Aamu oli musta. Aada tuijotti tiiviisti ikkunasta ulos,
mutta ei nähnyt tuttua takapihaa tai merta, vain perheensä kuvajaisen
heijastuvan lasista. Äiti luki lehteä ja isä oli syventynyt joihinkin
papereihin. Tällä oli kuulemma joku tärkeä juttu menossa, mutta niin oli ollut
Aadan muistin mukaan aina.
Aada oli pahasti uupunut. Hän oli valvonut lähes koko yön ja
tuntui, että kaikki energia meni pelkästään silmien auki pitämiseen. Ehkä hän
kohta lähtisi takaisin sänkyyn. Juuri nyt tuntui, että millään ei ollut mitään
väliä.
- Aada? äidin ihmettelevä ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.
- Mitä? Aada ärähti epätyypilliseen tapaansa.
Reija hieman jopa hätkähti ja jäi katsomaan tytärtään
ihmeissään. Aada antoi katseensa laskeutua pöydän pintaan.
- Mitä nyt? Minä olen pannut merkille, että olet viime aikoina
käyttäytynyt hieman oudosti. Ei kai sinulla nyt ole alkamassa murrosikä? äiti
naurahti.
Aada puristi kätensä pöydän alla nyrkkiin. Keskity sinä vain
siihen lehteesi ja jätä minut rauhaan, hän ajatteli.
- Oletko sinä Henrik huomannut Aadan käytöksessä mitään
omituista? Reija käänsi huomionsa Aadan isään, kun tytär pysyi vaiti.
- En, kuinka niin?
Kysymys olisi pikemminkin kuulunut, että oletko huomannut
koko Aadaa, Aada mietti myrkyllisesti.
- Minusta hän on ollut jotenkin poissaoleva. Onko sinulla ongelmia
koulussa tai tenniksessä?
- Ei ole, Aada mutisi ärtyneenä.
- Poikahuolia?
- Ei minua mikään vaivaa, hän huokaisi kyllästyneenä.
Ainakaan mikään sellainen mistä hän kertoisi vanhemmilleen.
- Alkava koeviikko vain saa keskittyneeksi, isä tuumasi.
Se koeviikko alkoi jo kolme viikkoa sitten, Aada tuhahti
mielessään ja oli jo nousemassa pois paikoiltaan, kun isän sanat saivat hänet
jäämään paikalleen.
- Turhaan sinä murehdit. Aada on niin minuun tullut, että ei
häntä mitkään pikku ongelmat voi edes häiritä.
Aada kääntyi katsomaan isäänsä, joka oli jo palannut
takaisin papereittensa pariin.
- Olet varmasti oikeassa, äiti virkkoi ja käänsi sitten lehden
sivua.
Se, että isä oli niin
oikeassa sanomansa suhteen, kylmäsi Aadaa. Joskus hän olisi ollut vain ylpeä,
että isä näki hänet niin itsensä kaltaisena, mutta nyt se pelotti häntä.
Isä joi aamukahvin loppuun, napautti paperit tiukkaan
nippuun ja nousi pöydästä. Pian eteisestä kuului hajamielinen ”hei”. Äiti
taittoi lehden ja pyysi Aadaa siivoamaan pöydän. Äskeinen keskustelu näytti jo häipyneen tämän mielestä, kun hän kiiruhti eteiseen. Aada nousi, kantoi
ruokatarvikkeet jääkaappiin ja siivosi astiat pesukoneeseen. Äiti oli eteisessä
vielä punaamassa huuliaan, kun Aada kulki hänen ohitseen.
- Hei, hei, hauskaa päivää, äidin ääni kuului, kun Aada nousi
portaita.
- Heippa, Aada mutisi.
Huoneeseen päästyään hän riisui farkkunsa ja pujahti
takaisin pehmeään sänkyyn. Silmät kiinni hän odotti unta, mutta sitä ei
kuulunut. Hän ei pystynyt rauhoittumaan, koska ajatukset laukkasivat liian
kovaa vauhtia, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin Aada ei yrittänyt mitenkään
kahlita niitä.
Hän ei muistanut juurikaan siitä kuinka oli eilen illalla
selvinnyt kotiin, mutta Miskan jokaisen sanan hän osasi ulkoa. Poika oli
halunnut vain, että hän puhuisi. Jokaiselle normaalille ihmiselle tuo olisi
ollut helppoa, mutta Aada ei ollut ikinä oppinut puhumaan. Siis puhumaan
tunteistaan ja ajatuksistaan, Aada korjasi mielessään. Keneltäpä hän olisi sen
voinut oppia? Isä ei ikinä puhunut mistään muusta kuin asiasta, ja äiti harvoin
ehti, eikä silloinkaan kunnolla kuunnellut. Ennen Hannaa hänellä oli ollut uusi
hoitaja pahimmillaan muutaman kuukauden välein. Hanna olikin ainut, joka oli
aidosti kiinnostunut puhumaan hänen kanssaan ja kuuntelemaan häntä. Niin ja
tietysti Miska, mutta hänen kanssaan Aada ei enää osannutkaan. Vuosien
hiljaisuus ja muurin rakentaminen olivat tehneet hänet mykäksi. Aada kääntyi
selälleen ja tajusi, etteivät he Anselmin kanssa olleet ikinä puhuneet mistään
vakavasta. He olivat vaihtaneet kuulumiset mitä tuli peliin ja kouluun ja
sanoneet milloin ikävöivänsä ja toisinaan rakastavansa. Lähinnä syvällisintä
keskustelua oli ollut se kerta, kun he olivat suunnitelleet ja haaveilleet
ajasta, jolloin Anselmi pelaisi Boston Bruinsissa ja Aada opiskelisi
Harvardissa. Tai Anselmi Los Angeles Kingsissä ja hän Stanfordissa. Siitäkin
tuntui olevan jo miljoona vuotta.
