torstai 2. lokakuuta 2014

Veto(voimaa), osa 15



Miska löhösi sohvalla puoli-istuvassa asennossa, katse harhaili jossain katonrajassa. Kädessä oleva kaljatölkki oli lähes tyhjä, mutta edelleen kylmä. Helvetillisen viikon jälkeen hän katsoi tarvitsevansa kunnon nollauskännit. Eilen hän oli töiden jälkeen ottanut vain muutaman oluen, mutta tänään vähän myöhemmin oli tarkoitus vaihtaa juoma kaljaa vahvemmaksi. Sohvalta hän ei tosin aikonut nousta kuin jääkaapille tai vessaan. Ile oli taas houkutellut häntä baariin tai tarjoutunut tulemaan kämpille, mutta Miska ei halunnut seuraa. Tuntui, että nämä haavat oli parasta nuolla yksin.

Tarkemmin ajateltuna ei hän haavoittunut ollut, vaan turta, ytimiään myöten jäässä. Mikään ei liikauttanut häntä. Miska heräsi, meni töihin, tuli töistä kotiin, katsoi televisiota ja meni nukkumaan. Niin oli ollut koko viikon. Mutta ei kai muuta voinut odottaa, kun oli päästänyt Jääkuningattaren liian lähelle. Kuinka saatanan osuva Aadan lempinimi olikaan, Miska hymähti. Tämän ilme ainakin oli ollut pelkkää jäätävää raivoa, kun hän oli huutanut Miskaa poistumaan. Ja vain hetkeä aiemmin Aada oli ollut hänen sylissään, halukkaana ja vastaanottavaisena.

Muisto nousi katkerana palana kurkkuun, ja Miska kampesi itsensä pystyyn, ehkä kirkkaiden aika oli juuri nyt. Iltapäivä ei ollut ehtinyt kovin pitkälle, mutta se ei estänyt häntä hakemasta keittiöstä pullon Leijonaa ja mehua. Sinisen korkki kääntyi, ja mieleen nousi muistot.

Aada ensimmäistä kertaa hymyilemässä hänelle teemukin yli. Tämän ymmärtäväinen katse, kun hän oli puhunut lentäjän haaveiden kariutumisesta. Ensimmäinen suudelma hämärässä autossa. Aada vavahtelemassa hänen allaan. Kuinka tämä oli tukeutunut häneen kipujen keskellä ja yöllä painautunut hänen syliinsä kapealla hotellin vuoteella.

Ahnaasti Miska kallisti lasiaan, hän halusi vain unohtaa. Miksi hitossa hän oli hyväksynyt sen vedon? Ilman sitä hän ei olisi ikinä rohjennut lähestyä Aada, ilman sitä hän ei olisi nyt tässä jamassa. Loukattuna, vihaisena, turtana ja rikki. Yhden ainoan kerran hän oli erehtynyt uskomaan ja toivomaan, haluamaan enemmän ja tuntemaan muutakin kuin himoa. Kaikki muutaman päivän takia ja käteen oli jäänyt vain muistot, joita hän ei halunnut.

Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Kai hänen olisi pitänyt kertoa vedosta heti alkuunsa, mutta kuinka kertoa jotain sellaista mitä ei itsekään muistanut?  Miska ei vieläkään ymmärtänyt, mikä Aadan oli saanut niin raivoihinsa vedon takia. Tietysti se oli äärimmäisen typerä temppu häneltä, mutta Aada ei  edes halunnut kuulla hänen selityksiään. Abortinkin Miska oli mielestään hoitanut niin hyvin kuin sellaisen tilanteen saattoi ylipäätään hoitaa. Hän oli auttanut, tukenut ja kärsinyt voimattomana vieressä, kun Aada oli itkenyt kivusta. Voi helvetti. Ja hän oli oikeasti halunnut vain tietää, kuinka Aada oli selviytynyt kotona ja oliko tällä kaikki hyvin, mutta vastassa oli ollut pelkkää jäätä ja vihaa. Sitä yhtä suudelmaa lukuun ottamatta. Jos Aada vihasi häntä yli kaiken, miksi tämä oli vastannut siihen? Aada oli painautunut Miskaa vasten, eikä kyseessä edes ollut mikään hätäinen pusu, jota tämä ei vain ehtinyt väistää. Ei, se oli ollut niitä, joiden aikana maailma lakkasi pyörimästä ja jokainen atomikin täyttyi halusta. Aada oli ollut mukana, alusta loppuun. Miksi? Oliko sillä väliä? Ehkä se oli vain viimeinen katkeran kipeä muistutus siitä mitä heillä olisi voinut olla.

