lauantai 1. marraskuuta 2014

Veto(voimaa), osa 17



Aamu oli musta. Aada tuijotti tiiviisti ikkunasta ulos, mutta ei nähnyt tuttua takapihaa tai merta, vain perheensä kuvajaisen heijastuvan lasista. Äiti luki lehteä ja isä oli syventynyt joihinkin papereihin. Tällä oli kuulemma joku tärkeä juttu menossa, mutta niin oli ollut Aadan muistin mukaan aina.

Aada oli pahasti uupunut. Hän oli valvonut lähes koko yön ja tuntui, että kaikki energia meni pelkästään silmien auki pitämiseen. Ehkä hän kohta lähtisi takaisin sänkyyn. Juuri nyt tuntui, että millään ei ollut mitään väliä.
- Aada? äidin ihmettelevä ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.
- Mitä? Aada ärähti epätyypilliseen tapaansa.
Reija hieman jopa hätkähti ja jäi katsomaan tytärtään ihmeissään. Aada antoi katseensa laskeutua pöydän pintaan.
- Mitä nyt? Minä olen pannut merkille, että olet viime aikoina käyttäytynyt hieman oudosti. Ei kai sinulla nyt ole alkamassa murrosikä? äiti naurahti.
Aada puristi kätensä pöydän alla nyrkkiin. Keskity sinä vain siihen lehteesi ja jätä minut rauhaan, hän ajatteli.
- Oletko sinä Henrik huomannut Aadan käytöksessä mitään omituista? Reija käänsi huomionsa Aadan isään, kun tytär pysyi vaiti.
- En, kuinka niin?
Kysymys olisi pikemminkin kuulunut, että oletko huomannut koko Aadaa, Aada mietti myrkyllisesti.
- Minusta hän on ollut jotenkin poissaoleva. Onko sinulla ongelmia koulussa tai tenniksessä?
- Ei ole, Aada mutisi ärtyneenä.
- Poikahuolia?
- Ei minua mikään vaivaa, hän huokaisi kyllästyneenä.
Ainakaan mikään sellainen mistä hän kertoisi vanhemmilleen.
- Alkava koeviikko vain saa keskittyneeksi, isä tuumasi.
Se koeviikko alkoi jo kolme viikkoa sitten, Aada tuhahti mielessään ja oli jo nousemassa pois paikoiltaan, kun isän sanat saivat hänet jäämään paikalleen.
- Turhaan sinä murehdit. Aada on niin minuun tullut, että ei häntä mitkään pikku ongelmat voi edes häiritä.
Aada kääntyi katsomaan isäänsä, joka oli jo palannut takaisin papereittensa pariin.
- Olet varmasti oikeassa, äiti virkkoi ja käänsi sitten lehden sivua.
 Se, että isä oli niin oikeassa sanomansa suhteen, kylmäsi Aadaa. Joskus hän olisi ollut vain ylpeä, että isä näki hänet niin itsensä kaltaisena, mutta nyt se pelotti häntä.

Isä joi aamukahvin loppuun, napautti paperit tiukkaan nippuun ja nousi pöydästä. Pian eteisestä kuului hajamielinen ”hei”. Äiti taittoi lehden ja pyysi Aadaa siivoamaan pöydän. Äskeinen keskustelu näytti jo häipyneen tämän mielestä, kun hän kiiruhti eteiseen. Aada nousi, kantoi ruokatarvikkeet jääkaappiin ja siivosi astiat pesukoneeseen. Äiti oli eteisessä vielä punaamassa huuliaan, kun Aada kulki hänen ohitseen.
- Hei, hei, hauskaa päivää, äidin ääni kuului, kun Aada nousi portaita.
- Heippa, Aada mutisi.
Huoneeseen päästyään hän riisui farkkunsa ja pujahti takaisin pehmeään sänkyyn. Silmät kiinni hän odotti unta, mutta sitä ei kuulunut. Hän ei pystynyt rauhoittumaan, koska ajatukset laukkasivat liian kovaa vauhtia, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin Aada ei yrittänyt mitenkään kahlita niitä.

Hän ei muistanut juurikaan siitä kuinka oli eilen illalla selvinnyt kotiin, mutta Miskan jokaisen sanan hän osasi ulkoa. Poika oli halunnut vain, että hän puhuisi. Jokaiselle normaalille ihmiselle tuo olisi ollut helppoa, mutta Aada ei ollut ikinä oppinut puhumaan. Siis puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, Aada korjasi mielessään. Keneltäpä hän olisi sen voinut oppia? Isä ei ikinä puhunut mistään muusta kuin asiasta, ja äiti harvoin ehti, eikä silloinkaan kunnolla kuunnellut. Ennen Hannaa hänellä oli ollut uusi hoitaja pahimmillaan muutaman kuukauden välein. Hanna olikin ainut, joka oli aidosti kiinnostunut puhumaan hänen kanssaan ja kuuntelemaan häntä. Niin ja tietysti Miska, mutta hänen kanssaan Aada ei enää osannutkaan. Vuosien hiljaisuus ja muurin rakentaminen olivat tehneet hänet mykäksi. Aada kääntyi selälleen ja tajusi, etteivät he Anselmin kanssa olleet ikinä puhuneet mistään vakavasta. He olivat vaihtaneet kuulumiset mitä tuli peliin ja kouluun ja sanoneet milloin ikävöivänsä ja toisinaan rakastavansa. Lähinnä syvällisintä keskustelua oli ollut se kerta, kun he olivat suunnitelleet ja haaveilleet ajasta, jolloin Anselmi pelaisi Boston Bruinsissa ja Aada opiskelisi Harvardissa. Tai Anselmi Los Angeles Kingsissä ja hän Stanfordissa. Siitäkin tuntui olevan jo miljoona vuotta.

