Tunne edellä tuntemattomaan, osa 5

Seuraavana aamuna Mikael teeskenteli parhaansa mukaan nuhaista ja sai äidiltä luvan levätä sen päivän kotona. Kännykkäänsä hän ei ollut koskenut eilisen jälkeen, se oli tietysti täynnä Lauralta tulleita puheluita ja viestejä. Mikael lähetti tytölle viestin, jossa lupasi selittää kaiken myöhemmin. Hänellä vain ei ollut aavistustakaan miten jotain tällaista puettaisiin sanoiksi.

Puoliltapäivin hän oli vaihtanut makuupaikakseen olohuoneen sohvan ja selasi kyllästyneenä television kanavia, joista ei tullut mitään katsomisen arvoista. Kännykkä piippasi vaativasti sohvapöydällä, huokaisten Mikael tarttui siihen ja odotti näkevänsä tulikivenkatkuista tekstiä Lauralta, mutta näyttöön ilmestyi Samun nimi hänen aukaistessaan lukituksen.

”Et oo koulussa. Kaikki ok? Mites se tukiopetus?”

Mikael sulki silmänsä ja naputti otsaansa kännykällä. Kuinka hän kiemurtelisi ulos tästä lupauksesta? Hän ei pystyisi nyt edes näkemään Samua. Saati että pitäisi istua saman pöydän ääreen, jutella, kumartua yhteisen kirjan ääreen ja pahimmassa tapauksessa tuntea kuinka jalat tai kädet vahingossa koskettivat toisiaan… Mikael tunsi jälleen eilisen kuristavan paniikin nousevan pintaan.

Poika asetti kännykkänsä äänettömälle ja työnsi sen sohvan tyynyjen väliin. Välttely ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu, mutta nyt hän ei muuhun pystyisi. Hän tarvitsi aikaa saadakseen päänsä jälleen kasaan.

Sitä hän sai vain sen päivän, äiti ja isä varmistivat, että hän seuraavana aamuna lähti kouluun. Poika oli kyllä protestoinut ja yrittänyt yskiä mahdollisimman vakuuttavasti, mutta isän vihjaus auton käyttöoikeuksien jäädyttämisestä aiheutti Mikaelissa ihmeparantumisen.

Koulun pihaan kurvatessaan hän ei ollut ihan varma kumman kohtaaminen olisi kamalampaa: Lauran vai Samun. Sisälle kävellessään hän kallistui Samuun. Vihainen tyttöystävä oli normaalia, nämä tunteet samaa sukupuolta olevaan luokkakaveriin taas jotain mitä hän ei ikinä olisi halunnut kokea.

Mikael huomasi Lauran istumassa lukion ylävarastoon johtavilla portailla kavereidensa kanssa. Vastahakoisesti poika laahusti Lauran eteen. Tyttö ei edes katsonut häneen.

 - Voitasko me puhua? Mikael kysyi vaisuna.

Laura kääntyi katsomaan parasta kaveriaan suoraan silmiin ja sanoi:

- Lähdetään jo, kellot soi ihan kohta.

Mikael lehahti punaiseksi ja perääntyi muutaman askeleen, kun Laura marssi ohi leuka pystyssä. Häntä seurasivat kaverit, jotka vilkaisivat jokainen Mikaelia tutkivasti ja tuomitsevasti. Hän oli odottanut huutoa ja raivoamista, mutta tällainen julkinen nöyryytys tuntui ehkä pahemmalta.

Pian Laura kuitenkin kääntyi ympäri ja tuli korot kopisten takaisin hänen luokseen.

- No, miltä tuntuu jäädä täysin vaille huomiota? tämä sähähti. Sinisissä silmissä paloi pelottava tuli. Mikael nielaisi, eikä keksinyt mitään sanottavaa.

- Mikä vittu sua vaivaa? Häivyt mitään sanomatta kesken seksin? Ei hitto, mä tunsin itseni kuin joksikin huoraksi. Ja sitten vielä lintsaat koulusta ja jätät väliin tanssitreenit. Meidän juttu voi päättyä tähän, jos sulla ei ole pirun hyvää selitystä, mutta sä et pilaa mun suurta päivää. Onko selvä?

