keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Lentojätkä, osa 2

Koivujen lehdet olivat saavuttaneet tumman vihreän värin, vilja tuleentui ja ensimmäiset heinät olivat kuivuneina ladossa. Eräänä aamuna Kerttu oli ehtinyt nousta vain sängystä ylös, kun huonous yllätti ja hän ehti hädin tuskin juosta tiskipöydän alla olevalle likasangolle oksentamaan. Kerttu kakoi saavin yllä ja kyyneleet nousivat silmänurkkiin. Kun pahin oli ohi, hän nousi vapisten seisomaan ja huuhtoi suunsa. Oliko hän syönyt jotain sopimatonta? Se tästä puuttuikin, jos hän, tai pahimmassa tapauksessa koko perhe, sairastuisi kesken kiireisimmän kesän. Vilja oli korjaamatta, kasvimaa harventamatta, marjoja pitäisi kerätä ja polttopuut kasata. Kerttu otti sangon käteensä, vei sen tunkiolle ja sitten unohti koko jutun. Siihen asti kun sama tapahtui seuraavana aamuna.

Mummo katsoi häntä huolestuneena hellan vierestä.
- Sie annoit ylen eilenkin.
- Mie luulin, ettei kukkaan kuullut, Kerttu sanoi. - Oonkohan mie syöny jottain sopimatonta? Ei kesäisin yleensä mittää mahatautia ole liikkeessä, hän pohti puoliääneen.
- Millon siulla on viimeksi ollut kallenpäivät?
Mummon kysymys sai Kertun punastumaan. Näistä asioista heillä ei puhuttu. Vain sen kerran, kun hän oli viime talvena herännyt yösijaltaan ja jättänyt jälkeensä punaruskeita tahroja. Kerttu oli luullut kuolevansa, mutta äiti oli vain huokaissut ja neuvonut kuinka asetella rätit paikoilleen ja kuinka ne tulisi pestä, mutta siinä se.
- Tuossa… Kerttu jäi miettimään. Eikä muistanut.
- Ja sie oot ollu sen miehen kanssa, mummo kuiskasi.
Nyt Kerttu ei tiennyt mihin katsoa. Hän punastui entisestään. Mistä mummo sen tiesi?
- Voi Kerttu, sie oot pieniin päin. Miekin oksensin joka aamu monta viikkoa, kun äitiäsi ja muita ootin, mummo jatkoi vähän kovemmalla äänellä.
Kerttu ei tiennyt mitä sanoa. Kauhun väristykset kulkivat hänen lävitseen. Ilmari oli luvannut… Hän oli luullut… Ei, ei, hän ei voinut odottaa lasta.

- Ei. Voi ei. Elä vuan kerro äidille.
- Kerro mitä? äidin terävä ääni kuului ovelta.
Kerttu ja mummo katsoivat syyllisinä ovelle. Selma oli aina osannut liikkua hiljaa. Nainen tuli lähemmäksi ja toisti kysymyksen. Mummo kääntyi takaisin hellan puoleen ja Kerttu jäi yksin. Hän ei voisi kertoa tätä äidilleen, ei voisi tuottaa sellaista pettymystä. Mutta äiti tuli lähemmäksi, ilme kireänä kuten aina. Otsan syvät rypyt, pistävän ruskeat silmät, jotka tuntuivat näkevän kaiken, suu oli tiukka viiva ja ryhti työn painama. Kerttu ei ollut ikinä pelännyt ketään niin kuin Selmaa. Eikä hän ollut milloinkaan pelännyt äitiään niin paljon kuin nyt.
- Ala puhua, käsky oli tiukka, eikä jättänyt sijaa vastaväitteille.
- Mie… Mie taian oottaa lasta, Kerttu piipitti.
Hän oli äitiään pitempi, mutta tunsi olonsa polvenkorkuiseksi.

