lauantai 12. joulukuuta 2015

12. luukku: Etulinjassa



Poliisiauto mateli hitaasti torin reunaa, Jussi ajoi ja Niko istui pelkääjän paikalla. Lauantai-ilta oli hiljenemään päin kauppojen sulkeuduttua, mutta kohta ihmiset alkaisivat valua yökerhoihin ja tilanne vilkastuisi.
- Joko alkaa lomasuunnitelmat olla selvillä? Jussi kysyi.
- Tuskin mitään ihmeellistä, Niko vastasi.
Tunnelma kotona oli ollut viime viikon niin kireä, että hän tuskin uskalsi ajatella lomaa. Valitus hänen työstään oli kulminoitunut vaimon syntymäpäivään, jonka hän oli unohtanut.
- Entäs sulla?
- Mökille kalaan pariksi viikoksi.
- Toista se on tuo poikamiehen elämä. Pääsisikin joskus kalaan, mutta ainut reissu on varmaan Puuhamaahan tai Muumimaailmaan.
Leppoisa juttelu loppui, kun he huomasivat joukon juopuneita alaikäisiä. Tehtävää seurasi epäilyttävästi kiemurteleva auto Leppäkujalla, rikottu ikkuna Lidlissä ja varastettu auto Amiraalinkadulla.

Työpari haaveili juuri työvuoron päättymisestä, kun tuli hälytys tappelun äänistä kerrostalossa. He olivat lähin partio ja Jussin pysäyttäessä auton kerrostalon pihaan, hän sanoi:
- Täällä me käytiin keväällä. Onkohan sama pariskunta asialla?
Jussin näkömuisti jaksoi välillä hämmästyttää Nikoa. Tietysti oli jotain juttuja, joita hän ei ikinä unohtanut, mutta tavalliset kahakat ja muut jutut eivät jättäneet pahemmin muistijälkiä.
- Soita sinä sille ilmoittajalle, ja minä pyydän paikalle huoltomiehen, Niko sanoi ovea koitettuaan.
Molemmat saivat puhelunsa päätökseen suunnilleen samoin aikoihin.
- Riitelyn ääniä ja lasten itkua kuulunut pitkin iltaa. Ennen häkeen soittamista kunnon huutoa, joka sai naapurin viimein ilmoittamaan. Aika pian hälytyksen jälkeen ovi oli paiskattu kiinni ja nyt sieltä ei ole kuulunut mitään, Jussi kertasi kuulemansa.
- Huoltomies lupasi olla alta viiden minuutin täällä, käydään tarkistamassa tilanne, Niko sanoi.
Jussi nyökkäsi.
- Perhana kun en ehtinyt äsken käydä kusella.
- No et kyllä nyt lähde mihinkään puskaan. Siellä on kuitenkin joku kameran kanssa valmiina ja päästään lööppeihin.
- Kyllähän se olis mukava päästä julkisuuden valokeilaan, kun ei Poliiseihin päästy, Jussi huokasi. – Olisit sinäkin yhtä komea kuin minä, niin ruudussa oltaisiin.
Niko vastasi pelkällä naurulla ja samassa huoltomies ajoi poliisiauton viereen. Kaksikko lähti alaovelle ja he seurasivat miestä sisään ja kolmanteen kerrokseen, jonka asunnosta numero yksitoista oli kuultu riidan ääniä. Niko soitti ovikelloa useamman kerran, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Seuraavaksi hän koputti ja kertoi poliisin olevan ovella, mutta vieläkään ei tapahtunut mitään. Niko astui ovelta syrjään ja nyökkäsi huoltomiestä avaamaan oven. Sen jälkeen mies ohjattiin takaisin rappuihin ja he jäivät kahdestaan.

