Elizabella ponnahti istumaan. Vauhti
oli liian kova, sillä päässä alkoi pyöriä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan
huusi kokeilevasti:
- Hei, onko siellä joku? Missä minä
olen? Apua!
Mutta kukaan ei vastannut, eikä
mistään kuulunut ääniä. Kivusta huolimatta Elizabella kapusi pystyyn, otti
tukea kylmää ja vettä tihkuvasta seinästä. Missä kummassa hän oli? Ja vaikka
hän kuinka mietti, hän ei keksinyt. Elizabella alkoi käydä läpi viimeisiä
muistikuvia.
Hän muisti syöneensä illallisen, peuranpaistia
ja kyyhkyspiirasta, sen kuinka pikkusiskot Mary ja Catherine olivat
kiusoitelleet häntä markiisi Willemborgista. Illallisen jälkeen he olivat
kuunnelleet salissa vielä Maryn laulua ja vetäytyneet sitten yöpuulle. Siihen
Elizabellan muistot loppuivat ja samalla hän alkoi tajuta, että hänet oli melko
varmasti kaapattu. Mitään muuta selitystä hän ei keksinyt.
Uudenlainen hätäännys hiipi päästä
varpaisiin. Kuinka kaukana hän oli kotoa? Pääsisikö hän ikinä takaisin? Ja mitä
kaappaajat tekisivät hänelle? Elizabella alkoi itkeä. Ensin muutaman
yksittäisen kyynelen ja lopulta niin voimakkaasti, että koko hänen kehonsa
tärisi. Hän sai aivan rauhassa nyyhkyttää olkivuoteellaan, sillä kukaan ei
tullut. Eikä kukaan varmaan edes kuullut hänen epätoivoista itkuaan.
Lopulta Elizabella kuivasi silmänsä
yöpaitansa hihaan. Ei mitenkään päättäväisesti, mutta ei hän voinut enää itkeä.
Päätä kivisti, nenä vuoti ja silmiä poltteli. Elizabella ei nähnyt mitään
pimeässä tyrmässä ja hänellä alkoi olla nälkä. Alistuneena hän käpertyi kokoon
ja sulki silmänsä. Ehkä hän oli nukahtanut, tai sitten ei vain tajunnut ajan
kulua pimeässä loukossa. Kummin tahansa, hän kuitenkin hätkähti istumaan, kun
jostain kuului kolahdus ja tyrmään tuli valoa. Silmiään siristellen Elizabella
katsoi tulijaa. Tai heitä oli kaksi. Elizabella nousi istumaan ja siitä
seisomaan.
Etummainen mies kantoi lyhtyä, tämän
kasvoille oli kiedottu huivi ja hattu oli vedetty syvälle otsalle. Mutta silmät
näkyivät, ja lyhdyn himmeän keltaisessa valossa Elizabella tunsi ahnaan katseen
itsessään ja alkoi hartaasti toivoa, että hänellä olisi päällään muutakin kuin
vaalea, pitkä yöpaita.
- Kas, herttuattaremme on herännyt,
mies sanoi pilkallisesti.
Elizabella ei uskaltanut sanoa
mitään. Mieli olisi tehnyt, mutta hän ei uskaltanut. Miehen katse oli niin
pelottava, ja jotenkin hän tiesi, että tätä ei todellakaan kannattanut yllyttää
millään tavalla.
- Jätä ne sapuskat tuohon lattialle,
mies komensi toista.
Elizabella katsoi hiljaisena kuinka
se toinen astui ovensuusta huoneen puolelle. Myös hän oli mies, sillä ei kukaan
nainen ollut noin pitkä tai leveäharteinen. Hänelläkin oli huivi ja hattu
peittämässä suurinta osaa kasvoista. Mies laski lattialle savisen kannun ja
kulhon. Himmeän valon takia Elizabella ei nähnyt mitä hänelle tarjottiin.
- Ja kuten huomaat, majatalomme
käymälä sijaitsee tuolla nurkassa, lyhtymies sanoi ja osoitti valoa kohti
nurkkaa, jossa oli jonkinlainen syvennys.
Elizabella tunsi syvää kuvotusta.
