Veto(voimaa), osa 11

Aada pudotti reppunsa eteisen nurkkaan ja kumartui vaihtamaan tennarit nilkkureiden tilalle. Välipalaa ei tarvinnut edes miettiä, pahoinvointi ja jännitys olivat pitäneet hänen ruokahalunsa koko päivän poissa. Aada asteli ulos tuuleen ja lähti kävelemään kohti Jylhäniemeä, sinne olisi kotoa reilu vartin kävelymatka. Alueella sijaitsi suosittu ulkoilureitti, mutta Aadan lempipaikka oli nimenomaan Jylhäniemi. Paikka oli nimensä mukaisesti suurista kivenlohkareista muodostunut niemi, joka työntyi pitkälle mereen. Siitä oli tullut Aadalle tärkeä jo lapsuudessa. Hän oli ollut kahdeksan, kun he olivat muuttaneet tänne. Monta vuotta Aadalla oli ollut koulun jälkeen lastenhoitaja häntä vastassa, ja Hanna oli näyttänyt hänelle Jylhäniemen. Aadasta oli lapsena ollut jännittävää hyppiä kiveltä toiselle ja etsiä uusia reittejä niemen kärkeen. Nykyisin hän enää harvemmin meni niin pitkälle, istui vain rannassa olevalla penkillä tai sitten hakeutui laakealle lohkareelle ihan vesirajaan.

Aada oikaisi pienen polun kautta rantaan ja seuraili rantaviivaa niemeä kohti. Jos Miska tulisi, hän joutuisi ajamaan ulkoilualueen parkkipaikalle ja kävelemään sieltä lähtevää kuntoreittiä pitkin niemeen. Miska oli kyllä vastannut tulevansa, mutta sattuneesta syystä Aadan luottamus poikaa kohtaan ei ollut järin korkealla.

Vielä paikalla ei näkynyt ketään, mutta hän olikin reilun kymmenen minuuttia etuajassa. Meri velloi harmaana ja levottomana, taivalla kiisivät harmaat pilvet nopeasti kohti itää. Aada istui penkille, kietoi kätensä ympärilleen ja odotti. Aada ei ihan ymmärtänyt, miksi häntä jännitti niin kovin. Olihan tämä tietysti ensimmäinen kohtaaminen aikoihin, mutta ei hän tekisi muuta kuin ilmoittaisi raskaudesta, kertoisi tekevänsä abortin ja sen jälkeen lähtisi. Ei small talkia tai menneiden puimista, hän vain halusi edes tämän pienen näpäytyksen kaiken kokemansa jälkeen.

Aada hätkähti ajatuksistaan, kun näki silmäkulmassaan liikettä. Odotus oli päättynyt, sillä Miskakin oli hyvissä ajoin paikalla. Hän ponnisti nopeasti pystyyn, tuntui turvallisemmalta kohdata Miska seisten, istuen hän olisi altavastaaja. Aada nosti katseensa vaaleasta hiekasta lähestyvään Miskaan. Hänen hengityksensä salpautui ja jokainen hälytyskello hänen mielessään alkoi soida täysillä, käski paeta, kun hän vielä voisi. Miskan tukka oli tuulen tuivertama, kasvojen iho muistikuvia kalpeampi, mutta se ei yhtään vähentänyt hänen vetovoimaansa, päinvastoin.  Hän pysähtyi penkin toiseen päähän ja tervehti varovasti. Aada nyökkäsi ja istui, huimasi. Miska istui penkin toiseen päähän. Aadalla oli ollut selvät suunnitelmat mitä hän sanoisi, mutta nyt hän ei muistanut yhtäkään valmiiksi miettimäänsä lausetta. Miska alkoi puhua nopeasti:

- Sä et arvaa kuinka iloiseksi mä tulin sun viestistä. Mä olen halunnut nähdä sut ja olin jo harkinnut tulevani teille uudestaan, vaikka sä kielsit, koska mä en voi-

- Minä olen raskaana, Aada keskeytti hänet.

Hän ei kestänyt Miskan äänessä kuuluvaa toiveikkuutta. Tai ylipäätään tämän ääntä. Miska oli varmaan ollut kipeänä, koska tämän ääni kuulosti niin käheältä. Entistäkin seksikkäämmältä.

