tiistai 1. joulukuuta 2015

1. luukku: Kosketuksen voima

Elizabella heräsi voihkaisten. Kesti hetken tajuta, että hän oli hereillä, sillä kaikki vaikutti siltä, kuin hän olisi edelleen unessa. Hän tunsi allaan karkeiden olkien pistelyn, ja lisäksi tila oli pelkkää mustuutta. Poissa oli oma, pehmeä vuode, lämmin huone Oakmooren kartanon itäisestä siivestä ja näkymä nummille. Missä hän oli? Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen vartaloaan särki ja vaikka pää tuntui oudon pöpperöiseltä, hän tiesi, että tämä ei ollut enää unta.

Elizabella ponnahti istumaan. Vauhti oli liian kova, sillä päässä alkoi pyöriä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan huusi kokeilevasti:
- Hei, onko siellä joku? Missä minä olen? Apua!
Mutta kukaan ei vastannut, eikä mistään kuulunut ääniä. Kivusta huolimatta Elizabella kapusi pystyyn, otti tukea kylmää ja vettä tihkuvasta seinästä. Missä kummassa hän oli? Ja vaikka hän kuinka mietti, hän ei keksinyt. Elizabella alkoi käydä läpi viimeisiä muistikuvia.

Hän muisti syöneensä illallisen, peuranpaistia ja kyyhkyspiirasta, sen kuinka pikkusiskot Mary ja Catherine olivat kiusoitelleet häntä markiisi Willemborgista. Illallisen jälkeen he olivat kuunnelleet salissa vielä Maryn laulua ja vetäytyneet sitten yöpuulle. Siihen Elizabellan muistot loppuivat ja samalla hän alkoi tajuta, että hänet oli melko varmasti kaapattu. Mitään muuta selitystä hän ei keksinyt.

Uudenlainen hätäännys hiipi päästä varpaisiin. Kuinka kaukana hän oli kotoa? Pääsisikö hän ikinä takaisin? Ja mitä kaappaajat tekisivät hänelle? Elizabella alkoi itkeä. Ensin muutaman yksittäisen kyynelen ja lopulta niin voimakkaasti, että koko hänen kehonsa tärisi. Hän sai aivan rauhassa nyyhkyttää olkivuoteellaan, sillä kukaan ei tullut. Eikä kukaan varmaan edes kuullut hänen epätoivoista itkuaan.

Lopulta Elizabella kuivasi silmänsä yöpaitansa hihaan. Ei mitenkään päättäväisesti, mutta ei hän voinut enää itkeä. Päätä kivisti, nenä vuoti ja silmiä poltteli. Elizabella ei nähnyt mitään pimeässä tyrmässä ja hänellä alkoi olla nälkä. Alistuneena hän käpertyi kokoon ja sulki silmänsä. Ehkä hän oli nukahtanut, tai sitten ei vain tajunnut ajan kulua pimeässä loukossa. Kummin tahansa, hän kuitenkin hätkähti istumaan, kun jostain kuului kolahdus ja tyrmään tuli valoa. Silmiään siristellen Elizabella katsoi tulijaa. Tai heitä oli kaksi. Elizabella nousi istumaan ja siitä seisomaan.

Etummainen mies kantoi lyhtyä, tämän kasvoille oli kiedottu huivi ja hattu oli vedetty syvälle otsalle. Mutta silmät näkyivät, ja lyhdyn himmeän keltaisessa valossa Elizabella tunsi ahnaan katseen itsessään ja alkoi hartaasti toivoa, että hänellä olisi päällään muutakin kuin vaalea, pitkä yöpaita.