Hänen koko elämänsä oli ollut tähän asti kovin helppoa ja mukavaa. Äkisti
päässä alkoi pyöriä ja sitten kaikki muuttui mustaksi.
Hän ei varmasti ollut kovin kauaa
pyörtyneenä, koska havahtui miesten ääniin.
- Ei häntä voi noin vain jättää,
pitäähän meidän katsoa, että hän vielä herää.
- Meidän täytyy mennä nyt, ennen kuin
joku huomaa meidät täällä.
- Mitä lunnaita odotat saavasi herttuan
kuolleesta tyttärestä? toinen ääni kysyi pistävästi. Ääni oli matala ja
vihainen.
Elizabella päätti äännähtää
heräämisen merkiksi, ehkä siten hän saisi miehet poistumaan. Sillä mieluummin
hän olisi yksin pimeässä kuin hetkeäkään enää tuon lyhtymiehen kanssa samassa
huoneessa.
- No niin, hereillä on, mennään.
Elizabella piti tiukasti silmiään
kiinni ja kuunteli tarkkaavaisesti askeleita, oven kiinni vetämistä ja
salpaamista, lisää askeleita ja sitten tulikin hiljaisuus. Hän oli pyörtynyt,
mutta olo tuntui muuten normaalilta. Tai jano oli hirvittävä. Hän haparoi
maasta keskemmälle lattiaa, sinne minne muisteli astioiden jääneen. Hitaasti ja
varovasti hän tunnusteli sormillaan lattiaa ja tunsi viimein viileän savipinnan
sormenpäidensä alla. Elizabella tunnusteli astiaa, jonka huomasi kannuksi. Hän
haistoi sisältöä ja sitten maistoi varovasti. Vettä. Viimeinkin. Ja vaikka vesi
maistoi lämpimälle ja vähän maalle, se oli silti parasta mitä hän oli ikinä
juonut. Toisessa astiassa oli jotain haaleaa mössöä, perunaa ja herneitä ja
jotain muuta, Elizabella ei sen tarkemmin analysoinut vaan lappoi ruokaa
hiljaisena suuhunsa.
Hänestä siis odotettiin saatavaksi
lunnaat. Onnea yritykseen, hän mietti katkerasti. Elizabellalle oli vasta
äskettäin selvinnyt, että he olivat jo vuosia huojuneet vararikon partaalla ja
isä oli asettanut toiveensa selviytymisestä tyttäriensä naimakauppoihin.
Elizabellalle oli valittu markiisi Willemborg, joka oli upporikasta sukua, ja
lisäksi mies oli onnistunut lisäämään omaisuuttaan taitavilla kaupoilla ympäri
maailmaa. Maryn ja Catherinen vuoro olisi muutamaa vuotta myöhemmin.
Markiisi Willemborg oli kyllä
kiinnostunut hänestä, mutta miehen ympärillä pyöri muitakin kauniita, nuoria
naimaikäisiä neitoja, joista hän voisi valita. Osallistuisiko hän lunnaiden
maksuun? Varsinkaan kun ei ollut mitään takeita tai luottoa, että Elizabella
palaisi koskemattomana takaisin. Kyyneleet polttivat silmäluomien takana ja
kurkkua kuristi pelko. Hän oli täysin noiden kahden miehen armoilla, ja äsken
näkemänsä perusteella armoa tuskin oli luvassa. Lannistuneena hän käpertyi
oljille ja tuuditti itsensä uneen.
Elizabella heräsi oven
kirskahdukseen, välittömästi hän singahti istumaan, veti jalat rintaansa vasten
ja yritti muutenkin käpertyä mahdollisimman pieneksi. Lyhdyn himmeässä valossa
erottui vain yksi tulija.
- Toin ruokaa, ääni sanoi sävyisästi.
Aivan kuin tämä olisi yrittänyt
rauhoitella Elizabellaa. Hän kurtisti ihmeissään otsaansa.
- Tämä ei varmasti ole sitä mihin olet
tottunut, mutta ei meillä muutakaan ole, ääni jatkoi, ja Elizabella hämmentyi
lisää.
Äänensävy oli sama, mitä hänen
isänsä käytti puhuessaan vauhkoontuneille hevosille.
