sunnuntai 13. joulukuuta 2015

13. luukku: Sameassa vedessä



Ilmari katsoi ympärilleen täpötäydessä yökerhossa. Musiikki soi liian lujaa, eikä se olisi ollut hiljaisemmallakaan äänenvoimakkuudella hänen makuunsa. Mutta hän ei ollut täällä musiikin tai tanssin vuoksi, hän oli katselemassa. Miehiä. Nuoria ja vanhoja, niitä baaritiskille tai pöytiin kerääntyneitä pidättyväisiä ja sitten niitä, jotka olivat tanssilattialla liikaa kaikkea: Elinvoimaa, avoimuutta, rohkeutta, itseään.

Ilmari tunsi tutun jännityksen ja odotuksen. Täällä ja tänä yönä oli kaikki mahdollista. Hän tilasi oluen, normaalisti hän ei juonut alkoholia, mutta oli huomannut, että muutama lasi olutta rentoutti sopivasti. Hän ei olisi niin tietoinen itsestään ja omasta ulkopuolisuudestaan.

Ilmari siirtyi ruuhkaiselta tiskiltä vähän kauemmaksi. Hänellä ei ollut uskallusta lähestyä ketään, mutta toivoi, että joku tulisi pian juttusille.

Hän ei ollut koskaan ollut oikein mitään mieltä ulkonäöstään, ei sillä hänen normaalissa elämässään ollut merkitystä. Mutta kun hän oli löytänyt tämän maailman, hän oli oppinut, että jotenkin oudosti hän oli houkuttelevan näköinen. Onneksi, sillä kuten sanottu, ei hän pystyisi menemään kenenkään puheille. Oli ihan eri asia iskeä joku, kuin tulla isketyksi. Ainakin hänen kirjoissaan.

Eikä hänen tarvinnut onneksi odottaa kauaa, kun muutaman vuoden vanhempi mies tuli Ilmarin viereen ja sanoi jotain. Ilmari ei ollut ihan varma, mitä mies sanoi, joten hän vain hymyili epävarmasti.
- Mitä kuuluu? mies toisti ja nojasi vähän lähemmäksi Ilmaria.
Ilmari värähti aistiessaan miehen partaveden tuoksun. Todella houkutteleva. Ja samalla hänen silmänsä liikkuivat levottomina mustan kauluspaidan rinnuksessa, kauluksen alta pilkistävässä solisluussa, leuan terävässä linjassa ja hartioiden leveydessä.
- Kiitos, ihan hyvää, Ilmari vastasi. – Mikä sinun nimesi on?
- Mika, entäs sun?
- Ilmari.
- Sä et taida olla täältäpäin?
- Kyllähän sen aika selvästi näkee, että en ole, Ilmari irvisti.
- Erilaisuus on aina hyvä, Mika hymyili. – Mennäänkö tuonne pöytään istumaan?
Läheltä oli vapautunut pieni pöytä, ja Ilmari seurasi Mikaa mielellään sinne.

Ympärillä oli vähän vähemmän hälinää, pöytä oli pieni ja he joutuivat nojautumaan aivan liki toisiaan kuullakseen mistä puhuivat. Satunnaiset kyynärpäiden tai käsivarsien hipaisut toisiinsa olivat kihelmöiviä. Ilmari tajusi hengästyvänsä pelkästä istumisesta. Samalla Ilmari kuitenkin nautti tilanteen jännityksestä, katseiden aiheuttamista väristyksistä ja odotuksesta.

Hän ei todellakaan ollut omissa vesissä, mutta välillä pulahdus tänne kirkkaiden korallien ja eksoottisten kalojen sekaan auttoi häntä jaksamaan sen oman arkilammikon sameuden. Eikä hän ajatellut, että se mitä hän teki oli väärin, koska hän ei ajatellut asiaa lainkaan.

Kun Mika toisten drinkkien jälkeen ehdotti lähtemistä, Ilmari oli täysin valmis. Tämän takia hän oli tänne tullut, jokainen pieni hipaisu oli ollut pelkkää kidutusta ja kohta, ihan kohta, hän saisi Mikan.

Yökerhosta he kävelivät lyhyen matkan Mikan asunnolle. Odotus, niinkin lyhyt, oli saada Ilmarin tikahtumaan tuskasta. Ja sitten se oli ohi. Oli lukittu ovi, pimeä asunto ja uskallus tehdä kaikki se, mistä normaalisti joutui vain haaveilemaan. Oli toinen ihminen, lämmin iho ja hetken varmuus, että tämä ei ollut väärin.