- Kas, herttuattaremme on herännyt, mies sanoi pilkallisesti.
Elizabella ei uskaltanut sanoa mitään. Mieli olisi tehnyt, mutta hän ei uskaltanut. Miehen katse oli niin pelottava, ja jotenkin hän tiesi, että tätä ei todellakaan kannattanut yllyttää millään tavalla.
- Jätä ne sapuskat tuohon lattialle, mies komensi toista.
Elizabella katsoi hiljaisena kuinka se toinen astui ovensuusta huoneen puolelle. Myös hän oli mies, sillä ei kukaan nainen ollut noin pitkä tai leveäharteinen. Hänelläkin oli huivi ja hattu peittämässä suurinta osaa kasvoista. Mies laski lattialle savisen kannun ja kulhon. Himmeän valon takia Elizabella ei nähnyt mitä hänelle tarjottiin.
- Ja kuten huomaat, majatalomme käymälä sijaitsee tuolla nurkassa, lyhtymies sanoi ja osoitti valoa kohti nurkkaa, jossa oli jonkinlainen syvennys.
Elizabella tunsi syvää kuvotusta. Hänen koko elämänsä oli ollut tähän asti kovin helppoa ja mukavaa. Äkisti päässä alkoi pyöriä ja sitten kaikki muuttui mustaksi.

Hän ei varmasti ollut kovin kauaa pyörtyneenä, koska havahtui miesten ääniin.
- Ei häntä voi noin vain jättää, pitäähän meidän katsoa, että hän vielä herää.
- Meidän täytyy mennä nyt, ennen kuin joku huomaa meidät täällä.
- Mitä lunnaita odotat saavasi herttuan kuolleesta tyttärestä? toinen ääni kysyi pistävästi. Ääni oli matala ja vihainen.

Elizabella päätti äännähtää heräämisen merkiksi, ehkä siten hän saisi miehet poistumaan. Sillä mieluummin hän olisi yksin pimeässä kuin hetkeäkään enää tuon lyhtymiehen kanssa samassa huoneessa.
- No niin, hereillä on, mennään.
Elizabella piti tiukasti silmiään kiinni ja kuunteli tarkkaavaisesti askeleita, oven kiinni vetämistä ja salpaamista, lisää askeleita ja sitten tulikin hiljaisuus. Hän oli pyörtynyt, mutta olo tuntui muuten normaalilta. Tai jano oli hirvittävä. Hän haparoi maasta keskemmälle lattiaa, sinne minne muisteli astioiden jääneen. Hitaasti ja varovasti hän tunnusteli sormillaan lattiaa ja tunsi viimein viileän savipinnan sormenpäidensä alla. Elizabella tunnusteli astiaa, jonka huomasi kannuksi. Hän haistoi sisältöä ja sitten maistoi varovasti. Vettä. Viimeinkin. Ja vaikka vesi maistoi lämpimälle ja vähän maalle, se oli silti parasta mitä hän oli ikinä juonut. Toisessa astiassa oli jotain haaleaa mössöä, perunaa ja herneitä ja jotain muuta, Elizabella ei sen tarkemmin analysoinut vaan lappoi ruokaa hiljaisena suuhunsa.

Hänestä siis odotettiin saatavaksi lunnaat. Onnea yritykseen, hän mietti katkerasti. Elizabellalle oli vasta äskettäin selvinnyt, että he olivat jo vuosia huojuneet vararikon partaalla ja isä oli asettanut toiveensa selviytymisestä tyttäriensä naimakauppoihin. Elizabellalle oli valittu markiisi Willemborg, joka oli upporikasta sukua, ja lisäksi mies oli onnistunut lisäämään omaisuuttaan taitavilla kaupoilla ympäri maailmaa. Maryn ja Catherinen vuoro olisi muutamaa vuotta myöhemmin.

Markiisi Willemborg oli kyllä kiinnostunut hänestä, mutta miehen ympärillä pyöri muitakin kauniita, nuoria naimaikäisiä neitoja, joista hän voisi valita. Osallistuisiko hän lunnaiden maksuun? Varsinkaan kun ei ollut mitään takeita tai luottoa, että Elizabella palaisi koskemattomana takaisin. Kyyneleet polttivat silmäluomien takana ja kurkkua kuristi pelko. Hän oli täysin noiden kahden miehen armoilla, ja äsken näkemänsä perusteella armoa tuskin oli luvassa. Lannistuneena hän käpertyi oljille ja tuuditti itsensä uneen.

