Helinä pyyhki turhautuneena sormellaan hiiltä tasaisemmaksi. Suttua, pelkkää suttua. Hän ei ollut uskaltanut edes koskea siihen kivimaalaukseen, sillä aina kun hän otti minkä tahansa välineen käteensä, tuloksena oli yhdet tietyt silmät. Tietysti siinä saisi modernin otteen maalaukseen, jos merestä katsoisi siniset, ystävälliset silmät. Niin, silmät olivat ystävälliset, mutta silti niiden omistaja oli istunut vankilassa. Rikoksesta. Helinää kadutti, että hän ei ollut kysynyt, mistä Rufus oli tuomittu. Koska olihan sillä väliä oliko linnaan jouduttu paloittelumurhasta vai talouspetoksesta. Oliko pelkkä vankilatuomio, syystä riippumatta, riittävän paha? Sitä Helinä oli puntaroinut heidän treffeistään lähtien. Ja hänen pitäisi varmaan pian tulla johonkin ratkaisuun.
Puhelin piippasi vieressä viestin merkiksi. Helinä otti
puhtaammalla kädellä kapulan käsiinsä ja tarkisti viestin. Peteriltä. Taas.
Poika kysyi voisivatko he nähdä joskus. Aiemmat, päivittäiset, viestit olivat
kyselleet kuulumisia, tiedustelleet Helinältä kaikkea mahdollista ja
muistelleet yhteisiä hetkiä. Hän oli vastaillut kovin niukkasanaisesti, mutta
Peteriä se ei ollut hidastanut. Helinä puhalsi keuhkot tyhjiksi. Tätäkin härkää
hän oli vältellyt jo liian pitkään, joten oli aika tarttua sarvista kiinni ja
ratkaista asia.
“Tänään neljän jälkeen kirjastolla?”, Helinä naputti
viestin. Hänen pitäisi muutenkin käydä kirjastossa, lukeminen oli taas lopussa.
Niin ja kirjastossa Peter tuskin järjestäisi kovin äänekästä kohtausta. Helinä
ei ennättänyt edes laskea puhelinta käsistään, kun Peterin vastaus jo tuli.
Tietysti hänelle sopi.
Helinä tönäisi puhelimen kauemmas ja keskittyi jälleen
paperiin. Hän oli hahmotellut schjerfbeckmäisellä tyylillä omaa muotokuvaansa.
Peili nojasi ikkunaa vasten ja Helinä katsoi sekä paperia että peilikuvaa, eikä
tiennyt kumpi ärsytti enemmän. Paperilla tosin kaiken saattoi aloittaa alusta,
ja ainakin tämän kanssa oli parasta tehdä niin. Helinä ruttasi sutatun
luonnoksen ja otti uuden paperin lehtiöstä.
- Mä lähden käymään kirjastossa, Helinä huikkasi eteisestä
ennen neljää.
- Ruoka on kohta valmista, äiti vastasi keittiöstä.
Helinä oli kyllä haistanut tomaatin ja valkosipulin.
- Mulla ei mene kauaa, hän vastasi.
Se hänelle oli vakaana aikomuksena. Lainaa se kirja, kerro
Peterillä, että jatkossa ihan vaan kavereita, ilman toiveita muusta ja sitten
pyörämatka kotiin.
Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus vähän oletettua
vaikeampi. Helinä huomasi sen heti, kun näki Peterin odottamassa kirjaston
edessä. Helinä jätti pyöränsä telineeseen ja kohtasi Peterin innosta hohtavat
silmät.
- No moi, kiva, että tulit. Mä jo ihmettelin, että miten sulla
on niin kiirettä pitänyt, Peter tervehti yhtä innokkaasti kuin mitä koko olemus
lupasi.
- Joo, onhan tässä ollut kaikenlaista, Helinä sanoi ja
vältteli parhaansa mukaan katsetta.
