Mummo katsoi häntä huolestuneena hellan vierestä.
- Sie annoit ylen eilenkin.
- Mie luulin, ettei kukkaan kuullut, Kerttu sanoi. - Oonkohan
mie syöny jottain sopimatonta? Ei kesäisin yleensä mittää mahatautia ole
liikkeessä, hän pohti puoliääneen.
- Millon siulla on viimeksi ollut kallenpäivät?
Mummon kysymys sai Kertun punastumaan. Näistä asioista
heillä ei puhuttu. Vain sen kerran, kun hän oli viime talvena herännyt
yösijaltaan ja jättänyt jälkeensä punaruskeita tahroja. Kerttu oli luullut
kuolevansa, mutta äiti oli vain huokaissut ja neuvonut kuinka asetella rätit paikoilleen ja
kuinka ne tulisi pestä, mutta siinä se.
- Tuossa… Kerttu jäi miettimään. Eikä muistanut.
- Ja sie oot ollu sen miehen kanssa, mummo kuiskasi.
Nyt Kerttu ei tiennyt mihin katsoa. Hän punastui entisestään.
Mistä mummo sen tiesi?
- Voi Kerttu, sie oot pieniin päin. Miekin oksensin joka
aamu monta viikkoa, kun äitiäsi ja muita ootin, mummo jatkoi vähän kovemmalla
äänellä.
Kerttu ei tiennyt mitä sanoa. Kauhun väristykset kulkivat
hänen lävitseen. Ilmari oli luvannut… Hän oli luullut… Ei, ei, hän ei voinut
odottaa lasta.
- Ei. Voi ei. Elä vuan kerro äidille.
- Kerro mitä? äidin terävä ääni kuului ovelta.
Kerttu ja mummo katsoivat syyllisinä ovelle. Selma oli aina
osannut liikkua hiljaa. Nainen tuli lähemmäksi ja toisti kysymyksen. Mummo
kääntyi takaisin hellan puoleen ja Kerttu jäi yksin. Hän ei voisi kertoa tätä
äidilleen, ei voisi tuottaa sellaista pettymystä. Mutta äiti tuli lähemmäksi,
ilme kireänä kuten aina. Otsan syvät rypyt, pistävän ruskeat silmät, jotka
tuntuivat näkevän kaiken, suu oli tiukka viiva ja ryhti työn painama.
Kerttu ei ollut ikinä pelännyt ketään niin kuin Selmaa. Eikä hän ollut
milloinkaan pelännyt äitiään niin paljon kuin nyt.
- Ala puhua, käsky oli tiukka, eikä jättänyt sijaa
vastaväitteille.
- Mie… Mie taian oottaa lasta, Kerttu piipitti.
Hän oli äitiään pitempi, mutta tunsi olonsa polvenkorkuiseksi.
Isku tuli täytenä yllätyksenä. Kerttu ei edes nähnyt äitinsä
kämmentä, kun se jo iskeytyi hänen poskelleen, niin että läimähdys kuului
varmasti ulos asti. Kerttu vinkaisi ja painoi kätensä kirvelevälle poskelle.
- Varotinko mie sinnuu siitä miehestä? Ja tietenkään sie et
kuunnellut minnuu, ethän sie ikinä. Luulet tietäväsi paremmin ja aena oot
haaveilemassa. Nyt ne on haaveet menneet, maha pystyssä mokomalle hampparille.
Koulu jää kesken, työt tekemättä ja mie saan yhden äpärän elätettäväkseni,
vaikka hädin tuskin riittää leipä omillekaan kakaroille.
Kerttu pystyi vain itkemään kuunnellessaan äitinsä
purkausta. Hän ei ollut vielä kunnolla edes tajunnut olevansa raskaana, ja jo
nyt äiti maalasi kovin synkeän kuvan hänen tulevaisuudestaan.
- Ei tämä ole mikkään äpärä, Kerttu nyyhkäisi.
- Et sie oikeesti voi olla niin tyhmä, että luulet sen ukon
vievän siut vihille. Sehän sai jo mitä halusi.
- Kyllä vie. Ilmari ei jätä minua, Kerttu ilmoitti
uhmakkaasti.
Ilmariin hän saattoi luottaa, vaikka kaikki muu menisi.
