Miska löhösi sohvalla puoli-istuvassa asennossa, katse
harhaili jossain katonrajassa. Kädessä oleva kaljatölkki oli lähes tyhjä, mutta
edelleen kylmä. Helvetillisen viikon jälkeen hän katsoi tarvitsevansa kunnon
nollauskännit. Eilen hän oli töiden jälkeen ottanut vain muutaman oluen, mutta
tänään vähän myöhemmin oli tarkoitus vaihtaa juoma kaljaa vahvemmaksi. Sohvalta
hän ei tosin aikonut nousta kuin jääkaapille tai vessaan. Ile oli taas
houkutellut häntä baariin tai tarjoutunut tulemaan kämpille, mutta Miska ei
halunnut seuraa. Tuntui, että nämä haavat oli parasta nuolla yksin.
Tarkemmin ajateltuna ei hän haavoittunut ollut, vaan turta,
ytimiään myöten jäässä. Mikään ei liikauttanut häntä. Miska heräsi, meni
töihin, tuli töistä kotiin, katsoi televisiota ja meni nukkumaan. Niin oli
ollut koko viikon. Mutta ei kai muuta voinut odottaa, kun oli päästänyt
Jääkuningattaren liian lähelle. Kuinka saatanan osuva Aadan lempinimi olikaan,
Miska hymähti. Tämän ilme ainakin oli ollut pelkkää jäätävää raivoa, kun hän
oli huutanut Miskaa poistumaan. Ja vain hetkeä aiemmin Aada oli ollut hänen
sylissään, halukkaana ja vastaanottavaisena.
Muisto nousi katkerana palana kurkkuun, ja Miska kampesi itsensä
pystyyn, ehkä kirkkaiden aika oli juuri nyt. Iltapäivä ei ollut ehtinyt kovin
pitkälle, mutta se ei estänyt häntä hakemasta keittiöstä pullon Leijonaa ja
mehua. Sinisen korkki kääntyi, ja mieleen nousi muistot.
Aada ensimmäistä kertaa hymyilemässä hänelle teemukin yli. Tämän
ymmärtäväinen katse, kun hän oli puhunut lentäjän haaveiden kariutumisesta. Ensimmäinen
suudelma hämärässä autossa. Aada vavahtelemassa hänen allaan. Kuinka tämä oli
tukeutunut häneen kipujen keskellä ja yöllä painautunut hänen syliinsä kapealla
hotellin vuoteella.
Ahnaasti Miska kallisti lasiaan, hän halusi vain unohtaa. Miksi
hitossa hän oli hyväksynyt sen vedon? Ilman sitä hän ei olisi ikinä rohjennut
lähestyä Aada, ilman sitä hän ei olisi nyt tässä jamassa. Loukattuna,
vihaisena, turtana ja rikki. Yhden ainoan kerran hän oli erehtynyt uskomaan ja
toivomaan, haluamaan enemmän ja tuntemaan muutakin kuin himoa. Kaikki muutaman
päivän takia ja käteen oli jäänyt vain muistot, joita hän ei halunnut.
Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Kai hänen olisi pitänyt
kertoa vedosta heti alkuunsa, mutta kuinka kertoa jotain sellaista mitä ei
itsekään muistanut? Miska ei vieläkään
ymmärtänyt, mikä Aadan oli saanut niin raivoihinsa vedon takia. Tietysti se oli
äärimmäisen typerä temppu häneltä, mutta Aada ei edes halunnut kuulla hänen
selityksiään. Abortinkin Miska oli mielestään hoitanut niin hyvin kuin
sellaisen tilanteen saattoi ylipäätään hoitaa. Hän oli auttanut, tukenut ja
kärsinyt voimattomana vieressä, kun Aada oli itkenyt kivusta. Voi helvetti. Ja
hän oli oikeasti halunnut vain tietää, kuinka Aada oli selviytynyt kotona ja
oliko tällä kaikki hyvin, mutta vastassa oli ollut pelkkää jäätä ja vihaa. Sitä
yhtä suudelmaa lukuun ottamatta. Jos Aada vihasi häntä yli kaiken, miksi tämä
oli vastannut siihen? Aada oli painautunut Miskaa vasten, eikä kyseessä edes
ollut mikään hätäinen pusu, jota tämä ei vain ehtinyt väistää. Ei, se oli ollut
niitä, joiden aikana maailma lakkasi pyörimästä ja jokainen atomikin täyttyi
halusta. Aada oli ollut mukana, alusta loppuun. Miksi? Oliko sillä väliä? Ehkä
se oli vain viimeinen katkeran kipeä muistutus siitä mitä heillä olisi voinut
olla.