Mikael nyökkäsi. Hänellä ei ollut varaa menettää Lauraa. Kuumeisesti hän mietti selitystä, eikä Lauran naputtava jalka ja tuima tuijotus yhtään helpottaneet hänen kekseliäisyyttään. Lähellä auki heilahtava vessan ovi tarjosi oljenkorren, johon poika päätti tarttua, kun ei parempaakaan keksinyt.

- Mulle tuli hätä, hän viimein pihahti.

- Mikä hätä? Laura tenttasi tiukasti.

- No, tiedäthän sä. Vessahätä, Mikael tunnusti posket punaisina.

Lauran kasvoilla vaihteli äkäisyys, epäusko ja lopulta huvittuneisuus.

- Siis sun piti päästä…

Poika nyökkäsi vaikeana. Hän tulisi loppuikänsä olemaan Lauran kavereiden keskuudessa poika, jonka piti päästä paskalle. No, parempi sekin oli kuin totuus.

- Miksi sä et eilen vastannut mun puheluihin tai viesteihin?

Epäluuloisena Laura tutki hänen kasvojaan. Tytöstä tulisi erinomainen lisä mihin tahansa C.S.I.-teamiin, Mikael hymähti.

- Unohdin ottaa puhelimen mukaan vessaan. Istuin siellä koko illan ja puoli yötä.

Hymy nyki tytön suupielessä.

- Voi toista. Anteeksi, mä kehittelin jo ties mitä kauhukuvia mun päässä.

- Ei se mitään. Mä en vaan voinut mitään ja menin jotenkin paniikkiin, Mikael vielä lisäsi viimeiset selitykset.

Laura astui vähän lähemmäksi, mutta pysähtyi epäröiden.

- Onkohan se tarttuvaa?

- En mä usko, taisin vain syödä jotain sopimatonta. Mutta sähän tiedät keittolan tädit, ties mitä ne ruokiin aina lisäilee.

Laura suikkasi nopean suukon hänen poskelleen, ja yhdessä he lähtivät käsi kädessä kohti kemian luokkaa. Valtakunnassa kaikki hyvin, Mikael onnitteli itseään. Hyvä olo kesti vain hetken. Eli siihen asti, kun hän näki Samun nojaamassa rennosti käytävän seinään kemian luokkaa vastapäätä. Tiukat pillifarkut nuolivat pojan pitkiä jalkoja, tämän kädet olivat taskuissa ja ohut, harmaa paita korosti ärsyttävästi ylävartalon lihaksia.

Mikael laski katseensa lattiaan tuntiessaan ensimmäiset väristykset syvällä vatsalihaksissaan. Hän ei pystyisi tähän, poika ajatteli lamaantuneena ja oli onnellinen Lauran kädestä joka johdatti hänet turvaan luokkaan.

Poika ei ehtinyt kuin istumaan paikalleen, kun jotain harmaata ja mustaa pysähtyi hänen viereensä. Samun läheisyys sai sydämen jyskyttämään niin että kaikki luokassa varmasti kuulivat sen. Mikael keskittyi kaivelemaan reppuaan, eikä ollut kuulevinaan pojan tervehdystä. Opettaja Minkkinen luokan edestä pelasti hänet sanomalla:

- Samu, menetkö omalle paikallesi niin päästään aloittamaan?

Poika viivähti yhden ylimääräisen hetken Mikaelin vieressä, mutta tämä keskittyi katselemaan kemian kirjan kantta kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään yhtä kiehtovaa. Viimein Samu siirtyi omalle paikalleen ja Mikael uskalsi hengittää. Tästä tulisi pitkä päivä.

Hän onnistui pysyttelemään pois Samun tieltä aina iltapäivään asti, kunnes tämä viimein tavoitti hänet vessasta. Mikael oli pesemässä käsiään, kun Samu seisahtui hänen taakseen. Hän hätkähti nähdessään pojan peilikuvan edessään, peloissaan hän käänsi katseensa alas.

- Vältteletkö sä mua?