”We could have had it all”, mieleen nousi pätkä jostain biisistä, taisi olla se Adelen isoin hitti. Niin totta. Päässä humisi miellyttävästi ja Miska vilkaisi sohvapöydällä olevaa pulloa, nesteen pinta oli vajunut lupaavasti. Hän taisi olla humalassa. Huvittuneena Miska taputti itseään polveen, hyvä poika, havaintokyky edelleen terävänä. Tässä kunnossa hän ehkä uskaltaisi miettiä vähän isompiakin kysymyksiä.

Oliko hän rakastunut Aadaan?

Mietteliäänä Miska tyhjensi lasinsa ja kurkotti täyttämään sen uudelleen. Mihin hän oli jäänyt? Aivan, rakkaus. Huokaisten hän nojasi sohvan pehmeisiin tyynyihin. Tähän asti hän oli uskotellut itselleen olleensa vain ihastunut, koska rakastuminen oli jotain niin isoa, ettei hän uskonut sellaisen sattuvan hänen tielleen. Mistä edes tiesi, että oli rakastunut? Oliko se niin, että sen vain tiesi. Miska ei tiennyt tiesikö hän. Toisaalta tuntui hassulta, että pelkkä yksi viikonloppu olisi riittänyt rakastumiseen. Jos heillä olisi ollut enemmän aikaa, hän olisi aivan varmasti langennut, mutta sitä ylellisyyttä hän ei saanut.

”We almost had it all”, soi haikea ääni jossain kaukana. Niinpä niin, heillä melkein oli kaikki, mutta enää ei ollut mitään. Ja varovasti Miska uskalsi itselleen myöntää, että se kaikki oli nyt varmasti ohi. Hän ei pystyisi ottamaan enää kertaakaan turpaansa.

Puhelin helähti sohvapöydällä. Miska syöksyi kännykän luo, mutta koska näytössä ei lukenut Aadan nimeä, hän ei noteerannut mitenkään soittoa. Säälittävä reppana, hän soimasi itseään. Sinä helvetin idiootti odotat vieläkin, että Aada ottaisi yhteyttä. Miksi tämä soittaisi? Nythän Miska oli juuri siellä missä Aada halusi: poissa tytön elämästä.

Miska karjaisi raivostuneena itselleen ja paiskasi tyhjän lasin päin olohuoneen seinää. Helähtäen sirpaleet putosivat lattialle ja ohikiitävän hetken Miska oli tyytyväinen. Hän voisi sitten joskus imuroida lasinsirut, mutta nyt hän tarvitsi uuden lasin täytettäväksi. Tai miksi vaivautua, Miska mietti. Hän laski kaukosäätimen sohvalle, otti toiseen käteen viinapullon ja toiseen mehupurkin, niistä hän hörppi vuoronperään. Televisio näytti raveja.

Miska havahtui puhelimen piinaavaan pirinään. Ähkäisten hän käänsi kylkeä ja yritti jatkaa uniaan. Soitto lakkasi vain alkaakseen heti uudelleen. Miska ärähti ja painoi tyynyyn korvilleen. Se oli sohvatyyny, hän raotti silmiään ja tajusi makaavansa sohvalle. Hän yritti kelata takaisin eilistä, tai ainakin viimeisiä muistikuvia. Leijonaa raakana, aina hyvä idea. Hämärästi hän muisti ottaneensa tequila shotteja, suoraan pullon suusta.  Ei ihme, että päässä jyskytti kuin siellä olisi joku moukaroinut kallon sisäpintoja uuteen muotoon. Puhelin ei hiljentynyt, joten Miska hamusi sen käteensä ja painoi punaista luuria. Toisella silmällä hän vilkaisi kelloa, vähän yli yksi. Tehtävä saavutettu: viimeisen vajaan vuorokauden aikana hän ei ollut muistanut mitään. Ja nyt olo oli niin huono, ettei hän pystynyt ajattelemaan mitään. Ennen filmin katkeamista hän oli ehtinyt ajatella vähän liikaakin.