”We could have had it all”, mieleen nousi pätkä jostain
biisistä, taisi olla se Adelen isoin hitti. Niin totta. Päässä humisi
miellyttävästi ja Miska vilkaisi sohvapöydällä olevaa pulloa, nesteen pinta oli
vajunut lupaavasti. Hän taisi olla humalassa. Huvittuneena Miska taputti itseään
polveen, hyvä poika, havaintokyky edelleen terävänä. Tässä kunnossa hän ehkä
uskaltaisi miettiä vähän isompiakin kysymyksiä.
Oliko hän rakastunut Aadaan?
Mietteliäänä Miska tyhjensi lasinsa ja kurkotti täyttämään
sen uudelleen. Mihin hän oli jäänyt? Aivan, rakkaus. Huokaisten hän nojasi
sohvan pehmeisiin tyynyihin. Tähän asti hän oli uskotellut itselleen olleensa
vain ihastunut, koska rakastuminen oli jotain niin isoa, ettei hän uskonut
sellaisen sattuvan hänen tielleen. Mistä edes tiesi, että oli rakastunut? Oliko
se niin, että sen vain tiesi. Miska ei tiennyt tiesikö hän. Toisaalta tuntui
hassulta, että pelkkä yksi viikonloppu olisi riittänyt rakastumiseen. Jos
heillä olisi ollut enemmän aikaa, hän olisi aivan varmasti langennut, mutta
sitä ylellisyyttä hän ei saanut.
”We almost had it all”, soi haikea ääni jossain kaukana.
Niinpä niin, heillä melkein oli kaikki, mutta enää ei ollut mitään. Ja
varovasti Miska uskalsi itselleen myöntää, että se kaikki oli nyt varmasti ohi.
Hän ei pystyisi ottamaan enää kertaakaan turpaansa.
Puhelin helähti sohvapöydällä. Miska syöksyi kännykän luo,
mutta koska näytössä ei lukenut Aadan nimeä, hän ei noteerannut mitenkään
soittoa. Säälittävä reppana, hän soimasi itseään. Sinä helvetin idiootti odotat
vieläkin, että Aada ottaisi yhteyttä. Miksi tämä soittaisi? Nythän Miska oli
juuri siellä missä Aada halusi: poissa tytön elämästä.
Miska karjaisi raivostuneena itselleen ja paiskasi tyhjän
lasin päin olohuoneen seinää. Helähtäen sirpaleet putosivat lattialle ja
ohikiitävän hetken Miska oli tyytyväinen. Hän voisi sitten joskus imuroida
lasinsirut, mutta nyt hän tarvitsi uuden lasin täytettäväksi. Tai miksi
vaivautua, Miska mietti. Hän laski kaukosäätimen sohvalle, otti toiseen käteen
viinapullon ja toiseen mehupurkin, niistä hän hörppi vuoronperään. Televisio
näytti raveja.
Miska havahtui puhelimen piinaavaan pirinään. Ähkäisten hän
käänsi kylkeä ja yritti jatkaa uniaan. Soitto lakkasi vain alkaakseen heti
uudelleen. Miska ärähti ja painoi tyynyyn korvilleen. Se oli sohvatyyny, hän
raotti silmiään ja tajusi makaavansa sohvalle. Hän yritti kelata takaisin
eilistä, tai ainakin viimeisiä muistikuvia. Leijonaa raakana, aina hyvä idea.