Miska jähmettyi paikalleen suu edelleen raollaan. Kesti hetken ennen kuin hän muisti vetää henkeä. Aada tuijotti pää kallellaan pojan lamaantumista, hetki ei ollutkaan niin hieno kuin hän oli kuvitellut. Miska rykäisi ja hieroi kämmeniä reisiinsä.

- Ja se on ilmeisesti mun.

Aada ei ehtinyt jäädä miettimään oliko Miskan sanoma toteamus vai kysymys, kun hänellä kiehahti välittömästi yli. Aada kiepsahti penkillä kunnolla Miskaan päin.

- Luuletko oikeasti, että kaiken jälkeen kertoisin sinulle, jos olisi pieninkin mahdollisuus, että tämä ei olisi sinun? hän huusi. Sain energiansa kaikesta siitä minkä oli onnistunut viime viikkoina sisäänsä sullomaan.

- Anteeksi, se oli asiattomasti sanottu, Miska pahoitteli ja jatkoi: - Mutta sullahan on poikaystävä.

Aada veti terävästi henkeä, oli järkyttynyt Miskan paljastuksesta, vaikka ei hänen pitäisi enää ihmetellä mihin kaikkeen Miska pystyi.

- Sinä tiesit. Sinä tiesit, että minä seurustelen, ja silti tulit iskemään minua. Haista paska! Sinun takiasi minä olen saanut kärsiä niin paljon, menetin pikku pelisi takia poikaystäväni ja nyt olen vielä raskaana, Aada raivosi ääni särkyen. Nousi seisomaan kiukun ajamana, mutta joutui heti laskeutumaan alas, kun maailma alkoi pyöriä.

- Aada, onko kaikki hyvin? Miska kysyi huolestuneena aivan hänen vierestään.

- Ei todellakaan ole, Aada kuiskasi. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin kaikki hänen voimanrippeensä olisi imetty pois.

Miska laski kätensä varovasti hänen käsivarrelleen, Aada tönäisi sen heti pois.

- Älä koske minuun, hän sähähti ja tunsi vihan nousevan uudelleen pintaan.

Sen avulla hän jaksaisi kestää tämän. Aada oli luullut pystyvänsä kohtaamaan Miskan aikuismaisesti ja suhtautua tähän neutraalisti, mutta nyt jo oli selvää, että hän ei pystyisi Miskan seurassa tyyneyteen.

Miska siirtyi kauemmaksi ja kysyi rauhallisella äänellä:

- Mitä sinä aiot tehdä?

Aada halusi nähdä Miskan ilmeen vastatessaan, joten hän kääntyi poikaa päin. Vakaa ilme harmaissa silmissä oli saada hänet jällen unohtamaan mitä oli sanomassa.

- Abortin, Aada ilmoitti. Enää ilme Miskan kasvoilla ei värähtänytkään. Aada oli pettynyt, niin lapsellista kuin se olikin.

- Oletko varma?

- Varma? Aada tyrskähti. - Mitä muuta minä voisin tehdä? Pitää lapsen ja alkaa leikkiä sinun kanssasi kotia? hän ivasi.

- Minä tuen sinua, päätit mitä tahansa. Haluan vain, että olet varmasti miettinyt jokaisen vaihtoehdon, Miska puhui hiljaisella äänellä. Hän kuulosti niin aikuiselta, että Aadaa alkoi äskeinen tuittuilunsa hävettää.

- Olen miettinyt. Minä olen alaikäinen, koulu kesken. Haluan ammatin, uran ja vakaan parisuhteen ennen kuin edes harkitsen lapsen hankkimista. Vaikka nyt kun minä tiedän millaista on olla raskaana, voi olla, etten ikinä halua kokea tätä uudelleen, Aada huomasi jälleen puhuvansa liikaa.

Jokin Miskassa sai hänet ihan liian avoimeksi.

- Onko sulla ollut aamupahoinvointia? Miska kysyi myötätuntoisesti.