Isku tuli täytenä yllätyksenä. Kerttu ei edes nähnyt äitinsä kämmentä, kun se jo iskeytyi hänen poskelleen, niin että läimähdys kuului varmasti ulos asti. Kerttu vinkaisi ja painoi kätensä kirvelevälle poskelle.
 - Varotinko mie sinnuu siitä miehestä? Ja tietenkään sie et kuunnellut minnuu, ethän sie ikinä. Luulet tietäväsi paremmin ja aena oot haaveilemassa. Nyt ne on haaveet menneet, maha pystyssä mokomalle hampparille. Koulu jää kesken, työt tekemättä ja mie saan yhden äpärän elätettäväkseni, vaikka hädin tuskin riittää leipä omillekaan kakaroille.

Kerttu pystyi vain itkemään kuunnellessaan äitinsä purkausta. Hän ei ollut vielä kunnolla edes tajunnut olevansa raskaana, ja jo nyt äiti maalasi kovin synkeän kuvan hänen tulevaisuudestaan.
- Ei tämä ole mikkään äpärä, Kerttu nyyhkäisi.
- Et sie oikeesti voi olla niin tyhmä, että luulet sen ukon vievän siut vihille. Sehän sai jo mitä halusi.
- Kyllä vie. Ilmari ei jätä minua, Kerttu ilmoitti uhmakkaasti.
Ilmariin hän saattoi luottaa, vaikka kaikki muu menisi. Mummo pysyi edelleen selin heihin ja äiti vain pudisti turhautuneena päätään ja lähti takaisin ulos. Kerttu tiesi, että hänen täytyisi tavata Ilmari mahdollisimman pian. Äiti saisi pian huomata, ettei tilanne olisi lainkaan niin paha kuin mitä tämä luuli.

Kerttu ryntäsi ulos tuvasta, viis välitti päivän töistä, hänellä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä. Hän muisteli Ilmarin maininneen, että he olivat kaatamassa kuusia Lieskosken rannalla. Kosken pauhu ja kirveen ääni tavoittivat hänet yhtä aikaa, kun hän eteni keskellä sammalikkoa kohti hakkuutyömaata.
Hengästyneenä Kerttu saapui aukon reunalle ja näki miehet tukkien kimpussa. Edelleen päättäväisenä hän lähti miehiä kohden. Kerttu oli ehtinyt miettiä matkan aikana mitä hän sanoisi, mutta ollessaan Ilmarin kanssa kasvokkain hän unohti mitä oli sanomassa. Niin kävi usein miehen läsnä ollessa.
- Kerttu, mitä sie täällä?
Kerttu vilkaisi hermostuneena muita, jotka jatkoivat työntekoaan hänestä välittämättä, mutta Kerttua pelotti, että he kuulisivat.
- Mennäänkö vähän kauemmas?
- Mie veän yhen kessun, Ilmari ilmoitti työnjohtajalle ja saattoi Kerttua kauemmaksi.
Ilmari pani tupakaksi ja Kerttu siirsi painoa hermostuneena jalalta toiselle.
 - Mie oon raskaana, hän viimein sai kakaistuksi.
- Vai niin on asiat, Ilmari vain tuumi ja veti uudet henkoset pistävän hajuisesta tupakastaan.
- Meiän pittää mennä naimisiin, Kerttu sanoi. Ja ihmetteli itsekin rohkeuttaan ja päättäväisyyttään.
- Niin kai meiän sitten pittää, Ilmari sanoi edelleen rauhallisesti.
Kerttu jäi hämmentyneenä paikoilleen.
- Sie siis menet miun kanssa naimisiin?
- Tietysti, siehän kannat miun lasta.
- Niin, niin, äiti vaan oli sitä mieltä, et sie oot pelkkä lentojätkä ja tästä tulee äpärä.
- Hupsu Kerttuli, Ilmari vain sanoi ja tökkäisi Kerttua tutusti kylkeen.
Tyttö naurahti vapautuneesti. Hänestä tulisi Ilmarin vaimo! Mikään ei erottaisi heitä koskaan.