Rauhallisesti Mikael sulki hanan ja kuivasi kätensä, yritti voittaa aikaa.

- Miksi välttelisin? hän lopulta kysyi, yritti samalla tavoittaa ääneensä tasaisuutta.

- No sitä minäkin ihmettelen, mutta siltä musta vähän tuntuu.

Mikael kohautti harteitaan ja lähti kohti ovea.

- Jos sulla ei sitten ole mitään mua vastaan, niin miten se matikan opetus mitä sä lupasit. Mä oikeasti tarvitsisin sitä.

Samun ääneen vetoavuus iski suoraan Mikaelin suojausten lävitse.

- Mulla on aamulla kaksi hyppytuntia, hän sanoi olkansa yli.

- Mä odotan sua naulakoilla, Samu vastasi.

Mikael lähti kohti ovea ja tunsi tuttujen väristysten iskevän entistä voimakkaampina lävitseen, kun kuuli vetoketjun aukeavan takanaan. Vauhkona hän rynnisti ulos vessasta ja piiloutui lähimmän pylvään taakse. Vetoketjun aukaiseminen vessassa oli täysin luonnollista, eikä Samu ollut tietenkään tarkoittanut sillä mitään häntä kohtaan, mutta tässä hän nyt seisoi: puoliksi kiihottuneena ja täysin häpeissään.

***

Samu odotti naulakoilla, kuten oli luvannut. Mikael käveli hänen luokseen yhtä innokkaasti kuin teloituspartion eteen. Takana oli huonosti nukuttu yö, nytkin hän oli niin hermostunut, että kämmenet olivat nihkeät. Pojat tervehtivät vaitonaisina ja kävelivät sanattomina kirjastoon tutun pöydän ääreen.

Samu kaivoi laukustaan hitaasti matikan kirjan, kynän ja laskimen. Sen jälkeen hän jäi istumaan ja odottamaan. Mikael ei kestänyt vihreiden silmien katsetta hetkeäkään, joten hän nojasi kirjaan päin ja kysyi:

- Mikä sulle eniten tuottaa ongelmia? Tai mitä toivoisit, että me käytäisiin lävitse?

Edelleen hiljaisena Samu selasi kirjasta oikean sivun auki ja tönäisi sitä Mikaelin suuntaan. Poika otti kirjan vastaan syventyen tutkimaan sitä vaivautuneena. Hän oli luullut, että hirveintä olisi ystävällinen Samu, mutta tämä umpimielinen versio herätti hänessä vastustamattoman halun kertoa kaikki ja pyydellä anteeksi käytöstään.

- No siis, suunnilleen kaikki tasovektorien yleiset ominaisuudethan pätevät myös näille avaruusvektoreille, Mikael aloitti.

Pian hän oli syventynyt matematiikan maailmaan, sinne hän sopi, siellä kaikki oli selvää ja tarkasti kaavoihin kirjoitettua. Siellä ei joku, mitä oli pitänyt vakiona koko elämänsä ajan voinut yhtäkkiä muuttua joksikin muuksi.

Samu lämpeni hitaammin, mutta otti pian kynän käteensä ja alkoi itsekin oivaltaa pienen johdattelun jälkeen vektoreita ja kaavoja. Mikael tiesi mistä puhui, joten hän saattoi vähän rentoutua. Hän yritti parhaansa pitää katseensa vain kirjassa, mutta toisinaan hän vilkaisi Samua ja oli joka kerta unohtaa mitä oli sanomassa. Kai Samu oli aina ollut hyvännäköinen, mutta nyt hän näytti Mikaelin silmissä lähes ylimaalliselta olennolta. Vaikka hän olisi pitänyt katseensa pelkästään pöydässä, jäi hänelle vielä kolme aistia, jotka pettivät hänet. Samun ääni oli matala ja vähän käheä, tämä tuoksui puhtaalle paidalle ja jollekin hyvälle, Mikael ei tiennyt oliko se jotain hajuvettä vai pojan ominaistuoksu, ja hänen ihoaan kihelmöi, aivan kuin jokainen neliösentti hänestä odottaisi Samun koskettavan häntä juuri sillä hetkellä. Makuaisti toivoi taustalla, että silläkin olisi ollut jotain kokemusta Samusta.