Mutta sanaton viestintä ei selvästikään ollut Peterin
vahvuuksia, sillä tämä kysyi Helinää mukaansa syömään läheiseen intialaiseen
ravintolaan. Helinän vatsa kääntyi välittömästi ympäri, kun mainittiin ruoka.
Mutta sitä odottaisi kotona ja vieläpä ihan pian, jos hän vain pääsisi
Peteristä eroon. Helinä keräsi kaiken rohkeutensa ja sanoi:
- Kuule Peter, mun on nyt pakko sanoa tämä, vaikka voihan se
olla, että mä vaan kuvittelen kaiken. Sä olet ihan kiva, mutta mä en ole
kiinnostunut susta siinä mielessä. Mutta kyllä me tietysti voidaan kavereina
pysyä, jos sä haluat. Pelkästään kavereina.
Helinä antoi aikaa lauseidensa tulevan selväksi Peterille.
Varsinkin sen viimeisen, hyvin painotetun. Ja olihan hän tarjonnut Peterille
takaportin, tämä voisi naurahtaa, ettei ollut hänestä kiinnostunut. Helinä
vältteli edelleen katsomasta Peteriä. Ei hänkään olisi vastaavassa tilanteessa
halunnut tulla kovin tarkkailluksi.
- Niin, mutta mä luulin… Sähän, Peter lopulta sai sanotuksi.
- Mä mitä? Helinä kysyi nopeasti.
Jos Peter väittäisi hänen rohkaisseen poikaa millään
tavalla, niin hän kyllä pystyi ampumaan jokaisen väitteen alas.
- Sähän halusit tavata mua.
- Mä halusin tavata teitä. Sua ja Juusoa. Koska te olette ihan
kivoja, enkä mä tunne täällä ketään. Ei sen enempää. Sori, jos olet ymmärtänyt
väärin.
Helinää ahdisti tilanne, ja hän toivoi Peterin jo
luovuttavan. Hän halusi pois.
- Ei. Siinä oli jotain muutakin, ihan varmasti oli.
Helinä katsoi turhautuneena Peteriä. Poika katsoi häntä
vimmaisesti ja omistushaluisesti. Helinä muisti Rufuksen sanat Peteristä ja
tämän leluista. Nyt kun hän tiesi vähän enemmän Peterin taustasta, oli helppoa
huomata se hemmoteltu pikkupoika, joka sai aina mitä tahtoi.
- Ei ollut.
Helinä vielä pudisti päätään varmuuden vuoksi. Peter seisoi
paikoillaan ja sulki ja aukoi nyrkkejään. Äkisti Helinä oli onnellinen, että
tapaaminen oli julkisella paikalla.
- Mun pitää nyt mennä, hän sanoi.
Tilanne ei tästä enää selvemmäksi tulisi, ja hän halusi
päästä pois Peterin läheltä, ennen kuin tämä alkaisi inttää enempää. Peter jäi
edelleen paikoilleen, kun Helinä meni kirjastoon.
Rauhassa hän kierteli hyllyjä ja lainasi pinollisen kirjoja,
luki eteisessä vielä ilmoitustaulua ennen kuin palasi ulos. Peteriä ei onneksi
näkynyt missään. Helinä lähti kirjakassi pyörän sarvessa heiluen ajamaan
kotiin. Enää olisi jäljellä se toinen Holmbergin veljeksistä, eikä hänellä
ollut aavistustakaan kuinka toimisi Rufuksen kanssa.
***
Ilta oli vaihtunut yöksi, eikä Helinä saanut unta. Ajatuksen
pyörivät karusellin lailla, eikä rauhoittumista ollut odotettavissa. Ärtyneenä
hän nousi ylös, kävi vessassa ja sen jälkeen juomassa lasin vettä. Helinä
huomasi äidin hahmon olohuoneen ikkunan läpi. Hän aukaisi hiljaa parvekkeen
oven ja astui lämpimään kesäyöhön. Äiti istui kynttilän valossa virkkaamassa.