Ei hän ollut missään tapauksessa hylkäämässä haaveitaan lääketieteen opinnoista tai lääkärin ammatista, mutta hän halusi elämäänsä muutakin. Aada ei halunnut 30 vuoden kuluttua istua aamiaispöydässä nenä kiinni työpapereissa, ilman, että hän mitenkään huomaisi mahdollista perhettään. Isää ei ollut hidastanut edes keuhkoveritulppa kuusi vuotta sitten, ja Aada tiesi, että työnteon tämä lopettaisi vasta haudassa. Äitikin oli omistautunut työlleen, mutta ei isän tavoin. Reijalla riitti paloa myös kulttuurin harrastamiseen, jonka pariin tämä toisinaan sai houkuteltua Henrikinkin.

Olivatko äiti ja isä rakastuneita? Tai olivatko he joskus olleet? Jotenkin Aadan silmiin heidän suhteensa näytti enemmän molempia osapuolia tyydyttävältä sopimukselta kuin romanttiselta rakkaustarinalta. Äiti oli ollut 25-vuotias ja isä 27, kun he olivat menneet naimisiin ja kolme vuotta myöhemmin Aada oli syntynyt. Hän ei ollut koskaan kysynyt miksi he eivät olleet hankkineet tai saaneet enempää lapsia. Eikä Aadalla ollut aavistustakaan kuinka he olivat tavanneet. Joitain hajanaisia tarinoita hän oli kuullut vanhempiensa nuoruudesta, mutta niitäkään ei oltu kerrottu hänelle suoraan. Hän ei osannut kuvitella isää palavasti ihastuneena tai äitiä haaveilemassa isän näkemisestä.

Jossain vaiheessa kesken pohdintojensa Aada oli nukahtanut. Uni oli syvää ja velka tuli maksettua. Hän heräsi hitaasti ja mietti kauanko oli nukkunut. Haukotellen hän hamusi puhelimen käteensä ja tarkisti ajan, kello tuli puoli kahteen. Aada nousi istumaan, tuijotti sukkien peittämiä varpaitaan ja järjesteli ajatuksiaan. Hän oli ajatellut äitiä ja isää ennen nukahtamistaan, mutta heitä hän ei halunnut enää miettiä. Huoneen seinät alkoivat tuntua olevan kovin lähellä ja hengitysilma muuttui jotenkin tunkkaiseksi. Aada nykäisi housut jalkaansa ja rymisteli portaat alas. Takki päälle, kengät jalkaan ja ulos kylmyyteen. Oli olemassa vain yksi paikka, jossa hän pystyisi rauhoittumaan ja sinne hän nyt suuntasi.

Maantie vaihtui poluksi, asuinalueen äänet hiljaisuuteen ja pian edessä häämötti meri ja kivet. Aada loikkasi ensimmäiselle kivelle ja alkoi etsiä seuraavaa jalansijaa kohti Jylhäniemen kärkeä. Aada sai olla tarkkaavaisena, koska lohkareet olivat märkiä ja niljakkaita, mutta hän halusi niin kauas kuin pääsi. Ohimoon nousi hikipisarat ja Aada hengästyi, kun hän ponnisteli kohti niemen kärkeä. Viimein hän seisoi viimeisellä kivellä ennen vettä. Aada hengitti syvään, nautti meren tuoksusta ja hetkellisestä vapauden tunteesta.

Hän halusi muuttua. Mistään hän ei ollut niin varma. Aada halusi elämäänsä muutakin kuin opiskelua, eikä hän halunnut seurata isänsä jalanjälkiä, jossa ura meni kaiken edelle. Elämään, jossa ainut tunne oli kunnianhimo.

Ehkä Miska oli se, joka muutoksen sysäsi alkuun, mutta kaikki kumpusi kuitenkin Aadasta. Hän ei tuntenut tuulta, veden suolaisia pärskeitä tai kylmyyttä. Aada tuijotti mitään näkemättä eteensä, mietti vastauksia Miskan kysymyksiin, muisteli asioita, joita ei halunnut muistaa ja joiden luuli jo tulleen haudatuksi ja alkoi ymmärtää omaa käytöstään, epävarmuuksiaan ja pelkojaan.

Hämärä oli jo laskeutunut, kun Aada sai sisäisen matkansa päätökseen. Hän kääntyi ympäri ja lähti täristen kohti rantaa. Hänen täytyisi puhua Miskalle nyt heti. Varovasti hän taiteili rantaan, mutta sitten käveleminen oli liian hidasta, joten Aada alkoi hölkätä. Yritti erottaa polun yhä tihentyvän hämärän keskellä. Päästyään isolle tielle katuvalojen alle, hän vaihtoi kunnon juoksuksi. Tuntui, että jos hän ei näkisi Miskaa tällä sekunnilla, kaikki olisi lopullisesti ohi.