- Meiän pittää käydä sopimassa papin kanssa. Vihkiminen pitää olla mahdollisimman pian, sitten voiaan sanoa, että lapsi syntyi vähän etuajassa.
- Aivan, Ilmari nyökkäsi. - Miulla ei vaan vielä ole oikein rahhoo, en saa tarjottua siulle sellaista elämää minkä ansaitset, mut mie luppaan, että joskus asut komeammin, kun nuo Siivikkalaiset, Ilmari totesi nololta näyttäen.
Kerttu kapsahti Ilmarin kaulaan välittämättä siitä näkivätkö muut heidät vai ei.
- Sie riität, hän kuiskasi Ilmarin korvaan.

Sydän onnesta pamppaillen Kerttu palasi kotiin. Hän ilmoitti perheelleen menevänsä Ilmarin kanssa naimisiin mahdollisimman pian, ja he kävisivät Ilmarin kanssa heti huomenna papin puheilla. Äiti näytti epäilevältä, pienemmät sisarukset hämmästyneiltä ja ainoastaan mummo onnelliselta.

Ja näin tapahtui. Kerttu seurasi ylpeänä, kuinka Ilmari puhui kunnioittavasti kirkkoherralle, häät pidettäisiin heti tulevana lauantaina. Tietenkään heillä ei olisi varaa suuriin juhliin, mutta Kertulle riitti, että hän vain saisi Ilmarin miehekseen.

Hääpäivänsä aamuna Kerttu lypsi äitinsä kanssa, peseytyi saunassa viileällä vedellä ja pukeutui samaan pukuun, jota oli käyttänyt rippijuhlissaan ja isän hautajaisissa. Musta kangas oli paksua ja hiosti jo nyt. Kerttua ahdisti ajatus siitä, kuinka tuskissaan hän olisi, kun helle kunnolla laskeutuisi päivän myötä. Harteilleen hän asetteli mummolta saadun valkoisen pitsihuivin. Huivi oli vanha, ajan kellastama, mutta silti Kertun kallein aarre.

Tupa oli koristettu koivunoksilla ja niittykukilla. Eivät ne peittäneet hämärää ja niukkuutta, mutta Kerttu halusi elämänsä tärkeimmän päivän olevan mahdollisimman kaunis, vaikka äiti oli kuinka tuhahdellut hänen puuhastelulleen. Vihkimisen jälkeen olisi tarjolla pelkät kahvit.

Päivä matoi eteenpäin, Kerttu vilkuili hermostuneena tuvan suurta kaappikelloa, Ilmarin pitäisi olla jo täällä. Kerttu oli viime yönä jälleen livahtanut tapaamaan Ilmaria. Punastellen hän muisti kuinka mies oli kuiskutellut Kertulle kauniita sanoja ja lupauksia heidän tulevaisuudestaan rannan pehmeällä ruohikolla.
- Missähän se Ilmari on, kun kohta tulee kirkkoherrakin paikalle? 
Mummo puki Kertun huolen sanoiksi. Kenelläkään ei ollut vastausta.

Kerttu seisoi ikkunassa odottamassa, tunsi selässään muiden katseet. Missä Ilmari oli? Ei kai miehelle ollut sattunut mitään? Hän tiesi, että Ilmarin oli tehtävä aamupäivä töitä, mutta nyt oltiin jo iltapäivän puolella. Oliko puu kaatunut hänen päälleen? Tai kirves osunut jalkaan?

Kirkkoherran kiesit ajoivat pihaan ja yhdessä koko perhe lähti tuollaista arvovierasta vastaan. Mies tervehti lämpimästi kaikkia. Kerttu piti tästä uudesta kirkkoherrasta enemmän kuin hänen konfirmaationsa hoitaneesta vanhasta Meriläisestä.

