lauantai 2. elokuuta 2014

Veto(voimaa), osa 7

Sade vihmoi olohuoneen isoihin ikkunoihin, meri ja taivas olivat lähes samaa harmaan sävyä. Aada ei nähnyt tätä, vaikka katseli pihalle. Hermostuneena hän hipelöi laivastonsinisen villapaidan helmaa. Anselmi olisi kohta täällä. Käyttäydy normaalisti, käyttäydy normaalisti, Aada hoki mielessään ja toivoi pystyvänsä siihen.
Ovikello soi ja Aada riensi ovelle. Eteisessä hän pysähtyi hetkeksi, henkäisi syvään ennen kuin aukaisi oven. Anselmin kasvoille nousi leveä hymy heti, kun hän näki Aadan. Tyttö sai hymyiltyä vastaukseksi hieman vaisummin, epämääräinen pala oli noussut kurkkuun. Anselmi harppasi kynnyksen yli ja veti hänet halaukseen. Aada sulki silmänsä, painoi otsansa vasten viileää takkia ja sai sadepisaroita iholleen.
- Vihdoinkin, Anselmi mutisi hänen hiuksiinsa ja puristi häntä vielä tiukemmin itseään vasten.
Aada ei pystynyt puhumaan, yritti saada hengityksensä kulkemaan tasaisesti, kun syyllisyys löi hänen ylitseen entistä suuremmalla voimalla. Mitä hän olikaan mennyt tekemään?

Anselmi päästi irti ja riisui takkiaan. Aada kääntyi nopeasti ympäri, piti katseensa tiukasti lattiassa lähtiessään kohti olohuonetta. Hänellä olisi vain muutaman askeleen verran aikaa saada tunteensa kuriin ja itsensä normaaliksi. Hän oli juuri aikeissa istua sohvalle, kun Anselmi pyöräytti hänet ympäri ja suuteli. Aadan ensireaktio oli paniikki ja hän aikoi tönäistä pojan kauemmaksi, mutta sai viime hetkellä liikkeensä pysäytetyksi ja vain painoi kätensä Anselmin rinnalle. Vasten lihaksia ja lämpöä, jotka olivat niin tuttuja, mutta nyt jotenkin vieraita. Aada vastasi suudelmaan, värähti, kun tunsi Anselmin kielen hipaisevan omaansa. Tämä on normaalia, tämä on normaalia, tämä on… Latteaa. Aada pelästyi omia ajatuksiaan ja räväytti silmänsä auki. Samalla Anselmi vetäytyi irti ja kohtasi hänen katseensa.
- Tuota minä kutsun kunnon tervetulotoivotukseksi, Anselmi virnisti ja istui.
Aada nielaisi vaivautuneena. Eikö tämä huomannut mitään? Oliko äskeinen ollut Anselmin mielestä hienoa? Hänkin istui, sillä jalat alkoivat tuntua jotenkin heikoilta. Anselmi kiersi kätensä hänen ympärilleen, mutta Aada tuskin huomasi sitä. Hän yritti muistella heidän aikaisempia suudelmiaan, mutta tuntui kuin niiden edessä oli verho. Hän ei muistanut. Hän vain vertaili. Aada puristi kynnet kämmeniinsä, kuin rangaistakseen itseään. Tälle tielle hän ei lähtisi alkuunkaan. Anselmi oli tässä, hänen vierellään. Se, jota hän rakasti ja tarvitsi. Mitään muuta ei ollut olemassakaan.