Pihassa ei näkynyt vielä äidin tai isän autoa. Aada ryntäsi eteiseen, kopeloi bussikortin toisen takin taskusta ja oli heti takaisin ovesta ulkona. Vieläkään hän ei malttanut kävellä vaan hölkkäsi bussipysäkille. Pettyneenä Aada totesi joutuvansa odottamaan seuraavaa linjaa kokonaiset kymmenen minuuttia. Kiire, kiire, kiire, toistui hänen mielessään. Kohmeisin sormin hän kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi selvittää kuinka pääsisi Miskan luo. Aada muisti kaupunginosan, mutta Miskan osoitteesta tai kadun nimistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hetken hän ehti jo panikoida, mutta muisti sitten Miskan naapurissa olevan Valintatalon. Aada googletti kaupungin Valintatalot, löysi sen oikean ja tiesi nyt suunnilleen minne oli matkalla.

Bussi tuli, ja helpottuneena Aada nousi kyytiin. Kun ajatukset eivät uineet enää valtameren syvyisissä vesissä, hän alkoi kiinnittää huomiota myös muihin tuntemuksiin. Hänellä oli kylmä, jano ja nälkä, mutta kaikkien niiden edelle meni Miskan näkeminen. Aadan jalka naputti lisää vauhtia bussin kulkuun, ja jokaiset punaiset valot tuntuivat rangaistukselta. Keskustassa Aada vaihtoi bussia ja matka sieltä Heisiösuolle oli nälkävuotta pitempi.

Viimein Aada näki etuikkunasta kaupan tutut kyltit ja painoi pysäyttämisnappia. Pysäkin sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta kun hän vain saisi pidettyä kaupan näkyvissä, hänellä ei olisi hätää. Linja-auto alkoi jarruttaa ja Aada oli välittömästi ovella. Malttamattomana hän syöksähti ulos autosta ja jäi tähyilemään ympärilleen. Aada kaivoi muististaan kaikki ne torjutut muistot Miskan luona käynnistä ja suunnisti niiden avulla oikeaan suuntaan.

Aada saattoi hieman rentoutua, kun näki tutun auton parkkipaikalla. Tärisevin käsin hän kaivoi puhelimensa esiin ja valitsi Miskan numeron. Tuuttauksia kuunnellessaan Aada alkoi ensimmäistä kertaa epäröidä, ehkä hänen olisi pitänyt hieman harkita tätä. Mutta pohdinta jäi kesken, kun Miska vastasi.
- Hei, vieläkö sinä suostut kuuntelemaan, jos minä puhun? Aada töksäytti suoraan.
- Aada, Miska totesi väsyneenä.
- Ole kiltti.
- No, kai mä voin.
- Hyvä, minä olen täällä pihassa, voitko tulla päästämään minut sisään? Olethan sinä kotona? Autosi on ainakin tuossa, Aada huomasi papattavansa hermostuneena ihan liikaa.
- Olet missä? Miska kysyi terävästi.
- Tässä pihassa. Minä en vain muista oikeaa rappua.
- Ei helvetti. Älä liiku mihinkään, ääni oli hätäinen.
Aada kurtisti kulmiaan ja jäi kuuntelemaan askelten ääniä linjan toisessa päässä.
- Miska? hän kysyi varovasti, mutta mitään ei kuulunut.
Pian B-rapun ovi avautui ja Miska seisahtui ympärilleen vilkuillen. Aadan teki mieli sekä rynnätä pojan luo että hiljaa perääntyä paikalta. Hermostuneena hän kuitenkin lähti kohti Miskaa. Kyllä se tästä, hän hoki itselleen. Miska huomasi hänet ja jäi odottamaan oven suuhun.
- Millä sä tulit? Miska kysyi, kun Aada pääsi lähemmäksi.
- Bussilla.
Aada vastasi hiljaisena, pelästyen kireyttä Miskan äänessä ja olemuksessa.
- Voi hitto, mä olin saada sydärin. Etkö sä seuraa uutisia? Viime viikolla tässä pihassa hakattiin kuoliaaksi joku mies, eikä tämä seutu muutenkaan ole järin turvallista iltaisin. Olisit soittanut niin olisi tavattu jossain.
- Anteeksi. Minä en ajatellut, minun piti vain nähdä sinut mahdollisimman pian.
Miska pudisteli epäuskoisena päätään ja totesi viimein:
- No, tässä mä olen.
- Voimmeko mennä sisälle? Aada kysyi, kylmyys sai hänen äänensä tärisemään.
Miska ei vastannut mitään, aukaisi vain oven ja nyökkäsi. Helpottuneena Aada käveli sisään. Porraskäytävä ei ollut lämmin, mutta helpotus se oli ulkoilmaan verrattuna. Vaitonaisena he nousivat kolmanteen kerrokseen.

