Oikeastaan pitäisi lisätä aurinkorasvaa, mutta sekin tuntui
tässä helteessä ylivoimaiselta tehtävältä. Helinä ei ollut ihan varma kuinka
kauan he olivat olleet täällä, ihon lämpötilasta päätellen vähintään kaksi,
todennäköisesti kolmekin tuntia. Nälkä alkoi vaatia yhä enemmän hänen
huomiotaan, aamupalasta oli aikaa lähes luvattoman kauan.
- Hei, mun täytyy alkaa lähteä, Helinä mutisi silmät kiinni.
Yritti imeä viimeiset auringonsäteet itseensä ennen pyörän selkään nousemista.
- Minne matka? Juuso kysyi.
- Syömään, Helinä huokaisi ja nousi laittamaan toppia ja
shortseja päälleen.
- Nyt jo? Peter kysyi vuorostaan.
- Pakko, mä en ole nälkäisenä mitenkään mukavaa seuraa.
- Lähdetään meille, siellä on aina jotain syömistä, Peter
ehdotti innokkaasti.
Helinä katsoi mietteliäänä poikaa, joka oli kohottautunut
kyynärvarsiensa varaan. Hontelo vartalo oli kauniin vaaleanruskea, mutta ei se
Helinässä sen kummempia haluja herättänyt.
- Mullakin alkaisi olla nälkä, Juuso huomautti.
- Eipä ole uutta, Peter sanoi.
- Hei, tämän vartalon ylläpito vaatii työtä.
Helinä hymyili Juusolle. Poika oli vähän pyylevä, mutta ei
antanut sen selvästikään haitata menoa. Ja vaikkei Peter sitä tajunnutkaan,
Juuson mukanaolo kallisti myös Helinän vaakakupin hyväksyvälle kantille.
- Mennään vaan, Helinä myöntyi ja keskittyi sullomaan
pyyhettä, rasvapurkkia ja vesipulloa kangaskassiinsa, joka mainosti Kairolan
kulttuurikirmausta. Ennakkoperintöjä isältä.
Helinä ajoi hiljakseen taiteillen uskollisella sotaratsulla,
kun Juuso ja Peter kävelivät hänen rinnallaan. Kaikki ja jokainen liikkui
tahmeasti kuumuudessa, tuon tuosta Helinä puhalsi ilmaa ylöspäin saadakseen
hien kuivumaan otsaltaan. Tietysti touhu oli turhaa, mutta ei se estänyt
Helinää yrittämästä.
Viimein se vaaleanpunainen unelma näkyi kadun päässä ja
vaikkei kukaan oikeasti olisi jaksanut, jokainen vähän kiihdytti askeleiden tai
polkaisujen tahtia. Sisällä olisi tarjolla viileää, vettä ja ruokaa. Helinä
asetti pyöränsä nojaamaan aitaa vasten ja jäi odottamaan poikia, jotka olivat
jääneet hänestä muutaman metrin verran. Aidan vierustan ruusupensaat tuoksuivat
huumaavasti ja yksinäinen mehiläinen pörräsi kukasta kukkaan. Helinä liittyi
viimeiseksi jonoon ja seurasi poikia portaat ylös Peterin kotiin.
- No, mitä te haluatte syödä? Peter kysyi keittiön ovella.
- Mitä on tarjolla? Juuso kiirehti kysymään.
- Helinä, mitä sä haluat? Peter kysyi uudelleen noteeraamatta
Juuson kysymystä.
- Se riippuu, mitä on tarjolla, Helinä sanoi ja toivoi, että
puhe oli edelleen vain ruuasta. Vaikka toisaalta, hänen vastauksensa kävi, oli
puhe mistä tahansa.
- No täällä on eilistä uunilohta ja perunamuusia, jos ihan
kunnon ruokaa kaipaatte. Voileipiä saa tehtyä, Peter luetteli jääkaapin ovi
selällään. - Pakkasessa on ranskalaisia tai pitsaa.
Peter jäi mietteliäänä katsomaan kaapin sisältöä, ja Helinä
nojasi luottamuksellisesti Juuson puoleen ja kuiskasi: - Voileipiä?