Elizabella heräsi oven kirskahdukseen, välittömästi hän singahti istumaan, veti jalat rintaansa vasten ja yritti muutenkin käpertyä mahdollisimman pieneksi. Lyhdyn himmeässä valossa erottui vain yksi tulija.
- Toin ruokaa, ääni sanoi sävyisästi.
Aivan kuin tämä olisi yrittänyt rauhoitella Elizabellaa. Hän kurtisti ihmeissään otsaansa.
- Tämä ei varmasti ole sitä mihin olet tottunut, mutta ei meillä muutakaan ole, ääni jatkoi, ja Elizabella hämmentyi lisää.
Äänensävy oli sama, mitä hänen isänsä käytti puhuessaan vauhkoontuneille hevosille. 

Arvioivasti hän katsoi alta kulmiensa alhaalla riippuvaa lyhtyä ja sen valossa näkyvää jalkaparia. Tämä ei ollut se eilinen lyhtymies, vaan se hiljainen, joka oli kantanut astiat.
- Minä tulen myöhemmin päivällä käymään, mies sanoi ja perääntyi hitaasti. Ovi loksahti takaisin kiinni ja Elizabella oli jälleen yksin pimeydessä.

Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi kuinka seinät alkoivat lähestyä. Jokin kiri kurkkua kiinni, eikä hän tuntunut saavan tarpeeksi henkeä, vaikka kuinka yritti haukkoa ilmaa. Ajatukset olivat sitä samaa paniikin sekaista puuroa. Hän kuolisi. Hän kuolisi tänne, eikä kukaan saisi koskaan tietää, mitä hänelle tapahtui.

Elizabella painoi päänsä polviensa väliin, puristi silmänsä kiinni ja keskittyi kuvittelemaan itsensä kotiin. Puutarhaan, suuren omenapuun alle. Hän istui suurella huovalla ja kirjoi. Tai olisi kirjovinaan, mutta oikeasti vain nautti lempeästä kesätuulesta.

Elizabella pysyi tiukasti mielikuviensa pauloissa. Hän tiesi, että ei kestäisi todellisuutta romahtamatta täydellisesti, joten välistä hän makasi pehmeällä höyhenpatjalla katsellen täysikuuta, välillä joi teetä keltaisessa salongissa, toisinaan hän hymyili keimailevasti markiisi Willemborgille tanssisalissa valtavien kristallikruunujen alla.

Hänet riuhtaistiin karusti todellisuuteen, kun oven salpa alkoi kirskahdella, eikä se ääni kuulunut lauantain puistoajelulle isän parhaiden hevosten vetämissä vaunuissa. Himmeä valo tuli ensin ovesta, sen jäljessä mies. Elizabella tunsi paniikin kuristavan käden vaanivan jälleen jossain lähistöllä.
- Hei, toin ruokaa, ääni sanoi.
Varovasti hän laski astiat lattialle, ja lähti perääntymään kohti ovea.
- Älä mene, Elizabella henkäisi.
Tämä ei ollut se ilkeä, ja hän oli varma, että kuolisi jos jäisi taas yksin. Tällä hetkellä hänen kaappaajansa seurakin tuntui paremmalta kuin pimeys ja yksinäisyys.
- Mikä hätänä? mies kysyi varuillaan.
- Kaikki, Elizabella tuhahti itkua äänessään. - Minä haluan kotiin, täällä on pimeää ja pelottavaa ja minä kuolen, jos jään tänne taas yksin.
Kyyneleet lähtivät jälleen virtaamana hallitsemattomasti. Mies pysyi paikoillaan ja viimein kyykistyi. Hän asetti lyhdyn heidän välilleen ja istui.
- Sinä et kuole, et nyt etkä huomenna. Tämä on pian ohi ja pääset takaisin kotiisi, mies puhui rauhoittavalla äänellä. Elizabella olisi niin kipeästi halunnut uskoa miehen sanat, mutta ei voinut.
- Minä en pääse kotiin. Minä pelkään pimeää. Päästä minut pois täältä, hän sopersi.
- Kyllä pääset, mutta et ihan vielä.
Elizabella nyyhkäisi. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa miehelle isän rahavaikeuksista, mutta ei uskaltanut. Jos sieppaajat tietäisivät, he tappaisivat hänet heti.