- Täällä on sitten pieni kaaos, Miska mutisi ovea aukaistessaan.
- Ei se mitään.
Aada riisui kenkänsä, mutta jätti toppatakin päälleen ja seurasi Miskaa olohuoneeseen. Kaaos oli jokseenkin oikea termi kuvaamaan huoneen tilaa. Sohvapöytä oli täynnä tyhjiä lautasia ja tölkkejä, pöydän alla lojui pari pitsalaatikkoa ja sohvan vierusta oli täynnä laseja, vaatemyttyjä lojui sohvalla, nojatuolissa ja lattialla. Aadan katse nauliutui seinän vierustan lasinsiruihin.
- Joo, varo niitä sirpaleita, Miska rykäisi nolostuneena.
Aada oli liian hermostunut istuakseen, mutta Miska tulkitsi sen toisin:
- Tämänkin takia oltais voitu tavata jossain muualla. Jos tämä juttu nyt edes on niin pakollista.
- Ei tämä minua häiritse. Minua vain jännittää niin kovasti, Aada tunnusti.
Miska ei sanonut mitään, kohotti vain odottavasti kulmiaan ja istui.

Aada hieroi käsiään yhteen, mietti mistä aloittaisi. Jylhäniemessä löytynyt rohkeus alkoi valua pois hänestä, joten Aada tiesi, että hänen täytyisi aloittaa heti.
- Minä pyydän, ettet keskeytä tai kysele nyt mitään. Kuuntele vain.
- Okei.
Aada työnsi kädet taskuihinsa, istuminen alkoi vaikuttaa hyvältä idealta. Varovasti hän istui nojatuolin reunalle ja piti katseensa lattiassa. Miska oli kulmasohvalla hänen oikealle puolelleen. Kurottamalla hän ylettyisi koskettamaan poikaa, mutta nyt etäisyys oli sopivan turvallinen. Mikään muu ei ollutkaan turvallista. Nyt hänen ihan oikeasti pitäisi aukaista suunsa ja paljastaa itsensä täysin toiselle ihmiselle. Älä ajattele, vaan puhu, Aada komensi itseään pulssin lähestyessä huippulukemia.
- Minä en halua olla kuten isäni, Aada alkoi hakea sanoja. – Sen minä tajusin tänä aamuna, kun isä sanoi minun olevan hänen kaltaisensa. Se antoi sysäyksen, että aloin miettiä itseäni, perhettäni ja sitä mitä sinä eilen sanoit. Ja perheestäni minun on varmaan paras aloittaa.
Aada veti henkeä. Miska pysyi edelleen hiljaa, kuten hän oli pyytänytkin.
- Ura on hyvin tärkeä vanhemmilleni, mutta isälle se on kaikki kaikessa. Välilä minusta tuntuu, että hän ei edes muista minun olemassaoloani. Seisoin tänään Jylhäniemen päässä ja mietin tätä kaikkea, enkä muista, että isä olisi ikinä halannut minua. Joissain vauvakuvissa olen isän sylissä, mutta niihin vuosiin se läheisyys on jäänyt. Meillä ei ole mitään isä-tytär-juttuja, vaikka en minä tiedä onko muillakaan, mutta me emme tee ikinä mitään yhdessä. Ja ne muutamat kerrat, kun hän on kehunut minua, ne sanat on sanottu jollekin kaukaiselle sukulaiselle tai kollegalle joissain juhlissa. Ei ikinä suoraan minulle. Äiti antaa myös työlleen paljon, mutta hän ehtii myös harrastaa kaikkea sellaista mitä yliopiston rehtorin odottaa saattaa. Oopperaa, teatteria, taidenäyttelyitä ja muuta. Heillä ei siis ole aikaa minulle, eikä meistä ole ikinä tullut läheisiä ja siksi minun on kovin vaikea puhua. En ole siihen koskaan oppinut.

Aada nosti kädet eteensä ja alkoi hieroa sormia toisiaan vasten. Silmäkulmastaan hän näki Miskan toisen jalan, joka pysyi liikkumattomana.
- Taisin joskus mainita siitä, että minulla oli aina hoitaja. Lapsuudessa he olivat enimmäkseen au paireja eri maista, jotta minä saisin mahdollisimman hyvän kielikorvan. Mutta he myös vaihtuivat kovin usein, enkä oppinut luottamaan kehenkään, kun ihmiset tulivat ja menivät. Hanna oli todellinen helmi ja hänen kanssaan minä sain jutella ja oli ihmeellistä, kun joku oikeasti kuunteli, eikä vilkuillut työpapereita samalla. Vanhempani kannustivat aina itsenäisyyteen ja kai kunnianhimo on minulla jo geeneissä. Tai ehkä se oli minun keinoni saada sitä hyväksyntää ja huomiota. Kun koulu alkoi, olin kovin ujo ja varautunut, joten en saanut ystäviä. Muutamia kavereita, mutta en mitään sen syvempää.