- Poliisista päivää, Niko sanoi, kun hän raotti ovea.
Asunnossa oli kovin hiljaista, mutta se mikä hiljensi Nikon oli haju. Pistävä raudan haju sai vatsan heittämään levotonta volttia. Älä anna sen olla totta, hän pyysi, kun astui eteiseen. Jussi hänen takanaan oli aistinut saman ja miehet vaihtoivat huolestuneen katseen.
Eteinen näytti normaalilta, käytävän varrella oli kolme ovea ja sen päässä avautui näkymä olohuoneeseen. Niko avasi ensimmäisen oven, makuuhuone oli hämärä, eikä siellä näkynyt ketään. Valojen sytyttämisen jälkeen he löysivät häkkisängystä noin puolivuotiaan vauvan ruumiin.  Lasta peittävä lakana oli veritahrainen.
- Ei helvetti, Jussi huokasi nähdessään viiltohaavat.
Niko oli jo soittamassa lisää apua. Hän katsoi voimattomana surmattua lasta, tämä oli niitä keikkoja, jotka hän muistaisi ikuisesti.

- Tarkistetaan loputkin huoneet, Jussi sanoi karheasti.
Seuraavan oven takana oli lastenhuone. Kirkkaita värejä, leluja lattialla ja sängyllä lapsen ruumis. Verta oli äskeistä enemmän, Niko harppoi muutaman askeleen sängyn luo. Hetken hän luuli, että tämäkin lapsi oli kuollut, mutta sitten hän tajusi kaulan haavaan nousevan ilmakuplia.
- Tämä on elossa, Niko sanoi
Hän otti peiton kulman ja alkoi tyrehdyttää sillä haavaa.
- Onhan se ambulanssi tulossa? hän kysyi ääni kireänä.
- Kolme minuuttia.
Niko puri huultaan. Kolme minuuttia oli tälle lapselle ikuisuus. Hän kuuli Jussin lähtevän huoneesta ja jatkavan kierrosta. Kohta miehen ääni kuului, mutta Niko tajusi tämän puhuvan puhelimeen. Ääni kaikui aivan kuin se tulisi kylpyhuoneesta.
- Asunto muuten tyhjä, kylpyhuoneessa nainen ranteet auki vedettyinä. Soitin lisää ambulansseja, Jussi ilmoitti.

Huulet tiukkana viivana Niko seurasi poikaa. Tämä oli kolmen vanha, ei ehkä ihan sitäkään. Pyöreät posket ja pehmoinen ruskea tukka. Silmät olivat kiinni ja iho lakananvalkoinen. Punaista taas oli aivan liikaa. Kun tarkasti katsoi, saattoi erottaa rintakehän hentoiset liikkeet, mutta muuta elonmerkkiä ei ollut.

Jumalauta, poika oli heidän Ellansa ikäinen. Niko yritti pitää ammatti-ilmeensä yllä, mutta tämä tapaus liukui suoraan ihon alle. Eikä häntä tässä vaiheessa kiinnostanut kuka tämän oli tehnyt, koska lapsille ei vain tehty pahaa. Niin yksinkertaista sen olisi pitänyt olla, mutta vuodet poliisina olivat opettaneet, että näin ei suinkaan ollut.

Sekunnit tuntuivat tunneilta, Niko painoi haavaa ja toivoi, että olisi joku jolta rukoilla apua, mutta hän ei ollut aikoihin uskonut mihinkään korkeampaan suojelijaan. Jos ihmiset kerta olivat luotu Jumalan kuvaksi, mitä heidän tekonsa kertoivat Jumalasta?

Viimeinkin ovi kävi ja ensihoitajat saapuivat. Niko selitti mitä vammoja oli pojalla havainnut ja luovutti vasta käskystä haavan painamisen. Hän perääntyi pojan luota ja kohtasi Jussin ovella.
- Tutkinnanjohtaja on kohta täällä, tämä sanoi hiljaisella äänellä.
Niko nyökkäsi.
- Se nainen?
- Tuolla on ensihoitajat katsomassa. Hengissä on ja varmaan jääkin, vetänyt ranteet auki, mutta väärään suuntaan.