- Tiedätkö, raskauden yhteydessä puhutaan aina aamupahoinvoinnista, mutta kukaan ei muistanut mainita, että on olemassa myös päivä-, ilta-, ja yöpahoinvointia. Olen kyllästynyt oksentamaan ja haluaisin syödä jotain muuta kuin suolatikkuja tai kiisseliä. Sekin on uutta, että edes 14 tunnin yöunet eivät poista tätä väsymystä. Tai miten tuntuu siltä kuin vartaloni ei kuuluisikaan enää minulle, Aada vuodatti.

- Voi helvetti, mä olen pahoillani, Miska sanoi.

Uupuneena Aada tuijotti ulapalle. Aurinko oli juuri laskemassa, riekaleisten pilvien raosta näkyi kullanhohtoinen taivaanranta.

- Joko sä tiedät milloin sä teet sen? Miska kysyi.

- 20. päivä.

- Mihin aikaan?

- Kuinka niin? Aada kysyi epäluuloisena.

- Mä tulen mukaan, Miska ilmoitti.

Aada käännähti terävästi Miskaa päin, katsoi tätä jälleen vihaisena. Tämä tuijotti häntä levollisena kuin he olisivat suunnitelleet kahvilassa käyntiä.

- Et todellakaan tule, Aada ärähti.

- Minä tulen, Miska sanoi painokkaasti. – Tuosta on puolet minun, ja mä aion olla sun tukena.

- Minä en sinun tukeasi kaipaa!

- Ilmeisesti et, mutta sen sä saat, halusit sitä tai et, Miska sanoi ja nyt tämän äänestä alkoi kuulua hermostuminen.

Aada oli salaa tyytyväinen. Oli tuntunut niin lapselliselta olla pelkästään itse se riitelijä

- Kaikki tämä on sinun syytäsi. Miten sinä et huomannut kondomin hajoamista? Aada haastoi.

- Jos satut muistamaan, niitä meni meiltä aika monta. Ja mulla ainakin oli silloin mielessä ihan joku muu kuin käytettyjen kortsujen tutkiminen, Miska sanoi ja loi Aadaan niin hehkuvan katseen, että sai tämän värisemään.

Kyllä Aada muisti, muisti ihan liian hyvin, vaikka hän oli yrittänyt kaikkensa unohtaakseen ne hetket.

- Sinä et tule minun mukaani, Aada ilmoitti, halusi ehdottomasti kauemmas äskeisestä puheenaiheesta tai sen herättämistä reaktioista.

- Kuka sun kanssa sitten menee?

Aada ei vastannut. Ehkä oli ollut virhe kertoa Miskalle. Keskustelu ei ollut ainakaan mennyt yhtään niin kuin hän oli luullut. Hän oli kuvitellut Miskan joko lähtevän heti pois, jolloin hän saisi lisää polttoainetta tämän vihaamiseen, tai sitten tämä olisi vaatinut lapsen pitämistä, jolloin tulos olisi ollut sama. Mutta tämä huolehtivaisuus ja tuki oli odottamatonta. Aada oli viime viikkojen aikana pyrkinyt unohtamaan kaiken hyvän mitä Miskassa oli nähnyt ja tehnyt mielessään hänestä sydämettömän pelurin, jota oli helppo vihata. Hän löysi itsensä taas tilanteesta, että ei tiennyt alkuunkaan millainen Miska oikeasti oli. Aada oli tuntenut tämän hauskana seuralaisena, loistavana rakastajana, toisen tunteilla julmasti leikkivänä vedonlyöjänä ja nyt huolehtivaisena tukijana. Mikä oli totta, mikä hänen kuvitelmiaan, mikä esitystä?

- Aada, nyt äänessä kuului selvä varoitus.

- Ei kuulu sinulle, tyttö tiuskaisi.

- Mutta joku joka tapauksessa, vai?

Aada tuijotti jälleen merelle.

- Sä siis meinaat mennä yksin, Miska päätteli.

Aada pysyi edelleen hiljaa. Ehkä hänen pitäisi vain lähteä. Ei tämän pitänyt olla Miskalle noin tärkeä asia.

- Jos sinä et kerro tarkkaa aikaa, minä istun koko päivän sairaalassa odottamassa, Miska sanoi päättäväisesti.

Aada vilkaisi epäuskoisesti Miskaa. Tämä nyökkäsi kuin vielä vahvistaakseen sanoja, vaikka ne olivat olleet niin painokkaat, ettei Aada voinut epäillä hetkeäkään niiden pitävyyttä.