Hän vaikeni hetkeksi. Kokoamaan rohkeutta seuraavaan kipeään paljastukseen.
- Minulla alkoi murrosikä joskus kahdentoista vanhana ja sinä kesänä olin Ruotsissa tennisleirillä. Siellä oli yksi valmentaja, alansa ehdoton huippu ja hän otti minut silmätikukseen. Mitään vakavaa ei tapahtunut, mutta sitäkin enemmän pitkiä katseita, likaisia huomautuksia ja tungettelevia kosketuksia.
- Kai sä…
- Älä. Sinä lupasit olla hiljaa, enkä minä pysty jatkamaan, jos sinä alat kysellä, Aada sanoi tiukasti.
Jokainen sana oli työn takana, eikä hän oikeasti kestänyt yhtään häiriötä. Katse pysyi edelleen tiukasti matossa. Toppatakki alkoi tuntua liian ahtaalta, joten Aada aukaisi vetoketjun ja työnsi takin pois harteiltaan.
- Minä en ole ikinä kertonut tuosta kenellekään. Mitään ei siis tapahtunut ja jatkossa pidin vain huolen, että en mennyt leireille, joissa tuo valmentaja oli. Mutta murrosikä siis alkoi kunnolla ja äkisti minusta tuntui, että jokainen mies katsoi minua. Ehkä se oli totta, ehkä vain minun kuvitelmaani. En tiedä. Mutta jokaisen miehen katseessa näin sen saman, minkä siinä valmentajan katseessa, ja tunsin itseni kovin likaiseksi. Joten aloin vältellä katseita, rakensin ympärilleni entistä paksumman muurin. Samoihin aikoihin Hanna lähti ja olin todella yksin, mutta uppouduin kouluun ja tennikseen ja vakuuttelin itselleni, että se ei haitannut. Eikä se haitannutkaan. Silloin.

Hetkeksi Aada pysähtyi tasaamaan hengitystään. Hän kuuli äänensä värinän, tiesi puhuvansa välillä liian nopeasti ja toisinaan liian hiljaa, mutta ainakin hän sai puhutuksi.
- Anteeksi, minun pitää nyt puhua Anselmista, Aada sanoi ja vilkaisi ensimmäistä kertaa Miskaa.
Pojan leukalinja tiukkeni, mutta tämä ei sanonut mitään.
- Anselmi oli ehkä ensimmäinen poika, joka katsoi minua normaalisti. Tai ainakin ensimmäinen jonka minä huomasin ja jotenkin minä ajauduin siihen suhteeseen. Tai kyllä minä sitä halusin, mutta paljon siinä oli myös sitä, että tässä iässä pitäisi jo olla poikaystävä. Hän oli hauska, huomaavainen ja yhtä omistautunut kuin minä. Anselmin juttu oli jääkiekko, minulla jo koulu. Meillä oli mukavaa yhdessä ja minä olin rakastunut, tai ainakin luulin niin. Mutta sitten tulit sinä, Aada kuiskasi ja vilkaisi nopeasti Miskaan.
Tämä oli nojautunut jo vähän lähemmäksi. Pojan ilmettä hän ei jäänyt analysoimaan, vaan jatkoi sanoissaan kompastelua.

- Sinun kanssasi minä unohdin kaiken sen varovaisuuden, joka oli osa minua. Olin niin varma, että tässä oli alkamassa jotain suurta. Kaikki oli niin ihanaa ja ihmeellistä ja olin onnellisempi kuin koskaan aiemmin, kunnes tiistai-iltapäivänä koulun tyttöjen vessassa naamalleni paiskattiin, että olinkin ollut pelkkä voitettu veto. Sinä et voi ehkä käsittää kuinka lujaa se sattui ja kuinka vihainen minä olin, kun olin päässyt yli ensijärkytyksestä. Vihainen sinulle, mutta ennen kaikkea itselleni. Kuinka kaiken kokemani jälkeen olin saattanut uskoa, että joku voisi nähdä minussa muutakin kuin ulkokuoren. Tyhmä Aada, tietysti hän oli vain seksin perässä ja sinä idiootti lankesit niin helposti, minä sätin itseäni. Ja uskoin siihen. Siksi minä en suostunut kuuntelemaan sinun selityksiäsi.

Hän saattoi edelleen muistaa sen vihan ja katkeruuden, vaikkei enää tuntenut niitä. Hetken Aada joutui miettimään mistä jatkaisi.
- Minä siis vihasin sinua ja aika pian yritin vain unohtaa. Yritin olla kuin mitään ei olisi meidän välillä koskaan tapahtunutkaan, mutta sitten huomasin olevani raskaana. Sekin tuntui niin epäreilulta, kuin viimeiseltä rangaistukselta omasta tyhmyydestäni. Minua hävettää tunnustaa, mutta kerroin sinulle vain, että olisin saanut loukata sinua. Että olisit tajunnut pelisi seuraukset, hävennyt tai katunut. Kärsinyt kuten minä jouduin kärsimään. Olin ehtinyt mielessäni tehdä sinusta pelkän pelurin, mutta sitten sinä täysin yllättäen olitkin täydellinen tukija koko ajan. Minä en tainnut ikinä kiittää. Olisin varmasti jotenkin pärjännyt itsekin, mutta sinun kanssasi se ei ollut niin kamalaa, vaikka kamalaa olikin.
Aada hymähti, kun tajusi, ettei itsekään tajunnut mitä juuri sanoi. Mutta nyt olisi aika kertoa viimeiset selitykset ja sen jälkeen kaikki olisi Miskan käsissä. Aadaa kylmäsi, kun hän tajusi, että ehkä millään hänen sanomallaan ei olisikaan merkitystä ja hän olisi kertonut kaiken turhaan. Miska istui edelleen paikallaan, eikä hän tohtinut tarkistaa millaiselta Miska nyt näytti. Oliko hän pitkästynyt, ymmärtäväinen vai jotain muuta. Nopeasti hän nousi ylös ja käveli ikkunan viereen. Heijastuksessa näkyi Miska sumeana, mutta hän keskittyi vastapäisen talon jouluvaloihin.