Ei hän ollut missään tapauksessa hylkäämässä haaveitaan
lääketieteen opinnoista tai lääkärin ammatista, mutta hän halusi elämäänsä
muutakin. Aada ei halunnut 30 vuoden kuluttua istua aamiaispöydässä nenä kiinni
työpapereissa, ilman, että hän mitenkään huomaisi mahdollista perhettään. Isää
ei ollut hidastanut edes keuhkoveritulppa kuusi vuotta sitten, ja Aada tiesi,
että työnteon tämä lopettaisi vasta haudassa. Äitikin oli omistautunut
työlleen, mutta ei isän tavoin. Reijalla riitti paloa myös kulttuurin harrastamiseen,
jonka pariin tämä toisinaan sai houkuteltua Henrikinkin.
Olivatko äiti ja isä rakastuneita? Tai olivatko he joskus
olleet? Jotenkin Aadan silmiin heidän suhteensa näytti enemmän molempia
osapuolia tyydyttävältä sopimukselta kuin romanttiselta rakkaustarinalta. Äiti
oli ollut 25-vuotias ja isä 27, kun he olivat menneet naimisiin ja kolme vuotta
myöhemmin Aada oli syntynyt. Hän ei ollut koskaan kysynyt miksi he eivät olleet
hankkineet tai saaneet enempää lapsia. Eikä Aadalla ollut aavistustakaan kuinka
he olivat tavanneet. Joitain hajanaisia tarinoita hän oli kuullut vanhempiensa
nuoruudesta, mutta niitäkään ei oltu kerrottu hänelle suoraan. Hän ei osannut
kuvitella isää palavasti ihastuneena tai äitiä haaveilemassa isän näkemisestä.
Jossain vaiheessa kesken pohdintojensa Aada oli nukahtanut.
Uni oli syvää ja velka tuli maksettua. Hän heräsi hitaasti ja mietti kauanko
oli nukkunut. Haukotellen hän hamusi puhelimen käteensä ja tarkisti ajan, kello tuli puoli kahteen. Aada nousi istumaan, tuijotti sukkien peittämiä varpaitaan ja
järjesteli ajatuksiaan. Hän oli ajatellut äitiä ja isää ennen nukahtamistaan,
mutta heitä hän ei halunnut enää miettiä. Huoneen seinät alkoivat tuntua olevan
kovin lähellä ja hengitysilma muuttui jotenkin tunkkaiseksi. Aada nykäisi
housut jalkaansa ja rymisteli portaat alas. Takki päälle, kengät jalkaan ja
ulos kylmyyteen. Oli olemassa vain yksi paikka, jossa hän pystyisi
rauhoittumaan ja sinne hän nyt suuntasi.
Maantie vaihtui poluksi, asuinalueen äänet hiljaisuuteen ja
pian edessä häämötti meri ja kivet. Aada loikkasi ensimmäiselle kivelle ja
alkoi etsiä seuraavaa jalansijaa kohti Jylhäniemen kärkeä. Aada sai olla
tarkkaavaisena, koska lohkareet olivat märkiä ja niljakkaita, mutta hän halusi
niin kauas kuin pääsi. Ohimoon nousi hikipisarat ja Aada hengästyi, kun hän
ponnisteli kohti niemen kärkeä. Viimein hän seisoi viimeisellä kivellä ennen
vettä. Aada hengitti syvään, nautti meren tuoksusta ja hetkellisestä vapauden
tunteesta.
Hän halusi muuttua. Mistään hän ei ollut niin varma. Aada
halusi elämäänsä muutakin kuin opiskelua, eikä hän halunnut seurata isänsä
jalanjälkiä, jossa ura meni kaiken edelle. Elämään, jossa ainut tunne oli
kunnianhimo.
Ehkä Miska oli se, joka muutoksen sysäsi alkuun, mutta
kaikki kumpusi kuitenkin Aadasta. Hän ei tuntenut tuulta, veden suolaisia
pärskeitä tai kylmyyttä. Aada tuijotti mitään näkemättä eteensä, mietti
vastauksia Miskan kysymyksiin, muisteli asioita, joita ei halunnut muistaa ja
joiden luuli jo tulleen haudatuksi ja alkoi ymmärtää omaa käytöstään,
epävarmuuksiaan ja pelkojaan.
Hämärä oli jo laskeutunut, kun Aada sai sisäisen matkansa
päätökseen. Hän kääntyi ympäri ja lähti täristen kohti rantaa. Hänen täytyisi
puhua Miskalle nyt heti. Varovasti hän taiteili rantaan, mutta sitten käveleminen
oli liian hidasta, joten Aada alkoi hölkätä. Yritti erottaa polun yhä
tihentyvän hämärän keskellä. Päästyään isolle tielle katuvalojen alle, hän
vaihtoi kunnon juoksuksi. Tuntui, että jos hän ei näkisi Miskaa tällä sekunnilla,
kaikki olisi lopullisesti ohi.