Aamulla Ilmari livahti ulos yksiöstä ennen kuin Mika heräsi. Niin oli parempi, ei sukunimiä, puhelinnumeroita ja siten mahdollisuutta jäädä kiinni.

Hymyillen hän käveli pitkän matkan hotellilleen. Suihkun jälkeen meni aamupalalle ja nyökkäili tutuille kasvoille. Aamiaisen jälkeen Ilmari luovutti huoneensa ja lähti parkkihalliin etsimään autoaan.

Viiden tunnin ajomatkan aikana hän ehti sekä muistella eilistä että valmistautua kotiinpaluuseen. Sininen omakotitalo oli kaunis keltaisten vaahteroiden ympäröimänä. Ilmari henkäisi ovella ennen kuin painoi kahvaa, arki oli täällä taas.
- Isi tuli, kuului Niilon huuto ja neljävuotias tepsutti olohuoneesta eteiseen vastaan.
Elisa konttasi isoveljen perässä ja Hanne saapui viimeisenä.
Ilmari kaappasi Niilon syliinsä ja puristi pojan hetkeksi halaukseen ennen kuin laski lapsen alas. Hanne oli ottanut Elisan syliinsä ennen kuin tämä ehtisi alkaa syödä kengännauhoja, ja varovasti Ilmari halasi kaksikkoa.
- Hei, miten teillä meni?
- Ihan hyvin, Niilo vähän kiukutteli, kun isä ei ollut kotona, mutta muuten pärjättiin.
- Niilo, eikös me olla sovittu, että kun isi on poissa, sinä olet mies talossa? Ilmari kysyi ja kyykistyi Niilon silmien tasolle.
- Joo, joo, poika vastasi vältellen ja palasi olohuoneeseen.
Ilmari katsoi lapsen jälkeen, pitäisi sanoa jotain, mutta ei hän jaksanut alkaa pilata hyvää tuulta heti eteisessä.
- Ihmettelivät aamulla missä olit, Hanne sanoi kevyesti, mutta Ilmari tiesi sanojen taakse kätkeytyvän moitteen.
Hän olisi voinut eilen lähteä messujen jälkeen ajamaan yötä vasten kotiin, mutta Ilmari oli halunnut yhden yön vapauden.
- Minä tiedän, mutta nuo messurupeamat ovat aina niin raskaita. Halusin varmistaa, että lähden levänneenä rattiin. En minä halua, että sinä jäät yksin lasten kanssa, jos ajan kolarin nukahdettuani rattiin.
- Hyi, älä edes puhu tuollaista.

Ilmari istui olohuoneen sohvalle, ja Hanne Elisan kanssa hänen viereensä.
- No, kuinka messut menivät? Saitko mitä halusit?
Ilmari säikähti Hannen sanoja, mutta tajusi samassa tämän tarkoittavan ihan viattomasti hänen firmansa asioita.
- Hyvin menivät, solmin uusia kontakteja ja pari uutta sopimustakin on ihan allekirjoituksia vaille.
- Mukava kuulla, tai uusien töiden takia olet varmasti entistä kiireisempi.
- Se on valitettavaa, mutta onhan minulla perhe elätettävänä.
- Voi Ilmari, sinä se jaksat aina huolehtia meistä, Hanne hymisi tyytyväisenä.
Ilmari rutisti vaimonsa olkaa, hän kyllä pitäisi heistä aina huolta.

Siitä alkoi taas arki. Perhe, työ ja uskonto nivoutuivat tutusti yhteen. Se yö alkoi tuntua entistä kaukaisemmalta. Ilmari katsoi kalenteriaan, tarkisti tilauksia ja yritti kuumeisesti keksiä tilaisuutta päästä täältä kauas, varastamaan jälleen yhden yön onnen itselleen. Toisinaan hän katui, että oli silloin ensimmäisen kerran antanut kiusaukselle vallan. Se oli sytyttänyt liekin, jota hän ei saanut enää sammumaan, vaikka oli yrittänyt. Hän oli kieltänyt itseltään sen kaiken pitkäksi aikaa, rukoillut apua, mutta himo kyti hänessä silti. Ja lopulta Ilmari oli antanut periksi ja ajautunut yhden yön suhteisiin kaukana kotoa. Mutta ei Ilmari ikinä tosissaan miettinyt normaalin elämänsä hylkäämistä. Hänellä oli lapset, joista hän ei voisi luopua ikinä. Hanne oli hyvä vaimo. Miellyttävä, hoiti kodin ja lapset erinomaisesti ja tuki häntä yrityksen asioissa. Pelissä oli liikaa menetettäväksi pelkän lihan himon takia. Niin Ilmari oli asian itselleen selvittänyt, silloin kun asiaa oli pitänyt enemmän miettiä. Hän oli heikko, mutta niinhän ihmiset olivat.