- Etkö saa unta?
- En, Helinä murahti ja istui keinuun äidin viereen.
- Mikä painaa?
- Kuinka niin?
Äiti katsoi häntä kaikkitietävällä ilmeellä, ja turha
Helinän oli inttää vastaan. Äiti oli oikeassa. Hän katsoi kapeaa kättä, joka
pyöritti koukkua ja sormia, joiden välistä lanka kulkeutui. Helinällä ei riittänyt
kärsivällisyys käsitöihin, mutta ehkä hänen taiteellisuutensa oli äidiltä
perittyä, ne vain ilmenivät eri tavoin.
Äidillä oli yllään ikivanha roosanvärinen aamutakki. Helinä
saattoi muistaa takin lapsuudestaan asti. Se oli nyt niin osa äidin iltalookia,
että Helinä arveli, ettei tunnistaisi äitiä, kun joku päivä aamutakki oli loppuun
asti pidetty ja tämän pitäisi vaihtaa asunsa johonkin muuhun.
- Voivatko ihmiset muuttua? Helinä kysyi.
- Tietysti.
- Pahasta hyvään?
- Kukaan ihminen ei ole pelkästään hyvä tai paha, ne puolet
ovat meissä molemmat. Mutta muutos on aitoa ja siihen voi uskoa vasta, kun se
lähtee ihmisestä itsestään. Ketään ei voi muuttaa tai pakottaa muuttumaan.
- Entä jos on tehnyt rikoksen?
- Kenestä me nyt puhumme? äiti terästäytyi ja katsoi Helinää
tutkivasti.
- Ei kenestäkään tietystä, ihan vaan yleisellä tasolla.
- Vai että yleisellä tasolla, äiti hymähti ja nykäisi
terävällä liikkeellä lankaa jostain keinun alta.
Kynttilän valo hehkui äidin kuparinpunaisissa hiuksissa, jotka
olivat kuivuneet pörröisiksi. Äiti ei uskonut hoitoaineisiin vaan mäntysuopaan.
- Vakavimmat rikoksethan ovat toista ihmistä kohtaan tehtyjä.
Väkivalta, raiskaus tai pahimmassa tapauksessa toisen hengen vieminen. On
totta, että ne voivat olla tekoina sen ihmisen kohdalla ainutkertaisia, eikä
hän koskaan enää tee sitä uudelleen. Mutta en voi olla miettimättä, mikä
ihmisessä on vialla, että hän pystyy sellaiseen tekoon. Omaisuusrikoksia en
osaa pitää kovin vakavina, kun minulle materia ei juuri merkitse. Tietysti se
on väärin ja oikeus hoitaa sen tuomitsemisen. Mutta minä näkisin, että ihmiset tekevät
virheitä ja ehkä oppivat niistä. Kaikkiaan tärkeintä on se ihmisen sisin.
Katumus, virheiden tunnustaminen ja halu muuttua paremmaksi ihmiseksi.
Helinä kuunteli ja mietti. Jotain tuonsuuntaista hän oli
itsekin ajatellut, äiti vain oli osannut pukea sen paremmin sanoiksi. Helinä
haukotteli ja arveli, että ajatukset olivat ainakin tältä erää rauhoittuneet.
- Hyvää yötä, hän sanoi ja nousi ylös.
- Tietysti minä äitinä toivon, että en juuri rohkaissut sinua
jonkun rikollisen syliin, hän hymyili.
Helinä vain kohotti toista kulmakarvaansa vastaukseksi.
- Joo, joo, minä luotan sinun arvostelukykyysi. Sinä olet
viisas
- Öitä, Helinä sanoi uudelleen ja katosi sisään. Äidin kehut
nolottivat aina, vaikka outoa olisi elää ilman niitä.