Pihassa ei näkynyt vielä äidin tai isän autoa. Aada ryntäsi
eteiseen, kopeloi bussikortin toisen takin taskusta ja oli heti takaisin ovesta
ulkona. Vieläkään hän ei malttanut kävellä vaan hölkkäsi bussipysäkille.
Pettyneenä Aada totesi joutuvansa odottamaan seuraavaa linjaa kokonaiset
kymmenen minuuttia. Kiire, kiire, kiire, toistui hänen mielessään. Kohmeisin
sormin hän kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi selvittää kuinka pääsisi Miskan
luo. Aada muisti kaupunginosan, mutta Miskan osoitteesta tai kadun nimistä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Hetken hän ehti jo panikoida, mutta muisti
sitten Miskan naapurissa olevan Valintatalon. Aada googletti kaupungin
Valintatalot, löysi sen oikean ja tiesi nyt suunnilleen minne oli matkalla.
Bussi tuli, ja helpottuneena Aada nousi kyytiin. Kun
ajatukset eivät uineet enää valtameren syvyisissä vesissä, hän alkoi kiinnittää
huomiota myös muihin tuntemuksiin. Hänellä oli kylmä, jano ja nälkä, mutta
kaikkien niiden edelle meni Miskan näkeminen. Aadan jalka naputti lisää vauhtia
bussin kulkuun, ja jokaiset punaiset valot tuntuivat rangaistukselta.
Keskustassa Aada vaihtoi bussia ja matka sieltä Heisiösuolle oli nälkävuotta
pitempi.
Viimein Aada näki etuikkunasta kaupan tutut kyltit ja painoi
pysäyttämisnappia. Pysäkin sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta
kun hän vain saisi pidettyä kaupan näkyvissä, hänellä ei olisi hätää.
Linja-auto alkoi jarruttaa ja Aada oli välittömästi ovella. Malttamattomana hän
syöksähti ulos autosta ja jäi tähyilemään ympärilleen. Aada kaivoi muististaan
kaikki ne torjutut muistot Miskan luona käynnistä ja suunnisti niiden avulla
oikeaan suuntaan.
Aada saattoi hieman rentoutua, kun näki tutun auton
parkkipaikalla. Tärisevin käsin hän kaivoi puhelimensa esiin ja valitsi Miskan
numeron. Tuuttauksia kuunnellessaan Aada alkoi ensimmäistä kertaa epäröidä,
ehkä hänen olisi pitänyt hieman harkita tätä. Mutta pohdinta jäi kesken, kun
Miska vastasi.
- Hei, vieläkö sinä suostut kuuntelemaan, jos minä puhun? Aada
töksäytti suoraan.
- Aada, Miska totesi väsyneenä.
- Ole kiltti.
- No, kai mä voin.
- Hyvä, minä olen täällä pihassa, voitko tulla päästämään
minut sisään? Olethan sinä kotona? Autosi on ainakin tuossa, Aada huomasi
papattavansa hermostuneena ihan liikaa.
- Olet missä? Miska kysyi terävästi.
- Tässä pihassa. Minä en vain muista oikeaa rappua.
- Ei helvetti. Älä liiku mihinkään, ääni oli hätäinen.
Aada kurtisti kulmiaan ja jäi kuuntelemaan askelten ääniä
linjan toisessa päässä.
- Miska? hän kysyi varovasti, mutta mitään ei kuulunut.
Pian B-rapun ovi avautui ja Miska seisahtui ympärilleen
vilkuillen. Aadan teki mieli sekä rynnätä pojan luo että hiljaa perääntyä
paikalta. Hermostuneena hän kuitenkin lähti kohti Miskaa. Kyllä se tästä, hän
hoki itselleen. Miska huomasi hänet ja jäi odottamaan oven suuhun.
- Millä sä tulit? Miska kysyi, kun Aada pääsi lähemmäksi.
- Bussilla.
Aada vastasi hiljaisena, pelästyen kireyttä Miskan äänessä
ja olemuksessa.
- Voi hitto, mä olin saada sydärin. Etkö sä seuraa uutisia?
Viime viikolla tässä pihassa hakattiin kuoliaaksi joku mies, eikä tämä seutu
muutenkaan ole järin turvallista iltaisin. Olisit soittanut niin olisi tavattu
jossain.
- Anteeksi. Minä en ajatellut, minun piti vain nähdä sinut
mahdollisimman pian.
Miska pudisteli epäuskoisena päätään ja totesi viimein:
- No, tässä mä olen.
- Voimmeko mennä sisälle? Aada kysyi, kylmyys sai hänen
äänensä tärisemään.
Miska ei vastannut mitään, aukaisi vain oven ja nyökkäsi.
Helpottuneena Aada käveli sisään. Porraskäytävä ei ollut lämmin, mutta helpotus
se oli ulkoilmaan verrattuna. Vaitonaisena he nousivat kolmanteen kerrokseen.
- Täällä on sitten pieni kaaos, Miska mutisi ovea aukaistessaan.
- Ei se mitään.
Aada riisui kenkänsä, mutta jätti toppatakin päälleen ja
seurasi Miskaa olohuoneeseen. Kaaos oli jokseenkin oikea termi kuvaamaan
huoneen tilaa. Sohvapöytä oli täynnä tyhjiä lautasia ja tölkkejä, pöydän alla
lojui pari pitsalaatikkoa ja sohvan vierusta oli täynnä laseja, vaatemyttyjä
lojui sohvalla, nojatuolissa ja lattialla. Aadan katse nauliutui seinän
vierustan lasinsiruihin.