- Mikä sinun nimesi on? Elizabella kysyi saadakseen muuta ajateltavaa.
- Voit sanoa minua Johniksi, mies ehdotti hetken kuluttua.
- John, Elizabella toisti ja kallisti päätään. Nimi ei varmasti ollut oikea, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Lampun pieni liekki loi lämpimän kehän heidän ympärilleen, ja Elizabellalla oli vähän parempi olo. Hän ei erottanut Johnin silmiä hatun lierin alta, mutta tiesi niiden katsovan suoraan häneen.
- Miksi te teette tämän? Elizabella kysyi.
Tuli kovin hiljaista. Pitkään Elizabella luuli, että John ei vastaisi, mutta hän ei kysynyt mitään muutakaan. Odotti, katseli välillä liekkiä ja välillä miestä, joka istui liikkumatta paikoillaan.
- Sinä et ehkä ymmärrä, mutta me vain tarvitsemme rahaa, hän viimein sanoi hiljaisella äänellä. Kuin nolostellen.
- Miten niin en ymmärrä?
- Sinullahan on aina ollut rahaa, eikä ikinä ole ollut puutetta mistään. Ruokaa pöydässä, uusia vaatteita, lääkäri silloin kun ollut tarve. On paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään noista. Minä olen yksi heistä.
- Mutta tekisit työtä, Elizabella kivahti.
Tarpeettoman kovasti, ottaen huomioon, että hän puhui miehen kanssa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli täydellisesti.
- Luuletko, että en tee? Mutta vaikka raadan pellolla ja pajassa 18 tuntia vuorokaudessa, vie verottaja ja isäni velkojat suurimman osan ansioista. Äitini ja pienemmät sisarukset näkevät nälkää ja joku kulkutauti tappoi viime talvena kaksi meistä, John vuodatti katkerana ja vihaisena.
- Olen pahoillani, Elizabella kuiskasi.
Ja hän oli. Oikeasti. He olivat vieneet hänen vapautensa, mutta eivät myötätuntoa. Ajatus siitä, että hän olisi joutunut hautaamaan saman talven aikana kaksi sisartaan, oli kamala, eihän hänellä ollut kuin Mary ja Catherine.

Elizabella käsitti vasta nyt, kuinka kaukana hänen elämänsä oli Johnin elämästä. Hän oli toki nähnyt kärryajeluilla ihmisiä heinänteossa tai sadonkorjuussa, mutta työ oli näyttänyt aina kovin hauskalta. Jotain sellaista, mitä Elizabella olisi voinut kokeilla, ellei hän olisi nuori aatelinen.

John huokaisi pitkään.
- Minun täytyy nyt oikeasti lähteä.
- Älä, Elizabella kuiskasi. Pimeys oli jälleen liian lähellä.
John käänsi päätään.
- Entä jos tuon tänne kynttilän? Saat vähän valoa ja kohtahan sinä pääset kotiin.
- Älä jätä minua yksin, Elizabella nyyhkäisi uudelleen.
Paniikki oli ujuttamassa iljettäviä sormiaan hänen kurkkuunsa.
- Minun on mentävä, John vain sanoi ja nousi seisomaan.
- Älä, et saa jättää minua yksin, Elizabella huusi ja kapusi pystyyn.
Hänen äänensä sortui ja kyyneleet lähtivät taas vierimään, mutta hän ei välittänyt. Kohta yksin, tässä pimeässä loukussa, oli ainut ajatus hänen mielessään. John lähti perääntymään kohti ovea, ja Elizabella ryntäsi miehen perään. Hän tarttui kiinni hihasta kuin takiainen.
- Elizabella, päästä irti, John anoi, mutta Elizabella oli uponnut hysterian tuolle puolen. Hän itki ja uikutti, välillä kuulosti kuin hän ei saisi henkeäkään.

Meni pitkään ennen kuin Elizabella tajusi, että hänen ympärilleen oli kietoutuneet kädet. Ja että hänet oli vedetty tiukasti vasten toista ihmistä. Ja että hiljainen ääni puhui tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa. Elizabella hiljeni ja samalla maa järkkyi aivan uudella tavalla. Hän tajusi saapuneensa kotiin. Millään muulla sanoilla, hän ei voinut tunnetta kuvata. Johnin sylissä hänen olonsa oli parempi kuin ikinä ennen. Hän oli turvassa, mitään pahaa ei tapahtuisi, niin kauan kuin hän saisi olla Johnin lähellä. Elizabella sulki kiitollisena silmänsä ja painautui vielä lähemmäksi.