Vaikka edellisillan nukkumaanmeno oli taas myöhäinen, heräsi
Helinä silti aikaisin. Väsyneenä hän käänsi kylkeään, ummisti silmänsä ja yritti
ajatella mukavia, mutta uni oli jo karannut. Helinä nousi istumaan ja tiesi,
että nyt oli annettava tulla paperille sen, mikä oli pyrkinyt ulos jo
pitempään. Helinä siirtyi pöydän ääreen, otti puhtaan paperin ja lyijykynät
esiin. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja muisteli ja katseli mielensä kuvajaista.
Hitaasti hän alkoi hahmotella kasvojen ääriviivoja,
enimmäkseen suoria linjoja ja teräviä kulmia. Helinä merkitsi silmien paikat
huolettomilla manteleilla, niihin hän palaisi myöhemmin. Matala otsa, hiusrajan
alku, nenän paikka, kapeat huulet, korvista tuli vain hätäiset viivat pään
molemmin puolin. Helinä vaihtoi kynän pehmeämpään ja alkoi kunnolla etsiä
kasvojen muotoa valoin ja varjoin.
Helinä oli niin uppoutunut piirroksensa pariin, että tajusi
nälkänsä vasta kun hän yökkäsi. Vastahakoisesti hän jätti kynän pöydälle ja
lähti keittiöön. Helinä voiteli pari näkkileipää ja istui pöydän ääreen
rouskuttamaan niitä pahimpaan nälkäänsä. Leipien jälkeen hän muisti äidin eilen
keittämän raparperikiisselin. Raparperit äiti oli saanut joltain kirpputorilta
tapaamaltaan naiselta. Äiti oli käsittämättömän taitava ystävystymään ihmisten
kanssa, valitettavasti se ei ollut periytynyt suoraan hänelle, vaan Helinässä
oli puolet isää ja tämän hiljaista tarkkailijaa. Helinä haki kiisseliä kulhollisen
ja katsoi pettyneenä jääkaappiin. Tarjolla ei ollut yhtään maitotuotteita,
joten nyt raparperi söisi hänen luunsa, kuten mummo oli ennen varoitellut. Hän
kuitenkin otti riskin. Lusikoituaan kiisselin hän palasi malttamattomana työnsä
ääreen. Mutta flow oli kadonnut. Helinä istui ja katsoi työtä ja tajusi siinä
olevat aukot, joita hän ei osaisi täyttää muuta kuin näkemällä Rufuksen uudelleen.
Eikä hän halunnut pelkästään piirroksen takia Rufusta nähdä, se oli yön aikana
varmistunut. Hän halusi tutustua tähän, huolimatta menneisyydestä. Helinä otti
puhelimen käteensä ja näpytteli viestin.
“Vieläkö haluat
tavata?”
Jännittyneenä hän nousi seisomaan ja tajusi olevansa
edelleen yöpaidassa. Helinä pukeutui, harjasi hiuksensa ja hampaansa, peitti
jopa sänkynsä, mutta puhelin pysyi hiljaisena. Viisitoista minuuttia. Oliko
tämä juna jo mennyt? Pelko kouraisi Helinää vatsanpohjasta. Eihän heidän
tapaamisestaan nyt niin kauaa ollut… Kahdeksan päivää. Oliko se sittenkin
liikaa? Typerys, Helinä moitti itseään. Hän tunki kännykän taskuunsa ja lähti
ulos.
Taas hän oli lähtöpisteessä, ei ollut ketään kelle soittaa,
ei ketään ketä nähdä. Helinä otti pyöränsä ja lähti kohti kaupunkia, kun ei
muutakaan keksinyt. Päämäärättömästi pyöräiltyään hän lopulta päätyi satamaan.
Hän oli ehkä kerran ajanut tästä ohi, mutta ei ollut sen kummemmin jäänyt
tutustumaan seutuun. Eikä hän nytkään aikonut paikkoja katsella, parkkeerasi
pyöränsä vain tyhjän penkin viereen ja istui tuijottamaan kevyissä laineissa
kelluvia purjeveneitä ja kauempana kimmeltävää ulappaa.
