Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 8

Kuten aina ennenkin, kun muu elämä ei sujunut, Helinä sukelsi yhä syvemmälle taiteen tekemiseen. Hiton kaupunki ja kaikki sen ihmiset saisivat hänen puolestaan olla rauhassa, anteeksi vaan, että hän oli yrittänyt tutustua kumpaankaan.

Helinä oli päättänyt tänään maalata sen merenneitokiven. Mukana hänellä oli pyörän tarakalle sidottu maalausteline, toisessa sarvessa roikkui hänen maalaustarvikkeensa ja toisessa taulunpohja. Helinä oli joutunut odottamaan pari päivää aurinkoista iltaa, mutta nyt ilma oli täydellinen: aurinko paistoi, ja yöksi oli luvassa ukkosta, joten mahtavien pilvimassojen tulo oli vain ajan kysymys.

Helinä kääntyi isolta tieltä pienemmälle soratielle. Olisi varmaan pitänyt käydä varmistamassa reitti etukäteen, mutta kartalla kaikki oli näyttänyt niin selvältä. Hän oli varmuuden vuoksi riipustanut nopeat ohjeet paperille, ja lappu oli turvana vasemmassa takataskussa. Tätä tietä puolisen kilometriä, seuraavasta risteyksestä oikealle ja siltä tieltä pitäisi löytyä polku rantaan.

Tie haaroittui, ja Helinä luotti, että suunta oli oikea. Pieni tie renkaiden alla oli hiekkapohjainen ja pahoin ruohottunut, sillä ei ollut edes nimeä, joten joku kesämökki tämän päässä varmaan odottaisi. Helinä jätti pyöränsä ojaan lähelle risteystä ja lähti kävelemään tietä hiljalleen. Parikymmentä metriä edettyään hän näki polun aavistuksen mustikkamättäiden keskeltä. Kartalla se oli näyttänyt vahvalta katkoviivalta, nyt hän ei osannut sanoa, oliko kyseessä polku vai vain siltä näyttävä hirvien kävelyreitti. Helinä lähti seuraamaan polkua ja lohdutti itseään, että ei hän kovin pahasti voisi eksyä, jossain vasemmalla hän törmäisi tiehen ja oikealle mereen. Onneksi hän oli ottanut ne tukevammat lenkkarinsa, sillä polulla oli kiviä ja puiden juuria, ja Helinä sai olla tarkkana, ettei vääntäisi nilkkaansa.

Puiden välissä pilkahteli jo meri, ja Helinä hymyili helpottuneena, hän taisi sittenkin olla oikeilla jäljillä. Polku vei rantaan asti ja Helinä saattoi vain arvella, miksi se oli alun perinkin muodostunut, sillä rannassa ei ollut mitään. Ei laituria, mökkiä tai raunioita, laavua tai edes nuotiopaikkaa. Hän lähti seuraamaan vedenrajaa vasemmalle, kohta sen kivikkoryhmän pitäisi tulla näkyviin.

Kantamukset painoivat hänen käsiään ja Helinä yritti kävellä entistä nopeammin, että pääsisi mahdollisimman pian laskemaan kassinsa maahan. Ja kuin toivomuksesta ranta kääntyi ja pensaikon takaa näkyivät ne kivet, joiden takia hän oli täällä. Helinä marssi vielä lähemmäs ja jätti tavaransa lähimmän männyn juurelle. Hän kierteli rantaa ja mietti mikä olisi ihanteellisin paikkaa pystyttää maalausteline. Aikana katseltuaan kiviä ja mittailtuaan etäisyyksiä, hän päätti paikan läheltä vesirajaa, missä hiekka oli pehmeää ja maa tasaista. Hän kokosi maalaustelineen tottuneesti, tämä oli löytö muutaman vuoden takaa paikallisesta halpahallista. Teline oli vähän kiikkerä ja hankala kasata, mutta Helinä oli oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Seuraavaksi hän asetti keskikokoisen taulunpohjan telineeseen ja kaivoi viimeisestä kassistaan paketin hiiliä. Helinä onki lyhyen nysän rasiasta sormiinsa ja asettautui tyhjän kankaan eteen seisomaan. Toisinaan valkoisen paperin kammo valtasi hänet, toisinaan hän suorastaan hyökkäsi täyttämään tyhjyyden visiollaan. Nyt tunne oli jotain siltä väliltä. Helinä puhalsi keuhkonsa tyhjäksi ja samalla tyhjensi mielensä yhtä tehokkaasti. Hän katsoi valitsemaansa maisemaa, rajasi sen mielessään sopivasti ja arastellen alkoi hahmotella ensimmäisiä viivoja. Horisontti tuonne, suurin kivi ensimmäisenä, siitä tuli kömpelö möhkäle, mutta öljyväreillähän se vasta tulisi valmiiksi, pienemmät kivet olivat pelkkiä herkkiä puolikaaria. Helinän odottamat kumpupilvet olivat saapuneet horisonttiin ja hän hahmotteli ne rohkaistuneempana, veteen hän teki henkäyksenkevyen hahmotelman valon ja varjon rajapinnasta. 