Minun täytyy nyt oikeasti lähteä, John mutisi ja vetäytyi irti halauksesta. Elizabella oli edelleen niin huumaantunut, ettei tajunnut yksinäisyyttä ja pimeyttä. Hän vai peruutti takaisin oljille, käpertyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Kuvitteli olevansa jälleen Johnin sylissä ja nukahti levollisena.

Elizabellalla ei ollut käsitystä, oliko aamu vai ilta vai jotain siltä väliltä, kun hän heräsi. Pimeys oli edelleen lamauttavaa, mutta nyt hänellä oli jotain muuta mietittävää kuin pelkonsa. John. Tai “John”, sillä Elizabella oli varma, että hän ei tiennyt miehen oikeaa nimeä. Mutta hän tiesi miehestä jotain paljon tärkeämpää: sen miltä tämä sai hänen olonsa tuntumaan. Kuinka pelkkä halaus oli saanut hänet tuntemaan, että maailmassa oli kaikki oikein, vaikka hän oli vaarassa. Epäuskoisena Elizabella pudisti päätään. Oliko hän mennyt täällä maan alla järjiltään? Hänen pitäisi olla kauhuissaan ja peloissaan, mutta hän oli vain varma. Varma siitä, ettei John ikinä antaisi hänelle tapahtua mitään pahaa.

Elizabella rauhoitteli itseään. John tulisi tuomaan ruokaa ja he voisivat taas keskustella. Samalla hän voisi tunnustella tuntojaan ja arvioida, oliko se syntynyt tunne totta lainkaan. Elizabella nyökkäsi hyväksyvästi itselleen ja tuijotti pimeyteen. Hän yritti muistella kotiaan, niitä ajatuksia, jotka olivat pitäneet hänet aiemmin rauhallisena, mutta kuvajaisia häiritsi John ja hänen sylinsä tarjoama uusi koti.

Elizabella oli alkanut kävellä turhautuneena pientä huonetta reunasta toiseen. Missä John oli? Kauanko edellisestä kohtaamisesta oli kulunut aikaa? Kymmenen minuuttia, kaksi tuntia vai puoli vuorokautta? Elizabellan sisäinen kello ei pimeydessä pysynyt ajassa, ja hän alkoi turhautua.

Vimmaiset askeleet pysähtyivät, kun hän kuuli salvan kirskahduksen ja oven narahduksen. Sydän kiihdytti tahtiaan, puna kohosi poskille, aivan pian hän näkisi Johnin.
- Elizabella, varovainen kuiskaus kuului ovelta.
- Niin, Elizabella äännähti. Hermostuneena, onnellisena, odottavana, jännittyneenä. Tunteet risteilivät hänen mielessään nopeina ja levottomina.
- Tule, meidän täytyy mennä, ei ole paljoa aikaa, John sanoi hätäännys äänessään.
- Mitä? Miksi? Minne? Elizabella kysyi. Hän tajusi vasta nyt, että Johnilla ei ollut normaalia lyhtyä mukanaan.
- Ei ole aikaa selittää. Tule, John sanoi, nyt lähempänä.
Elizabeth puraisi huultaan, jokin oli muuttunut ulkopuolella ja häntä alkoi pelottaa.
- Luotathan minuun? John kysyi ja hänen kätensä osui Elizabellan käsivarteen. Hetkeä myöhemmin John puristi Elizabellan kämmenen omaan käteensä.
- Luotathan? hän toisi kysymyksensä.
- Tietysti, Elizabella henkäisi. Järkyttyneenä Johnin kosketuksen vaikutuksesta häneen. Voima oli niin suuri, uusi ja varmuuden antava. Hän luottaisi aina.
- Sitten mennään, John kuiskasi ja lähti ohjaamaan Elizabellaa ulos. 

Lukijalta tuli toive novellista, jossa kidnapattu rakastuisi kaappaajaansa. Tässä tulos. 

2. luukku 

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa mahtavalta!:) Toivottavasti tää tarina jatkuu...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisessa luukussa vähän valaistaan miten heille kävi...

      Poista