- Juuso virnisti salaliittolaisen tapaan takaisin ja nyökkäsi.
- Mä luulen, että voileivät riittää. Mä voin auttaa kattamaan
pöydän, Helinä sanoi ja nousi seisomaan.
- Äh, istu vaan, Peter heilautti kättään ja alkoi lastata
käsiinsä levitettä, juustoa ja paria erilaista leikkelepakettia.
Nieleskellen Helinä seurasi kuinka pöytään ilmestyi niiden
lisäksi ruisleipää, sämpylöitä, salaattia, kurkkua, mehua ja limsaa. Heillä
kotona pöytä ei ollut ikinä ollut näin kukkuroillaan, ja tämä oli varmasti
Peterille ihan arkipäivää, juhlat vielä erikseen. Juusollakaan tuskin oli
yhtään sen tiukempaa taloudellisesti, päätellen siitä, että hänellä oli uusin
iPhone, eivätkä vaatteet olleet mistään paikallisesta Tekstiilitalosta. Helinä
ravisti päätään karkottaakseen ajatuksensa. Elämä oli valintoja, ja hän valitsi
aina taidetarvikkeet elektroniikan tai merkkivaatteiden yli, mutta olisi silti
kiva, että ruokapöydässä olisi muutakin kuin näkkileipää ja levitettä.
Helinä oli voitelemassa ensimmäistä sämpyläänsä, kun
eteisessä kävi ovi. Peter rypisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Juuso oli
niin keskittynyt halkaisemaan sämpyläänsä, ettei tainnut edes kuulla. Pian
tulija selvisi, kun Rufus marssi rennosti keittiöön. Helinä vilkaisi poikaa ja
nielaisi hätäisesti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Peterin rujon isoveljen
olemassaolon.
- Moi, mahtavaa. Täällähän on pöytä katettu, poika ilahtui ja
istui muitta mutkitta veljensä viereen Helinää vastapäätä.
- No ei kyllä sulle, Peter huomautti kitkerästi.
Helinä katsoi mietteliäänä veljeksiä, mikä ihme heidän
välejään hiersi? Rufus jätti täysin huomiotta veljensä kommentin ja otti
pussista Ruispalan. Helinä keskittyi sämpyläänsä, hän ei oikein uskaltanut edes
katsoa Rufusta.
- Joko sä sait potkut?
- Joo, Rufus murahti.
- Oikeesti? Peter kysyi ja tämän äänestä saattoi kuulla
ilahtumisen.
- No en, hiton peelo, ei oikein ollut hommia ja niin saatanan
kuuma, että pomo pisti meidät kotiin.
Helinä nakersi varovasti sämpyläänsä ja odotti koko ajan
tilanteen räjähtämistä. Mutta Peter uppoutui keskustelemaan Juuson kanssa
jalkapallosta ja Rufus katseli kännykkäänsä.
- Miten sä noiden kanssa tutustuit? Rufus kysyi yllättäen.
Helinä nielaisi suunsa tyhjäksi mehusta ja vilkaisi
hermostuneena Juusoa ja Peteriä, jotka olivat täysin keskittyneitä väittelemään
Suomen hyökkäystaktiikoista tai ehkä joulusta. Ainakin joulukuusesta he
puhuivat. Hän ei välttämättä olisi halunnut keskustella pojan kanssa, joka
näytti siltä, sekä ilmeeltään että lihaksiltaan, että pystyi repimään päitä
irti. Juuri siksi Helinä ei uskaltanut jättää vastaamatta:
- Mä olen just muuttanut tänne ja törmäsin ensin Juusoon, jonka
mielestä olisi hauskaa esitellä Helinä Peterille, Helinä vastasi hiljaisella
äänellä.
- Ai mistä sä muutit?
- Äidin ja isän kanssa Kajaanista.
- No mitä oot pitänyt meidän citystä? Rufus kysyi silmät
huvittuneesti tuikkien.
Helinä uskalsi hieman rentoutua, ehkä hän saisi pitää
päänsä, sillä Rufus vaikutti rennolta ja kohteliaalta. Kaikesta huolimatta.