Hämärästi hän muisti ottaneensa tequila shotteja, suoraan pullon suusta. Ei ihme, että päässä jyskytti kuin siellä
olisi joku moukaroinut kallon sisäpintoja uuteen muotoon. Puhelin ei
hiljentynyt, joten Miska hamusi sen käteensä ja painoi punaista luuria.
Toisella silmällä hän vilkaisi kelloa, vähän yli yksi. Tehtävä saavutettu:
viimeisen vajaan vuorokauden aikana hän ei ollut muistanut mitään. Ja nyt olo
oli niin huono, ettei hän pystynyt ajattelemaan mitään. Ennen filmin
katkeamista hän oli ehtinyt ajatella vähän liikaakin.
Puhelin kolahti lattialle ja Miska vaihtoi nieleskellen
asentoaan. Kännykkä ilmoitti jälleen
olemassaolostaan. Kimpaantuneena Miska ponnisti pystyyn, pään asennon
muuttuessa horisontaalisesta vertikaaliseksi hänen poskensa pullistuivat.
Ensimmäinen ryöppäys oksennusta levisi olohuoneen matolle ja toinen vessan
lattialle, kolmannen hän onnistui tähtäämään pönttöön. Saatuaan vatsansa
tyhjäksi, mausta päätellen jotain palautui myös ohutsuolesta, Miska nousi
horjahdellen kohtaamaan peilikuvansa. Ei olisi kannattanut. Rypytön iho oli
ainut mikä erotti hänet aseman pultsareista. Viileällä vedellä hän huuhtoi
hikiset kasvonsa ja viimeiset tipat oksennuksesta.
Horjahdellen hän palasi olohuoneeseen ja rojahti takaisin
sohvalle. Oksennus pitäisi siivota, mutta ei ihan vielä. Hän ehti vetää
muutaman kerran henkeä äskeisen urheilusuorituksen jälkeen, kun ovikello alkoi
soida. Pimputuksen lisäksi ovea hakattiin nyrkillä. Kiroillen Miska taivalsi
ovelle ja kohtasi veljensä hurjistuneen katseen.
- Mitä vittua? Miksi helvetissä sä et vastaa puhelimeen?
- Ai sinä, Miska äännähti ja lähti takaisin olohuonetta kohden.
Kesken matkan hän korjasi reittinsä keittiöön. Sillä se lähtee millä se on
tullutkin, kuului vanha kansanviisaus ja Miska muisteli, että vielä jotain oli
jäänyt juomatta.
- Stop, nyt menet suihkuun ja sitten pukemaan. Anu odottaa jo
autossa, joten ihan vitusti vauhtia tekemisiin.
- Mitä? Miska kysyi. Hän ei ymmärtänyt yhtään veljensä
ohjeistusta.
- Suihkuun, Markus huusi, niin että varmasti koko rappu kuuli.
- Mitä helvettiä sä tulet mun kotiini komentelemaan? Miskakin
alkoi tulistua.
- Faijan syntymäpäivä, Markus äyskähti takaisin.
Miska nipisti silmänsä kiinni. Sunnuntai. Niinpä tietysti,
isän perinteinen syntymäpäivälounas.
- Äiti soitti mulle huolesta sairaana, sä et ole kuulema
vastannut koko viikonloppuna puhelimeen.
- Oli vähän muuta, Miska mutisi nolona.
- Niin näkyy olleen, Markus huomautti purevasti ja vilkaisi
merkitsevästi tyhjiä pulloja keittiön tasolla ja olohuoneen pöydällä.
- Mä soitan mutsille ja pyydän anteeksi.
- Sä voit pyytää sitä kohta ihan henkilökohtaisesti.
- En mä jaksa lähteä, Miska voihkaisi.