Tutkinnanjohtajaksi saapui Hieta-aho, joka otti kokeneesti ohjat käsiinsä. Jussi ja Niko käskettiin pihalle hillitsemään uteliaita siihen asti, että uhrit olisi saatu kuljetettua pois paikalta. Lähiön piha oli hiljainen, tämä oli sitä kaupungin aluetta, jossa poliisit eivät olleet mitenkään harvinaisuus.

Normaalisti pahojenkin juttujen jälkeen, he pystyivät puhumaan. Ei välttämättä itse tapauksesta, mutta jostain kuitenkin. Nyt kumpikin pysyi hiljaa. Niko katsoi vihreitä koivuja tien toisella puolella. Mielessä välkkyi kuva kuolleesta vauvassa häkkisängyssä, ja etenkin siitä pienestä pojasta omassa huoneessaan, joka juuri nyt taisteli hengestään tuolla sisällä. Ja jotenkin Nikolla oli tunne, että tämä ei voittaisi. Hetkeksi hän joutui katsomaan kohti taivasta.

Ei hän enää ihan täysin muistanut miksi oli halunnut poliisiksi, joskus yläasteella tausta-ajatuksena oli ollut poliisiautolla ajaminen pillit päällä ja ylevä kuva kovista jätkistä. Armeijan jälkeen hän oli arvellut sopivansa poliisiksi, oli halunnut suojella ja turvata tavallisten ihmisten elämää. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ensimmäisenä kohtaamassa juuri ne, keillä meni huonoiten tässä yhteiskunnassa, se oli paikoin todella raskasta. Ja se suojelu… Kuinka suojella ihmistä itseltään? Tai lasta vanhemmaltaan?

Ovi kävi ja ensimmäinen ambulanssi lähti viemään uhria kohti sairaalaa, sitä kylpyhuoneesta löytynyttä naista. Niko katsoi toista pihassa vielä olevaa autoa ja sitten alaovea. Mietti kuinka kauan menisi ennen kuin sieltä tulisi joku. Ennen ambulanssin miehiä pihalla kävivät kuitenkin tekniikan pojat pakettiautollaan. Piha oli edelleen hiljainen, lehdistökään ei ollut vielä saanut vihiä asiasta.
Jälleen ovi kävi. Tutut ensihoitajat astelivat pihalle, mutta eivät huomanneet heitä. Tai halunneet huomata. He istuivat autoon ja lähtivät pois. Niko tiesi varsin hyvin mitä se tarkoitti, hän painoi päänsä alas.

Lopun työvuoron Niko yritti vain olla ajattelematta. Kytki aivoissaan päälle automaattiohjauksen ja toimi sen mukaisesti. 

Hän vältteli Jussin katsetta, kun he kävelivät vuoron loputtua autoilleen. Tästä pitäisi puhua, mutta ei nyt. Kesäyö oli jo pitkällä, kaupunki hiljainen. Niko ei laittanut autossa radiota päälle, ei kestänyt yhdentekevää popmusiikkia tai Suomi-iskelmää, hänen täytyisi päästä nukkumaan paha olonsa pois.

Talo oli tietenkin hiljainen. Hän kurkisti ensin Jeren huoneeseen, poika nukkui leveässä x-asennossa peitto potkittuna puolittain lattialle. Ella taas oli viereisessä huoneessa käpertynyt kerälle seinän vierustaan ja puristi Aapeli-pupua tiukasti sylissään. Lapset olivat turvassa. Mutta kuinka kauan? Maailma oli iso, yllätyksellinen ja kova, eikä hän vanhempana voinut suojata heitä kaikilta vaaroilta. Sydäntä kylmäsi jälleen.