Mummo pysyi edelleen selin heihin ja äiti vain pudisti turhautuneena päätään ja
lähti takaisin ulos. Kerttu tiesi, että hänen täytyisi tavata Ilmari
mahdollisimman pian. Äiti saisi pian huomata, ettei tilanne olisi lainkaan niin
paha kuin mitä tämä luuli.
Kerttu ryntäsi ulos tuvasta, viis välitti päivän töistä,
hänellä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä. Hän muisteli Ilmarin maininneen, että
he olivat kaatamassa kuusia Lieskosken rannalla. Kosken pauhu ja kirveen ääni
tavoittivat hänet yhtä aikaa, kun hän eteni keskellä sammalikkoa kohti
hakkuutyömaata.
Hengästyneenä Kerttu saapui aukon reunalle ja näki miehet
tukkien kimpussa. Edelleen päättäväisenä hän lähti miehiä kohden. Kerttu oli
ehtinyt miettiä matkan aikana mitä hän sanoisi, mutta ollessaan Ilmarin kanssa
kasvokkain hän unohti mitä oli sanomassa. Niin kävi usein miehen läsnä ollessa.
- Kerttu, mitä sie täällä?
Kerttu vilkaisi hermostuneena muita, jotka jatkoivat
työntekoaan hänestä välittämättä, mutta Kerttua pelotti, että he kuulisivat.
- Mennäänkö vähän kauemmas?
- Mie veän yhen kessun, Ilmari ilmoitti työnjohtajalle ja
saattoi Kerttua kauemmaksi.
Ilmari pani tupakaksi ja Kerttu siirsi painoa hermostuneena
jalalta toiselle.
- Mie oon raskaana, hän viimein sai kakaistuksi.
- Vai niin on asiat, Ilmari vain tuumi ja veti uudet
henkoset pistävän hajuisesta tupakastaan.
- Meiän pittää mennä naimisiin, Kerttu sanoi. Ja ihmetteli
itsekin rohkeuttaan ja päättäväisyyttään.
- Niin kai meiän sitten pittää, Ilmari sanoi edelleen rauhallisesti.
Kerttu jäi hämmentyneenä paikoilleen.
- Sie siis menet miun kanssa naimisiin?
- Tietysti, siehän kannat miun lasta.
- Niin, niin, äiti vaan oli sitä mieltä, et sie oot pelkkä
lentojätkä ja tästä tulee äpärä.
- Hupsu Kerttuli, Ilmari vain sanoi ja tökkäisi Kerttua
tutusti kylkeen.
Tyttö naurahti vapautuneesti. Hänestä tulisi Ilmarin vaimo!
Mikään ei erottaisi heitä koskaan.
- Meiän pittää käydä sopimassa papin kanssa. Vihkiminen
pitää olla mahdollisimman pian, sitten voiaan sanoa, että lapsi syntyi vähän
etuajassa.
- Aivan, Ilmari nyökkäsi. - Miulla ei vaan vielä ole oikein
rahhoo, en saa tarjottua siulle sellaista elämää minkä ansaitset, mut mie
luppaan, että joskus asut komeammin, kun nuo Siivikkalaiset, Ilmari totesi
nololta näyttäen.
Kerttu kapsahti Ilmarin kaulaan välittämättä siitä näkivätkö
muut heidät vai ei.
- Sie riität, hän kuiskasi Ilmarin korvaan.
Sydän onnesta pamppaillen Kerttu palasi kotiin. Hän ilmoitti
perheelleen menevänsä Ilmarin kanssa naimisiin mahdollisimman pian, ja he
kävisivät Ilmarin kanssa heti huomenna papin puheilla. Äiti näytti epäilevältä,
pienemmät sisarukset hämmästyneiltä ja ainoastaan mummo onnelliselta.
Ja näin tapahtui. Kerttu seurasi ylpeänä, kuinka Ilmari
puhui kunnioittavasti kirkkoherralle, häät pidettäisiin heti tulevana
lauantaina. Tietenkään heillä ei olisi varaa suuriin juhliin, mutta Kertulle
riitti, että hän vain saisi Ilmarin miehekseen.
Hääpäivänsä aamuna Kerttu lypsi äitinsä kanssa, peseytyi
saunassa viileällä vedellä ja pukeutui samaan pukuun, jota oli käyttänyt
rippijuhlissaan ja isän hautajaisissa. Musta kangas oli paksua ja hiosti jo
nyt. Kerttua ahdisti ajatus siitä, kuinka tuskissaan hän olisi, kun helle
kunnolla laskeutuisi päivän myötä. Harteilleen hän asetteli mummolta saadun
valkoisen pitsihuivin. Huivi oli vanha, ajan kellastama, mutta silti Kertun
kallein aarre.