- Miksi sinä teet tämän? Aada kysyi väsyneenä.

- Koska  mä en halua, että sä joudut kokemaan sen yksin.

Typerä myötätunto, typerä suojelunhalu, Aada manasi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän oli niin keskittynyt pidättämään itkua, ettei huomannut Miskan hinautuneen lähemmäksi, ennen kuin poika laski kätensä varovasti hänen olalleen.

- Mä olen hirveän pahoillani. Ihan kaikesta. Mutta nyt mä en ole menossa minnekään. Mä pidän susta huolta.

Aada hengitti väristen sisään ja ulos. Hän ei halunnut itkeä, ei varsinkaan Miskan nähden, mutta ehkä se johtui hormoneista, että asiaa ei voinut estää. Hän ei jaksanut edes vastustella, kun Miska veti hänet varovasti kainaloonsa ja piti kiinni hänen itkiessään koko keho vapisten. Jossain vaiheessa kyyneleet ehtyivät, mutta Aada istui vielä pitkään pää Miskan rinnalla. Alkuun viileältä tuntunut nahkatakki oli muuttunut lämpimäksi hänen poskensa alla, Miskan tuoksu ja voima saivat Aadan olon turvalliseksi.

- Anteeksi, minä vain… Aada ei edes tiennyt mitä yritti selittää tai pyytää anteeksi.

- Ei se mitään. Miska vastasi ja silitti rauhoittavasti hänen kättään. Uusi kosketus sai Aadan todella huomioimaan heidän asentonsa.

Missä vaiheessa hänestä oli ollut hyvä idea alkaa itkeä vasten sen ihmisen rintaa, joka oli pettänyt hänet niin julmalla tavalla? Varmaan silloin, kun se ihminen oli ainut, joka hänellä oli.

Aada jäykistyi ja vetäytyi penkillä jälleen omaan päähänsä, Miska jäi puoliväliin penkkiä. Tyttö hieroi kyynelten tahrimia kasvojaan. Hänen pitäisi lähteä, mutta kaikennielevä väsymys liimasi hänet penkkiin.

- Olethan sä puhunut tästä jollekin?

- Tietysti olen, Aada vakuutti.

- Jollekin muullekin kuin lääkärille?

Siihen hänellä ei ollut kuin valheellinen vastaus ja hän tiesi Miskan näkevän helposti sen läpi.

- Voi sinua…

- Minä en tarvitse sinun sääliäsi, Aada sanoi kylmästi.

- Voit uskoa, että siitä kaikesta mitä mä sua kohtaan tunnen, sääli ei ole mukana. Mä olen pahoillani, että mä olen loukannut sua, mutta sitä ei tule tapahtumaan enää ikinä.

Aadan vatsaa kouristi, eikä sillä ollut mitään tekemistä raskauden tai pahoinvoinnin kanssa. Miksi Miskan piti kuulostaa niin vakuuttavalta? Ja mitkä tämän tunteet oikein olivat? Vaikka eihän niillä ollut väliä. Se oli mennyttä.

- Sinä pyytelet aika paljon anteeksi, Aada totesi välinpitämättömyyttä ääneensä tavoitellen, yritti ohittaa pojan puheiden vaikutuksen.

- Niin kai, Miska hymähti. - Mutta vähän pakko, koska mä olen onnistunut sössimään niin monella eri tavalla sen ainoan jutun, jolla on ollut pitkään aikaan, ehkä koskaan, mitään väliä.

Nyt oli Miskan vuoro tuijottaa merta, vaikka Aada yritti tavoittaa tämän katsetta. Kuulosti siltä kuin poika olisi oikeasti ollut tosissaan.

- Miksi tämä paikka? Miska kysyi pienen hetken kuluttua, yritti varmaan vaiheeksi jotain turvallista puheenaihetta. Aada tarttui kiitollisena syöttiin:

- Tämä on ollut lapsuudesta lähtien minun lempipaikkani. Meren läheisyys ja hiljaisuus ja nuo majesteettiset kivenlohkareet. Täällä rauhoittuu ja ajatukset selkenee.

- Eli tämä on sulle sama kuin mulle kiitotien pää, Miska tuumasi.

- Niin kai, tai en minä ole koskaan halunnut merikapteeniksi, Aada hymyili. Miska virnisti myös, ja se yksi ainut lämpöä ja yhteenkuuluvuutta tihkuva katse vei takaisin aikaan, kun kaikki oli vielä ollut hyvin ja ehjää. Sai haluamaan menetettyä takaisin. Aada käänsi vastahakoisesti katseensa jalkoihinsa, tätä hän ei todellakaan tarvinnut.

- Kiitos, että näytit tämän, Miska sanoi pehmeällä äänellä.

- Minun pitäisi lähteä, Aada mutisi ja tunsi poskiensa punehtuvan.

Hänen täytyisi päästä kauemmas Miskasta, ennen kuin olisi taas tämän koukussa.

- Mä voin viedä sut.

Aada kohautti harteitaan välinpitämättömästi, vaikka oikeasti hän oli kiitollinen autokyydistä. Hän ei ollut varma jaksaisiko edes kävellä autolle asti. 

Hiljaisena he taivalsivat hämärtyvän metsän läpi. Hiljaisuus jatkui edelleen autossa, kai kaikki oli sillä hetkellä sanottu, tai ehkä Miska vaistosi hänen väsymyksensä. Aadan kodin pihassa Miska jätti auton tyhjäkäynnille ja kääntyi Aadan puoleen.

- Joko sä suostut kertomaan kellonajan?

- Minä olen tainnut hävitä tämän taistelun, Aada totesi synkästi. 

Siinä hän tajusi, että hän saattoi edelleen pitää Miskaa vastustajanaan, mutta yhtä kaikki, tämän asian kanssa he olivat teljettynä samaan kehään.

- Kyllä sä vaan voit nyt uskoa, että sun ei tarvitse tätä kokea yksin. Mä olen sun tukena.

- Ihan kuinka vaan, Aada tokaisi pitkästyneenä, ei halunnut näyttää kuinka Miskan sanat lämmittivät. – Se on 10.30, minä en mene kouluun ollenkaan ja lähden täältä vartin yli yhdeksän bussilla.

- Ei tartte, mä tulen hakemaan. Vaikka joskus puoli kymmeneltä, niin ehditään ihan hyvin.

Miska katsoi häntä niin vakuuttavasti, että Aada alkoi ihan vähän luottaa tämän sanoihin. Aada hamusi kädellään ovenkahvaa, ei vaan voinut irtautua katseesta. Oven avauksen myötä autoon tulviva kylmä ilma sai hänet heräämään sen verran, että hän sai kammettua itsensä ulos autosta. Hän ei sanonut mitään, ei katsonut enää autolle päin, käveli vain hitaasti sisään.

Aada ei vielä illallakaan ollut varma, oliko tapaaminen ollut onnistunut vai ei, ja oliko Miskaan yhteydenottaminen ollut viisasta vai ei.

Miskan edessä itkeminen oli ollut ehdottomasti virhe, hänen ei olisi pitänyt näyttää heikkouttaan. Mutta Miska oli suhtautunut siihen juuri oikein: ei ollut juossut karkuun tai yrittänyt pakonomaisesti piristää häntä tai paaponut liikaa. Aadaa pelotti tuleva abortti, ehkä Miska osaisi tukea häntä sairaalassa kuten äsken rannalla. Sekin ettei tarvinnut kantaa ihan kaikkea yksin, että oli joku joka tiesi ja jolle hän oli saattanut puhua edes vähän olostaan, tuntui helpottavalta. Mutta. Veto oli edelleen aivan liian tuoreena hänen muistissaan, ja vielä tieto siitä, että Miska oli tiennyt hänen olevan varattu, pitivät huolen, ettei Aadalla ollut aikomustakaan antaa anteeksi. Unohtaminen sen sijaan olisi hänen listallaan ensimmäisenä.

Eikä hänen edes pitäisi miettiä Miskaa, hänen pitäisi keskittyä itseensä ja edessä olevaan koitokseen. Hän suostuisi Miskan tarjoamaan tukeen, koska ei halunnut olla yksin, eikä muitakaan ollut tarjolla. Abortin jälkeen hän pyyhkisi Miskan lopullisesti pois elämästään ja keskittyisi kouluun, tennikseen ja itseensä.

Osa 12