Helinä astui kauemmas luonnoksesta ja arvio sitä mielessään. Hän nyökytti päätään hyväksyvästi, kyllä tälle saattoi aloittaa työstämisen. Helinä kaivoi esiin siveltimet ja suttukankaan, sen jälkeen hän istui kuivalle rantaheinälle ja kaivoi palettilehtiön käsiinsä. Helinä valikoi värituubeja ja pursotti lehtiölle ensin valkoista ja pikkuisen mustaa, niistä hän sekoittaisi harmaan, jolla maalaisi kivet. Helinä katsoi palettia, värit olivat valmiina, enää tarvittiin öljy. Helinä erotti veitsellä pienen kökkäreen valkoista väriä ja lisäsi siihen aavistuksen mustaa, tulos oli kovin vaalean harmaa ja hän lisäsi vielä toisen hitusen mustaa. Vähän pellavansiemenöljyä ja lisää hieromista palettiveitsellä. Helinä erotti kivissä sinistä, ruskeaa ja vihreää, mutta tärkeintä oli nyt saada pohja toimivaksi. Helinä alkoi pitkällä ja sormenlevyisellä siveltimellä hahmotella kankaalle kiviä, yhtä isoa ja kolmea pienempää. 

Hän astui vähän kauemmas työstään ja katsoi arvioiden siveltimen jälkeä. Kivillä oli nyt ihan hyvä pohja, tietysti tarvittiin vielä värejä, rosoa, valoa ja varjoa, kaikkea sitä mikä niistä möykyistä teki kivet, mutta tänään hän ei voisi jatkaa, sillä maali oli märkää ja alkaisi vain sotkeutua epämääräiseksi.

Helinä istui maahan ja alkoi tutkia sinisiä sävyjä. Hän tuijotti taivasta ja merta, katsoi värituubeja ja hitaasti pursotti paletille preussinsinistä, ultramariinia ja vaaleansinistä. Hän pyyhkäisi veitsen puhtaaksi rättiin ja notkisti värit öljyn avulla sopiviksi.

Hieman varmempana tekemisistään Helinä suti ultramariinia mereen ja vaaleampaa taivaan yläosaan, harmaasinivalkoisella hän hahmotteli pilvien kummut ja lisäsi kiehtovan syvän sinisen rannun sinne missä meri ja taivas kohtasivat. Siellä kaukana jossain, Helinä hymyili ja päästi ajatuksensa valloilleen. Pariisi, Lontoo, Nizza, Firenze… Hän toivoi, että joskus hänellä olisi rahaa matkustaa noihin kaikkiin ja nähdä museot ja maalaukset. Sekä tietysti ne maisemat missä van Gogh, Monet tai Gauguin olivat elämäntyönsä tehneet. Niin, sitten joskus. Ja ehkä joskus satojen vuosien päästä, joku nuori haaveilija tulisi juuri tälle rannalle katsomaan näitä kiviä hänen varhaiskautensa maalausten perustella. Sille haaveelle Helinä nauroi jo ääneen. Matkustaminen oli vielä mahdollisuuksien rajoissa, tarvittaisiin vain rahaa, mutta se, että hänet muistettaisiin vielä satojen vuosien päästä, oli jotain minkä saisi vain… Taidolla, tuurilla ja sattumalla? Helinä mietti toisinaan, olivatko taidehistorian suuret nimet olleet aikansa ehdottomasti taitavimpia ja parhaita, vai vain sitkeimpiä ja joiden työt olivat puolittain sattumalta nousseet kuuluisuuteen. Miksi toiset menestyivät ja toiset eivät? Onnen osuutta asiaan ei varmastikaan voinut jättää täysin huomioimatta.