Anselmi selitti jotain jääkiekosta, mutta Aada ei jaksanut kuunnella. Tästä hän ei tuntenut syyllisyyttä, sillä hän ei ollut koskaan aiemminkaan jaksanut kovin tarkkaan kuunnella Anselmin selostuksia peleistä tai harjoituksista. Aada hymyili pienesti, tämä oli viimeinkin sitä normaalia mitä hän oli odottanut. Helpottuneena Aada nojasi päätään Anselmin olkaan, katseli ulos ja ynähteli sopivaan väliin. Pian hän kuitenkin liikahti, haki parempaa asentoa, mutta ei tuntunut löytävän sitä. Hän oli sopinut paremmin… Jälleen Aada löysi itsensä aloittamasta vertailua ja keskeytti ajatuksensa heti alkuunsa. Välillä hänestä tuntui, että hän oli siirtynyt elämään Harry Potterin maailmaan. Nyt hänenkin elämässään oli Hän-joka-jääköön-nimeämättä.
Aadan ajatukset katkesivat, sillä Anselmin käsi oli lähtenyt seikkailemaan hänen vartalollaan. Käsi liukui hitaasti käsivarren yli, nousi rinnalle ja puristi sitä omistajan elkein. Aada selkäranka muuttui rautakangeksi ja hän tuijotti tiukasti eteenpäin, yritti hillitä itseään, ettei säntäisi karkuun. Lämmin hengitys tuntui korvassa ja siirtyi alas, kun Anselmi suuteli hänen kaulaansa.
- Äiti tulee kohta kotiin, Aada totesi vaikeana. Ja toivoi sen olevan totta.
- No, mennään sun huoneeseen.
- Mutta hän on silti kotona.
- Laitetaan ovi lukkoon ja ollaan hiljaa, Anselmi suostutteli.
Ihan kuin he olisivat milloinkaan ääntä pitäneet, toista se oli… Aadan ajatukset ehtivät melkein kielletylle alueelle, mutta nopeasti hän sai itsensä takaisin ruotuun.
Hän kääntyi niin, että tavoitti Anselmin katseen. Siniset silmät tulvivat halua. Aada nielaisi peloissaan, hänen pitäisi suostua, mutta siihen hän ei pystyisi. Aada tarvitsi vielä aikaa. Hänen täytyisi uudelleen tottua Anselmiin, saada ajatuksensa kuriin ja jotenkin päästä eroon tästä vääryyden tunteesta, jonka syyllisyys aiheutti. Tai Aada oli valmis uskomaan ja toivomaan koko sielullaan ja ruumiillaan, että sen aiheutti syyllisyys, eikä mikään muu.
- Onko kaikki hyvin? Anselmi kysyi.
Aada räpytteli hämmentyneenä silmiään, kuinka kauan hän oli taas miettinyt vain omiaan. Hän hymyili pakotettuna ja totesi:
- Tietysti on, nyt kun sinä olet täällä.
Samassa ovi kolahti, ja Aada kiiruhti helpottuneena ylös sohvalta. Äidin askeleet kuuluivat jo keittiöstä, joten Aada riensi sinne jättäen hölmistyneen Anselmin istumaan.
- Hei, minä vain puran ostokset nopeasti ja lähden sitten vaikka kävelylle, niin saatte olla rauhassa, äiti sanoi kauppakassia tyhjentäessään.
- Ei sinun tarvitse mihinkään lähteä. Keitetäänkö kahvit ja juodaan ne yhdessä? Aadan ääni oli kovin anova. Hän ei halunnut jäädä Anselmin kanssa nyt kahden.
Reija katsoi jääkaapin luota tytärtään arvioivasti, yritti varmasti miettiä sitä mitä Aada jätti kertomatta, mutta ei kuitenkaan kysynyt mitään.
- Hyvä on, jos sinä sitä haluat, hän nyökkäsi ja laittoi vielä porkkanapussin vihanneslaatikkoon.