Tuvassa keskustelu oli väkinäistä, kaikki vain odottivat. Kerttu oli jälleen ottanut paikkansa ikkunan edestä, mutta Ilmaria ei näkynyt. Kello tikitti ja hyvin pian kaikki puheenaiheet oli käytetty. Ei Ilmaria, ei vilaustakaan. Kerttu väänteli käsiään hermostuneena, missä ihmeessä mies oli?
- Tuota, minun pitäisi nyt lähteä. Kirkkomaalla on alkamassa hautajaiset, enkä voi niistä myöhästyä, kirkkoherra viimein rykäisi.
Niiden sanojen myötä Kerttu viimein uskoi, että hän ei tänään menisikään naimisiin. Hän pakottautui kääntymään ympäri, kohtasi kirkonmiehen kovin myötätuntoisen katseen ja sai sanotuksi kiitokset vaivannäöstä. He saattelivat päät painuneina kirkkoherran takaisin kieseilleen ja katsoivat kun tämä lähti. Vasta kun kärryt olivat varmasti kuulomatkan ulkopuolella, äiti aukaisi suunsa:
- Miehän sanoin, kyllä ne nuo ilmarit tiietään.
- Sie et tiiä mittään, Kerttu tiuskaisi. - Ilmarille on sattunut jotain.
- Typerys! Ilmari on lähtenyt, eikä palaa enää ikinä, ala totutella siihen, äiti sihahti ja lähti marssimaan kohti tupaa nykien pukunsa kaulusta auki. Muu perhe seurasi häntä, mutta Kerttu jäi paikoilleen. Kyyneleet tulvahtivat varoittamatta valloilleen. Paniikissa Kerttu lähti seuraamaan kirkkoherran jälkiä, hänen täytyisi löytää Ilmari. Miehellä oli varmasti jokin järkevä selitys. Äiti ei voinut olla oikeassa, ei Ilmari jättäisi häntä, ei kaiken sen jälkeen.

Itkien Kerttu kompuroi metsätyömaan laidalle, hän erotti miehet sumuisina hahmoina. Oliko Ilmari heidän joukossaan? Kerttu käveli lähemmäksi, väisteli suurimpia havukasoja, mutta yritti koko ajan tavoittaa Ilmaria katseellaan.

Miehet olivat lopettaneet työnsä ja jääneet katselemaan Kerttua. Eräs heistä lähti tulemaan kohti.
- Missä Ilmari on? Kerttu nyyhkäisi.
- Hää on lähteny johonkin aikaan yöstä. Maksoin eelen Ilmarille palkan, nyt oisin yhtä työmiestä vailla, mies harmitteli tajuamatta kuinka hänen sanansa romahduttivat Kertun koko maailman.
- Ei. Sie valehtelet, missä Ilmari on? Kerttu huusi.
Muut miehet tulivat vähän lähemmäksi.
- Mie oon pahoillani, Ilmari on oikeasti lähteny, yksi heistä sanoi. Kerttu tajusi miehen olevan kyläläisiä. Uuhiniemen Martti. - Se oli ikävä juttu, minkä se siulle teki.
- Sie tiiät, Kerttu henkäisi.
Mies ei vastannut, mutta tämä väisti Kertun katseen ja siinä oli ihan liikaakin vastausta. Kaikki tiesivät.

Kerttu ei kestänyt. Ei heidän katseitaan, ei kaiken kamaluutta, ei äidin oikeassa olemista, eikä ennen kaikkea sitä, että Ilmaria ei enää ollut. Hänellä ei ollut aviomiestä, eikä hänen lapsellaan isää. Kerttu nosti käden suulleen ja lähti kompuroimaan takaisin. Hän kuuli huudot jäljessään, mutta ei kuunnellut niitä. Kukaan ei voisi sanoa mitään.