Tupa oli koristettu koivunoksilla ja niittykukilla. Eivät ne
peittäneet hämärää ja niukkuutta, mutta Kerttu halusi elämänsä tärkeimmän
päivän olevan mahdollisimman kaunis, vaikka äiti oli kuinka tuhahdellut hänen
puuhastelulleen. Vihkimisen jälkeen olisi tarjolla pelkät kahvit.
Päivä matoi eteenpäin, Kerttu vilkuili hermostuneena tuvan
suurta kaappikelloa, Ilmarin pitäisi olla jo täällä. Kerttu oli viime yönä
jälleen livahtanut tapaamaan Ilmaria. Punastellen hän muisti kuinka mies oli
kuiskutellut Kertulle kauniita sanoja ja lupauksia heidän tulevaisuudestaan
rannan pehmeällä ruohikolla.
- Missähän se Ilmari on, kun kohta tulee kirkkoherrakin
paikalle?
Mummo puki Kertun huolen sanoiksi. Kenelläkään ei ollut vastausta.
Kerttu seisoi ikkunassa odottamassa, tunsi selässään muiden
katseet. Missä Ilmari oli? Ei kai miehelle ollut sattunut mitään? Hän tiesi,
että Ilmarin oli tehtävä aamupäivä töitä, mutta nyt oltiin jo iltapäivän
puolella. Oliko puu kaatunut hänen päälleen? Tai kirves osunut jalkaan?
Kirkkoherran kiesit ajoivat pihaan ja yhdessä koko perhe
lähti tuollaista arvovierasta vastaan. Mies tervehti lämpimästi kaikkia. Kerttu
piti tästä uudesta kirkkoherrasta enemmän kuin hänen konfirmaationsa
hoitaneesta vanhasta Meriläisestä.
Tuvassa keskustelu oli väkinäistä, kaikki vain odottivat.
Kerttu oli jälleen ottanut paikkansa ikkunan edestä, mutta Ilmaria ei näkynyt.
Kello tikitti ja hyvin pian kaikki puheenaiheet oli käytetty. Ei Ilmaria, ei
vilaustakaan. Kerttu väänteli käsiään hermostuneena, missä ihmeessä mies oli?
- Tuota, minun pitäisi nyt lähteä. Kirkkomaalla on alkamassa
hautajaiset, enkä voi niistä myöhästyä, kirkkoherra viimein rykäisi.
Niiden sanojen myötä Kerttu viimein uskoi, että hän ei
tänään menisikään naimisiin. Hän pakottautui kääntymään ympäri, kohtasi
kirkonmiehen kovin myötätuntoisen katseen ja sai sanotuksi kiitokset vaivannäöstä.
He saattelivat päät painuneina kirkkoherran takaisin kieseilleen ja katsoivat
kun tämä lähti. Vasta kun kärryt olivat varmasti kuulomatkan ulkopuolella, äiti
aukaisi suunsa:
- Miehän sanoin, kyllä ne nuo ilmarit tiietään.
- Sie et tiiä mittään, Kerttu tiuskaisi. - Ilmarille on
sattunut jotain.
- Typerys! Ilmari on lähtenyt, eikä palaa enää ikinä, ala
totutella siihen, äiti sihahti ja lähti marssimaan kohti tupaa nykien pukunsa
kaulusta auki. Muu perhe seurasi häntä, mutta Kerttu jäi paikoilleen. Kyyneleet
tulvahtivat varoittamatta valloilleen. Paniikissa Kerttu lähti seuraamaan
kirkkoherran jälkiä, hänen täytyisi löytää Ilmari. Miehellä oli varmasti jokin
järkevä selitys. Äiti ei voinut olla oikeassa, ei Ilmari jättäisi häntä, ei
kaiken sen jälkeen.
Itkien Kerttu kompuroi metsätyömaan laidalle, hän erotti
miehet sumuisina hahmoina. Oliko Ilmari heidän joukossaan? Kerttu käveli
lähemmäksi, väisteli suurimpia havukasoja, mutta yritti koko ajan tavoittaa
Ilmaria katseellaan.
Miehet olivat lopettaneet työnsä ja jääneet katselemaan
Kerttua. Eräs heistä lähti tulemaan kohti.