Niko laskeutui alakerran pesutiloihin ja kävi suihkussa, yritti hangata päivän pois itsestään. Hiki lähti, mutta muut jäljet jäivät. Keittiössä hän katsoi jääkaappiin, mutta ei tuntenut oloaan nälkäiseksi. Hiljaa hän hiipi Suvin viereen. Vaimo nukkui kyljellään, selkä häneen päin. Niko asettautui pitkäkseen, tuijotti kattoon. Sitten seinään. Ja taas kattoon. Uni oli kaukana.

- Hei, hän lopulta kosketti Suvin olkaa. 
Ravisti varovasti, kun sana ei tuottanut tulosta.
- Mitä nyt? kysymys oli unisuudesta huolimatta äkäinen. 
Hän ei siis unissaankaan unohtanut heidän välisiään kahnauksia.
- Mä tiedän, että meillä on nyt vaikeeta, mutta ole kiltti ja halaa mua, Niko pyysi takellellen.
Suvi sytytti yöpöydän valon ja kääntyi katsomaan miestään. Ilme suli ärtyneestä hellyydeksi kaiken sen haavoittuneisuuden edessä ja hän kurkotti valon takaisin sammuksiin.
Niko hengitti varovasti ulos, kun Suvi siirtyi hänen viereensä, kietoi kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen ja painoi pään olkaa vasten. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä päti edelleen.
- Mitä tapahtui.
- Paha ilta. Aamulla voit tarkistaa lööpit.
Suvi ei sanonut mitään. Hän tiesi.

Suvin hengitys muuttui takaisin nukkuvan rauhalliseksi. Niko jatkoi kattoon tuijottamista, mutta vähän äskeistä tuskattomampana.

Tämän piti tulla jo viime vuoden kalenteriin, siihen verenpunaista luukun kohdalle, mutta se olisi ollut liian itsestään selvää. Hätäpäissäni sitten tänä vuonna kaivoin tämän lähes valmiin tekstin esiin ja viimeistelin. Tai no, nyt täytyy tunnustaa, että minulla ei ole oikein aavistusta meneekö tässä faktat oikein. Siis poliisin työstä ja käytännön asioista tällaisissa tapauksissa. Ahdistaa mahdollisten asiavirheiden takia julkaista tämä, koska normaalisti pyrin huolehtimaan, että faktat ovat varmasti oikein. Nyt vain ei ollut aikaa, eikä oikein ketään keneltä kysyä (hitsi, kun jäi Roban uusin kausi katsomatta...) Että jos siellä päässä on poliiseja, heidän lapsiaan, puolisoitaan tai ystäviään, niin voitte sitten oikoa, mikä on väärin.

Ja hei, kalenteri on jo puolivälissä ja minä edelleen pinnalla. Pienet sille! 

13. luukku 

14 kommenttia:

  1. No en mä nyt ehkä mitään osaa sanoo että poliisien työn osalta jokin olis väärin, muuta ku ehkä että huoneisto ois tarkastettu vähä nopeemmin ja oltu koko ajan varuillaan, siltä varalta että tappaja vaanii jossaki. (tänki "faktan" kerron vaa Marko Kilven kirjan perusteella. Marko on siis ex huumepoliisi. Että älä luota tähän satasella.) :D

    Pidin tästäki, niinku kaikista sun teksteistä, mutta kritiikkinä voisin ehkä sanoo että tää on hitusen laimee. Tätä on vaikee perustella, mutta lukijana en oikein päässy mukaan tekstin tunnelmaan. Oisin kaivannut ehkä hieman räväkkyyttä ja nopeaa toimintaa. Siis tiiätkö sellasta että tilanteen traagisuus ja kiireellisyys välittyis lukijalle, laittaisi miettimään asiaa enemmän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos huomiosta! Toi on ihan totta, että mahdollisen tappajan läsnäolo olisi pitänyt tarkistaa heti. Mutta aina ei vaan pysty ajattelemaan tarpeeksi kirkkaasti.