Arvioivasti hän katsoi
alta kulmiensa alhaalla riippuvaa lyhtyä ja sen valossa näkyvää jalkaparia.
Tämä ei ollut se eilinen lyhtymies, vaan se hiljainen, joka oli kantanut astiat.
- Minä tulen myöhemmin päivällä
käymään, mies sanoi ja perääntyi hitaasti. Ovi loksahti takaisin kiinni ja
Elizabella oli jälleen yksin pimeydessä.
Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi
kuinka seinät alkoivat lähestyä. Jokin kiri kurkkua kiinni, eikä hän tuntunut
saavan tarpeeksi henkeä, vaikka kuinka yritti haukkoa ilmaa. Ajatukset olivat
sitä samaa paniikin sekaista puuroa. Hän kuolisi. Hän kuolisi tänne, eikä
kukaan saisi koskaan tietää, mitä hänelle tapahtui.
Elizabella painoi päänsä polviensa
väliin, puristi silmänsä kiinni ja keskittyi kuvittelemaan itsensä kotiin.
Puutarhaan, suuren omenapuun alle. Hän istui suurella huovalla ja kirjoi. Tai
olisi kirjovinaan, mutta oikeasti vain nautti lempeästä kesätuulesta.
Elizabella pysyi tiukasti
mielikuviensa pauloissa. Hän tiesi, että ei kestäisi todellisuutta romahtamatta
täydellisesti, joten välistä hän makasi pehmeällä höyhenpatjalla katsellen
täysikuuta, välillä joi teetä keltaisessa salongissa, toisinaan hän hymyili
keimailevasti markiisi Willemborgille tanssisalissa valtavien
kristallikruunujen alla.
Hänet riuhtaistiin karusti
todellisuuteen, kun oven salpa alkoi kirskahdella, eikä se ääni kuulunut
lauantain puistoajelulle isän parhaiden hevosten vetämissä vaunuissa. Himmeä
valo tuli ensin ovesta, sen jäljessä mies. Elizabella tunsi paniikin kuristavan
käden vaanivan jälleen jossain lähistöllä.
- Hei, toin ruokaa, ääni sanoi.
Varovasti hän laski astiat
lattialle, ja lähti perääntymään kohti ovea.
- Älä mene, Elizabella henkäisi.
Tämä ei ollut se ilkeä, ja hän oli
varma, että kuolisi jos jäisi taas yksin. Tällä hetkellä hänen kaappaajansa
seurakin tuntui paremmalta kuin pimeys ja yksinäisyys.
- Mikä hätänä? mies kysyi varuillaan.
- Kaikki, Elizabella tuhahti itkua
äänessään. - Minä haluan kotiin, täällä on pimeää ja pelottavaa
ja minä kuolen, jos jään tänne taas yksin.
Kyyneleet lähtivät jälleen virtaamana
hallitsemattomasti. Mies pysyi paikoillaan ja viimein kyykistyi. Hän asetti
lyhdyn heidän välilleen ja istui.
- Sinä et kuole, et nyt etkä huomenna.
Tämä on pian ohi ja pääset takaisin kotiisi, mies puhui rauhoittavalla äänellä.
Elizabella olisi niin kipeästi halunnut uskoa miehen sanat, mutta ei voinut.
- Minä en pääse kotiin. Minä pelkään
pimeää. Päästä minut pois täältä, hän sopersi.
- Kyllä pääset, mutta et ihan vielä.
Elizabella nyyhkäisi. Hänen olisi
tehnyt mieli kertoa miehelle isän rahavaikeuksista, mutta ei uskaltanut. Jos
sieppaajat tietäisivät, he tappaisivat hänet heti.
- Mikä sinun nimesi on? Elizabella
kysyi saadakseen muuta ajateltavaa.
- Voit sanoa minua Johniksi, mies
ehdotti hetken kuluttua.
- John, Elizabella toisti ja kallisti
päätään. Nimi ei varmasti ollut oikea, mutta hän ei jaksanut välittää siitä.
Lampun pieni liekki loi lämpimän kehän heidän ympärilleen, ja Elizabellalla oli
vähän parempi olo. Hän ei erottanut Johnin silmiä hatun lierin alta, mutta
tiesi niiden katsovan suoraan häneen.