- Joo, varo niitä sirpaleita, Miska rykäisi nolostuneena.
Aada oli liian hermostunut istuakseen, mutta Miska tulkitsi
sen toisin:
- Tämänkin takia oltais voitu tavata jossain muualla. Jos tämä
juttu nyt edes on niin pakollista.
- Ei tämä minua häiritse. Minua vain jännittää niin kovasti,
Aada tunnusti.
Miska ei sanonut mitään, kohotti vain odottavasti kulmiaan
ja istui.
Aada hieroi käsiään yhteen, mietti mistä aloittaisi.
Jylhäniemessä löytynyt rohkeus alkoi valua pois hänestä, joten Aada tiesi, että
hänen täytyisi aloittaa heti.
- Minä pyydän, ettet keskeytä tai kysele nyt mitään. Kuuntele
vain.
- Okei.
Aada työnsi kädet taskuihinsa, istuminen alkoi vaikuttaa
hyvältä idealta. Varovasti hän istui nojatuolin reunalle ja piti katseensa
lattiassa. Miska oli kulmasohvalla hänen oikealle puolelleen. Kurottamalla hän
ylettyisi koskettamaan poikaa, mutta nyt etäisyys oli sopivan turvallinen.
Mikään muu ei ollutkaan turvallista. Nyt hänen ihan oikeasti pitäisi aukaista
suunsa ja paljastaa itsensä täysin toiselle ihmiselle. Älä ajattele, vaan puhu,
Aada komensi itseään pulssin lähestyessä huippulukemia.
- Minä en halua olla kuten isäni, Aada alkoi hakea sanoja. –
Sen minä tajusin tänä aamuna, kun isä sanoi minun olevan hänen kaltaisensa. Se
antoi sysäyksen, että aloin miettiä itseäni, perhettäni ja sitä mitä sinä eilen
sanoit. Ja perheestäni minun on varmaan paras aloittaa.
Aada veti henkeä. Miska pysyi edelleen hiljaa, kuten hän oli
pyytänytkin.
- Ura on hyvin tärkeä vanhemmilleni, mutta isälle se on kaikki
kaikessa. Välilä minusta tuntuu, että hän ei edes muista minun olemassaoloani.
Seisoin tänään Jylhäniemen päässä ja mietin tätä kaikkea, enkä muista, että isä
olisi ikinä halannut minua. Joissain vauvakuvissa olen isän sylissä, mutta
niihin vuosiin se läheisyys on jäänyt. Meillä ei ole mitään isä-tytär-juttuja,
vaikka en minä tiedä onko muillakaan, mutta me emme tee ikinä mitään yhdessä.
Ja ne muutamat kerrat, kun hän on kehunut minua, ne sanat on sanottu jollekin kaukaiselle
sukulaiselle tai kollegalle joissain juhlissa. Ei ikinä suoraan minulle. Äiti
antaa myös työlleen paljon, mutta hän ehtii myös harrastaa kaikkea sellaista
mitä yliopiston rehtorin odottaa saattaa. Oopperaa, teatteria, taidenäyttelyitä
ja muuta. Heillä ei siis ole aikaa minulle, eikä meistä ole ikinä tullut
läheisiä ja siksi minun on kovin vaikea puhua. En ole siihen koskaan oppinut.
Aada nosti kädet eteensä ja alkoi hieroa sormia toisiaan
vasten. Silmäkulmastaan hän näki Miskan toisen jalan, joka pysyi
liikkumattomana.
- Taisin joskus mainita siitä, että minulla oli aina hoitaja. Lapsuudessa
he olivat enimmäkseen au paireja eri maista, jotta minä saisin mahdollisimman
hyvän kielikorvan. Mutta he myös vaihtuivat kovin usein, enkä oppinut
luottamaan kehenkään, kun ihmiset tulivat ja menivät. Hanna oli todellinen
helmi ja hänen kanssaan minä sain jutella ja oli ihmeellistä, kun joku oikeasti
kuunteli, eikä vilkuillut työpapereita samalla. Vanhempani kannustivat aina
itsenäisyyteen ja kai kunnianhimo on minulla jo geeneissä. Tai ehkä se oli
minun keinoni saada sitä hyväksyntää ja huomiota. Kun koulu alkoi, olin kovin
ujo ja varautunut, joten en saanut ystäviä. Muutamia kavereita, mutta en mitään
sen syvempää.
Hän vaikeni hetkeksi. Kokoamaan rohkeutta seuraavaan kipeään
paljastukseen.
- Minulla alkoi murrosikä joskus kahdentoista vanhana ja sinä
kesänä olin Ruotsissa tennisleirillä. Siellä oli yksi valmentaja, alansa
ehdoton huippu ja hän otti minut silmätikukseen. Mitään vakavaa ei tapahtunut,
mutta sitäkin enemmän pitkiä katseita, likaisia huomautuksia ja tungettelevia
kosketuksia.
- Kai sä…
- Älä. Sinä lupasit olla hiljaa, enkä minä pysty jatkamaan,
jos sinä alat kysellä, Aada sanoi tiukasti.