Puhelin kolahti lattialle ja Miska vaihtoi nieleskellen asentoaan.  Kännykkä ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Kimpaantuneena Miska ponnisti pystyyn, pään asennon muuttuessa horisontaalisesta vertikaaliseksi hänen poskensa pullistuivat. Ensimmäinen ryöppäys oksennusta levisi olohuoneen matolle ja toinen vessan lattialle, kolmannen hän onnistui tähtäämään pönttöön. Saatuaan vatsansa tyhjäksi, mausta päätellen jotain palautui myös ohutsuolesta, Miska nousi horjahdellen kohtaamaan peilikuvansa. Ei olisi kannattanut. Rypytön iho oli ainut mikä erotti hänet aseman pultsareista. Viileällä vedellä hän huuhtoi hikiset kasvonsa ja viimeiset tipat oksennuksesta.

Horjahdellen hän palasi olohuoneeseen ja rojahti takaisin sohvalle. Oksennus pitäisi siivota, mutta ei ihan vielä. Hän ehti vetää muutaman kerran henkeä äskeisen urheilusuorituksen jälkeen, kun ovikello alkoi soida. Pimputuksen lisäksi ovea hakattiin nyrkillä. Kiroillen Miska taivalsi ovelle ja kohtasi veljensä hurjistuneen katseen.
- Mitä vittua? Miksi helvetissä sä et vastaa puhelimeen?
- Ai sinä, Miska äännähti ja lähti takaisin olohuonetta kohden. Kesken matkan hän korjasi reittinsä keittiöön. Sillä se lähtee millä se on tullutkin, kuului vanha kansanviisaus ja Miska muisteli, että vielä jotain oli jäänyt juomatta.
- Stop, nyt menet suihkuun ja sitten pukemaan. Anu odottaa jo autossa, joten ihan vitusti vauhtia tekemisiin.
- Mitä? Miska kysyi. Hän ei ymmärtänyt yhtään veljensä ohjeistusta.
- Suihkuun, Markus huusi, niin että varmasti koko rappu kuuli.
- Mitä helvettiä sä tulet mun kotiini komentelemaan? Miskakin alkoi tulistua.
- Faijan syntymäpäivä, Markus äyskähti takaisin.
Miska nipisti silmänsä kiinni. Sunnuntai. Niinpä tietysti, isän perinteinen syntymäpäivälounas.
- Äiti soitti mulle huolesta sairaana, sä et ole kuulema vastannut koko viikonloppuna puhelimeen.
- Oli vähän muuta, Miska mutisi nolona.
- Niin näkyy olleen, Markus huomautti purevasti ja vilkaisi merkitsevästi tyhjiä pulloja keittiön tasolla ja olohuoneen pöydällä.
- Mä soitan mutsille ja pyydän anteeksi.
- Sä voit pyytää sitä kohta ihan henkilökohtaisesti.
- En mä jaksa lähteä, Miska voihkaisi.
- No voi, voi ja vitun ikävää. Olisit eilen miettinyt paljonko kannattaa juoda. Krapula ei ole mikään syy luistaa tästä. Suihkuun siitä tai mä heitän sut sinne.
Miska suuntasi luimistellen takaisin kylpyhuoneeseen.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Miska istui Markuksen auton takapenkillä ja toivoi, että olisi muistanut ottaa Buranan.
- Mitä sinulle kuuluu? Ei olekaan aikoihin nähty, Anu yritti aloittaa keskustelua etupenkiltä.
Miska vielä mietti uskaltaisiko avata suunsa vai vieläkö sieltä valuisi sanojen lisäksi ulos jotain muutakin, kun Markus jo vastasi hänen puolestaan.
- Sillä on helvetinmoinen darra. Voi olla vähän hiljaista poikaa tänään.
- No voi toista, Anu kääntyi katsomaan Miskaa, joka nojasi silmät kiinni niskatukeen. Ei matka ennen ollut tuntunut näin pitkältä.

Lapsuudenkodissaan Miska ei päässyt eteistä pitemmälle, kun äiti jo aloitti avautumisen:
- Mikä ihme sinua vaivaa? Miksi et ole vastannut puhelimeen? Minä mietin jo poliiseille soittamista.
- Anna olla, Miska voihkaisi ja seurasi Anua olohuoneeseen. Markus kätteli isää ja onnitteli, Anu ojensi lahjan halauksen kera. Miska ojensi kätensä huomattavasti vaisumpana ja mutisi onnittelut. Äiti seisoi kameran kanssa ovensuussa ja heti virallisen osuuden jälkeen kehotti kaikkia syömään.