Aada meni kiitollisena lataamaan kahvinkeitintä, kun äiti siirtyi täyttämään kuivakaappia.
- Onkohan Anselmilla nälkä? Reija kysyi tuore leipä käsissään.
Aada vilkaisi pussia, onneksi se ei ollut Hauhon limppua. Hän peruutti olohuoneen ovelle, Anselmi istui edelleen sohvalla, viljanvaaleat hiukset olivat valahtaneet silmien peitoksi, kun tämän huomio oli kiinnittynyt kännykkään.
- Keitän meille kahvia, haluatko sen kanssa jotain syömistä? Aada kysyi.
Anselmi katsoi häntä pettyneenä ja mutisi voivansa ottaa jotain. Aada nyökkäsi luoden samalla poikaan syyllisyyttä tihkuvan hymyn.
Äiti oli kadonnut keittiöstä jonnekin, joten Aada alkoi kattaa pöytää. Perhanan muistot pyrkivät jälleen esiin, joten Aada valikoi huolellisesti kahvikupit ja lautaset, jätti mukit täysin huomiotta. Kaikki joisivat kahvia eivätkä teetä, joten silläkin osin hän oli kuivalla maalla. Kantaessaan leivän päällisiä esille hän vain yritti olla ajattelematta. Muistelematta. 
Hän jopa näki niin paljon vaivaa, että etsi kaapista servietit ja taitteli ne huolellisesti lautasten reunan alle. Mitä tahansa puuhaa, ettei tarvitsisi palata takaisin Anselmin tutkivan katseen alle.

Kahvi oli tippunut ja Aada kaasi sitä valkoisiin kuppeihin. Hän huikkasi kaiken olevan valmista, ja pian sekä Anselmi että äiti tulivat pöytään. Anselmi istui hänen viereensä, ja äiti meni pöydän toiselle puolelle. Aada käänsi katseensa ulos, kun Anselmi alkoi tehdä ensimmäistä voileipää. Tälläkin pojalla oli pohjaton ruokahalu.

Reija aloitti kevyen keskustelun Anselmin kanssa, mutta Aada ei pystynyt keskittymään siihen. Tämän tästä hän sai itsensä kiinni pihalle tai kahvikupin pohjalle tuijottamisesta, hän uskalsi tuskin vilkaistakaan Anselmia. Ja ajatukset, perhanan ajatukset vain pyörivät ja kieppuivat. Eivät jättäneet rauhaan, mutta eivät suostuneet asettumaankaan.
Ehkä tämän ei kuulunutkaan olla helppoa, hän oli sentään tehnyt hirveän teon Anselmia kohtaan, joten oli vain oikein, että hän kärsi. Aada siirtyi sallittuihin muistoihin. Anselmi oli ollut se palanen, joka oli tilkinnyt tenniksen luopumisesta aiheutunutta aukkoa. He olivat tavanneetkin juhlallisuuksissa, jossa maakunta oli palkinnut menestyneimpiä nuoria urheilijoitaan viime syksynä. Anselmi oli vasta murtautumassa huipulle, mutta Aada jo tehnyt päätöksen lopettamisesta. Anselmi ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi hän oli luopunut pelaamisesta, sillä hän omistautui täysin jääkiekolle. Usein liiankin paljon. Jos Anselmi olisi suonut hänelle enemmän aikaa, hän ei olisi mennyt niihin bileisiin, eikä olisi tavannut…
Niin mitä hän olikaan miettimässä? Aivan, se juhlatilaisuus. Se oli kyllä liian hieno nimitys kaupungintalolla järjestetylle tunnille. Kaupunginjohtaja Huttunen oli pitänyt puheen, lapsille ja nuorille oli jaettu kunniakirjat ja lopuksi oli tarjoiltu kakkukahvit. Salokannel ja Saraste olivat seisoneet palkintojonossa vierekkäin, ja Anselmi oli mutissut puoliääneen huomioita Huttusen puheesta. Aadalla oli ollut täysi työ pitää naamansa peruslukemilla. Aada oli ilahtunut, kun Anselmi oli tullut juomaan kahvinsa hänen viereensä ja vielä enemmän, kun poika oli pyytänyt häntä ulos. Eniten hän oli pitänyt siitä, että Anselmi oli kohdannut hänet aivan normaalisti. Ei mitään säälittäviä pokauslaineja, ei mykkää tuijotusta tai likaisia silmäyksiä. Ja siitä se sitten oli lähtenyt.