Jokainen sana oli työn takana, eikä hän oikeasti kestänyt
yhtään häiriötä. Katse pysyi edelleen tiukasti matossa. Toppatakki alkoi tuntua
liian ahtaalta, joten Aada aukaisi vetoketjun ja työnsi takin pois harteiltaan.
- Minä en ole ikinä kertonut tuosta kenellekään. Mitään ei
siis tapahtunut ja jatkossa pidin vain huolen, että en mennyt leireille, joissa
tuo valmentaja oli. Mutta murrosikä siis alkoi kunnolla ja äkisti minusta tuntui,
että jokainen mies katsoi minua. Ehkä se oli totta, ehkä vain minun kuvitelmaani.
En tiedä. Mutta jokaisen miehen katseessa näin sen saman, minkä siinä
valmentajan katseessa, ja tunsin itseni kovin likaiseksi. Joten aloin vältellä
katseita, rakensin ympärilleni entistä paksumman muurin. Samoihin aikoihin
Hanna lähti ja olin todella yksin, mutta uppouduin kouluun ja tennikseen ja
vakuuttelin itselleni, että se ei haitannut. Eikä se haitannutkaan. Silloin.
Hetkeksi Aada pysähtyi tasaamaan hengitystään. Hän kuuli
äänensä värinän, tiesi puhuvansa välillä liian nopeasti ja toisinaan liian
hiljaa, mutta ainakin hän sai puhutuksi.
- Anteeksi, minun pitää nyt puhua Anselmista, Aada sanoi ja
vilkaisi ensimmäistä kertaa Miskaa.
Pojan leukalinja tiukkeni, mutta tämä ei sanonut mitään.
- Anselmi oli ehkä ensimmäinen poika, joka katsoi minua
normaalisti. Tai ainakin ensimmäinen jonka minä huomasin ja jotenkin minä
ajauduin siihen suhteeseen. Tai kyllä minä sitä halusin, mutta paljon siinä oli
myös sitä, että tässä iässä pitäisi jo olla poikaystävä. Hän oli hauska,
huomaavainen ja yhtä omistautunut kuin minä. Anselmin juttu oli jääkiekko,
minulla jo koulu. Meillä oli mukavaa yhdessä ja minä olin rakastunut, tai
ainakin luulin niin. Mutta sitten tulit sinä, Aada kuiskasi ja vilkaisi nopeasti
Miskaan.
Tämä oli nojautunut jo vähän lähemmäksi. Pojan ilmettä hän
ei jäänyt analysoimaan, vaan jatkoi sanoissaan kompastelua.
- Sinun kanssasi minä unohdin kaiken sen varovaisuuden, joka
oli osa minua. Olin niin varma, että tässä oli alkamassa jotain suurta. Kaikki
oli niin ihanaa ja ihmeellistä ja olin onnellisempi kuin koskaan aiemmin,
kunnes tiistai-iltapäivänä koulun tyttöjen vessassa naamalleni paiskattiin,
että olinkin ollut pelkkä voitettu veto. Sinä et voi ehkä käsittää kuinka lujaa
se sattui ja kuinka vihainen minä olin, kun olin päässyt yli ensijärkytyksestä.
Vihainen sinulle, mutta ennen kaikkea itselleni. Kuinka kaiken kokemani jälkeen
olin saattanut uskoa, että joku voisi nähdä minussa muutakin kuin ulkokuoren.
Tyhmä Aada, tietysti hän oli vain seksin perässä ja sinä idiootti lankesit niin
helposti, minä sätin itseäni. Ja uskoin siihen. Siksi minä en suostunut
kuuntelemaan sinun selityksiäsi.
Hän saattoi edelleen muistaa sen vihan ja katkeruuden,
vaikkei enää tuntenut niitä. Hetken Aada joutui miettimään mistä jatkaisi.
- Minä siis vihasin sinua ja aika pian yritin vain unohtaa.
Yritin olla kuin mitään ei olisi meidän välillä koskaan tapahtunutkaan, mutta
sitten huomasin olevani raskaana. Sekin tuntui niin epäreilulta, kuin
viimeiseltä rangaistukselta omasta tyhmyydestäni. Minua hävettää tunnustaa,
mutta kerroin sinulle vain, että olisin saanut loukata sinua. Että olisit
tajunnut pelisi seuraukset, hävennyt tai katunut. Kärsinyt kuten minä jouduin
kärsimään. Olin ehtinyt mielessäni tehdä sinusta pelkän pelurin, mutta sitten
sinä täysin yllättäen olitkin täydellinen tukija koko ajan. Minä en tainnut
ikinä kiittää. Olisin varmasti jotenkin pärjännyt itsekin, mutta sinun kanssasi
se ei ollut niin kamalaa, vaikka kamalaa olikin.
Aada hymähti, kun tajusi, ettei itsekään tajunnut mitä juuri
sanoi. Mutta nyt olisi aika kertoa viimeiset selitykset ja sen jälkeen kaikki
olisi Miskan käsissä. Aadaa kylmäsi, kun hän tajusi, että ehkä millään hänen
sanomallaan ei olisikaan merkitystä ja hän olisi kertonut kaiken turhaan. Miska
istui edelleen paikallaan, eikä hän tohtinut tarkistaa millaiselta Miska nyt
näytti. Oliko hän pitkästynyt, ymmärtäväinen vai jotain muuta. Nopeasti hän
nousi ylös ja käveli ikkunan viereen. Heijastuksessa näkyi Miska sumeana, mutta
hän keskittyi vastapäisen talon jouluvaloihin.