Normaalisti Helinä vältteli kovia kirosanoja, mutta nyt ainut sana
kuvaamaan hänen tunnettaan oli vitutus. Kyllä, häntä vitutti ja rankasti. Miksi
he olivat muuttaneet tänne vitun kaupunkiin, joka oli niin vitun sulkeutunut,
että hän oli viimeiseen kuukauteen tutustunut vain vitun Peteriin, joka oli
omistushaluinen kakara. Vitun Juusoon, joka oli niin kiinni Peterissä, että
tuskin halusi enää edes nähdä Helinää. Vaikka ei hän ollut sitä kysynyt, mutta
vastauksen tiesi jo etukäteen. Ja sitten vielä siihen vitun Rufukseen, joka oli
kehottanut häntä miettimään, mutta ei ilmeisesti halunnut kuulla hänestä enää
mitään. Ihan vitun hienoa, ihan kaikki.
Juuri kun Helinä alkoi kunnolla marinoitua omassa pahassa
tuulessaan, hänen puhelimensa soi. Ärtyneenä hän kaivoi puhelimen taskustaan,
näki soittajan nimen ja jähmettyi. Rufus. Hätäisesti Helinä vastasi ennen kuin
soitto loppuisi.
- Hei, Helinä henkäisi nopeasti.
- No moi.
Hiljaisuus. Helinä ei tiennyt mitä sanoa. Pitäisikö hänen
keksiä jotain?
- Mä sain sun viestin, poika aloitti.
Jotenkin varovasti. Pelko Helinässä ei ainakaan hellittänyt.
Rufus ei jatkanut, joten hän ynähti, toivoi sen saavan Rufuksen jatkamaan.
- Ootko sä ihan varma? Rufus kysyi. Edelleen varovasti.
- Olen, Helinä sanoi painokkaasti. Jokainen hermopääte oli
tikahtumispisteessä, Rufus saisi jo sanoa sanottavansa. Hyvät tai huonot, nyt
heti.
- Vau. Mä ehdin jo pelätä, kun susta ei kuulunut mitään, ettei
ikinä kuulukaan ja sitten tänään tuli se viesti. Niin sori, etten heti
vastannut, mutta en mä tuolla montussa koskaan pidä kännykkää mukana. Äh, mitä
mä edes selitän. Todellakin haluan nähdä sut. Tänään mulla on treenit, mutta
käykö huomenna?
- Tietysti käy, Helinä hymyili.
Rufuksen purkaus oli suloisinta mitä hän oli ehkä ikinä
kuullut.
- Kolmelta ankkuripatsaalla?
- Joo. Nähdään.
- Nähdään.
Helinä hymy vain leveni, kun hän kuunteli hiljaista linjaa,
joka edelleen oli auki.
- Kahvitunti loppuu, mun täytyy nyt mennä.
- Moikka, Helinä toivotti ja laittoi kännykän taskuunsa, kun
Rufus oli lopettanut puhelun.
Sydän takoi kuin hän olisi pyöräillyt pitemmänkin matkan ja
äskeinen vitutuskohtaus oli kaukainen muisto vain. Rufus, Rufus, Rufus. Helinän
teki mieli nipistää itseään, mutta jätti sen tekemättä ihan vain siltä varalta,
että tämä olikin unta.
Osa 11
Osa 11
Mahtava tarina ja tosi mielenkiintoset henkilöt:) Jes jatka samalla tavalla!
VastaaPoistaVoi kiitos :) Yritän parhaani, että loppukin olisi mahtava.
PoistaIhan mielenkiinnosta kysyn et ootko lukenu susirajaa? Helinä muistuttaa Raisaa ku se on sellanen taidehörhö ja täs on Kajaaniki mukana :D
VastaaPoistaEn ole lukenut :D Googletin tuon ja muistan tuosta jostain nähneeni maininnan, mutta päähenkilöstä tai Kajaanista en tiennyt mitään.
Poista