Helinä huomasi ajatusten karkailevan ja maalaukseen oli siten enää turha perehtyä. Toisaalta pohja oli valmis, eikä tähän voinut suttaamatta lisätä enää mitään. Hän vilkaisi kännykkää ja hätkähti. Ihanko oikeasti oli mennyt melkein kaksi tuntia? Toisinaan aika otti siivet, kun hän tarttui siveltimeen. Häkeltyneenä Helinä katseli ympärilleen ja huomasi vasta nyt taivaanrantaa lähestyvän auringon ja pitkälle maalauksen pilvistä ennättäneet massat. Hän alkoi pakata enempiä unelmoimatta, pitäisi ehtiä kotiin ennen pimeää ja sadetta ja ukkosta.

Rannasta paluu sujui hankalammin kuin sinne meno, kun hän joutui kantamaan maalausta käsissään ja huolehtimaan, ettei yksikään oksa tai heinänkorsi pääsisi pyyhkäisemään kosteita värejä. Helinä taiteili kassit toisessa kädessä, maalaus toisessa ja vielä maalausteline kainalossa sitä samaa kivikkoista ja juurakkoista polkua. Hitaasti, varmasti ja toisinaan manaten hän pääsi tiellä ja pyöränsä luo. Hän oli toki maalannut ennenkin luonnossa, mutta unohti autuaasti joka kerta homman logistisen nurjan puolen. Itselleen tuhisten hän laski maalauksen varovasti hiekalle ja keskittyi sitomaan maalaustelinettä tarakalle. Sen jälkeen hän asetti kangaskassit pyörän sarviin ja kumartui ottamaan maalauksen käteensä. Ajamista hän ei uskaltaisi edes kokeilla, joten edessä oli ihan riittävän pitkä kotimatka pyörää taluttaen. No, ainakin maalausteline ja tarvikekassit olivat pyörän kannettavina, eivät hänen.

Hiljalleen Helinä eteni soratien reunaan, varjot olivat pitkiä, mutta ilma hehkui kauniisti. Hiljaisuudesta päätellen hän oli yksin liikkeellä kauniissa illassa. Juuri samalla hetkellä hän näki jonkun hölkkäävän häntä vastaan. Mies, harmaat verkkarit ja musta t-paita. Väistämättä Helinä jännittyi. Tuntematon mies, hän yksin, eikä ketään muita lähettyvillä.

Tulija lähestyi ja kun Helinä viimein tunnisti juoksijan, hän valppautensa ei ainakaan vähentynyt. Tulija oli Rufus. Melkoinen sattuma, josta Helinä tosin oli kovin onnellinen. Rufus hiljensi ja pysähtyi Helinän kohdalle. Hän moikkasi ja nykäisi kuulokkeet pois korviltaan.

- Moi, Helinä vastasi, kun oli varma, että Rufus kuulisi hänet.

- Onko sun pyörä rikki vai miksi sä et aja?

Rufus tuli tien yli hänen luokseen.

- En mä tän takia uskalla, Helinä sanoi ja kohotti merkitsevästi maalausta.

- Saanko mä katsoa? Rufus kysyi yllättäen. Ja yllättävän kiinnostuneena.

- Joo, Helinä myöntyi hermostuneena. - Tämä on vaan pahasti kesken, just aloitin ja…

Hän vaikeni, kun Rufus tuli entistä lähemmäksi ja keskittyi katsomaan maalausta, jonka Helinä nosti vähän korkeammalle ja käänsi oikeaan asentoon. Sillä aikaa Helinä saattoi rauhassa katsoa Rufusta. Ohimoille kohonneita hikikarpaloita, keskittynyttä katsetta, selkeää amorinkaarta, ruskettunutta kaulaa, tiukkaa rintaa ja valtavia hauiksia. Helinä vaihtoi levottomana asentoa, jotenkin viime aikoina hän oli alkanut löytää lihaksien viehätysvoiman.

- Sommitelmahan on tosi tasapainoinen ja värien käyttö hienoa, Rufus totesi.

Helinän kulmakarvat kohosivat ja hän sai tehdä töitä, ettei suukaan auennut hämmennyksestä.

- Miten sä…? Hän ei oikein tiennyt kuinka jatkaa lausetta.

Rufus katsoi häntä taulun sijasta ja hymyili tytön ilmeelle.

- Mä olen maalannut kypäriä ja pyöriä muutaman vuoden ajan ja tutkinut sitä varten noita taidehommia.

- Kypäriä ja pyöriä? Helinä toisti.

- Niin, prätkiä ja niitä kypäriä. Joskus olisi kiva kokeilla rekan maalausta.

- Sulla on siis silmää?

- Niin kai, Rufus kohautti harteitaan vältellen. - Onhan niitä mennyt muillekin, että kai mä jotain osaan.