- No voi, voi ja vitun ikävää. Olisit eilen miettinyt paljonko
kannattaa juoda. Krapula ei ole mikään syy luistaa tästä. Suihkuun siitä tai mä
heitän sut sinne.
Miska suuntasi luimistellen takaisin kylpyhuoneeseen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Miska istui Markuksen auton
takapenkillä ja toivoi, että olisi muistanut ottaa Buranan.
- Mitä sinulle kuuluu? Ei olekaan aikoihin nähty, Anu yritti
aloittaa keskustelua etupenkiltä.
Miska vielä mietti uskaltaisiko avata suunsa vai vieläkö
sieltä valuisi sanojen lisäksi ulos jotain muutakin, kun Markus jo vastasi
hänen puolestaan.
- Sillä on helvetinmoinen darra. Voi olla vähän hiljaista
poikaa tänään.
- No voi toista, Anu kääntyi katsomaan Miskaa, joka nojasi
silmät kiinni niskatukeen. Ei matka ennen ollut tuntunut näin pitkältä.
Lapsuudenkodissaan Miska ei päässyt eteistä pitemmälle, kun
äiti jo aloitti avautumisen:
- Mikä ihme sinua vaivaa? Miksi et ole vastannut puhelimeen?
Minä mietin jo poliiseille soittamista.
- Anna olla, Miska voihkaisi ja seurasi Anua olohuoneeseen.
Markus kätteli isää ja onnitteli, Anu ojensi lahjan halauksen kera. Miska
ojensi kätensä huomattavasti vaisumpana ja mutisi onnittelut. Äiti seisoi
kameran kanssa ovensuussa ja heti virallisen osuuden jälkeen kehotti kaikkia
syömään.
Pöytä oli katettu viidelle niillä hienoilla, häälahjaksi
saaduilla Arabian posliineilla. Miska otti oman paikkansa ikkunan vierestä ja
yritti olla haistamatta uunista kohoavaa paistuvan lihan tuoksua. Ennen se
olisi saanut hänet kuolaamaan, nyt hän tunsi vatsansa heittävän levotonta
volttia.
- No, käykääpäs istumaan, olemme jo vähän myöhässä, äiti
hoputti heitä.
Tuolin jalat hankasivat lattiaa vasten liian äänekkäästi,
kun muu perhe istuutui. Äiti tuli pöytään kantaen sinikukallista keittokulhoa.
Miska värähti, kun kansi nostettiin pois paikaltaan ja sienikeiton aromit
tavoittivat hänen sieraimensa.
- Eilen poimittuja suppilovahveroita. Vielä löytyi sieltä
meidän apajalta sieniä runsaasti, jos sää jatkuu näin lämpimänä, niin saamme
sieltä varmasti vielä yhden sadon, äiti hehkui tyytyväisyyttä.
Miska katsoi kun muut lappoivat vaaleanruskeaa keittoa
lautaset täyteen. Hän pakotti itsensä kaatamaan puoli kauhallista lautaselleen.
Äiti ei olisi äiti, jollei hän olisi kiinnittänyt siihen huomiota.
- Mitä nyt? Ainahan sinä olet minun suppiskeitostani pitänyt.
Et kai sinä ole kipeä?
- Se on itse aiheutettua, Markus sanoi pöydän toiselta puolen.
Miska loi murhaavan katseen veljeensä, joka maisteli tyytyväisenä keittoaan.
- Et kai sinä ole ole krapulassa? Ja vaikka tiesit, että
meillä on juhlat? äiti kauhisteli. Miska katsoi paremmaksi olla hiljaa.
- Erinomaista keittoa, Anu pisti väliin, mutta Kirstiä ei niin
vain hämätty.
- Miska, minä odotan jotain järkevää selitystä.
- Anteeksi, etten vastannut soittoihisi, Miska mutisi
lautastaan tuijottaen. Hän siirteli lusikalla keittoa reunalta toiselle. Yritti
olla kuin ei olisikaan, mutta äiti ei noin vain luovuttanut.