- Miksi te teette tämän? Elizabella
kysyi.
Tuli kovin hiljaista. Pitkään
Elizabella luuli, että John ei vastaisi, mutta hän ei kysynyt mitään muutakaan.
Odotti, katseli välillä liekkiä ja välillä miestä, joka istui liikkumatta
paikoillaan.
- Sinä et ehkä ymmärrä, mutta me vain
tarvitsemme rahaa, hän viimein sanoi hiljaisella äänellä. Kuin nolostellen.
- Miten niin en ymmärrä?
- Sinullahan on aina ollut rahaa, eikä
ikinä ole ollut puutetta mistään. Ruokaa pöydässä, uusia vaatteita, lääkäri
silloin kun ollut tarve. On paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään noista. Minä
olen yksi heistä.
- Mutta tekisit työtä, Elizabella
kivahti.
Tarpeettoman kovasti, ottaen
huomioon, että hän puhui miehen kanssa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli
täydellisesti.
- Luuletko, että en tee? Mutta vaikka
raadan pellolla ja pajassa 18 tuntia vuorokaudessa, vie verottaja ja isäni
velkojat suurimman osan ansioista. Äitini ja pienemmät sisarukset näkevät
nälkää ja joku kulkutauti tappoi viime talvena kaksi meistä, John vuodatti
katkerana ja vihaisena.
- Olen pahoillani, Elizabella kuiskasi.
Ja hän oli. Oikeasti. He olivat
vieneet hänen vapautensa, mutta eivät myötätuntoa. Ajatus siitä, että hän olisi
joutunut hautaamaan saman talven aikana kaksi sisartaan, oli kamala, eihän
hänellä ollut kuin Mary ja Catherine.
Elizabella käsitti vasta nyt, kuinka
kaukana hänen elämänsä oli Johnin elämästä. Hän oli toki nähnyt kärryajeluilla ihmisiä heinänteossa tai sadonkorjuussa, mutta työ oli näyttänyt aina
kovin hauskalta. Jotain sellaista, mitä Elizabella olisi voinut kokeilla, ellei
hän olisi nuori aatelinen.
John huokaisi pitkään.
- Minun täytyy nyt oikeasti lähteä.
- Älä, Elizabella kuiskasi. Pimeys oli
jälleen liian lähellä.
John käänsi päätään.
- Entä jos tuon tänne kynttilän? Saat
vähän valoa ja kohtahan sinä pääset kotiin.
- Älä jätä minua yksin, Elizabella
nyyhkäisi uudelleen.
Paniikki oli ujuttamassa iljettäviä
sormiaan hänen kurkkuunsa.
- Minun on mentävä, John vain sanoi ja
nousi seisomaan.
- Älä, et saa jättää minua yksin,
Elizabella huusi ja kapusi pystyyn.
Hänen äänensä sortui ja kyyneleet
lähtivät taas vierimään, mutta hän ei välittänyt. Kohta yksin, tässä pimeässä
loukussa, oli ainut ajatus hänen mielessään. John lähti perääntymään kohti
ovea, ja Elizabella ryntäsi miehen perään. Hän tarttui kiinni hihasta kuin
takiainen.
- Elizabella, päästä irti, John anoi,
mutta Elizabella oli uponnut hysterian tuolle puolen. Hän itki ja uikutti,
välillä kuulosti kuin hän ei saisi henkeäkään.
Meni pitkään ennen kuin Elizabella
tajusi, että hänen ympärilleen oli kietoutuneet kädet. Ja että hänet oli
vedetty tiukasti vasten toista ihmistä. Ja että hiljainen ääni puhui
tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa. Elizabella hiljeni ja samalla maa järkkyi
aivan uudella tavalla. Hän tajusi saapuneensa kotiin. Millään muulla sanoilla,
hän ei voinut tunnetta kuvata. Johnin sylissä hänen olonsa oli parempi kuin
ikinä ennen. Hän oli turvassa, mitään pahaa ei tapahtuisi, niin kauan kuin hän
saisi olla Johnin lähellä. Elizabella sulki kiitollisena silmänsä ja painautui
vielä lähemmäksi.