Kerttu pääsi metsän suojaan ja paiskautui sammaleelle. Hän ei pystynyt enää edes itkemään. Kerttu tuijotti lamaantuneena vihreää pehmeyttä. Hänen korviinsa kantautui kosken kutsuva kohina. Kerttu nousi uupuneena ylös ja lähti ääntä kohden. Pian hän oli kivikkoisella rannalla ja katsoi villinä vaahtoavaa ja kuohuvaa vettä.

Äpärä. Hän synnyttäisi äpärän. Ilmari oli vain leikkinyt hänellä. Valat ja lupaukset olivat olleet tuuleen viskattuja, kevyitä ja nyt poissa. Kerttu ei uskaltanut edes ajatella miltä tuntuisi mennä takaisin kotiin, kohdata perhe ja mahan kasvaessa myöhemmin kyläläiset. Näin ei Siivikkalan Katariinalle kävisi ikinä.

Kerttu katsoi edelleen koskea ja tajusi siinä olevan keinonsa päästä pois. Eikä Kerttu ajatellut sen enempää elämää kuin kuolemaakaan, hän halusi vain päästä pois kaikesta. Kerttu sulki silmänsä ja hyppäsi. Veden voima imaisi hänet välittömästi lopulliseen syleilyynsä, eikä Kerttu tuntenut edessä olevia kivikoita. Ei tuntenut enää mitään.

***

Lauri laahusti haluttomasti tien reunaa pitkin. Hän potki pikkukiviä eteensä ja nosti pieniä pölypilviä kuivassa hiekassa.

Kerttu menisi tänään naimisiin. Niin Väinö oli toissapäivänä huolettomasti todennut, aivan kuin asia ei olisi iso laisinkaan. Niin, eihän se veljelle ollut mitään, mutta Laurille… Poika puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän näki mielessään Kertun ystävällisen hymyn, kuuli pehmeän äänen ja kirosi omia haaveitaan ja suunnitelmiaan. Niitähän hänellä oli ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt joku metsämies oli katkonut kaiken yhtä helposti kuin oksat vastakaadetusta rungosta.

Lauri oli eilen kotona kertonut asiasta, maininnut ohimennen illallispöydässä, hän ei halunnut perheen tietävän kuinka raskaasti hän asian oikeasti otti. Sisko oli sanonut omahyväisesti, että Kertulle oli varmaan käynyt vahinko. Äiti ja isä olivat hyssytelleet Katariinaa, ja kun Lauri oli myöhemmin kysynyt kahden kesken, että mikä vahinko, sisko oli vain pyöritellyt silmiään ja saanut Laurin tuntemaan itsensä pikkupojaksi. Mutta hän ei ollut enää pikkupoika, aikamies jo. Ainakin melkein.

Tiestä haarautui pienempi tie Kiviahon pihaan. Askel kävi entistä raskaammaksi, kun Lauri käveli pitkin kärrypolkua. Kohta hän näkisi sen Ilmarin, ja tietysti myös Kertun, joka olisi nyt rouva. Ikuisesti jonkun toisen oma.

Pihaan päästyään hän ei nähnyt ketään. Se nyt ei yllättänyt, täällä oltiin kovia tekemään töitä, ja Lauri ei ollut koskaan nähnyt kenenkään kiviaholaisen olevan jouten. Ehkä hääväki oli vielä sisällä, mikä tuntui vähän oudolta näin kuumana päivänä, mutta rohkeasti Lauri käveli ovesta. Eivät he häntä poiskaan käännyttäisi.

Tupa oli yhtä hiljainen kuin piha, vain Hilma istui pöydän ääressä. Vanhus katsoi Lauria, näytti odottavan jotain muuta ja poika huomasi hänen itkeneen.
- Tuota, onko Väinö missä? Lauri sai kakistettua. Hilman ilme ei rohkaissut kysymään mitään muuta.
- Oisko liiterissä?
- Mie käyn kahtomassa, Lauri sanoi ja käännähti helpottuneena pois tuvasta. Sisällä oli helteestä johtumatonta painostavuutta.