Mikael vaihtoi vaivaantuneena asentoa ja sai harhailevat ajatuksensa kuriin keskittymällä selittämään avaruusvektorin kuvaamista koordinaatistossa.

Pian tunti, vähän toistakin oli mennyt nopeasti ohitse, kun Samun puhelin hälytti. Hän vilkaisi sitä ja laittoi vihkonsa kiinni.

- Mun täytyy lähteä. Kiitti tosi paljon, musta tuntuu, että opin tässä ajassa enemmän kuin koko kurssilla. Sä olet hyvä opettaja, Samu sanoi ja lahjoitti Mikaelille aidon hymyn.

Tämä oli paljon tehokkaampi kuin pojan kasvoilla yleensä vilahtava vino hymy, Mikael ajatteli synkeänä perhosten lehahtaessa ruokatorveen asti.

- Hyvä, että musta oli apua, hän mutisi katsetta vältellen.

- Jees, näkyillään, Samu vielä ilmoitti ennen poistumistaan.

Mikael laski otsansa viileälle pöydälle ja katui syntymäänsä. Hän oli varma, että onnistuisi vielä sössimään kaiken.

Koeviikko ja lähestyvät vanhojen tanssit imaisivat hänet kuitenkin samaan hermostuneeseen hössötykseen kuin jokaisen muunkin lukion kakkosen. Ei se, että hänellä oli koko ajan tekemistä kuitenkaan estänyt ajatuksia valumasta jatkuvasti Samuun ja omien tunteiden tarkasteluun.

Varmaa oli vain se, että hän ei voinut olla sellainen. Tämä mielessään Mikael analysoi omia ajatuksiaan, yritti miettiä mikä Samussa häntä kiinnosti. Ulkonäkö? Erilaisuus? Luonne? Eksoottisuus? Hän ei kuitenkaan ollut koskaan pahemmin kiinnittänyt huomiota muiden poikien ulkonäköön, eikä ne nahkahousut nyt niin hyviltä näyttäneet, että pelkästään ne olisivat tämän saaneet aikaiseksi. Poika oli mukava, älykäs ja rento. Usein näytti kuin Samua olisi huvittanut vitsi, josta muilla ei ollut aavistustakaan. Ehkä jos hän olisi tiennyt, mikä Samussa häntä kiehtoi, hän olisi voinut helpommin päästä eroon ihastuksestaan, mutta ei hän mitään yksittäistä syystä pohdinnoissaan keksinyt. Kaikki oli yhtä kiinnostavaa.

Mikael teki parhaansa vältelläkseen Samua koulussa, koska joka kerta kun hän näki pojan, tuntui samalta kuin lapsena, kun he olivat Valtterin kotona kokeilleet laittaa rautalangan paimenpoikaan. Aivan samanlainen nytkähdys tuntui koko vartalossa, vaikka 230 voltin sähkövirtaa ei lähettyvillä ollutkaan. Ja joka ainoa kerta hän oli valmis unohtamaan itselleen vannomansa pyhät lupauksensa ja lähestymään Samua. Niin, mitäs sitten? Mikael ei tiennyt. Hän arveli, että hänelle kävisi kuin yöperhoselle, joka hakeutui liian lähelle liekkiä. Siitä huolimatta houkutus ei hellittänyt.

Hetket vaihtuivat tunneiksi ja tunnit päiviksi, ja Mikael jo välillä väsyi asian ympärillä pyöriviin ajatuksiinsa. Hän olisi halunnut ajatella muutakin kuin Samua tai oman minuutensa myllerrystä, oikeastaan olisi ollut tervetullutta pystyä hetki vain olemaan, ajattelematta lainkaan. Vielä parempi kun ei pystyisi tuntemaankaan mitään: ei painostavaa syyllisyyttä, jatkuvaa paniikkia, sykkivää kaipuuta tai hullua ihastumista. Kunpa hän olisi päässyt takaisin aikaan, jolloin kaikki oli ollut vain "ihan sama".

Osa 6