- Olis kiva nähdä sun töitä joskus, Helinä sanoi innostuneena.

Siis innostuneena toisesta taiteilijasta, ei Rufuksesta.

Rufus katsoi häntä mietteliäänä, epäröi hetken, mutta sanoi sitten:

- Sua ei ole näkynyt meillä niitten bileiden jälkeen.

- Niin, Helinä mutisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

- Mikä mättää?

Helinä mietti kannattiko Rufukselle vastata rehellisesti. Olihan tämä Peterin veli, mutta kuitenkin poika, josta hän oli kiinnostunut. Miltä hän näyttäisi Rufuksen silmissä, jos nyt haukkuisi Peterin? Miltä hän haluaisi näyttää Rufuksen silmissä? Oliko hän kuitenkin vain se pikkutyttö, joka hengasi Rufuksen veljen kanssa?

- Musta oli viisainta ottaa vähän etäisyyttä, hän viimein sanoi.

- Te ette vaikuttaneet kovin… No, yhteensopivilta. Miksi sä edes olit Peterin kanssa?

- Mä en ollut Peterin kanssa, Helinä kiisti nopeasti.

Nyt oli Rufuksen vuoro nostaa kulmakarvojaan yllättyneenä.

- Tai siis, ihan vaan kavereita me ollaan. Ei mitään… semmoista. Ainakaan mun puolelta, Helinä selitti ja takelteli ja pelkäsi punastuvansa.

Rufus nyökkäsi ja hidas hymy levisi hänen kasvoilleen. Helinän sydän muuttui hermostuneeksi perhoseksi.

- Sä olisitkin ollut ihan liian hyvä Peterille. Mutta miksi sä sitten roikut sen mukana?

Liian hyvä. Liian hyvä. Liian. Hyvä. Helinä yritti keskittää ajatuksensa siihen kysymykseen. Mikä se edes oli ollut?

- Juuson takia, hän vastasi ennen kuin hiljaisuus vanuisi liikaa. Ja tajusi kuulostavansa melkoiselta nartulta. - Anteeksi, mä olen kauhea ihminen, Helinä lisäsi kiireesti.

- Juuso on tosi kiva, Rufus vain nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt koko kuvion ilman lisäselityksiä.

Helinä ei olisi halunnut liikkua, mutta ilta alkoi hämärtyä ja hänen taiteilijantarvikkeensa eivät siirtyisi itsestään kotiin.

- Mun täytyy tästä varmaan lähteä, hän totesi vastahakoisesti. Ei ollut kovinkaan montaa hetkeä taaksepäin, kun hän pelkäsi Rufuksen läheisyyttä jopa olohuoneessa, jossa Peter ja Juuso olivat turvana. Nyt, kaksin tyhjällä tiellä, Helinä olisi halunnut viipyä ja viipyä.

- Niin joo, ja mun jatkettava lenkkiä.

Helinä nyökkäsi ja katsoi tiukkaa t-paitaa ja unohti, että oli lähdössä mihinkään.

- Huvittaisko sua joskus törmätä uudelleen? Rufus kysyi.

Helinän kulmakarvat tekivät korkeushyppyennätyksensä.

- Joo, hän sai sanotuksi typerältä virneeltään.

- Huomenna?

- Käy.

- Mä pääsen töistä puoli neljän jälkeen. Olisko kuudelta vaikka keskustassa siinä torin nurkalla? Se missä on se ankkuripatsas, tiedätkö paikan?

- Joo, Helinä jatkoi niukkasanaista linjaansa. Lauseiden muodostus oli tässä tilanteessa, Rufus halusi hänen kanssaan ulos ja hitosti huutomerkkejä, ihan liian haastavaa.

- Keksitään sitten jotain tekemistä, Rufus virnisti poikamaisesti.

Enää Helinä ei pystynyt kuin nyökkäämään.

- No, nähdään, Rufus sanoi hetken kestäneen silmiin tuijottelun jälkeen.

Helinä nyökkäsi uudelleen ja seurasi kuinka Rufus laittoi luurit takaisin korviinsa, ylitti tien kännykkää katsoen ja lähti juoksemaan.

Helinä otti epävarman askeleen, ehkä hänen jalkansa eivät äskeisen jälkeen toimineetkaan. Hän kuitenkin huomasi, että tuntemuksista huolimatta jalat eivät olleet hyytelöä, vaan veivät häntä eteenpäin. Kuitenkin totuttua hitaammin, koska pää oli niin keskittynyt käymään läpi äskeistä ja odottamaan huomista.

Osa 9