- Sinä kysyit eilen, miksi minä halusin nukkua vieressäsi ja sitten vastasin siihen suudelmaan, mutta kuitenkin työnsin sinut aina pois. Vastaus on kovin yksinkertainen ja kai minä olisin sen voinut eilenkin sanoa, mutta olin jotenkin niin lukossa. Minä pelkään.
Hänen täytyi hetkeksi taas kerätä itseään kasaa. Tärinä oli palannut, mutta se ei todellakaan johtunut kylmyydestä.
- Abortin jälkeen ajattelin, että nyt minä voin jatkaa elämääni, keskityn vain kouluun ja unohdan sinut lopullisesti. Sitten tulitkin käymään ja sen suudelman jälkeen minä tajusin, että minä haluan sinua edelleen. Enkä oikeastaan koskaan lakannut haluamasta. Silloinkin kun vihasin sinua yli kaiken, näin lähes joka yö sinusta unta.
Aada punastui, ehkä tuota ei olisi tarvinnut sanoa. No, ainakaan Miska ei tiennyt millaisia ne unet olivat olleet.
- Minä en tiedä vieläkään millainen sinä olet, mutta minä haluaisin oppia tuntemaan sen todellisen Miskan. Koska minä tiedän jo nyt, etten pysty unohtamaan tai siirtymään eteenpäin. Älä nyt pelästy, en minä tässä tunnusta mitään, mutta kerron silti. Minä luulin, että rakastin Anselmia. Olihan se pitkässä suhteessa luonnollista olettaa niin. Mutta nyt minulla on vertailupohjaa. Tunne Anselmin kanssa oli kuin kynttilänliekki. Kyllähän sillä huoneen valaisee ja varmasti se saattaa joillekin riittää, mutta sinun kanssasi oli kuin… kuin supernovaräjähdys. Niin voimakasta ja sokaisevaa ja kaiken valtaavaa. Ja minua pelottaa suunnattomasti, että jollain toisella ihmisellä on minuun sellainen valta. Sinä voit rikkoa minut muutamalla sanalla. Ja toisaalta tehdä onnellisemmaksi kuin kukaan muu.
Ärtyneenä Aada pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
- Voi hemmetti, hän kirosi ja pyyhki toisenkin silmäkulman kuivaksi.
Hän ei muistanut oliko jotain jäänyt sanomatta. Oliko hän ollut tarpeeksi vakuuttava. Huoneessa oli kovin hiljaista. Ja sitten ne sanovat, että puhuminen auttaa, Aada mietti sydän kylmänä. Ehkä se ei aina auttanutkaan.

- Joko sä sait sanottua kaiken? Miska kysyi hetken kuluttua.
- En minä tiedä, en muista puoliakaan siitä mitä puhuin, Aada niiskaisi.
- Se oli hyvin puhuttu.
- Ai oli vai? Aada kysyi ja vilkaisi olkansa yli.
Miska oli hiljaa noussut seisomaan ja kävellyt lähemmäksi. Heidän välissään oli olohuoneen matto, eikä Aada pystynyt kääntymään takaisin ikkunaa päin.
- Oli.
Aada hymyili varovasti. Toiveikkaasti.
- Anteeksi, mun ei olis pitänyt eilen painostaa sua niin lujaa. Mutta mä olin niin turhautunut, eikä mulla kyllä ollut aavistustakaan mitä kaikkee sä oot kokenut.
- Mistäpä sinä olisit voinut tietää, Aada hymähti. – Eikä se haitannut. Ehkä ilman sitä, minä en olisi koskaan miettinyt näitä asioita.
- Meillä on aina puhuttu, äiti on meidät oikein opettanut siihen. Ja kai mä oletin, että kun sä olet tyttö, niin sulta se sujuu ihan luonnostaan.
- Ei suju, mutta ehkä sinä voit opettaa minua, Aada ehdotti varovasti.
Ainakaan Miska ei ollut heittänyt häntä ulos, katsoi vain tarkkaavaisesti ja juuri sillä hetkellä astui askeleen lähemmäksi Aadaa. Hän tiesi edelleen seisovansa hyvin heikoilla jäillä, mutta Aada alkoi ihan vähän uskoa siihen, että ehkä hän ei kastuisikaan.

- Mun mielestä sun olis pitänyt puhua jollekin aikuiselle siitä valmentajasta.
- Niin kai. Mutta kun mitään selvää ei tapahtunut, ja tuntui niin tyhmältä alkaa puhua jostain, mikä olisi ollut niin helposti kiistettävissä miehen puolelta. Hän oli valmentajani, totta kai hän sai katsoa minua pitkään kentällä, aivan kuten saattoi näyttää kuinka mailaa pidetään, missä asennossa lantioni kuuluu olla ja kuinka keskivartalon kuuluu olla koko ajan tiukkana. Ihan vahingossa siinä saattaa hipaista rintaa tai peppua.
- Vittu mikä paskainen, Miska ärähti.
Aada ei tiennyt mitä sanoa ja pian Miskan nyrkkiin puristetut kädet aukesivat ja ilme pehmeni. Aada uskaltautui astua lähemmäksi.