- Missä Ilmari on? Kerttu nyyhkäisi.
- Hää on lähteny johonkin aikaan yöstä. Maksoin eelen
Ilmarille palkan, nyt oisin yhtä työmiestä vailla, mies harmitteli tajuamatta
kuinka hänen sanansa romahduttivat Kertun koko maailman.
- Ei. Sie valehtelet, missä Ilmari on? Kerttu huusi.
Muut miehet tulivat vähän lähemmäksi.
- Mie oon pahoillani, Ilmari on oikeasti lähteny, yksi
heistä sanoi. Kerttu tajusi miehen olevan kyläläisiä. Uuhiniemen Martti. - Se
oli ikävä juttu, minkä se siulle teki.
- Sie tiiät, Kerttu henkäisi.
Mies ei vastannut, mutta tämä väisti Kertun katseen ja siinä
oli ihan liikaakin vastausta. Kaikki tiesivät.
Kerttu ei kestänyt. Ei heidän katseitaan, ei kaiken kamaluutta,
ei äidin oikeassa olemista, eikä ennen kaikkea sitä, että Ilmaria ei enää
ollut. Hänellä ei ollut aviomiestä, eikä hänen lapsellaan isää. Kerttu nosti
käden suulleen ja lähti kompuroimaan takaisin. Hän kuuli huudot jäljessään,
mutta ei kuunnellut niitä. Kukaan ei voisi sanoa mitään.
Kerttu pääsi metsän suojaan ja paiskautui sammaleelle. Hän
ei pystynyt enää edes itkemään. Kerttu tuijotti lamaantuneena vihreää
pehmeyttä. Hänen korviinsa kantautui kosken kutsuva kohina. Kerttu nousi
uupuneena ylös ja lähti ääntä kohden. Pian hän oli kivikkoisella rannalla ja
katsoi villinä vaahtoavaa ja kuohuvaa vettä.
Äpärä. Hän synnyttäisi äpärän. Ilmari oli vain leikkinyt
hänellä. Valat ja lupaukset olivat olleet tuuleen viskattuja, kevyitä ja nyt
poissa. Kerttu ei uskaltanut edes ajatella miltä tuntuisi mennä takaisin
kotiin, kohdata perhe ja mahan kasvaessa myöhemmin kyläläiset. Näin ei
Siivikkalan Katariinalle kävisi ikinä.
Kerttu katsoi edelleen koskea ja tajusi siinä olevan
keinonsa päästä pois. Eikä Kerttu ajatellut sen enempää elämää kuin
kuolemaakaan, hän halusi vain päästä pois kaikesta. Kerttu sulki silmänsä ja
hyppäsi. Veden voima imaisi hänet välittömästi lopulliseen syleilyynsä, eikä
Kerttu tuntenut edessä olevia kivikoita. Ei tuntenut enää mitään.
***
Lauri laahusti haluttomasti tien reunaa pitkin. Hän potki
pikkukiviä eteensä ja nosti pieniä pölypilviä kuivassa hiekassa.
Kerttu menisi tänään naimisiin. Niin Väinö oli toissapäivänä
huolettomasti todennut, aivan kuin asia ei olisi iso laisinkaan. Niin, eihän se
veljelle ollut mitään, mutta Laurille… Poika puristi silmänsä tiukasti kiinni.
Hän näki mielessään Kertun ystävällisen hymyn, kuuli pehmeän äänen ja kirosi
omia haaveitaan ja suunnitelmiaan. Niitähän hänellä oli ollut jo jonkin aikaa,
mutta nyt joku metsämies oli katkonut kaiken yhtä helposti kuin oksat
vastakaadetusta rungosta.
Lauri oli eilen kotona kertonut asiasta, maininnut ohimennen
illallispöydässä, hän ei halunnut perheen tietävän kuinka raskaasti hän asian
oikeasti otti. Sisko oli sanonut omahyväisesti, että Kertulle oli varmaan
käynyt vahinko. Äiti ja isä olivat hyssytelleet Katariinaa, ja kun Lauri oli
myöhemmin kysynyt kahden kesken, että mikä vahinko, sisko oli vain pyöritellyt
silmiään ja saanut Laurin tuntemaan itsensä pikkupojaksi. Mutta hän ei ollut
enää pikkupoika, aikamies jo. Ainakin melkein.