Minun täytyy nyt oikeasti lähteä,
John mutisi ja vetäytyi irti halauksesta. Elizabella oli edelleen niin
huumaantunut, ettei tajunnut yksinäisyyttä ja pimeyttä. Hän vai peruutti
takaisin oljille, käpertyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Kuvitteli olevansa
jälleen Johnin sylissä ja nukahti levollisena.
Elizabellalla ei ollut käsitystä,
oliko aamu vai ilta vai jotain siltä väliltä, kun hän heräsi. Pimeys oli
edelleen lamauttavaa, mutta nyt hänellä oli jotain muuta mietittävää kuin
pelkonsa. John. Tai “John”, sillä Elizabella oli varma, että hän ei tiennyt
miehen oikeaa nimeä. Mutta hän tiesi miehestä jotain paljon tärkeämpää: sen
miltä tämä sai hänen olonsa tuntumaan. Kuinka pelkkä halaus oli saanut hänet
tuntemaan, että maailmassa oli kaikki oikein, vaikka hän oli vaarassa. Epäuskoisena Elizabella pudisti päätään. Oliko hän mennyt täällä
maan alla järjiltään? Hänen pitäisi olla kauhuissaan ja peloissaan, mutta hän
oli vain varma. Varma siitä, ettei John ikinä antaisi hänelle tapahtua mitään
pahaa.
Elizabella rauhoitteli itseään. John
tulisi tuomaan ruokaa ja he voisivat taas keskustella. Samalla hän voisi
tunnustella tuntojaan ja arvioida, oliko se syntynyt tunne totta lainkaan.
Elizabella nyökkäsi hyväksyvästi itselleen ja tuijotti pimeyteen. Hän yritti
muistella kotiaan, niitä ajatuksia, jotka olivat pitäneet hänet aiemmin
rauhallisena, mutta kuvajaisia häiritsi John ja hänen sylinsä tarjoama uusi
koti.
Elizabella oli alkanut kävellä turhautuneena
pientä huonetta reunasta toiseen. Missä John oli? Kauanko edellisestä
kohtaamisesta oli kulunut aikaa? Kymmenen minuuttia, kaksi tuntia vai puoli
vuorokautta? Elizabellan sisäinen kello ei pimeydessä pysynyt ajassa, ja hän
alkoi turhautua.
Vimmaiset askeleet pysähtyivät, kun
hän kuuli salvan kirskahduksen ja oven narahduksen. Sydän kiihdytti tahtiaan,
puna kohosi poskille, aivan pian hän näkisi Johnin.
- Elizabella, varovainen kuiskaus
kuului ovelta.
- Niin, Elizabella äännähti.
Hermostuneena, onnellisena, odottavana, jännittyneenä. Tunteet risteilivät
hänen mielessään nopeina ja levottomina.
- Tule, meidän täytyy mennä, ei ole
paljoa aikaa, John sanoi hätäännys äänessään.
- Mitä? Miksi? Minne? Elizabella
kysyi. Hän tajusi vasta nyt, että Johnilla ei ollut normaalia lyhtyä mukanaan.
- Ei ole aikaa selittää. Tule, John
sanoi, nyt lähempänä.
Elizabeth puraisi huultaan, jokin
oli muuttunut ulkopuolella ja häntä alkoi pelottaa.
- Luotathan minuun? John kysyi ja
hänen kätensä osui Elizabellan käsivarteen. Hetkeä myöhemmin John puristi
Elizabellan kämmenen omaan käteensä.
- Luotathan? hän toisi kysymyksensä.
- Tietysti, Elizabella henkäisi.
Järkyttyneenä Johnin kosketuksen vaikutuksesta häneen. Voima oli niin suuri,
uusi ja varmuuden antava. Hän luottaisi aina.
- Sitten mennään, John kuiskasi ja
lähti ohjaamaan Elizabellaa ulos.
Lukijalta tuli toive novellista, jossa kidnapattu rakastuisi kaappaajaansa. Tässä tulos.
2. luukku
Lukijalta tuli toive novellista, jossa kidnapattu rakastuisi kaappaajaansa. Tässä tulos.
2. luukku
Kuulostaa mahtavalta!:) Toivottavasti tää tarina jatkuu...?
VastaaPoistaToisessa luukussa vähän valaistaan miten heille kävi...
Poista