- Ethän sinä ennen ole tehnyt mitään tällaista. Mistä kenkä
nyt puristaa? Onko sinulla ongelmia?
- Taitaa olla naishuolia, Markus ehdotti avuliaasti pöydän
toiselta puolelta.
- Voitko jumalauta pitää sen turpasi kiinni, Miska räjähti.
Jokainen pöydässä hiljeni täysin. Miska mutisi anteeksi ja
nousi pöydästä. Jos hänellä olisi ollut pisarakin ylimääräistä energiaa, hän
olisi suunnannut pihalle, mutta tässä kunnossa hän ei jaksaisi pihaporttia
pidemmälle. Sen sijaan hän meni entiseen huoneeseensa. Nykyisin se toimi
yhdistettynä vierashuoneena ja äidin ompelutilana. Miska istui sängylle ja roikotti
päätään polviensa välistä. Huutaa nyt veljelleen isänsä juhlapäivällisellä,
helvetti, että hänellä meni putkeen.
Kovin kauaa hän ei saanut nauttia yksinäisyydestä, kun
ovelta kuului yksittäinen koputus ja isä astui sisään. Miska ei ollut
yllättynyt, näin heidän perheessään oli aina toimittu. Äiti oli se joka piti
järjestystä yllä arjessa, mutta kun veljesten välillä räjähti isommin, isä
toimi sovittelijana.
- Puhu, isä vain sanoi ja istui ompelupöydän viereiselle
tuolille.
- Anteeksi, mulla on vähän huono päivä, Miska mutisi nolona.
- Ja mistä tämä sun huono päiväsi johtuu?
- Otin eilen muutaman liikaa.
- Miksi?
Miska vilkaisi isäänsä. Ne harmaat silmät, jotka hän oli
nähnyt peilistä koko ikänsä, katsoivat häntä tiukasti.
- Tuntui vain siltä, että se olisi tarpeen.
- Meinaatko vielä kauankin kierrellä vai olisiko jo aika
siirtyä asiaan?
Hän antoi katseensa jäädä mattoon, se taisi olla taas uusi.
Punainen, toi mieleen joulun. Näkökentän laidalla isän jalka naputti
merkitsevästi.
- Markus oli oikeassa, hän viimein tunnusti pitkin hampain.
- Ja.
- Ei siitä sen enempää, Miska sanoi hiljaisella äänellä.
- Sinä saat meidän huolestumaan, kun et vastaa puhelimeen.
Ilmestyt krapulassa minun syntymäpäivilleni ja vielä karjut kuin kolmevuotias
veljellesi aterian äärellä, jota äitisi on tehnyt koko päivän. Ja nyt sinä et
edes yritä saada minua ymmärtämään käytöstäsi, isä luetteli.
Miska värähti kuullessaan pettymyksen tämän äänestä.
Vastahakoisesti hän antoi periksi.
- Oli yksi tyttö, ja meillä oli jotain, joka tuntui tärkeämmältä
kuin yksikään aikaisempi juttu. Ja… Kai se sitten minun virheisiin kaatui heti
alkuunsa, turhautuneena Miska hieroi silmiään. – Se on nyt ohi, ja mun täytyy
nyt vaan saada itseni kasaan.
Isä ei toviin virkkonut mitään, mutta viimein hän sanoi:
- Kiitos, että kerroit.
Miska tuijotti edelleen punaiseen mattoon. Isä taputti häntä
olalle ja lähti jättäen huoneen oven raolleen. Miska hengitti muutaman kerran
syvään ja lähti perään.
Vaisuna Miska istui takaisin omalle paikalleen, väkinäinen
keskustelu pöydässä loppui kuin seinään.
- Anteeksi, että mä hermostuin sulle, hän sanoi Markukselle.
- Ei se mitään. Sori, että auoin päätäni, vaikka olen nähnyt
kuinka koville tämä ottaa, veli vastasi.