- Aada?
Äidin ääni repäisi hänet irti muistoista, jotka olivat saaneet pienen, aidon hymyn hänen kasvoilleen.
- Anteeksi?
- Sanoin, että Anselmin suunnitelma kuulostaa hienolta. Eikö sinustakin?
Aada vilkaisi äitiä ja Anselmia, molemmat katsoivat häntä odottavasti. Ehkä hänen olisi kannattanut kuunnella vähän paremmin.
- Mikä suunnitelma? hän kysyi varovasti.
Reijan ilme vaihtui moittivaksi, Anselmin joksikin selittämättömäksi.
- Minä järjestän sinulle ensi perjantaiksi yllätyksen, tulen hakemaan iltapäivästä ja tuon sinut lauantaina kotiin, Anselmi mutisi.
Aada puraisi vaivautuneena alahuultaan. Tämä se vielä puuttui. Anselmilla oli tapana järjestää pieniä ja isompia juttuja hyvittääkseen jääkiekon aiheuttamaa pulaa yhteisestä ajasta. Aada oli saanut koruja ja kukkia, viettänyt öitä hotellissa, laivalla, kylpylässä ja laskettelukeskuksessa. Öitä, joiden aikana oli tehty muutakin kuin nukuttu. Paniikki alkoi nostaa päätään, Aadalla oli alle viikko aikaa saada halunsa jälleen heräämään.
- Sehän kuulostaa kivalta, Aada sai sanottua.
Kivalta, et sitten yhtään vähättelevämpää ilmaisua keksinyt, Aada moitti itseään. Hänen ei tarvinnut katsoa Anselmiin, sen saattoi tuntea kuinka hiushalkeamana alkanut särö heidän välillään kasvoi.
- Mun täytyy lähteä, iltatreenit odottaa, Anselmi sanoi.
Äiti lupasi huolehtia pöydän siivoamisesta, joten pää painuksissa Aada seurasi Anselmia eteiseen. Siellä hän sai kohdata Anselmin merkitsevän katseen.
- Tämä ei ollut sitä mitä mä odotin, poika töksäytti.
Aada kiemurteli katseen alla, kosketti varovasti Anselmin käsivartta.
- Anteeksi, että tämä meni nyt näin.
- No, ei se mitään. Ensi viikonloppuna kukaan ei tule häiritsemään meitä.
Aada nielaisi jännittyneenä, hänen korviinsa tuo kuulosti enemmän uhkaukselta kuin lupaukselta, joksi se oli tarkoitettu. Anselmi väläytti tutun hymynsä, astui lähemmäksi ja kumartui ahnaasti suutelemaan Aadaa. Nyt häntä ei yllätetty, joten Aada ei halunnut juosta karkuun, mutta ei myöskään pysyä tässä ikuisuuden kuten… Tyttö puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja yritti, todella yritti, päästä tunnelmaan ja unohtaa kaiken. Mutta Anselmi ei osannut suudella hänen mieltään sumeaksi, ei kai ollut koskaan osannutkaan.
- Palataan, Anselmi vielä toivotti ennen kuin lähti.
Aada nyökkäsi. Ovi kolahti kiinni ja hän huokaisi helpotuksesta. Tunsi siitäkin välittömästi syyllisyyttä. Ihan kuin se kuorma olisi tarvinnut enää yhtäkään kiveä. Raskain askelin Aada suuntasi yläkertaan. Hän heittäytyi sängylle, otti yöpöydältä kuulokkeet korviinsa ja antoi musiikin lohduttaa.

Voi Anselmi. Aada oli luullut, että kaikki olisi ratkennut, kun hän vain osaisi käyttäytyä normaalisti eikä paljastaisi pettämistään. Anselmi oli ollut täysin oma itsensä, Aada ei lähellekään sitä, eikä hän osannut sanoa milloin he olisivat taas se mitä ennenkin. Koska eihän yksi viikonloppu ollut voinut muuttaa häntä niin paljon, että suhde Anselmin kanssa olisi lopullisesti korjaamaton. Ja juuri siinä Aada päätti, sisuuntuneena, että vaikka se yksi oli saattanut vaurioittaa häntä, tämä ei saisi niin helposti tuhottua hänen ja Anselmin suhdetta.

Mieleen palasi se tammikuun ilta, kun Aada oli ollut katsomassa Anselmin peliä. Ottelun jälkeen Anselmi oli saattanut hänet linja-autoasemalle ja jäänyt varmistamaan, että Aadan bussi todella tulisi. Suuria lumihiutaleita oli leijunut taivaan täydeltä ja kevyet höytyvät olivat takertuneet hiuksiin ja vaatteisiin, Anselmilla jopa silmäripsiin. Poika oli vetänyt hänet lähemmäksi, luvannut lämmittää Aadaa ja sitten tämä oli ujosti tunnustanut rakastavansa. Lunta silmäripsissään, sydän avoinna. Muisto sai Aadan huokaisemaan vieläkin, vaikka hän oli käynyt kohtauksen läpi lukemattomia kertoja. Entä se heidän ensimmäinen kertansa, Aadan ensimmäinen, kun Anselmi oli ollut niin varovainen ja huolehtiva. Tai kun Anselmi oli suorassa tv-lähetyksessä lähettänyt terveisiä kotiin ja tyttöystävälle kultamitali kaulassa kimmeltäen. Anselmin pikkusiskon rippijuhlat, joissa sisarusten mummo oli kätellyt Aadaa ja sanonut, että olipas Anselmi löytänyt hienon tyttöystävän, ja Anselmi oli hymyillyt hänen vieressään ylpeänä. Anselmi leikkimässä hampurilaisravintolassa vampyyriä ranskalaiset torahampaina, ja Aada oli nauranut niin että limsaa oli tullut nenästä.
Hyvät hetket vilisivät silmäluomilla. Mitä sitten, vaikkei syksyltä ollut oikein mitään mitä muistella? Aada avasi silmänsä, tuijotti valkoiseen kattoon ja vannoi itselleen, että hän saisi tämän jälleen toimimaan. Hän tajusi, että he olivat viime kuukausina suhtautuneet toisiinsa itsestäänselvyyksinä. Ehkä tämä oli nyt oiva tilaisuus muuttaa kurssia, saada se taika takaisin. Hänen täytyisi vain panostaa enemmän, raivata tilaa kalenteristaan Anselmille, kuunnella tarkemmin ja unohtaa paremmin.