- Meri on ihana, ja paikoin täällä on tosi kaunista, mutta
vielä vähän yksinäistä, Helinä tunnusti. Eikä oikein itsekään tiennyt, miksi
oli sanonut tuon viimeisen lauseen.
- Varmaan aika paskamaista joutua eroon kavereista ja yrittää
sopeutua uuteen.
- Onneksi mulla on siitä kokemusta, Helinä hymähti. Rufus
kohotti vain kulmiaan ja Helinä lisäsi: - Me muutetaan usein, suunnilleen uusi
paikka kerran vuoteen.
- Onko sun porukat rikollisia? Rufus virnisti.
Nyt oli Helin vuoro kohottaa kulmiaan, tai oikeastaan vain
toista. Tuosta taidosta hän oli kovin ylpeä, ja se sai Rufuksen virneen
hiipumaan, mutta ilo kuitenkin jäi pojan kasvoille.
- Sori, ei mitään niin jännää. Pelkästään levottomia sieluja,
mun takia ne joutuu vielä tyytymään Suomen rajojen sisällä vaeltamiseen, mutta
eiköhän tilanne ensi vuonna muutu.
- Kui?
- Mä täytän 18.
Helinän vastauksen myötä Peter kiinnitti huomiota heidän
keskusteluunsa.
- Mistä te puhutte?
Helinä pohti ottaisiko toisen sämpylän ja päätti olla
kursailematta, Juusollakin oli menossa jo kolmas. Hän kurotti pussia kohden ja
Rufus vastasi veljelleen.
- Ei mistään.
Peter katsoi tutkivasti heitä molempia. Helinä vetäisi pari
siivua kermajuustoa sämpylälleen, eikä edes yrittänyt vastata katseeseen. Jos
Peter tai Juuso ei halunnut puhua hänen kanssaan, niin kai hän voisi Rufuksen
kanssa muutaman sanan vaihtaa.
Jalkapallokeskustelu oli ilmeisesti saatu päätökseen, eikä
hetkeen kukaan sanonut mitään. Helinä haukkasi sämpyläänsä ja katsoi
mietteliäänä Peteriä, joka näytti kovin umpimieliseltä. Rufus kaatoi itselleen
lisää mehua ja alkoi puhua:
- Oltiin tänään röökitauolla siinä takapihalla, kun metsästä
alkoi kuulu rytinää ja kohta sieltä ilmestyi vanha pappa. Sillä oli harmaa puku
päällä ja vielä joku olkihattukin, vaikutti ihan normaalilta, vaikka vähän
oudossa paikassa. Ja sitten se kysyi, että halutaanko tapella. Vähän kateltiin
poikien kanssa toisiamme ja sanottiin yhteen ääneen, että ei. Pappa vastas,
että hyvä, en minäkään. Ja sitten se lähti vaan kävelemään pois.
Helinä näki tilanteen mielessään ja kohtelias hymy vaihtui
kuplivaksi kikatukseksi. Rufus oli saanut äänensä pidettyä tuskin normaalina
jutun loppuun asti ja nauroi mukana. Juuso vain hymähti ja Peter katsoi heitä
kummissaan. Helinä veti henkeä ja kysyi:
- Mitä jos joku teistä olisi sanonut joo?
- Se olisi varmaan esittänyt jonkun ninjatempun ja me
oltaisiin kaikki keräilty itteämme maasta, Rufus hekotti.
Helinä mietti pientä, hintelää miestä kaatamassa Rufuksen
kokoisia nuorukaisia maahan ja nauroi ääneen. Enää hän ja Rufus olivat äänessä,
Helinä ei ollut edes varma naurattiko häntä enää juttu, joka oikeasti oli tosi
tyhmä, vai pelkkä nauru itsessään. Helinän ja Rufuksen nauraessa heidän katseensa
kohtasivat, jäivät kiinni ja jotain heräsi.
Helinä vaikeni heti häkeltyneenä. Hän katsoi jälleen pöydän
pintaa, ei uskaltanut katsoa Rufusta uudelleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko
Rufus huomannut saman? Ja mitä se “sama” edes oli?