Hän löysi Väinön liiterin ovelta vuolemasta puuta. Lauri tervehti Väinöä, mutta poika oli yhtä iloton kuin mummonsakin äsken. Mitä täällä oli tapahtunut?

Lauri ei ehtinyt edes kysyä, kun Väinö jo tuumasi:
- Se Ilmari ei koskaan tullu.
- Mitä?
- Voi perhana se oli noloa, kirkkoherra paikalla ja kaikki valmiina, eikä mokoma jätkä edes ilmesty.
Laurin sydän väpätti, hän yritti hillitä intoaan.
- Mitenkäs Kerttu?
- Lähti ehtimään Ilmaria.
- Minne?
- Kai tuo sieltä teiän työmaalta aloittaa, mutta ei se sitä löydä. Ilmari on lähteny, äiti oli oikeessa.
Lauri vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Hänen täytyisi lähteä. Kerttu kaipasi varmasti tukea, ja silloin hän olisi mies paikallaan. 

Lauri keksi jonkun tekosyyn pikaiselle poistumiselleen, mutta ei Väinö sitä edes huomannut. Katseli vain mietteliäänä työhönsä. 

Paluumatkalla Laurin askel oli nopea ja kevyt. Kerttu ei olisi naimissa, siinä oli jo tarpeeksi, enempää hän ei rohjennut vielä ajatella. Lauri pisti lopulta juoksuksi, kun työmaa ei kävellen alkanut lähestyä tarpeeksi nopeasti. Hän kuuli työkalujen äänen ja niiden taustalla Lieskosken massiivisen pauhun. Lauri saapui aukon reunaan ja puuskuttaen lähti kohti työmiehiä. Hän tunnisti työjohtajan, oli joskus nähnyt miehen isän juttusilla. Epäröimättä Lauri marssi miehen luo ja kysyi oliko tämä nähnyt Kerttua.
- Kyllähän se täällä kävi, mutta lähti äkisti pois, kun kuuli, ettei Ilmaria täällä ole.
- Mihin päin? Lauri kysyi huolissaan.
Mies viittoi synkeän kuusikon suuntaan, ja ensimmäiset pahat aavistukset täyttivät Laurin mielen. Nopeasti hän lähti seuraamaan kuvitteellisia Kertun jälkiä, toivottavasti tyttö ei eksyisi. Siivikkalan takametsät olivat laajoja ja synkeitä. Lauri juoksi suurten kuusten sekaan ja kokeeksi huusi Kerttua. Metsästä ei kukaan vastannut, mutta nyt kosken ääni oli entistä selvempi. Ei kai… Entistä pahempia aavistaen Lauri lähti koskea kohti. Häntä oli aina kielletty ankarasti menemästä yksin Lieskosken rannalle, mutta enää hän ei ollut lapsi.

Lauri pääsi kosken rantaan ja hetkeksi hän jäi katsomaan veden voimaa, sen rynnistäessä suurten kivien välissä silmittömästi eteenpäin. Lauri nielaisi pelokkaasti. Levottomana hän haravoi katseellaan Kerttua, toivottavasti tyttö ei olisi täällä. Varovasti hän lähti seuraamaan rantaa, pehmeää sammalta ja eri kokoisia kiviä, oikealle.

Äkisti Lauri pysähtyi. Hän oli saanut silmiinsä jotain, mikä päästi pelon lopullisesti valloilleen. Harmaantunut kelo oli kaatunut puolittain joen päälle, sen käppyräiset oksat viistivät vettä ja oksissa Lauri näki kappaleen vaatetta. Hän riensi lähemmäksi ja nielaisi. Oksiin kiinni jäänyt riepu oli valkoinen pitsihuivi. Juuri sellainen, jonka Kerttu oli saanut rippilahjaksi mummoltaan. Se mikä oli kiertänyt suvussa vuosikymmeniä ja josta Kerttu oli niin ylpeä, ettei antanut kenenkään muun edes koskea hentoiseen pitsiin. Laurin tuijottaessa vesi sai huivin mukaansa ja kangassuikale katosi näkyvistä.