Tiestä haarautui pienempi tie Kiviahon pihaan. Askel kävi
entistä raskaammaksi, kun Lauri käveli pitkin kärrypolkua. Kohta hän näkisi sen
Ilmarin, ja tietysti myös Kertun, joka olisi nyt rouva. Ikuisesti jonkun toisen
oma.
Pihaan päästyään hän ei nähnyt ketään. Se nyt ei yllättänyt,
täällä oltiin kovia tekemään töitä, ja Lauri ei ollut koskaan nähnyt kenenkään
kiviaholaisen olevan jouten. Ehkä hääväki oli vielä sisällä, mikä tuntui vähän
oudolta näin kuumana päivänä, mutta rohkeasti Lauri käveli ovesta. Eivät he
häntä poiskaan käännyttäisi.
Tupa oli yhtä hiljainen kuin piha, vain Hilma istui pöydän
ääressä. Vanhus katsoi Lauria, näytti odottavan jotain muuta ja poika huomasi
hänen itkeneen.
- Tuota, onko Väinö missä? Lauri sai kakistettua. Hilman
ilme ei rohkaissut kysymään mitään muuta.
- Oisko liiterissä?
- Mie käyn kahtomassa, Lauri sanoi ja käännähti
helpottuneena pois tuvasta. Sisällä oli helteestä johtumatonta painostavuutta.
Hän löysi Väinön liiterin ovelta vuolemasta puuta. Lauri
tervehti Väinöä, mutta poika oli yhtä iloton kuin mummonsakin äsken. Mitä
täällä oli tapahtunut?
Lauri ei ehtinyt edes kysyä, kun Väinö jo tuumasi:
- Se Ilmari ei koskaan tullu.
- Mitä?
- Voi perhana se oli noloa, kirkkoherra paikalla ja kaikki
valmiina, eikä mokoma jätkä edes ilmesty.
Laurin sydän väpätti, hän yritti hillitä intoaan.
- Mitenkäs Kerttu?
- Lähti ehtimään Ilmaria.
- Minne?
- Kai tuo sieltä teiän työmaalta aloittaa, mutta ei se sitä
löydä. Ilmari on lähteny, äiti oli oikeessa.
Lauri vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Hänen
täytyisi lähteä. Kerttu kaipasi varmasti tukea, ja silloin hän olisi mies
paikallaan.
Lauri keksi jonkun tekosyyn pikaiselle poistumiselleen,
mutta ei Väinö sitä edes huomannut. Katseli vain mietteliäänä työhönsä.
Paluumatkalla Laurin askel oli nopea ja kevyt. Kerttu ei
olisi naimissa, siinä oli jo tarpeeksi, enempää hän ei rohjennut vielä
ajatella. Lauri pisti lopulta juoksuksi, kun työmaa ei kävellen
alkanut lähestyä tarpeeksi nopeasti. Hän kuuli työkalujen äänen ja niiden
taustalla Lieskosken massiivisen pauhun. Lauri saapui aukon reunaan ja
puuskuttaen lähti kohti työmiehiä. Hän tunnisti työjohtajan, oli joskus nähnyt
miehen isän juttusilla. Epäröimättä Lauri marssi miehen luo ja kysyi oliko tämä
nähnyt Kerttua.
- Kyllähän se täällä kävi, mutta lähti äkisti pois, kun
kuuli, ettei Ilmaria täällä ole.
- Mihin päin? Lauri kysyi huolissaan.
Mies viittoi synkeän kuusikon suuntaan, ja ensimmäiset pahat
aavistukset täyttivät Laurin mielen. Nopeasti hän lähti seuraamaan
kuvitteellisia Kertun jälkiä, toivottavasti tyttö ei eksyisi. Siivikkalan
takametsät olivat laajoja ja synkeitä. Lauri juoksi suurten kuusten sekaan ja
kokeeksi huusi Kerttua. Metsästä ei kukaan vastannut, mutta nyt kosken ääni oli
entistä selvempi. Ei kai… Entistä pahempia aavistaen Lauri lähti koskea kohti.
Häntä oli aina kielletty ankarasti menemästä yksin Lieskosken rannalle, mutta
enää hän ei ollut lapsi.
Lauri pääsi kosken rantaan ja hetkeksi hän jäi katsomaan
veden voimaa, sen rynnistäessä suurten kivien välissä silmittömästi eteenpäin.
Lauri nielaisi pelokkaasti. Levottomana hän haravoi katseellaan Kerttua,
toivottavasti tyttö ei olisi täällä. Varovasti hän lähti seuraamaan rantaa,
pehmeää sammalta ja eri kokoisia kiviä, oikealle.