Ensilumi oli satanut sinä päivänä, kun Ilmari saapui kotiin. Häntä hymyilyttivät pihalla näkyvät Niilon jäljet, poika oli selvästi iloinnut lumesta niin kuin lapsi vain voi. Toki hän huomasi myös Hannen isän auton, mutta se ei ihmetyttänyt, appivanhemmat kävivät usein heidän luonaan.

Eteisessä hän kuitenkin huomasi, että jokin oli oudosti. Niilo ei tullut häntä vastaan, eikä hän kuullut muutenkaan lasten ääniä. Ihmetellen hän astui olohuoneeseen, siellä oli hänen appiukkonsa Juhani ja seurakunnan vanhimpiin kuuluva Antti.
- Päivää, Ilmari sanoi varovasti.
Miehet eivät vastanneet, mutta käskivät hänet istumaan. Ilmari ei edes ihmetellyt, miksi miehet komentelivat häntä hänen omassa kodissaan. Hän tiesi, että kohta tapahtuisi jotain kamalaa. Tai oikeasti se jokin kamala oli jo tapahtunut, hän vain saisi kuulla siitä vasta nyt.

- Vaimollasi on sukupuolitauti, jonka hän on voinut saada vain sinulta. Käsittelemme asian tiistaina, tule paikalle vastaamaan kysymyksiin.
Miehet eivät sanoneet muuta vaan poistuivat, eivät edes kunnolla katsoneet häneen. Ilmari jäi istumaan lamaantuneena paikoilleen. Miksi Hanne ei ollut puhunut hänelle? Mikä tauti? Mitä kaikkea he tiesivät? Kylmä hiki ilmestyi varoittamatta kaikkialle. Hän oli pelottavan lähellä menettää kaiken sen, minkä vuoksi oli salannut itsensä kaikki nämä vuodet. Mutta oli hänellä vielä yksi oljenkorsi: aito katuminen saattaisi pelastaa kaiken. Ja se onnistuisi helposti, muiden kun ei tarvinnut tietää sitä, että hän katui vain kiinnijäämistään.

Lukija toivoi novellia jossa joku elää kaksoiselämää. Ensin pallottelin idealla miehestä, jolla on kaksi perhettä, mutta se ei oikein ottanut syttyäkseen. Sitten tuli mieleen tämä idea. Olen tässä viime aikoina miettinyt aika paljon uskontoja ja niiden järjettömyyttä (ja idea on yhdestä pidemmästä aiheeseen liittyvästä tarinasta...). Tässä uskonto jäi lähinnä rivien väliin, en alkanut sen tarkemmin selvittää mikä jumala ja seurakunta siellä on taustalla. Osittain siksi, että en voi olla ihan varma faktoista ja osittain koska se ei jotenkin istunut tarinaan, joka katsottiin Ilmarin lasien läpi. Ja näin.

P.s. Otsikot tuottavat minulle aina vähän hankaluuksia. Tähänkin kaavailin pätkää Juicen Kaksoiselämää-kappaleesta, mutta se ei oikein lähtenyt. Tämä mikä päätyi otsikoksi, on myös Matti Järvisen kappale. Kannattaa kuunnella vaikka Spotifyssä, hieno biisi. 

14. luukku 

4 kommenttia:

  1. Nyt pitäisi varmaan olla hyvä ja vanhurskas ihminen ja paheksua syvästi moista käytöstä? Pah, jätän sen ilon moralisteille. Näen vain hämmentyneen ihmisen joka ei ole sinut itsensä kanssa. En soisi tätä kenellekään.

    Tarina itsessään... no mitä luulisit? Täytyy jotenkin kehittää itseään että keksisin jotain uutta sanottavaa.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ai mitä luulisin? No karseeta kuraa tietysti :D (Mutta kiva, että tykkäät.)

      Poista
  2. Juu, karseeta kuraa juuri tarkoitinkin...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin! Ja saa sen ihan suoraankin sanoa, en loukkaannu :D

      Poista