Helinä keräsi rohkeutensa ja katsoi Rufusta uudelleen. Hän
tuijotti jo valmiiksi Helinää. Hiljaisena ja vakavana. Helinä tajusi, että hän
ei ollut kuvitellut, ainakaan omia tuntemuksiaan, kun vatsanpohjassa värisi oudosti pelkkä Rufuksen katsominen. Kuinka ihmeessä Rufus oli
muuttunut yhden katseen aikana karusta ja pelottavasta joksikin muuksi?
Hämmentyneenä hän käänsi katseensa mehulasin pohjaan, tämä
oli jotain todella outoa.
- Täytyy lähteä, Rufus onneksi pian sanoi ja käveli ulos
keittiöstä.
Helinä ei uskaltanut katsoa perään, hän vain pidätti
hengitystään kunnes kuuli oven kolahtavan.
Helinä tajusi tarvitsevansa uusia tuttuja. Holmbergin
veljesten seurassa hän ei voisi enää kovin pitkään hengata. Hän ei ollut
kiinnostunut Peteristä siinä mielessä, tuskin edes kaverimielessä, mutta poika
ehkä tekisi jonkinlaisen aloitteen hyvinkin pian. Tietysti Helinä torjuisi
Peterin, ja todennäköisesti olisi sen jälkeen yksin. Rufus taas… Tämä pieni
sekaannus menisi varmaan pian ohi, ja pitäisi vaan yrittää olla törmäämättä
Rufukseen ihan lähiaikoina.
- Tunnetteko te ketään tyttöjä? Helinä kysyi ennen kuin ehtisi
epäröidä.
- Näyttäkö siltä? Juuso naurahti ja sai Peteriltä äkäisen
mulkaisun.
- Kuinka niin? Peter puolestaan kysyi.
- Ei kun mietin, vaan että olisi kiva tutustua ennen koulun
alkua ja saada vähän uutta seuraa.
- Eikö me riitetä? Juuso ihmetteli.
- No söpöjähän te olette, mutta te tuskin ymmärrätte kaikkia
tyttöjen juttuja.
Peter selvästi ilahtui, kun hän kehui heitä söpöiksi.
Poikarukka, Helinä huokasi mielessään.
- Hei, mitä jos pidetään Tervetuloa Helinä -bileet? Kutsutaan
luokkalaisia ja muita tyyppejä, Juuso ehdotti.
Helinä hymyili kiitollisena Juusolle, poika oli ymmärtänyt
yskän sen kummempia selittelemättä.
- Meillä olisi talo tyhjänä tulevana viikonloppuna, Peter
mutisi.
- Ja nyt vasta sanoit? Juuso ihmetteli.
Syyllisenä Peter vilkaisi Helinää. Eihän tyttö sitä varmaksi
tiennyt, mutta saattoi arvata, että Peterillä oli ollut jotain suunnitelmia
heille kahdelle. Voi hitto.
- Äiti ja isä lähtee risteilylle.
- Tämä selvä. Mietitään ketä kutsutaan ja Faceen ilmoitus,
ostetaan vähän sipsiä ja jokainen tuo omat juomat, Juuso innostui. - Niin kai
sulle käy lauantai? Hän muisti Helinän.
- Eipä mulla ihmeitä ole, Helinä nyökkäsi.
Kaikki oli käynyt kovin äkkiä. Hän pääsisi lauantaina
bileisiin tutustumaan tuleviin luokkalaisiin ja täysin uusiin ihmisiin. Se sopi
paremmin kuin hyvin.
- Me hoidetaan kaikki järjestelyt, Juuso alkoi selvästi
innostua ja Helinä katsoi häntä huvittuneena. Lauantaista saattaisikin tulla
melkoinen ilta.
Osa 7
Osa 7
Oi, tämä(KIN) on aivan loistava!
VastaaPoistaBtw, mä en tiedä haluatko/saako sulle esittää tarinatoiveita, mutta aina voi yrittää. Tulin meinaan tässä miettineeksi, että jatko novellille Tunne edellä tuntemattomaan olis jotai iha mahtavaa :D Kun luin sitä just tossa varmaan kahdeksatta kertaa... hups.
Kiitos :) Aina saa esittää ideoita ja toiveita! TET:lle en ole jatkoa kirjoittamassa, mutta ihana kuulla, että tykkäät siitä noin paljon <3
Poista