Pöytä oli katettu viidelle niillä hienoilla, häälahjaksi saaduilla Arabian posliineilla. Miska otti oman paikkansa ikkunan vierestä ja yritti olla haistamatta uunista kohoavaa paistuvan lihan tuoksua. Ennen se olisi saanut hänet kuolaamaan, nyt hän tunsi vatsansa heittävän levotonta volttia.
- No, käykääpäs istumaan, olemme jo vähän myöhässä, äiti hoputti heitä.
Tuolin jalat hankasivat lattiaa vasten liian äänekkäästi, kun muu perhe istuutui. Äiti tuli pöytään kantaen sinikukallista keittokulhoa. Miska värähti, kun kansi nostettiin pois paikaltaan ja sienikeiton aromit tavoittivat hänen sieraimensa.
- Eilen poimittuja suppilovahveroita. Vielä löytyi sieltä meidän apajalta sieniä runsaasti, jos sää jatkuu näin lämpimänä, niin saamme sieltä varmasti vielä yhden sadon, äiti hehkui tyytyväisyyttä.
Miska katsoi kun muut lappoivat vaaleanruskeaa keittoa lautaset täyteen. Hän pakotti itsensä kaatamaan puoli kauhallista lautaselleen. Äiti ei olisi äiti, jollei hän olisi kiinnittänyt siihen huomiota.
- Mitä nyt? Ainahan sinä olet minun suppiskeitostani pitänyt. Et kai sinä ole kipeä?
- Se on itse aiheutettua, Markus sanoi pöydän toiselta puolen. Miska loi murhaavan katseen veljeensä, joka maisteli tyytyväisenä keittoaan.
- Et kai sinä ole ole krapulassa? Ja vaikka tiesit, että meillä on juhlat? äiti kauhisteli. Miska katsoi paremmaksi olla hiljaa.
- Erinomaista keittoa, Anu pisti väliin, mutta Kirstiä ei niin vain hämätty.
- Miska, minä odotan jotain järkevää selitystä.
- Anteeksi, etten vastannut soittoihisi, Miska mutisi lautastaan tuijottaen. Hän siirteli lusikalla keittoa reunalta toiselle. Yritti olla kuin ei olisikaan, mutta äiti ei noin vain luovuttanut.
- Ethän sinä ennen ole tehnyt mitään tällaista. Mistä kenkä nyt puristaa? Onko sinulla ongelmia?
- Taitaa olla naishuolia, Markus ehdotti avuliaasti pöydän toiselta puolelta.
- Voitko jumalauta pitää sen turpasi kiinni, Miska räjähti.
Jokainen pöydässä hiljeni täysin. Miska mutisi anteeksi ja nousi pöydästä. Jos hänellä olisi ollut pisarakin ylimääräistä energiaa, hän olisi suunnannut pihalle, mutta tässä kunnossa hän ei jaksaisi pihaporttia pidemmälle. Sen sijaan hän meni entiseen huoneeseensa. Nykyisin se toimi yhdistettynä vierashuoneena ja äidin ompelutilana. Miska istui sängylle ja roikotti päätään polviensa välistä. Huutaa nyt veljelleen isänsä juhlapäivällisellä, helvetti, että hänellä meni putkeen.

Kovin kauaa hän ei saanut nauttia yksinäisyydestä, kun ovelta kuului yksittäinen koputus ja isä astui sisään. Miska ei ollut yllättynyt, näin heidän perheessään oli aina toimittu. Äiti oli se joka piti järjestystä yllä arjessa, mutta kun veljesten välillä räjähti isommin, isä toimi sovittelijana.
- Puhu, isä vain sanoi ja istui ompelupöydän viereiselle tuolille.
- Anteeksi, mulla on vähän huono päivä, Miska mutisi nolona.
- Ja mistä tämä sun huono päiväsi johtuu?
- Otin eilen muutaman liikaa.
- Miksi?
Miska vilkaisi isäänsä. Ne harmaat silmät, jotka hän oli nähnyt peilistä koko ikänsä, katsoivat häntä tiukasti.
- Tuntui vain siltä, että se olisi tarpeen.
- Meinaatko vielä kauankin kierrellä vai olisiko jo aika siirtyä asiaan?
Hän antoi katseensa jäädä mattoon, se taisi olla taas uusi. Punainen, toi mieleen joulun. Näkökentän laidalla isän jalka naputti merkitsevästi.
- Markus oli oikeassa, hän viimein tunnusti pitkin hampain.
- Ja.
- Ei siitä sen enempää, Miska sanoi hiljaisella äänellä.
- Sinä saat meidän huolestumaan, kun et vastaa puhelimeen. Ilmestyt krapulassa minun syntymäpäivilleni ja vielä karjut kuin kolmevuotias veljellesi aterian äärellä, jota äitisi on tehnyt koko päivän. Ja nyt sinä et edes yritä saada minua ymmärtämään käytöstäsi, isä luetteli.
Miska värähti kuullessaan pettymyksen tämän äänestä. Vastahakoisesti hän antoi periksi.
- Oli yksi tyttö, ja meillä oli jotain, joka tuntui tärkeämmältä kuin yksikään aikaisempi juttu. Ja… Kai se sitten minun virheisiin kaatui heti alkuunsa, turhautuneena Miska hieroi silmiään. – Se on nyt ohi, ja mun täytyy nyt vaan saada itseni kasaan.
Isä ei toviin virkkonut mitään, mutta viimein hän sanoi:
- Kiitos, että kerroit.
Miska tuijotti edelleen punaiseen mattoon. Isä taputti häntä olalle ja lähti jättäen huoneen oven raolleen. Miska hengitti muutaman kerran syvään ja lähti perään.

