ylitse.

- Liian vähän toimintaa ja puhetta mun makuun, Mikael totesi.

- Mä luulin, että just sä osaisit arvostaa mykkäelokuvia, kun et itsekään puhu paljoa, Samu naurahti.

Poika siirtyi keittiöön huikaten haluaisiko Mikael limsaa tai jotain muuta. Mikael kuuli mikron lähtevän käyntiin ja meni perässä keittiöön.

- Sori, mulle tuli nälkä. Lämmitän eilistä pitsaa. On siinä sullekin, jos haluat.

- Voisin mä ottaakin.

Mikael istui pöydän ääreen, kun Samu nosti pöytään lasit, ottimet ja pullon cokista. Hän sai pian eteensä höyryävän pitsasiivun ja tuokion kuluttua Samu liittyi seuraan omansa kanssa.

- Tää on siitä uudesta paikasta, yllättävän hyvää. Ootko ehtinyt jo käymään?

- Käytiin me Lauran kanssa yksi ilta syömässä.

Samu aukaisi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta päättikin toisin ja työnsi uuden palan pitsaa suuhunsa. Pojat söivät hiljaisuuden vallitessa, pöydän yli välteltiin katseita puolin ja toisin. Jollain oudolla tavalla Mikaelilla kuitenkin oli turvallinen olo. Täällä ei ollut muita, ja kaikista ihmisistä juuri Samu tiesi hänen salaisuutensa, joten enää hänen ei tarvinnut pelätä paljastumista.

Kun lautaset ja lasit olivat tyhjentyneet, Mikael auttoi Samua pöydän raivaamisessa. Samu seisahtui keskelle keittiön lattiaa ja katsoi Mikaelia, mutta toinen poika ei osoittanut eleelläkään olevansa vielä lähdössä, joten hän kohautti olkapäitään ja käveli olohuoneeseen.

- Katsotaanko vielä joku leffa? Vaikka Diktaattori?

- Ai se Boratin uusin? Mä olen sen kyllä jo nähnyt, eikä se minusta ole kovin kummoinen.

Mikael katsoi ihmeissään, vähän loukkaantuneenakin, kun Samu räjähti nauramaan. Aikansa poika hohotti sohvalla, Mikael harkitsi jo lähtemistä, kun toinen sai viimein kasattua itsensä.

- Laura oli oikeassa, sä olet kyllä herttainen tapaus, Samu sanoi vieläkin naurua äänessään.

- Mitä hauskaa mä muka sanoin?

- Mä tarkoitin Charlie Chaplinin Diktaattoria, Samu vastasi ja yritti huonolla menestyksellä pitää naamansa peruslukemilla.

- Mistä minä voin tietää kaikenmaailman antiikkiset filmit, Mikael mutisi nolona.

- Mitäs sitä yhdestä elokuvamaailman suurimmasta klassikosta… Mikä on muuten vanhin elokuva minkä olet katsonut?

- Varmaan eka Star Wars, Mikael mietti.

- Sä olet menettänyt niin paljon, mutta me voidaan tuo asia helposti korjata.

Molemmat katsahtivat toisiaan me-sanan seurauksena. Ja sen jälkeen käänsivät äkkiä katseensa muualle. Mikael keskittyi nuijimaan pientä toivoa sisällään, ei tulisi olemaan ikinä mitään meitä.

- Mites pleikkari? Samu kysyi hetken kuluttua.

- Mitä pelejä sulla on? Mikael kysyi kiinnostuneena.

- Tietysti Singstaria.

- Juu ei ikinä.

- Tylsimys.

- Homo, Mikael laukaisi ja katsoi Samua alta kulmiensa.

Samu iski hänelle silmää ja käveli Abbaa hyräillen hyllykön luo. Todellakin Dancing Queen, Mikael mietti. Ensimmäistä kertaa hän oli Samulle kateellinen. Tämä näytti olevan niin sinut itsensä kanssa, tiesi kuka oli, eikä hävennyt sitä tippaakaan.

Pari tuntia GTA 5:n parissa ja Mikael huomasi Samun haukottelevan, kieltämättä häntäkin alkoi väsyttää, eikä ihme, kellohan raksutti jo puolta yötä.

- Mä taidan lähteä, Mikael sanoi ja vei peliohjaimen sohvapöydälle.

Samu seurasi häntä vaitonaisena eteiseen. Mikael survaisi kengät jalkaansa ja kääntyi vielä kohtaamaan Samun, kun ei kehdannut ihan noin vain lähteä.

- Kiitti, mulla oli kiva ilta, Mikael sanoi ujosti ja tarkoitti sitä oikeasti.

Samu seisoi kädet taskussa, hymy karehti jälleen tämän kasvoilla.

- Miksi sä taas naurat mulle? Mikael kysyi.

- En mä naura sulle. Mä vaan en olisi ikinä uskonut, että sulla oli kivaa. Toisinaan susta lukee niin helposti mitä sä tunnet ja ajattelet, mutta nyt näytti ihan siltä kuin sulle olisi ollut ihan sama missä olet ja kenen kanssa.

- No, mulla oli kivaa, hän painotti.

- Okei. Otetaan sitten joskus uusiksi.

Mikael ei ollut ihan varma oliko se kysymys vai toteamus. Mutta hän kyllä haluaisi tällaisen illan toistuvan.

- Otetaan vain.

Samu nyökkäsi, Mikaelin sydänalaa vihlaisi kuinka upealta poika näytti. Hän lähes ryntäsi ulos talosta, ettei olisi saattanut itseään jälleen naurunalaiseksi tai tehnyt jotain harkitsematonta.

Osa 9