- Ja kyllä muakin pelottaa, Miska tunnusti seuraavaksi. – Mitä jos tästä ei tulekaan mitään.
- Mutta mitä jos tuleekin? Aada kysyi epätoivoisesti.
- Ihan rehellisesti sanottuna mua pelottaa sekin vaihtoehto.
Aada ymmärsi Miskaa, he olivat todella isojen asioiden äärellä, kävi miten tahansa, joten Aada vain nyökkäsi. Miska otti yhden varovaisen askeleen häntä kohti.

- Ehdin minä miettiä sitäkin, että jos tämä olisi niin oikein, eikö tämän pitäisi olla helppoa? Aada kysyi.
Tuntui parhaalta nostaa kaikki epävarmuus pöydälle nyt, eikä miettiä niitä joskus aamuyön tunteina, kun hirviöt olivat isoimmillaan.
- Me ollaan tehty tästä vaikeeta. Muistatko sen ensimmäisen illan, kun juotiin teetä teidän keittiössä?
- Tietysti muistan.
- Mitä jos mä olisin silloin kertonut siitä vedosta? Sillä olisi jo säästytty paljolta.
- Miksi et kertonut? Aada kysyi.
Tätäkin hän oli ehtinyt miettiä. Tuskin hän olisi raivostunut, jos Miska olisi kertonut siitä heti alussa. Ja ainakin he olisivat edenneet hitaammin, eikä hän olisi tullut raskaaksi ja… Mutta nyt he olivat tässä, kaikkien vaikeuksien jälkeenkin, joten jossittelua ei kannattanut jatkaa.
- Kun mä pääsin ensimmäistä kertaa sun kanssa kasvokkain, hyvä että muistin oman nimeni. Ihan oikeasti mä en muistanut koko juttua, enkä mä tehnyt mitään sen takia. Uskothan sä mua?
- Uskon, kyllä minä uskon.
 

Miskan helpottunut ilme lämmitti Aadaa ja hän otti askeleen eteenpäin.
- Miksi sinä muuten hävisit sen puhelimesi?
- Sä tiesit siitä? Miska kysyi ihmeissään ja katsoi nolona lattiaan. – Mä hävisin, koska mä en halunnut, että se yksi munapää saa tietää susta mitään. Sä olit jo silloin kirkkaasti yhtä kännykkää tärkeempi.
Aadan hymy sai Miskan tulemaan jälleen lähemmäksi. Enää puolikas askel erotti heidän varpaansa toisistaan.
- Entäs nyt?
Miska oli miettivinään hartaasti.
- Jossain kylmän kaljan ja Rangersin kotiottelun välissä.
Aada purskahti nauruun ja Miska kuroi kuin varkain puuttuvan välimatkan umpeen.
- Minä kyllä tarkoitin, että miten tästä jatkamme.
- Ai, Miska naurahti nolona.
Hän hipaisi Aadan ranteita ja liu’utti kätensä käsivarsia pitkin ylös olkapäille.
- Pitäiskö meidän aloittaa ihan alusta, käydä vaikka leffassa tai jotain sellaista?
- Sinä siis haluat sitä? Ja annat minulle anteeksi? Aadan oli pakko kuulla suora vastaus.
- Minä haluan tätä enemmän kuin mitään. Annan anteeksi, jos sinä annat minulle anteeksi.
- Kyllä, Aada henkäisi heti.
Häntä olisi itkettänyt ja naurattanut yhtä aikaa. Olo oli yhtäkkiä niin kevyt, että hän olisi voinut lähteä lentoon niiltä jalansijoilta.
- Vaikka uusi alku kuulostaisi kuinka houkuttelevalta, niin ei meillä sitä ylellisyyttä ole, että päästäisiin aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä, niin paljon kaikkea on tapahtunut. Mutta sovitaanko, että puhutaan ja kuunnellaan, eikä olla niin ylpeitä ja itsepäisiä?
Aada pystyi enää nyökkäämään. Miskan katse hehkui niin että Aada pelkäsi heidän välisensä ilman syttyvän palamaan, hän ainakin oli jo tulessa. Ja miksi heidän välissään ylipäätään enää oli ilmaa?

Miska nosti Aadan hiukset rinnalta selän taa ja pehmeästi siirsi vielä viimeiset suortuvat korvan taakse. Samoin pehmein sormin hipaisi ohimoita ja seurasi leuan linjaa.
- Mutta nyt me ollaan tälle illalle puhuttu tarpeeksi.
Aada nielaisi hätäisesti, ja Miska huomasi pelon välähdyksen tämän katseessa.
- Älä pelkää, sitä ei ole luvassa ennen kuin me on ehkäisy mietitty oikeasti kunnolla kuntoon. Vaikka täytyy tunnustaa, että mä pidän siitä kuinka sun ajatukset liikkuvat.
Leikkisä virnistys käväisi Miskan kasvoilla, ennen kuin hän totisena nojautui vielä lähemmäksi.
- Mutta mä ajattelin jotain paljon viattomampaa, Miska rauhoitteli Aadaa ja hipaisi varovasti huulillaan Aadan suuta.
Aada rentoutui, löysi käsiensä alle Miskan ja sitten kaikki olikin pelkkää suloista pehmeyttä pitkän aikaa.