Molemmat nyökkäsivät ja virnistivät sen jälkeen, kuten
veljesten kuuluukin.
- Ja tämäkö on tällä selvä? Aiotko sinä äidillesi kertoa
yhtään missä mennään?
Miska huomasi kuinka isä puristi varovasti äidin kättä,
mutta se ei tätä hillinnyt yhtään.
- Miska? Älä luulekaan, että vain isäsi ja veljesi saavat olla
perillä asioista. Tietysti minä haluan tietää, kuka tai mikä on onnistunut
saamaan kuopukseni noin sekaisin. Tämä ei ole yhtään normaalia sinulta.
- Oli yksi tyttö, ei ole enää.
- Mikä tyttö? Ethän sinä ole kertonut kenestäkään.
- En ehtinyt, Miska tuhahti.
- No nyt saat kertoa.
- Hyvää keittoa, Miska yritti vaihtaa puheenaihetta ja pakotti
lusikallisen ruokaa alas. Ehkä jos hän oksentaisi keskelle kattausta, tästä ei
tarvitsisi puhua.
- Jos äiti annat vaan olla, Markus sanoi.
Miska vilkaisi kiitollisena veljeään.
- On tämäkin. Minä olen yrittänyt kasvattaa pojistani avoimia
ja korostanut, että aina kannattaa puhua. Se auttaa, toisinaan esiin pilkistävä
marttyyri kuului selvästi äidin äänessä.
- No jos sun on ihan pakko tietää, niin tämä sinun poikasi
tapasi tytön, johon sillä ei ikinä pitänyt olla mitään saumaa, mutta jostain
käsittämättömästä syystä hän kuitenkin sai mahdollisuuden. Tyttö on
käsittämättömän kaunis, ihana, kunnianhimoinen, terävä ja hauska. Hänen
seurassa poikasi pystyi olemaan täysin oma itsensä. Ja hetken ajan heillä oli
kaikki, mutta koska poikasi on mitä on, hän onnistui pilaamaan koko jutun.
Piste, Miska sanoi katse lautasessa.
Pöytään laskeutui entistä syvempi hiljaisuus. Ei olisi
pitänyt sanoa mitään, Miska mietti, mutta kun tarpeeksi kauan sulloo asioita
sisäänsä ilmeisesti ne sieltä joskus karkaavat uloskin. Miska tunsi käden
hipaisevan hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä sivulle ja näki äidin, tämän
silmät olivat luonnottoman kirkkaat.
- Mitä? Miska kysyi hermostuneena.
- Voi minun pikkuistani.
- Voidaanko nyt viimeinkin vaihtaa puheenaihetta? Miska kysyi
kireänä.
Huomion keskipisteenä oleminen hermostutti, ja vähän häntä
jo kaduttikin kertominen.
- Tietysti. Mutta älä vielä luovu toivosta, jos teidät on
tarkoitettu yhteen, te kyllä löydätte vielä toisenne, äiti vielä sanoi.
Miska vain tuhahti ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Äiti
kiiruhti pelastamaan paistia uunista, ja isä syventyi esittämään Markukselle
kysymyksiä uuden urakkatarjouksen jättämisestä. Miska jäi miettimään äidin
sanomisia. Aada löytäisi jonkun aatelisen, F1-tähden tai toimitusjohtajan. Ja
hän… Palaisi varmaan jonkun ajan kuluttua Thunderiin iskemään niitä yhden yön
pysäkkejä. Miska muisteli viime yönä tulleensa siihen tulokseen, että hän ei
enää pystyisi lähestymään Aadaa, ja se päätös piti edelleen päivänvalossa ja
pää selvänä.