- Sinä kysyit eilen, miksi minä halusin nukkua vieressäsi ja
sitten vastasin siihen suudelmaan, mutta kuitenkin työnsin sinut aina pois.
Vastaus on kovin yksinkertainen ja kai minä olisin sen voinut eilenkin sanoa,
mutta olin jotenkin niin lukossa. Minä pelkään.
Hänen täytyi hetkeksi taas kerätä itseään kasaa. Tärinä oli
palannut, mutta se ei todellakaan johtunut kylmyydestä.
- Abortin jälkeen ajattelin, että nyt minä voin jatkaa
elämääni, keskityn vain kouluun ja unohdan sinut lopullisesti. Sitten tulitkin
käymään ja sen suudelman jälkeen minä tajusin, että minä haluan sinua edelleen.
Enkä oikeastaan koskaan lakannut haluamasta. Silloinkin kun vihasin sinua yli
kaiken, näin lähes joka yö sinusta unta.
Aada punastui, ehkä tuota ei olisi tarvinnut sanoa. No,
ainakaan Miska ei tiennyt millaisia ne
unet olivat olleet.
- Minä en tiedä vieläkään millainen sinä olet, mutta minä
haluaisin oppia tuntemaan sen todellisen Miskan. Koska minä tiedän jo nyt,
etten pysty unohtamaan tai siirtymään eteenpäin. Älä nyt pelästy, en minä tässä
tunnusta mitään, mutta kerron silti. Minä luulin, että rakastin Anselmia.
Olihan se pitkässä suhteessa luonnollista olettaa niin. Mutta nyt minulla on
vertailupohjaa. Tunne Anselmin kanssa oli kuin kynttilänliekki. Kyllähän sillä
huoneen valaisee ja varmasti se saattaa joillekin riittää, mutta sinun kanssasi
oli kuin… kuin supernovaräjähdys. Niin voimakasta ja sokaisevaa ja kaiken
valtaavaa. Ja minua pelottaa suunnattomasti, että jollain toisella ihmisellä on
minuun sellainen valta. Sinä voit rikkoa minut muutamalla sanalla. Ja toisaalta
tehdä onnellisemmaksi kuin kukaan muu.
Ärtyneenä Aada pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
- Voi hemmetti, hän kirosi ja pyyhki toisenkin silmäkulman
kuivaksi.
Hän ei muistanut oliko jotain jäänyt sanomatta. Oliko hän
ollut tarpeeksi vakuuttava. Huoneessa oli kovin hiljaista. Ja sitten ne
sanovat, että puhuminen auttaa, Aada mietti sydän kylmänä. Ehkä se ei aina
auttanutkaan.
- Joko sä sait sanottua kaiken? Miska kysyi hetken kuluttua.
- En minä tiedä, en muista puoliakaan siitä mitä puhuin, Aada
niiskaisi.
- Se oli hyvin puhuttu.
- Ai oli vai? Aada kysyi ja vilkaisi olkansa yli.
Miska oli hiljaa noussut seisomaan ja kävellyt lähemmäksi.
Heidän välissään oli olohuoneen matto, eikä Aada pystynyt kääntymään takaisin
ikkunaa päin.
- Oli.
Aada hymyili varovasti. Toiveikkaasti.
- Anteeksi, mun ei olis pitänyt eilen painostaa sua niin
lujaa. Mutta mä olin niin turhautunut, eikä mulla kyllä ollut aavistustakaan
mitä kaikkee sä oot kokenut.
- Mistäpä sinä olisit voinut tietää, Aada hymähti. – Eikä se
haitannut. Ehkä ilman sitä, minä en olisi koskaan miettinyt näitä asioita.
- Meillä on aina puhuttu, äiti on meidät oikein opettanut
siihen. Ja kai mä oletin, että kun sä olet tyttö, niin sulta se sujuu ihan
luonnostaan.
- Ei suju, mutta ehkä sinä voit opettaa minua, Aada ehdotti
varovasti.
Ainakaan Miska ei ollut heittänyt häntä ulos, katsoi vain
tarkkaavaisesti ja juuri sillä hetkellä astui askeleen lähemmäksi Aadaa. Hän
tiesi edelleen seisovansa hyvin heikoilla jäillä, mutta Aada alkoi ihan vähän
uskoa siihen, että ehkä hän ei kastuisikaan.
- Mun mielestä sun olis pitänyt puhua jollekin aikuiselle
siitä valmentajasta.
- Niin kai. Mutta kun mitään selvää ei tapahtunut, ja tuntui
niin tyhmältä alkaa puhua jostain, mikä olisi ollut niin helposti kiistettävissä
miehen puolelta. Hän oli valmentajani, totta kai hän sai katsoa minua pitkään
kentällä, aivan kuten saattoi näyttää kuinka mailaa pidetään, missä asennossa
lantioni kuuluu olla ja kuinka keskivartalon kuuluu olla koko ajan tiukkana.
Ihan vahingossa siinä saattaa hipaista rintaa tai peppua.
- Vittu mikä paskainen, Miska ärähti.
Aada ei tiennyt mitä sanoa ja pian Miskan nyrkkiin
puristetut kädet aukesivat ja ilme pehmeni. Aada uskaltautui astua lähemmäksi.