Vaisuna Miska istui takaisin omalle paikalleen, väkinäinen keskustelu pöydässä loppui kuin seinään.
- Anteeksi, että mä hermostuin sulle, hän sanoi Markukselle.
- Ei se mitään. Sori, että auoin päätäni, vaikka olen nähnyt kuinka koville tämä ottaa, veli vastasi.
Molemmat nyökkäsivät ja virnistivät sen jälkeen, kuten veljesten kuuluukin.
- Ja tämäkö on tällä selvä? Aiotko sinä äidillesi kertoa yhtään missä mennään?
Miska huomasi kuinka isä puristi varovasti äidin kättä, mutta se ei tätä hillinnyt yhtään.
- Miska? Älä luulekaan, että vain isäsi ja veljesi saavat olla perillä asioista. Tietysti minä haluan tietää, kuka tai mikä on onnistunut saamaan kuopukseni noin sekaisin. Tämä ei ole yhtään normaalia sinulta.
- Oli yksi tyttö, ei ole enää.
- Mikä tyttö? Ethän sinä ole kertonut kenestäkään.
- En ehtinyt, Miska tuhahti.
- No nyt saat kertoa.
- Hyvää keittoa, Miska yritti vaihtaa puheenaihetta ja pakotti lusikallisen ruokaa alas. Ehkä jos hän oksentaisi keskelle kattausta, tästä ei tarvitsisi puhua.
- Jos äiti annat vaan olla, Markus sanoi.
Miska vilkaisi kiitollisena veljeään.
- On tämäkin. Minä olen yrittänyt kasvattaa pojistani avoimia ja korostanut, että aina kannattaa puhua. Se auttaa, toisinaan esiin pilkistävä marttyyri kuului selvästi äidin äänessä.

- No jos sun on ihan pakko tietää, niin tämä sinun poikasi tapasi tytön, johon sillä ei ikinä pitänyt olla mitään saumaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin sai mahdollisuuden. Tyttö on käsittämättömän kaunis, ihana, kunnianhimoinen, terävä ja hauska. Hänen seurassa poikasi pystyi olemaan täysin oma itsensä. Ja hetken ajan heillä oli kaikki, mutta koska poikasi on mitä on, hän onnistui pilaamaan koko jutun. Piste, Miska sanoi katse lautasessa.
Pöytään laskeutui entistä syvempi hiljaisuus. Ei olisi pitänyt sanoa mitään, Miska mietti, mutta kun tarpeeksi kauan sulloo asioita sisäänsä ilmeisesti ne sieltä joskus karkaavat uloskin. Miska tunsi käden hipaisevan hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä sivulle ja näki äidin, tämän silmät olivat luonnottoman kirkkaat.
- Mitä? Miska kysyi hermostuneena.
- Voi minun pikkuistani.
- Voidaanko nyt viimeinkin vaihtaa puheenaihetta? Miska kysyi kireänä.
Huomion keskipisteenä oleminen hermostutti, ja vähän häntä jo kaduttikin kertominen.
- Tietysti. Mutta älä vielä luovu toivosta, jos teidät on tarkoitettu yhteen, te kyllä löydätte vielä toisenne, äiti vielä sanoi.