Äkisti Lauri pysähtyi. Hän oli saanut silmiinsä jotain, mikä
päästi pelon lopullisesti valloilleen. Harmaantunut kelo oli kaatunut
puolittain joen päälle, sen käppyräiset oksat viistivät vettä ja oksissa Lauri
näki kappaleen vaatetta. Hän riensi lähemmäksi ja nielaisi. Oksiin kiinni
jäänyt riepu oli valkoinen pitsihuivi. Juuri sellainen, jonka Kerttu oli saanut
rippilahjaksi mummoltaan. Se mikä oli kiertänyt suvussa vuosikymmeniä ja josta
Kerttu oli niin ylpeä, ettei antanut kenenkään muun edes koskea hentoiseen
pitsiin. Laurin tuijottaessa vesi sai huivin mukaansa ja kangassuikale katosi
näkyvistä.
Lauri putosi polvilleen. Hän yritti järkeillä. Ehkä Kerttu
oli tullut rantaan ja tuuli oli siepannut huivin hänen harteiltaan. Ehkä tyttö
oli raivoissaan heittänyt huivin veteen. Tai ehkä, Lauri pakottautui myöntämään
itselleen, ehkä Kerttu oli hypännyt koskeen ja huivi oli jäänyt oksiin kiinni
hänen paiskautuessaan veden mukana.
Kyyneleet kihahtivat yllättäen ja kuumina Laurin silmiin.
Samalla raivo syttyi vielä kuumempana. Ilmari. Tämä kaikki oli Ilmarin syytä.
Poika ponnisti seisomaan ja päättäväisesti hän lähti takaisin tulosuuntaansa.
Kävi miten kävi, mutta Ilmarin täytyisi maksaa tästä.
Vihastus siivitti Laurin askeleita. Hän ei huomannut kiviä
tai kantoja, ei kompastellut tai epäröinyt. Korvissa kohisi veri kosken ääntä
kovemmin, katse oli kaventunut ja tuijotti vain suoraan eteenpäin, ja viimein tielle
päästyään Lauri juoksi kovempaa kuin ikinä aiemmin.
Hän ryntäsi kotinsa pihaan ja käski renkiä valjastamaan Rusko
kärryjen eteen. Sillä aikaa Lauri haki huoneestaan puukon. Sen minkä oli
papaltaan saanut rippilahjaksi. Hän työnsi veitsen tuppineen saappaansa
varteen, ulkona otti Ruskon ohjat vaitonaisena käsiinsä, kapusi kärryille ja
maiskautti.
Heti kun hän oli päässyt pois muiden näköpiiristä, Lauri
näpäytti piiskalla vauhtia hevoseen. Rusko korskahti ja kiihdytti vauhtinsa
raviin ja toisella piiskan iskulla laukkaan. Lauri puristi ohjia käsissään, ne
olivat painavat, jaloillaan hän kiilasi itseään pysymään pomppivien rattaiden
kyydissä.
Samalla hän pystyi kuitenkin ajattelemaan selkeästi, vaikka
raivo edelleen kuohui ja jylisi hänessä. Ilmari oli siis lähtenyt. Kirkolle hän
tuskin oli jäänyt, ei pystyisi sen jälkeen mitä oli Kertulle tehty. Tämä oli
siis jossain maantiellä ja tällä olisi ehkä puolen päivän etumatka. Mutta
Laurilla oli hevonen, joka oli seudun nopein.
Kilometrit juoksivat kärrypyörien alla, Lauri antoi Ruskon
välillä hidastaa tahtia ja käskytti sen sitten taas uudelleen neliin. Hänen
ajatuksensa eivät harhailleet hetkeäkään. Laurilla oli tehtävä. Hän oli nähnyt
Ilmarin vain kerran, mutta tunnistaisi tämän siitä huolimatta. Hän näki
mielessään Ilmarin kasvot, Laurille oli jäänyt vaikutelma miehestä, joka oli
liian miellyttävä.
Ruskon tummanruskea karva kiilsi hiestä, kun Lauri näki
edessään huolettomasti astelevan reppuselkäisen miehen. Lauri yllytti Ruskoa
vielä viimeisen kerran, ajoi miehen ohi ja sitten veti ohjaksista pysäyttäen
huohottavan hevosen. Epäröimättä hän nappasi saappaastaan veitsen ja hyppäsi
alas kärryiltä.