- Ja kyllä muakin pelottaa, Miska tunnusti seuraavaksi. – Mitä
jos tästä ei tulekaan mitään.
- Mutta mitä jos tuleekin? Aada kysyi epätoivoisesti.
- Ihan rehellisesti sanottuna mua pelottaa sekin vaihtoehto.
Aada ymmärsi Miskaa, he olivat todella isojen asioiden äärellä,
kävi miten tahansa, joten Aada vain nyökkäsi. Miska otti yhden varovaisen
askeleen häntä kohti.
- Ehdin minä miettiä sitäkin, että jos tämä olisi niin oikein,
eikö tämän pitäisi olla helppoa? Aada kysyi.
Tuntui parhaalta nostaa kaikki epävarmuus pöydälle nyt, eikä
miettiä niitä joskus aamuyön tunteina, kun hirviöt olivat isoimmillaan.
- Me ollaan tehty tästä vaikeeta. Muistatko sen ensimmäisen
illan, kun juotiin teetä teidän keittiössä?
- Tietysti muistan.
- Mitä jos mä olisin silloin kertonut siitä vedosta? Sillä
olisi jo säästytty paljolta.
- Miksi et kertonut? Aada kysyi.
Tätäkin hän oli ehtinyt miettiä. Tuskin hän olisi
raivostunut, jos Miska olisi kertonut siitä heti alussa. Ja ainakin he olisivat
edenneet hitaammin, eikä hän olisi tullut raskaaksi ja… Mutta nyt he olivat
tässä, kaikkien vaikeuksien jälkeenkin, joten jossittelua ei kannattanut
jatkaa.
- Kun mä pääsin ensimmäistä kertaa sun kanssa kasvokkain, hyvä
että muistin oman nimeni. Ihan oikeasti mä en muistanut koko juttua, enkä mä
tehnyt mitään sen takia. Uskothan sä mua?
- Uskon, kyllä minä uskon.
Miskan helpottunut ilme lämmitti Aadaa ja hän otti askeleen
eteenpäin.
- Miksi sinä muuten hävisit sen puhelimesi?
- Sä tiesit siitä? Miska kysyi ihmeissään ja katsoi nolona
lattiaan. – Mä hävisin, koska mä en halunnut, että se yksi munapää saa tietää
susta mitään. Sä olit jo silloin kirkkaasti yhtä kännykkää tärkeempi.
Aadan hymy sai Miskan tulemaan jälleen lähemmäksi. Enää puolikas
askel erotti heidän varpaansa toisistaan.
- Entäs nyt?
Miska oli miettivinään hartaasti.
- Jossain kylmän kaljan ja Rangersin kotiottelun välissä.
Aada purskahti nauruun ja Miska kuroi kuin varkain puuttuvan
välimatkan umpeen.
- Minä kyllä tarkoitin, että miten tästä jatkamme.
- Ai, Miska naurahti nolona.
Hän hipaisi Aadan ranteita ja liu’utti kätensä käsivarsia
pitkin ylös olkapäille.
- Pitäiskö meidän aloittaa ihan alusta, käydä vaikka leffassa
tai jotain sellaista?
- Sinä siis haluat sitä? Ja annat minulle anteeksi? Aadan oli
pakko kuulla suora vastaus.
- Minä haluan tätä enemmän kuin mitään. Annan anteeksi, jos
sinä annat minulle anteeksi.
- Kyllä, Aada henkäisi heti.
Häntä olisi itkettänyt ja naurattanut yhtä aikaa. Olo oli
yhtäkkiä niin kevyt, että hän olisi voinut lähteä lentoon niiltä jalansijoilta.
- Vaikka uusi alku kuulostaisi kuinka houkuttelevalta, niin ei
meillä sitä ylellisyyttä ole, että päästäisiin aloittamaan ihan puhtaalta
pöydältä, niin paljon kaikkea on tapahtunut. Mutta sovitaanko, että puhutaan ja
kuunnellaan, eikä olla niin ylpeitä ja itsepäisiä?
Aada pystyi enää nyökkäämään. Miskan katse hehkui niin että
Aada pelkäsi heidän välisensä ilman syttyvän palamaan, hän ainakin oli jo
tulessa. Ja miksi heidän välissään ylipäätään enää oli ilmaa?
Miska nosti Aadan hiukset rinnalta selän taa ja pehmeästi
siirsi vielä viimeiset suortuvat korvan taakse. Samoin pehmein sormin hipaisi
ohimoita ja seurasi leuan linjaa.
- Mutta nyt me ollaan tälle illalle puhuttu tarpeeksi.
Aada nielaisi hätäisesti, ja Miska huomasi pelon välähdyksen
tämän katseessa.
- Älä pelkää, sitä ei ole luvassa ennen kuin me on ehkäisy
mietitty oikeasti kunnolla kuntoon. Vaikka täytyy tunnustaa, että mä pidän
siitä kuinka sun ajatukset liikkuvat.
Leikkisä virnistys käväisi Miskan kasvoilla, ennen kuin hän
totisena nojautui vielä lähemmäksi.
- Mutta mä ajattelin jotain paljon viattomampaa, Miska
rauhoitteli Aadaa ja hipaisi varovasti huulillaan Aadan suuta.
Aada rentoutui, löysi käsiensä alle Miskan ja sitten kaikki
olikin pelkkää suloista pehmeyttä pitkän aikaa.