Lauri putosi polvilleen. Hän yritti järkeillä. Ehkä Kerttu oli tullut rantaan ja tuuli oli siepannut huivin hänen harteiltaan. Ehkä tyttö oli raivoissaan heittänyt huivin veteen. Tai ehkä, Lauri pakottautui myöntämään itselleen, ehkä Kerttu oli hypännyt koskeen ja huivi oli jäänyt oksiin kiinni hänen paiskautuessaan veden mukana.

Kyyneleet kihahtivat yllättäen ja kuumina Laurin silmiin. Samalla raivo syttyi vielä kuumempana. Ilmari. Tämä kaikki oli Ilmarin syytä. Poika ponnisti seisomaan ja päättäväisesti hän lähti takaisin tulosuuntaansa. Kävi miten kävi, mutta Ilmarin täytyisi maksaa tästä.

Vihastus siivitti Laurin askeleita. Hän ei huomannut kiviä tai kantoja, ei kompastellut tai epäröinyt. Korvissa kohisi veri kosken ääntä kovemmin, katse oli kaventunut ja tuijotti vain suoraan eteenpäin, ja viimein tielle päästyään Lauri juoksi kovempaa kuin ikinä aiemmin.

Hän ryntäsi kotinsa pihaan ja käski renkiä valjastamaan Rusko kärryjen eteen. Sillä aikaa Lauri haki huoneestaan puukon. Sen minkä oli papaltaan saanut rippilahjaksi. Hän työnsi veitsen tuppineen saappaansa varteen, ulkona otti Ruskon ohjat vaitonaisena käsiinsä, kapusi kärryille ja maiskautti.

Heti kun hän oli päässyt pois muiden näköpiiristä, Lauri näpäytti piiskalla vauhtia hevoseen. Rusko korskahti ja kiihdytti vauhtinsa raviin ja toisella piiskan iskulla laukkaan. Lauri puristi ohjia käsissään, ne olivat painavat, jaloillaan hän kiilasi itseään pysymään pomppivien rattaiden kyydissä.
Samalla hän pystyi kuitenkin ajattelemaan selkeästi, vaikka raivo edelleen kuohui ja jylisi hänessä. Ilmari oli siis lähtenyt. Kirkolle hän tuskin oli jäänyt, ei pystyisi sen jälkeen mitä oli Kertulle tehty. Tämä oli siis jossain maantiellä ja tällä olisi ehkä puolen päivän etumatka. Mutta Laurilla oli hevonen, joka oli seudun nopein.

Kilometrit juoksivat kärrypyörien alla, Lauri antoi Ruskon välillä hidastaa tahtia ja käskytti sen sitten taas uudelleen neliin. Hänen ajatuksensa eivät harhailleet hetkeäkään. Laurilla oli tehtävä. Hän oli nähnyt Ilmarin vain kerran, mutta tunnistaisi tämän siitä huolimatta. Hän näki mielessään Ilmarin kasvot, Laurille oli jäänyt vaikutelma miehestä, joka oli liian miellyttävä.

Ruskon tummanruskea karva kiilsi hiestä, kun Lauri näki edessään huolettomasti astelevan reppuselkäisen miehen. Lauri yllytti Ruskoa vielä viimeisen kerran, ajoi miehen ohi ja sitten veti ohjaksista pysäyttäen huohottavan hevosen. Epäröimättä hän nappasi saappaastaan veitsen ja hyppäsi alas kärryiltä.

Mies oli pysähtynyt yllätettynä, mutta tämän ilme rentoutui nähdessään Laurin. Ja jännittyi uudelleen, kun hän huomasi veitsen pojan kädessä. Ilmari se oli, Lauri pani merkille ennen kuin hyökkäsi. Hän sohaisi puukollaan kohti Ilmarin vatsaa, mutta mies onnistui väistämään.