Miska vain tuhahti ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Äiti kiiruhti pelastamaan paistia uunista, ja isä syventyi esittämään Markukselle kysymyksiä uuden urakkatarjouksen jättämisestä. Miska jäi miettimään äidin sanomisia. Aada löytäisi jonkun aatelisen, F1-tähden tai toimitusjohtajan. Ja hän… Palaisi varmaan jonkun ajan kuluttua Thunderiin iskemään niitä yhden yön pysäkkejä. Miska muisteli viime yönä tulleensa siihen tulokseen, että hän ei enää pystyisi lähestymään Aadaa, ja se päätös piti edelleen päivänvalossa ja pää selvänä.

Päivällinen jatkui vähän kevyemmissä tunnelmissa, mutta Miska ei juuri jaksanut osallistua keskusteluun, hän vain kuunteli hajamielisenä perheensä jutustelua. Krapula ei hellittänyt otettaan, joten hän ei uskaltanut edes syödä muutamaa näykkäisyä enempää. Kakkukahvien jälkeen Markus ja Anu alkoivat tehdä lähtöä kotiin ja Miska seurasi heitä kiitollisena ulos. Ihan kohta hän olisi kotona, ja pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan.
- Sä kestit hyvin sen äidin hiillostuksen. Mä odotin, että sä räjähdät uudestaan, Markus tunnusti, kun he olivat kolmestaan autossa.
- Niin, Miska vain mutisi.
- Jos sä vielä haluat puhua, niin mä oon aina valmis kuuntelemaan.
- Eiköhän siitä jutusta ole jo kaikki sanottu, Miska sanoi uupuneena.
- Mä olen niin surullinen sun puolesta, sä kuulostit siltä, että todella välitit siitä tytöstä, Anu huomautti varovasti.
Miska tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän ei pystynyt. Tuntui, että kaikki kaatui juuri silloin niskaan. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja odotti kiihkeästi matkan päättymistä.

Viimein auto pysähtyi, Miska kiitti kyydistä ja vasta sitten aukaisi oven. Hän kiiruhti ulos autosta niin, ettei kattovalo vain paljastaisi Markukselle tai Anulle hänen kasvojaan. Nopeasti hän käveli alaovelle, mutta ei mennytkään heti sisään. Sen sijaan hän perääntyi muutaman askeleen ja jäi nojaamaan mattotelineeseen. Miska haukkoi henkeä ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Voi vittujen vittu, tämä sai olla ensimmäinen ja viimein kerta, kun kukaan särki hänen sydämensä.

Osa 16 

10 kommenttia:

  1. todella hyvä ! ois kiva saada useammin jatkoa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia :) Olen kauhean pahoillani, mutta jatkoa en pysty nopeammin tarjoamaan. Varsinkin kun mun pitää kirjoittaa nämä viimeiset osat kokonaan uusiksi. (Aikaisempia olen vain editoinut todella rankalla kädellä) Siis kärsivällisyyttä :)

      Poista
    2. Että rakastan tekstejäsi! Kirjotat tosi hyvin, että jatkoo vaan! Mitään kritiikkiä en osaa antaa, tässä osassa olis vaan ollu kiva saada lukee jotain Aadanki kannalta, että onks se yhtä masentunu (:

      Poista
    3. Kiitos :) Ajattelin antaa nyt Miskalle tilaisuuden kunnolla märehtiä tunteissaan, kun Aadan ääntä on niin paljon kuulunut aiemmin.

      Poista
  2. Ou jees rakastan sun tekstejä! Kirjotat tosi hyvin, ja tää Aadan ja Miskan juttu - aaaaaaah ♥ no mutta mitään kritiikkiä en osaa antaa, täs osas oisin vaa toivonu Aadanki näkökulmaa (: jatka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :) Odotahan tovi, niin seuraavassa osassa kyllä palataan takaisin Aadan näkökulmaan ;)

      Poista
  3. tuleeks pian jatkooo?? En jaksa odottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei... Olen pahoillani, mutta ei ihan vielä. Joudun kirjoittamaan lopun kokonaan uudelleen ja tässä vähän kestää. Kärsivällisyyttä!

      Poista
  4. Vielä yksi innokas tarinoidesi lukija ilmoittautuu täällä!:) Löysin blogisi vielä joskus kesän alussa jonkun kaverin suosittelemana. Ihania tekstejä, tykkään tosi paljon! Toivottavasti jatkoa tulee pian!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa, tervetuloa joukkoon! Ja vielä otetumpi olen siitä, että mun blogiani on ihan suositeltu. Wow :)

      Jatko edistyy hitaasti mutta varmasti.

      Poista