Mies oli pysähtynyt yllätettynä, mutta tämän ilme rentoutui nähdessään
Laurin. Ja jännittyi uudelleen, kun hän huomasi veitsen pojan kädessä. Ilmari
se oli, Lauri pani merkille ennen kuin hyökkäsi. Hän sohaisi puukollaan kohti
Ilmarin vatsaa, mutta mies onnistui väistämään.
Laurilla ei juuri kokemusta ollut tappeluista, mutta
vimmalla hän kävi päälle, tietämättä muusta kuin halusta upottaa veitsensä
mieheen, joka oli tappanut Kertun. Ilmari väisti jälleen.
- Poika, mitä sie nyt? mies huudahti.
- Sie tapoit Kertun, Lauri huusi.
Ilmari oli perääntynyt hänen ulottamattomiinsa ja seurasi
keskittyneenä Laurin oikeaa kättä.
- Ihan hyvältä tuo näytti viime yönä, Ilmari mutisi.
- Se ei kestänyt sitä, että sie lähit ja hyppäsi koskeen.
Hetkellinen varjo kävi Ilmarin kasvoilla, mutta sitten tämä
vain kohautti harteitaan välinpitämättömästi, kuin Kertulla ei olisi mitään
väliä. Kuten ei varmasti ollutkaan Ilmarille, Lauri tajusi. Ilmari ei ollut
ikinä rakastanut Kerttua. Raivo palasi entistä vahvempana ja Lauri hyökkäsi
uudelleen. Mutta Ilmari oli valppaana. Vanhempana kiertolaisena tämä oli ollut
osallisena monessa tappelussa, eikä hänelle ollut temppu eikä mikään kampittaa
Lauri ja riistää puukko pojan hikiseltä kämmeneltä.
Terä painui kovin äkisti vasten Laurin hentoa kaulaa. Poika
nielaisi pelästyneenä. Hän ei ollut osannut ottaa tätä huomioon. Ilmari voisi
helposti tappaa hänet tässä ja nyt.
- Älä, hän anoi.
- Tämänhän sie halusit minulle tehdä, Ilmari murahti ja
painoi puukkoa vähän enemmän. Iho rikkoutui ja ohut verivana lähti valumaan kaulan sivulle.
Lauri yritti vetäytyä kauemmas terästä, mutta takana oli maa, eikä hän päässyt
mihinkään.
- Miksi? Ilmari kysyi.
Lauri ei vastannut, räpäytti vain peloissaan silmiään. Mutta
ilmeisesti hänen kasvoillaan näkyi muutakin kuin paniikki, sillä hetkeksi
Ilmarin katse lientyi.
- Vai sillä vissiin. Kaksi neuvoa mie siulle annan. Älä
koskaan käy vastaan miestä, jos et ole ihan varma voitostasi. Ja toisena: elä
rakastu. Älä ikinä rakastu.
Lauri katsoi hämmentyneenä Ilmaria. Ilme oli hetken verran
niin piinatun tuskainen, että Laurin kävi miestä jopa sääliksi. Mutta hetki
meni, niin nopeasti, että Lauri uskoi kuvitelleensa koko asian. Ilmari tyyntyi,
nousi pystyyn, viskasi veitsen läheiseen metsään ja otti rytäkässä
pudonneen repun selkäänsä. Sitten hän lähti, ihan oikeasti vain lähti, jatkamaan
maantien reunaa eteenpäin.
Lauri nousi istumaan, katsoi miehen jälkeen. Teki mieli
huutaa tämän perään jotain, mutta hän ei keksinyt mitään. Murheellisena ja
äskeisestä reilusti vanhentuneena hän asteli Ruskon luo, silitti hetken hevosen
pehmeää turpaa ja kapusi kärryille. Paluumatkan hän antoi Ruskon kulkea ihan
omaa tahtiaan. Hänellä ei ollut enää kiire minnekään.
Ja kun Kertun ruumis viimein jäi erääseen kosken poukamaan,
josta pahaa-aavistamattomat lapset sen myöhemmin löysivät, oli Ilmari jo
saapunut seuraavaan kylään, löytänyt sievän tytön ja sanonut hänelle: “Kah,
maita ja mantuja on tullut reissattua, mutten nuin kauniita silmiä ole nähnyt
kellään”.
Loppusanat
Loppusanat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti