Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 6

Helinä kääntyi vatsalleen. Aurinko helli täyttä uimarantaa, ja sekä Juuso että Peter hänen vieressään olivat vajonneet jonkinlaiseen hellekoomaan, kun oli niin kuuma, ettei jaksanut tehdä mitään, edes puhua. Vaikka hän ei edelleenkään tiennyt kuinka suhtautua Peterin varovaiseen kiinnostukseen, Helinä oli ilomielin suostunut poikien ehdotukseen päivästä biitsillä yksinäisen viikonlopun jälkeen.

Oikeastaan pitäisi lisätä aurinkorasvaa, mutta sekin tuntui tässä helteessä ylivoimaiselta tehtävältä. Helinä ei ollut ihan varma kuinka kauan he olivat olleet täällä, ihon lämpötilasta päätellen vähintään kaksi, todennäköisesti kolmekin tuntia. Nälkä alkoi vaatia yhä enemmän hänen huomiotaan, aamupalasta oli aikaa lähes luvattoman kauan.

- Hei, mun täytyy alkaa lähteä, Helinä mutisi silmät kiinni. Yritti imeä viimeiset auringonsäteet itseensä ennen pyörän selkään nousemista.

- Minne matka? Juuso kysyi.

- Syömään, Helinä huokaisi ja nousi laittamaan toppia ja shortseja päälleen.

- Nyt jo? Peter kysyi vuorostaan.

- Pakko, mä en ole nälkäisenä mitenkään mukavaa seuraa.

- Lähdetään meille, siellä on aina jotain syömistä, Peter ehdotti innokkaasti.

Helinä katsoi mietteliäänä poikaa, joka oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan. Hontelo vartalo oli kauniin vaaleanruskea, mutta ei se Helinässä sen kummempia haluja herättänyt.

- Mullakin alkaisi olla nälkä, Juuso huomautti.

- Eipä ole uutta, Peter sanoi.

- Hei, tämän vartalon ylläpito vaatii työtä.

Helinä hymyili Juusolle. Poika oli vähän pyylevä, mutta ei antanut sen selvästikään haitata menoa. Ja vaikkei Peter sitä tajunnutkaan, Juuson mukanaolo kallisti myös Helinän vaakakupin hyväksyvälle kantille.

- Mennään vaan, Helinä myöntyi ja keskittyi sullomaan pyyhettä, rasvapurkkia ja vesipulloa kangaskassiinsa, joka mainosti Kairolan kulttuurikirmausta. Ennakkoperintöjä isältä.

Helinä ajoi hiljakseen taiteillen uskollisella sotaratsulla, kun Juuso ja Peter kävelivät hänen rinnallaan. Kaikki ja jokainen liikkui tahmeasti kuumuudessa, tuon tuosta Helinä puhalsi ilmaa ylöspäin saadakseen hien kuivumaan otsaltaan. Tietysti touhu oli turhaa, mutta ei se estänyt Helinää yrittämästä.

Viimein se vaaleanpunainen unelma näkyi kadun päässä ja vaikkei kukaan oikeasti olisi jaksanut, jokainen vähän kiihdytti askeleiden tai polkaisujen tahtia. Sisällä olisi tarjolla viileää, vettä ja ruokaa. Helinä asetti pyöränsä nojaamaan aitaa vasten ja jäi odottamaan poikia, jotka olivat jääneet hänestä muutaman metrin verran. Aidan vierustan ruusupensaat tuoksuivat huumaavasti ja yksinäinen mehiläinen pörräsi kukasta kukkaan. Helinä liittyi viimeiseksi jonoon ja seurasi poikia portaat ylös Peterin kotiin.

- No, mitä te haluatte syödä? Peter kysyi keittiön ovella.

- Mitä on tarjolla? Juuso kiirehti kysymään.

- Helinä, mitä sä haluat? Peter kysyi uudelleen noteeraamatta Juuson kysymystä.

- Se riippuu, mitä on tarjolla, Helinä sanoi ja toivoi, että puhe oli edelleen vain ruuasta. Vaikka toisaalta, hänen vastauksensa kävi, oli puhe mistä tahansa.

- No täällä on eilistä uunilohta ja perunamuusia, jos ihan kunnon ruokaa kaipaatte. Voileipiä saa tehtyä, Peter luetteli jääkaapin ovi selällään. - Pakkasessa on ranskalaisia tai pitsaa.

Peter jäi mietteliäänä katsomaan kaapin sisältöä, ja Helinä nojasi luottamuksellisesti Juuson puoleen ja kuiskasi: - Voileipiä?

- Juuso virnisti salaliittolaisen tapaan takaisin ja nyökkäsi.

- Mä luulen, että voileivät riittää. Mä voin auttaa kattamaan pöydän, Helinä sanoi ja nousi seisomaan.

- Äh, istu vaan, Peter heilautti kättään ja alkoi lastata käsiinsä levitettä, juustoa ja paria erilaista leikkelepakettia.

Nieleskellen Helinä seurasi kuinka pöytään ilmestyi niiden lisäksi ruisleipää, sämpylöitä, salaattia, kurkkua, mehua ja limsaa. Heillä kotona pöytä ei ollut ikinä ollut näin kukkuroillaan, ja tämä oli varmasti Peterille ihan arkipäivää, juhlat vielä erikseen. Juusollakaan tuskin oli yhtään sen tiukempaa taloudellisesti, päätellen siitä, että hänellä oli uusin iPhone, eivätkä vaatteet olleet mistään paikallisesta Tekstiilitalosta. Helinä ravisti päätään karkottaakseen ajatuksensa. Elämä oli valintoja, ja hän valitsi aina taidetarvikkeet elektroniikan tai merkkivaatteiden yli, mutta olisi silti kiva, että ruokapöydässä olisi muutakin kuin näkkileipää ja levitettä.

Helinä oli voitelemassa ensimmäistä sämpyläänsä, kun eteisessä kävi ovi. Peter rypisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Juuso oli niin keskittynyt halkaisemaan sämpyläänsä, ettei tainnut edes kuulla. Pian tulija selvisi, kun Rufus marssi rennosti keittiöön. Helinä vilkaisi poikaa ja nielaisi hätäisesti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Peterin rujon isoveljen olemassaolon.

- Moi, mahtavaa. Täällähän on pöytä katettu, poika ilahtui ja istui muitta mutkitta veljensä viereen Helinää vastapäätä.

- No ei kyllä sulle, Peter huomautti kitkerästi.

Helinä katsoi mietteliäänä veljeksiä, mikä ihme heidän välejään hiersi? Rufus jätti täysin huomiotta veljensä kommentin ja otti pussista Ruispalan. Helinä keskittyi sämpyläänsä, hän ei oikein uskaltanut edes katsoa Rufusta.

- Joko sä sait potkut?

- Joo, Rufus murahti.

- Oikeesti? Peter kysyi ja tämän äänestä saattoi kuulla ilahtumisen.

- No en, hiton peelo, ei oikein ollut hommia ja niin saatanan kuuma, että pomo pisti meidät kotiin.

Helinä nakersi varovasti sämpyläänsä ja odotti koko ajan tilanteen räjähtämistä. Mutta Peter uppoutui keskustelemaan Juuson kanssa jalkapallosta ja Rufus katseli kännykkäänsä.

- Miten sä noiden kanssa tutustuit? Rufus kysyi yllättäen.

Helinä nielaisi suunsa tyhjäksi mehusta ja vilkaisi hermostuneena Juusoa ja Peteriä, jotka olivat täysin keskittyneitä väittelemään Suomen hyökkäystaktiikoista tai ehkä joulusta. Ainakin joulukuusesta he puhuivat. Hän ei välttämättä olisi halunnut keskustella pojan kanssa, joka näytti siltä, sekä ilmeeltään että lihaksiltaan, että pystyi repimään päitä irti. Juuri siksi Helinä ei uskaltanut jättää vastaamatta:

- Mä olen just muuttanut tänne ja törmäsin ensin Juusoon, jonka mielestä olisi hauskaa esitellä Helinä Peterille, Helinä vastasi hiljaisella äänellä.

- Ai mistä sä muutit?

- Äidin ja isän kanssa Kajaanista.

- No mitä oot pitänyt meidän citystä? Rufus kysyi silmät huvittuneesti tuikkien.

Helinä uskalsi hieman rentoutua, ehkä hän saisi pitää päänsä, sillä Rufus vaikutti rennolta ja kohteliaalta. Kaikesta huolimatta.

- Meri on ihana, ja paikoin täällä on tosi kaunista, mutta vielä vähän yksinäistä, Helinä tunnusti. Eikä oikein itsekään tiennyt, miksi oli sanonut tuon viimeisen lauseen.

- Varmaan aika paskamaista joutua eroon kavereista ja yrittää sopeutua uuteen.

- Onneksi mulla on siitä kokemusta, Helinä hymähti. Rufus kohotti vain kulmiaan ja Helinä lisäsi: - Me muutetaan usein, suunnilleen uusi paikka kerran vuoteen.

- Onko sun porukat rikollisia? Rufus virnisti.

Nyt oli Helin vuoro kohottaa kulmiaan, tai oikeastaan vain toista. Tuosta taidosta hän oli kovin ylpeä, ja se sai Rufuksen virneen hiipumaan, mutta ilo kuitenkin jäi pojan kasvoille.

- Sori, ei mitään niin jännää. Pelkästään levottomia sieluja, mun takia ne joutuu vielä tyytymään Suomen rajojen sisällä vaeltamiseen, mutta eiköhän tilanne ensi vuonna muutu.

- Kui?

- Mä täytän 18.

Helinän vastauksen myötä Peter kiinnitti huomiota heidän keskusteluunsa.

- Mistä te puhutte?

Helinä pohti ottaisiko toisen sämpylän ja päätti olla kursailematta, Juusollakin oli menossa jo kolmas. Hän kurotti pussia kohden ja Rufus vastasi veljelleen.

- Ei mistään.

Peter katsoi tutkivasti heitä molempia. Helinä vetäisi pari siivua kermajuustoa sämpylälleen, eikä edes yrittänyt vastata katseeseen. Jos Peter tai Juuso ei halunnut puhua hänen kanssaan, niin kai hän voisi Rufuksen kanssa muutaman sanan vaihtaa.

Jalkapallokeskustelu oli ilmeisesti saatu päätökseen, eikä hetkeen kukaan sanonut mitään. Helinä haukkasi sämpyläänsä ja katsoi mietteliäänä Peteriä, joka näytti kovin umpimieliseltä. Rufus kaatoi itselleen lisää mehua ja alkoi puhua:

- Oltiin tänään röökitauolla siinä takapihalla, kun metsästä alkoi kuulu rytinää ja kohta sieltä ilmestyi vanha pappa. Sillä oli harmaa puku päällä ja vielä joku olkihattukin, vaikutti ihan normaalilta, vaikka vähän oudossa paikassa. Ja sitten se kysyi, että halutaanko tapella. Vähän kateltiin poikien kanssa toisiamme ja sanottiin yhteen ääneen, että ei. Pappa vastas, että hyvä, en minäkään. Ja sitten se lähti vaan kävelemään pois.

Helinä näki tilanteen mielessään ja kohtelias hymy vaihtui kuplivaksi kikatukseksi. Rufus oli saanut äänensä pidettyä tuskin normaalina jutun loppuun asti ja nauroi mukana. Juuso vain hymähti ja Peter katsoi heitä kummissaan. Helinä veti henkeä ja kysyi:

- Mitä jos joku teistä olisi sanonut joo?

- Se olisi varmaan esittänyt jonkun ninjatempun ja me oltaisiin kaikki keräilty itteämme maasta, Rufus hekotti.

Helinä mietti pientä, hintelää miestä kaatamassa Rufuksen kokoisia nuorukaisia maahan ja nauroi ääneen. Enää hän ja Rufus olivat äänessä, Helinä ei ollut edes varma naurattiko häntä enää juttu, joka oikeasti oli tosi tyhmä, vai pelkkä nauru itsessään. Helinän ja Rufuksen nauraessa heidän katseensa kohtasivat, jäivät kiinni ja jotain heräsi.

Helinä vaikeni heti häkeltyneenä. Hän katsoi jälleen pöydän pintaa, ei uskaltanut katsoa Rufusta uudelleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko Rufus huomannut saman? Ja mitä se “sama” edes oli?

Helinä keräsi rohkeutensa ja katsoi Rufusta uudelleen. Hän tuijotti jo valmiiksi Helinää. Hiljaisena ja vakavana. Helinä tajusi, että hän ei ollut kuvitellut, ainakaan omia tuntemuksiaan, kun vatsanpohjassa värisi oudosti pelkkä Rufuksen katsominen. Kuinka ihmeessä Rufus oli muuttunut yhden katseen aikana karusta ja pelottavasta joksikin muuksi?

Hämmentyneenä hän käänsi katseensa mehulasin pohjaan, tämä oli jotain todella outoa.

- Täytyy lähteä, Rufus onneksi pian sanoi ja käveli ulos keittiöstä.

Helinä ei uskaltanut katsoa perään, hän vain pidätti hengitystään kunnes kuuli oven kolahtavan.

Helinä tajusi tarvitsevansa uusia tuttuja. Holmbergin veljesten seurassa hän ei voisi enää kovin pitkään hengata. Hän ei ollut kiinnostunut Peteristä siinä mielessä, tuskin edes kaverimielessä, mutta poika ehkä tekisi jonkinlaisen aloitteen hyvinkin pian. Tietysti Helinä torjuisi Peterin, ja todennäköisesti olisi sen jälkeen yksin. Rufus taas… Tämä pieni sekaannus menisi varmaan pian ohi, ja pitäisi vaan yrittää olla törmäämättä Rufukseen ihan lähiaikoina.

- Tunnetteko te ketään tyttöjä? Helinä kysyi ennen kuin ehtisi epäröidä.

- Näyttäkö siltä? Juuso naurahti ja sai Peteriltä äkäisen mulkaisun.

- Kuinka niin? Peter puolestaan kysyi.

- Ei kun mietin, vaan että olisi kiva tutustua ennen koulun alkua ja saada vähän uutta seuraa.

- Eikö me riitetä? Juuso ihmetteli.

- No söpöjähän te olette, mutta te tuskin ymmärrätte kaikkia tyttöjen juttuja.

Peter selvästi ilahtui, kun hän kehui heitä söpöiksi. Poikarukka, Helinä huokasi mielessään.

- Hei, mitä jos pidetään Tervetuloa Helinä -bileet? Kutsutaan luokkalaisia ja muita tyyppejä, Juuso ehdotti.

Helinä hymyili kiitollisena Juusolle, poika oli ymmärtänyt yskän sen kummempia selittelemättä.

- Meillä olisi talo tyhjänä tulevana viikonloppuna, Peter mutisi.

- Ja nyt vasta sanoit? Juuso ihmetteli.

Syyllisenä Peter vilkaisi Helinää. Eihän tyttö sitä varmaksi tiennyt, mutta saattoi arvata, että Peterillä oli ollut jotain suunnitelmia heille kahdelle. Voi hitto.

- Äiti ja isä lähtee risteilylle.

- Tämä selvä. Mietitään ketä kutsutaan ja Faceen ilmoitus, ostetaan vähän sipsiä ja jokainen tuo omat juomat, Juuso innostui. - Niin kai sulle käy lauantai? Hän muisti Helinän.

- Eipä mulla ihmeitä ole, Helinä nyökkäsi.

Kaikki oli käynyt kovin äkkiä. Hän pääsisi lauantaina bileisiin tutustumaan tuleviin luokkalaisiin ja täysin uusiin ihmisiin. Se sopi paremmin kuin hyvin.

- Me hoidetaan kaikki järjestelyt, Juuso alkoi selvästi innostua ja Helinä katsoi häntä huvittuneena. Lauantaista saattaisikin tulla melkoinen ilta.

Osa 7