Maanantaina Aada istui ruokavälitunnilla tankkaamassa fysiikan impulssiperiaatetta hiljaisessa kirjastossa, kun Venla kiirehti hänen luokseen.
- Moi, tyttö tervehti häntä ja istui pöydän vastakkaiselle puolelle. Aada nyökkäsi tervehdyksen ja luki lauseen loppuun, ennen kuin katsoi Venlaa. Tämän ilme oli sekä innokas että epäröivä. Aada odotti hetken ja Venla aukaisi suunsa:
- Mä en ole ihan varma pitäiskö mun kertoa mitä äsken kuulin kuviksen tunnilla, mutta toisaalta tää koskea sinua.
- Kerro nyt, kun kerran aloitit, Aada kehotti.
- Susta on lyöty vetoa, Venla sanoi ja puraisi alahuultaan epävarmana, selvästi odotti Aadalta jotain reaktiota.
Sitä ei tullut. Aadasta tuntui kuin häntä olisi lyöty nyrkillä vatsaan, hän pystyi vain istumaan ja tuntemaan kuinka kipu levisi. Nyt se siis oli kaikkien tiedossa. Hän ei ollut vielä kuullut mitään vinoilua, mutta senkin aika tulisi, kunhan juorut kunnolla ehtisivät liikkeelle.
- Aha, Aada vain sanoi ja odotti jatkoa.
- Mä salakuuntelin Tiiua ja Emmaa, kun me tehtiin savitöitä ja opettaja oli muualla.
Aada nyökytteli ja toivoi Venlan pääsevän asiaan tämän päivän aikana. Kuinka pahat vauriot olisivat? Häntä hävetti jo valmiiksi, se mitä Venla nyt tiesi.
- Joku Miska on Emman säädön kaveri ja se Miska ja joku toinen oli lyönyt vetoa, saako se Miska sut sänkyyn. Tyyppi oli sitten hävinnyt uuden iPhonen, kun ei ollut onnistunut siinä.
- Mitä? Aada älähti järkyttyneenä. Hän ei ollut voinut kuulla oikein.
- No niin just, Venla aloitti, mutta Aada keskeytti hänet kiihtyneenä:
- Siis Miska hävisi?
- Niinhän mä just sanoin. Hävisi iPhone 5S:n. Kuka idiootti edes menee lyömään jostain tuollaisesta vetoa, varsinkin jos on nähnyt sut ja Anselmin yhdessä, te ootte niin ihana pari ja…
Venla jatkoi höpöttämistään, mutta Aada ei enää kuullut mitään. Päässä humisi. Miska oli hävinnyt. Eli tämä oli sanonut, että he eivät olleet harrastaneet seksiä. Nyt se, mitä oli tapahtunut, oli vain heidän välisensä salaisuus, eikä hänen tarvinnut pelätä juoruja ja pilkan tekoa. Miksi Miska oli valehdellut ja hävinnyt sen takia kännykkänsä? Aada nielaisi, iPhonet olivat kalliita, käytettyinäkin monen sadan euron arvoisia. Tämä todisti jälleen sen, että hän ei tuntenut Miskaa lainkaan. Pitkästä aikaa hän antoi itselleen luvan miettiä Miskaa, se osoittautui välittömästi virheeksi. Ehkä Miska olikin herrasmies, ehkä heidän yhteinen aikansa oli merkinnyt tälle jotain, ehkä hänen pitäisi vastata Miskan puheluihin tai lukea tämän lähettämät viestit, ehkä he… Aadan teki mieli lyödä itseään. Hänessä edelleen asustava toivon siemen ei paljoa tarvinnut puhjetakseen täyteen kukkaan. Säälimättömästi hän sivalsi rehun katki poikki, sulloi valloilleen päässeet muistot takaisin mielensä perimmäiseen nurkkaan, houkutteli Anselmin kuvan ensimmäiseksi ja keskittyi siihen. Pelkästään siihen.

Iltapäivällä Aada käveli koululta kohti linja-autopysäkkiä. Olo oli pitkästä aikaa kevyt, jopa huoleton. Anselmi oli lähettänyt hänelle suloisen viestin, se yksi oli jälleen vain se yksi ja enää Aadan ei tarvitsisi pelätä hänen erehdyksensä vuotamista kaikkien tietoisuuteen. Nyt sitä ei saisi kukaan ikinä selville. Aada hymyili ja käänsi kasvonsa aurinkoon, valossa tuntui vieläkin hitunen kesän lämpöä.

Osa 8 

2 kommenttia:

  1. 'Kahvi oli tippunut ja Aada kaasi sitä valkoisiin kuppeihin. '
    Oisin sanonut että kaatoi :) Muuten taas aivan täydellinen pätkä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt nolottaa! Alunperin mulla luki "kaati", koska meilläpäin sanotaan niin, mutta Word ei hyväksynyt sitä... "Kaasi" meni lävitse, ja sen vielä googletinkin, kun kuulosti vähän oudolta. Tuo "kaatoi" ei tullut mieleenkään. Hyvä minä :D Kiitos korjauksesta :)

      Poista