      Kiitos myös kritiikistä :) Makustelen tätä ja palaan joskus lukemaan novellin ajatuksen kanssa. Nyt aihe vielä niin pinnalla, etten voi oikein arvioida tai olla mitään mieltä.

      Poista
  2. Mä olen aina halunnut poliisiksi, mutta tällasten juttujen jälkeen mä kelaan, etten mä pystyis siihen. En mä muutenkaan kyllä pääsisi. Pienesti pisti itkettään tää tarina.
    T. 14-vuotias, joka ei koskaan pääse poliisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Minä en ole ikinä halunnut poliisiksi, mutta välillä mietin, että miten ne kestää. Vaikka loppupeleissä näin koskettavat tapaukset on harvassa.

      No höh, ehkä kuitenkin? Itsehän parhaiten tiedät, miksi et pääsisi, mutta minä olen niin urpo, että uskon kaiken olevan mahdollista :) Tsemppiä!

      Poista
  3. Joulumieli nousee kohisten kun näitä lukee...:D

    Ei vaiskaan, hatunnosto kaikille näitä rankkoja duuneja tekeville, päivän tapahtumat jäävät varmasti usein mieleen pyörimään. Onneksi on ammattiauttajat keksitty.

    Kirjoittajalle jälleen vilpitön tunnustus hienosta tarinasta. Ei mulla muuta...

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö nousekin? :D Arvaa mikä on mun lempijoululaulu? Hanoi Rocksin Dead By X-mas :D Että se ehkä osaltaan selittää hilpeät tunnelmat myös kalenterin puolella. Täytyy sen verran lohduttaa, että kyllä tässä vielä ennen joulua tulee sellaista siirappia, että palaat innolla lukemaan jotain Kissojen yötä.

      Ja kiitos :)

      Poista
  4. Tän loppu oli tosi koskettava ja kaunis, vaikka teksti muuten oli kauhistuttava.
    -dittou

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Yritin siihen saada sellaisen pienen pilkahduksen valoa, koska alku oli niin rankka.

      Poista
  5. Tuohan on ihan oiva joululaulu. Ei ehkä kuulu "kauneimmat joululaulut" kokoelma cd:lle, mut paskaaks siitä. Itse virittäydyn joulutunnelmaan (pah) tulevana perjantaina Raskasta Joulua keikalla, tämä siis jo kuudetta kertaa. Ainoa tapa miten pystyn joululauluja kuuntelemaan.

    Ja kyllä mä siirapinkin kestän, hyvää vastapainoa jännitykselle.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
  6. Itse asiassa bongasin tuon vuosia sitten Kaikkien aikojen paras joululevy -kokoelmalta :D Ystäväni hehkutti myös tuota Raskasta Joulua -konserttia, mutta vielä en ole innostunut...

    VastaaPoista
  7. Innostu ihmeessä, vaikka rehellisyyden nimessä onkin myönnettävä että keikka toimi paremmin pienemmissä paikoissa (Tavastia ja Nosturi) eikä meno ollut läheskään näin salonkikelpoista kuin nykyään. Mut kevyt känni päälle ja hoilaamaan Marco Hietalan yllyttämänä Varpusta jouluaamuna...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy vielä pari vuotta kypsytellä ajatusta... Enkä ole ihan varma kuinka kevyt känni ja konserttisali sopivat yhteen, mutta kaikkea pitää kokeilla :D

      Poista
  8. Konserttisali? Ei kiitos. Ei näitä voi istualtaan kuunnella. Onneksi Espoon keikka on jäähallissa ja jäällä on kuulemma oma anniskelualue...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se missä se ystäväni kävi, oli juurikin konserttisali, siksi ihmettelinkin :D Mutta tsekkasin tämän vuoden kiertueen, ja olihan siellä jäähallia ja Viking Gracea, että siellä ainakin saisi hyvin lähtemään, eikä olisi liian harras tunnelma :D

      Poista