- Onko sulla nälkä? Miska kysyi huvittuneena, kun viimein
malttoi irrottautua Aadasta.
- Minä olen viimeksi syönyt aamupalan, Aada vastasi nolona,
kun hänen vatsansa jälleen mourusi.
- Nyt lähdetään syömään ennen kuin sä pyörryt.
- Pyörtymien ei välttämättä johdu nälästä, Aada hymyili. – Se
olet sinä, joka minulta vie jalat alta.
Miskan virnistys oli leveä ja se hyytyi vasta lähtiessä ovella,
kun Aada ilmoitti haluavansa sushia.
- En suostu. Mä haluan kunnon ruokaa.
- Sushi on kunnon ruokaa.
- Ei siitä lähde nälkä. Mä haluan syödä, enkä närppiä jotain
kökkäreitä, Miska valitti, kun he lähtivät laskeutumaan portaita alas.
- Kävisikö se uusi persialainen ravintola siinä poliisitalon vieressä?
- Normaalia
ruokaa!
- No ajetaan
Ikeaan lihapullille, Aada tuhahti.
- Joo, sehän ei
ole edes kaukana.
- Se oli vitsi.
- Lihapullista
ei vitsailla, Miska sanoi totisena.
Aada nauroi tämän sydämistyneelle ilmeelle.
- Mäkkäriin? Miska ehdotti toiveikkaana.
- Niin nälkä minulla ei ole.
Kerrosten välillä heitettiin ilmaan erilaisia ravintoloita
ja viimein Miska pysähtyi aulan lattialle ja seisautti Aadan ensimmäiselle portaalle.
- Pitsa on mun viimeinen tarjous.
- Hyväksyn, jos menemme Corleon’siin.
- Sovittu, Miska huokaisi helpottuneena ja suukotti Aadaa
nopeasti.
Jäi sitten vain katsomaan häntä hitaasti, tutkivasti. Vaikka
Aada arveli voivansa katsoa Miskan kasvoja iäisyyden koskaan kyllästymättä,
samanaikainen tarkasteltavana olo hermostutti häntä.
- Mitä? hän lopulta kysyi.
- Sitä vaan, että sä ihan oikeasti olet siinä.
- Niin olen, ja sinä olet siinä.
- Että me melkein saatiin pilattua tämä, Miska puisteli
päätään.
Aada nosti kätensä Miskan poskelle. Ajatus oli
kauhistuttanut häntäkin.
- Mutta mutsi taisi olla sittenkin oikeassa.
- Kuinka niin? Aada ihmetteli.
- Sen mielestä jos me kuulutaan yhteen, me kyllä löydetään
keino.
- Oletko sinä kertonut minusta äidillesi?
- Oli vähän pakko.
- Mikä pakko?
Miska otti Aadan käden omaansa, suukotti vielä kämmenselkää
ennen kuin lähti kohti ulko-ovea.
- Pitkä juttu, kerron sitten joskus.
- Tajuatko kuinka paljon meillä on puhuttavaa?
- Tajuan, mutta onneksi meillä on aikaa, Miska totesi ja
aukaisi oven.
Vaikka ulkona oli niin mustaa kuin vain lumettomana
joulukuun iltana saattoi olla, Aadan mieli oli valoisampi kuin aikoihin. Sama
kirkkaus tuntui valaisevan myös tulevaisuuden. Hän ei olisi yksin. Aada
opettelisi kunnolla tuntemaan Miskan, ja ennen kaikkea itsensä. Hän oli koko
ikänsä luullut olevansa vahva, kun pärjäsi aina yksin, eikä kaivannut muita.
Mutta nyt hän ymmärsi, että hänen vahvuutensa oli ollut pelkkää illuusiota. Hän
oli ollut kuin haarniska, ulkoa kova ja sisältä pelkkää tyhjää. Se, että
uskalsi avata sisimpänsä täysin toiselle ihmiselle, uskalsi tarvita toista
ihmistä, ei tehnytkään heikoksi vaan uskomattoman vahvaksi ja rohkeaksi.
Aada puristi Miskan kättä vielä tiukemmin. Kyllä, heidän
tarinansa alku olisi voinut olla helpompi, mutta liian helpolla saatuja asioita
osasi harvoin arvostaa tarpeeksi. Ja tärkeintähän oli tämä hetki ja tulevaisuus
ja yhdessä he tekisivät siitä juuri sellaisen kuin haluaisivat.
Loppusanat
Loppusanat
Aww niin sydäntä lämmittävä loppu <3 (Ehdin jo pelätä kaikenlaista, mm. jomman kumman itsemurhaa D: ) Tää tarina oli kokonaisuudessaan upea ja yllättävä, hienosti kirjotettu. Ja arvostan yli kaiken sitä kuinka saat hahmot niin todellisen tuntuisiks ja näytät asioiden syvällisemmätkin puolet! Ihana sinä :3
VastaaPoistaKiitos paljon :) Ihana kuulla, että tykkäsit, ja kiva oli myös lukea vähän tarkempaa analyysia miksi pidit tästä.
PoistaYyyyääääääääääääähhhh itken ku tää vaan oli niin hyväparempiPARAS
VastaaPoistaPahoittelut, että kommenttiin vastaaminen kesti, mutta tämä oli eksynyt roskapostin sekaan. Ja kiitos paljon, vaikka ei ollut tarkoitus ketään itkettää. :)
Poista