Päivällinen jatkui vähän kevyemmissä tunnelmissa, mutta
Miska ei juuri jaksanut osallistua keskusteluun, hän vain kuunteli
hajamielisenä perheensä jutustelua. Krapula ei hellittänyt otettaan, joten hän
ei uskaltanut edes syödä muutamaa näykkäisyä enempää. Kakkukahvien jälkeen
Markus ja Anu alkoivat tehdä lähtöä kotiin ja Miska seurasi heitä kiitollisena
ulos. Ihan kohta hän olisi kotona, ja pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan.
- Sä kestit hyvin sen äidin hiillostuksen. Mä odotin, että sä räjähdät
uudestaan, Markus tunnusti, kun he olivat kolmestaan autossa.
- Niin, Miska vain mutisi.
- Jos sä vielä haluat puhua, niin mä oon aina valmis
kuuntelemaan.
- Eiköhän siitä jutusta ole jo kaikki sanottu, Miska sanoi
uupuneena.
- Mä olen niin surullinen sun puolesta, sä kuulostit siltä,
että todella välitit siitä tytöstä, Anu huomautti varovasti.
Miska tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta
hän ei pystynyt. Tuntui, että kaikki kaatui juuri silloin niskaan. Hän puristi silmänsä
tiukasti kiinni ja odotti kiihkeästi matkan päättymistä.
Viimein auto pysähtyi, Miska kiitti kyydistä ja vasta sitten
aukaisi oven. Hän kiiruhti ulos autosta niin, ettei kattovalo vain paljastaisi
Markukselle tai Anulle hänen kasvojaan. Nopeasti hän käveli alaovelle, mutta ei
mennytkään heti sisään. Sen sijaan hän perääntyi muutaman askeleen ja jäi
nojaamaan mattotelineeseen. Miska haukkoi henkeä ja yritti saada itsensä
rauhoittumaan. Voi vittujen vittu, tämä sai olla ensimmäinen ja viimein kerta,
kun kukaan särki hänen sydämensä.
Osa 16
Osa 16
todella hyvä ! ois kiva saada useammin jatkoa!:)
VastaaPoistaKiitoksia :) Olen kauhean pahoillani, mutta jatkoa en pysty nopeammin tarjoamaan. Varsinkin kun mun pitää kirjoittaa nämä viimeiset osat kokonaan uusiksi. (Aikaisempia olen vain editoinut todella rankalla kädellä) Siis kärsivällisyyttä :)
PoistaEttä rakastan tekstejäsi! Kirjotat tosi hyvin, että jatkoo vaan! Mitään kritiikkiä en osaa antaa, tässä osassa olis vaan ollu kiva saada lukee jotain Aadanki kannalta, että onks se yhtä masentunu (:
PoistaKiitos :) Ajattelin antaa nyt Miskalle tilaisuuden kunnolla märehtiä tunteissaan, kun Aadan ääntä on niin paljon kuulunut aiemmin.
PoistaOu jees rakastan sun tekstejä! Kirjotat tosi hyvin, ja tää Aadan ja Miskan juttu - aaaaaaah ♥ no mutta mitään kritiikkiä en osaa antaa, täs osas oisin vaa toivonu Aadanki näkökulmaa (: jatka
VastaaPoistaVoi kiitos :) Odotahan tovi, niin seuraavassa osassa kyllä palataan takaisin Aadan näkökulmaan ;)
Poistatuleeks pian jatkooo?? En jaksa odottaa!
VastaaPoistaVoi ei... Olen pahoillani, mutta ei ihan vielä. Joudun kirjoittamaan lopun kokonaan uudelleen ja tässä vähän kestää. Kärsivällisyyttä!
PoistaVielä yksi innokas tarinoidesi lukija ilmoittautuu täällä!:) Löysin blogisi vielä joskus kesän alussa jonkun kaverin suosittelemana. Ihania tekstejä, tykkään tosi paljon! Toivottavasti jatkoa tulee pian!:)
VastaaPoistaHei mahtavaa, tervetuloa joukkoon! Ja vielä otetumpi olen siitä, että mun blogiani on ihan suositeltu. Wow :)
PoistaJatko edistyy hitaasti mutta varmasti.