- Onko sulla nälkä? Miska kysyi huvittuneena, kun viimein malttoi irrottautua Aadasta.
- Minä olen viimeksi syönyt aamupalan, Aada vastasi nolona, kun hänen vatsansa jälleen mourusi.
- Nyt lähdetään syömään ennen kuin sä pyörryt.
- Pyörtymien ei välttämättä johdu nälästä, Aada hymyili. – Se olet sinä, joka minulta vie jalat alta.
Miskan virnistys oli leveä ja se hyytyi vasta lähtiessä ovella, kun Aada ilmoitti haluavansa sushia.
- En suostu. Mä haluan kunnon ruokaa.
- Sushi on kunnon ruokaa.
- Ei siitä lähde nälkä. Mä haluan syödä, enkä närppiä jotain kökkäreitä, Miska valitti, kun he lähtivät laskeutumaan portaita alas.
- Kävisikö se uusi persialainen ravintola siinä poliisitalon vieressä?
- Normaalia ruokaa!
- No ajetaan Ikeaan lihapullille, Aada tuhahti.
- Joo, sehän ei ole edes kaukana.
- Se oli vitsi.
- Lihapullista ei vitsailla, Miska sanoi totisena.
Aada nauroi tämän sydämistyneelle ilmeelle.
- Mäkkäriin? Miska ehdotti toiveikkaana.
- Niin nälkä minulla ei ole.
Kerrosten välillä heitettiin ilmaan erilaisia ravintoloita ja viimein Miska pysähtyi aulan lattialle ja seisautti Aadan ensimmäiselle portaalle.
- Pitsa on mun viimeinen tarjous.
- Hyväksyn, jos menemme Corleon’siin.
- Sovittu, Miska huokaisi helpottuneena ja suukotti Aadaa nopeasti.
Jäi sitten vain katsomaan häntä hitaasti, tutkivasti. Vaikka Aada arveli voivansa katsoa Miskan kasvoja iäisyyden koskaan kyllästymättä, samanaikainen tarkasteltavana olo hermostutti häntä.
- Mitä? hän lopulta kysyi.
- Sitä vaan, että sä ihan oikeasti olet siinä.
- Niin olen, ja sinä olet siinä.
- Että me melkein saatiin pilattua tämä, Miska puisteli päätään.
Aada nosti kätensä Miskan poskelle. Ajatus oli kauhistuttanut häntäkin.
- Mutta mutsi taisi olla sittenkin oikeassa.
- Kuinka niin? Aada ihmetteli.
- Sen mielestä jos me kuulutaan yhteen, me kyllä löydetään keino.
- Oletko sinä kertonut minusta äidillesi?
- Oli vähän pakko.
- Mikä pakko?
Miska otti Aadan käden omaansa, suukotti vielä kämmenselkää ennen kuin lähti kohti ulko-ovea.
- Pitkä juttu, kerron sitten joskus.
- Tajuatko kuinka paljon meillä on puhuttavaa?
- Tajuan, mutta onneksi meillä on aikaa, Miska totesi ja aukaisi oven.

Vaikka ulkona oli niin mustaa kuin vain lumettomana joulukuun iltana saattoi olla, Aadan mieli oli valoisampi kuin aikoihin. Sama kirkkaus tuntui valaisevan myös tulevaisuuden. Hän ei olisi yksin. Aada opettelisi kunnolla tuntemaan Miskan, ja ennen kaikkea itsensä. Hän oli koko ikänsä luullut olevansa vahva, kun pärjäsi aina yksin, eikä kaivannut muita. Mutta nyt hän ymmärsi, että hänen vahvuutensa oli ollut pelkkää illuusiota. Hän oli ollut kuin haarniska, ulkoa kova ja sisältä pelkkää tyhjää. Se, että uskalsi avata sisimpänsä täysin toiselle ihmiselle, uskalsi tarvita toista ihmistä, ei tehnytkään heikoksi vaan uskomattoman vahvaksi ja rohkeaksi.

Aada puristi Miskan kättä vielä tiukemmin. Kyllä, heidän tarinansa alku olisi voinut olla helpompi, mutta liian helpolla saatuja asioita osasi harvoin arvostaa tarpeeksi. Ja tärkeintähän oli tämä hetki ja tulevaisuus ja yhdessä he tekisivät siitä juuri sellaisen kuin haluaisivat.

Loppusanat 

4 kommenttia:

  1. Aww niin sydäntä lämmittävä loppu <3 (Ehdin jo pelätä kaikenlaista, mm. jomman kumman itsemurhaa D: ) Tää tarina oli kokonaisuudessaan upea ja yllättävä, hienosti kirjotettu. Ja arvostan yli kaiken sitä kuinka saat hahmot niin todellisen tuntuisiks ja näytät asioiden syvällisemmätkin puolet! Ihana sinä :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Ihana kuulla, että tykkäsit, ja kiva oli myös lukea vähän tarkempaa analyysia miksi pidit tästä.

      Poista
  2. Yyyyääääääääääääähhhh itken ku tää vaan oli niin hyväparempiPARAS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut, että kommenttiin vastaaminen kesti, mutta tämä oli eksynyt roskapostin sekaan. Ja kiitos paljon, vaikka ei ollut tarkoitus ketään itkettää. :)

      Poista