Laurilla ei juuri kokemusta ollut tappeluista, mutta vimmalla hän kävi päälle, tietämättä muusta kuin halusta upottaa veitsensä mieheen, joka oli tappanut Kertun. Ilmari väisti jälleen.
- Poika, mitä sie nyt? mies huudahti.
- Sie tapoit Kertun, Lauri huusi.
Ilmari oli perääntynyt hänen ulottamattomiinsa ja seurasi keskittyneenä Laurin oikeaa kättä.
- Ihan hyvältä tuo näytti viime yönä, Ilmari mutisi.
- Se ei kestänyt sitä, että sie lähit ja hyppäsi koskeen.
Hetkellinen varjo kävi Ilmarin kasvoilla, mutta sitten tämä vain kohautti harteitaan välinpitämättömästi, kuin Kertulla ei olisi mitään väliä. Kuten ei varmasti ollutkaan Ilmarille, Lauri tajusi. Ilmari ei ollut ikinä rakastanut Kerttua. Raivo palasi entistä vahvempana ja Lauri hyökkäsi uudelleen. Mutta Ilmari oli valppaana. Vanhempana kiertolaisena tämä oli ollut osallisena monessa tappelussa, eikä hänelle ollut temppu eikä mikään kampittaa Lauri ja riistää puukko pojan hikiseltä kämmeneltä.

Terä painui kovin äkisti vasten Laurin hentoa kaulaa. Poika nielaisi pelästyneenä. Hän ei ollut osannut ottaa tätä huomioon. Ilmari voisi helposti tappaa hänet tässä ja nyt.
- Älä, hän anoi.
- Tämänhän sie halusit minulle tehdä, Ilmari murahti ja painoi puukkoa vähän enemmän. Iho rikkoutui ja ohut verivana lähti valumaan kaulan sivulle. Lauri yritti vetäytyä kauemmas terästä, mutta takana oli maa, eikä hän päässyt mihinkään.
- Miksi? Ilmari kysyi.
Lauri ei vastannut, räpäytti vain peloissaan silmiään. Mutta ilmeisesti hänen kasvoillaan näkyi muutakin kuin paniikki, sillä hetkeksi Ilmarin katse lientyi.
- Vai sillä vissiin. Kaksi neuvoa mie siulle annan. Älä koskaan käy vastaan miestä, jos et ole ihan varma voitostasi. Ja toisena: elä rakastu. Älä ikinä rakastu.
Lauri katsoi hämmentyneenä Ilmaria. Ilme oli hetken verran niin piinatun tuskainen, että Laurin kävi miestä jopa sääliksi. Mutta hetki meni, niin nopeasti, että Lauri uskoi kuvitelleensa koko asian. Ilmari tyyntyi, nousi pystyyn, viskasi veitsen läheiseen metsään ja otti rytäkässä pudonneen repun selkäänsä. Sitten hän lähti, ihan oikeasti vain lähti, jatkamaan maantien reunaa eteenpäin.

Lauri nousi istumaan, katsoi miehen jälkeen. Teki mieli huutaa tämän perään jotain, mutta hän ei keksinyt mitään. Murheellisena ja äskeisestä reilusti vanhentuneena hän asteli Ruskon luo, silitti hetken hevosen pehmeää turpaa ja kapusi kärryille. Paluumatkan hän antoi Ruskon kulkea ihan omaa tahtiaan. Hänellä ei ollut enää kiire minnekään.

Ja kun Kertun ruumis viimein jäi erääseen kosken poukamaan, josta pahaa-aavistamattomat lapset sen myöhemmin löysivät, oli Ilmari jo saapunut seuraavaan kylään, löytänyt sievän tytön ja sanonut hänelle: “Kah, maita ja mantuja on tullut reissattua, mutten nuin kauniita silmiä ole nähnyt kellään”.

Loppusanat 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti