Tummatukkainen tyttö hengitti raskaasti, liikahti sängyllä parempaan asentoon ja pian hengitys rauhoittui unisen tasaiseksi tuhinaksi. Anselmi hivuttautui varovasti ylös sängyltä ja alkoi kesäöisessä hämärässä ja laskuhumalassa etsiä vaatteitaan yksiön lattialta. Eteisessä hän varmisti, että puhelin ja rahapussi olivat oikeilla paikoillaan taskuissa ja aukaisi sitten hiljaa ulko-oven. Anselmi ravasi haukotellen raput alas ja kadulla soitti taksin. Tietysti olisi voinut jäädä Miran, Saran tai Iran viereen nukkumaan, mutta aamu olisi ollut liian akward. Varsinkin, kun hän ei halunnut uusintaa. Seksi ei ollut ollut mitään ihmeellistä, sellainen perus kassien tyhjennys -reissu ja kohti uusia seikkailuja.
Hiljainen taksikuski vei hänet kesämökin pihaan, Anselmi
maksoi kyydin ja jäi hetkeksi mökin, tai huvilan jos ihan rehellisiä oltiin,
rappusille istumaan ja katsomaan meren lauhkeita liikkeitä. Suomen keskikesän
yö oli jotain ainutlaatuista. Sitä oppi parhaiten arvostamaan ulkomailla, ja
muiden kiekkoilijoiden tavoin hän lensi aina kesäksi Suomeen. Vaikka oli sitä
perhettä, sukua ja vanhoja ystäviä myös ihan jees nähdä. Haukotellen Anselmi
siirtyi sisälle ja sänkyä kohti, kun kello ylitti viiden.
***
Rauta kilahti rautaa vasten, kun Anselmi pudotti tangon
telineisiin. Hän oli hiestä märkä otsasta jalkateriin. Iltapäivän treenistä oli
vielä yksi sarja penkkiä jäljellä. Jääkiekkoilijan kesäloma ei ollut
perinteistä lomailemista aurinkoa ottaen ja kaljaa kitaten. Tai no, molempia
mahtui kyllä kesään, mutta samalla oli rakennettava kuntoa uutta kautta varten.
Oli oltava vähän vahvempi, vähän nopeampi ja vähän kestävämpi kuin edellisellä
kaudella. Anselmi halusi enemmän peliaikaa ja vastuuta, joten jokaiseen
treeniin oli suhtauduttava vakavasti ja tehtävä joka kerta parhaansa ja vielä
vähän sen yli.
Hän vilkaisi sykemittaria, hetken lepo oli ohi ja Anselmi
painautui takaisin penkille. Varmisti, että hänen asentonsa ja ote tangosta oli
oikea ja alkoi punnertaa.
Jokainen lihas ylävartalossa tärisi väsymyksestä, 99 % hänen
mielestään kertoi, että hän ei jaksaisi enempää, mutta sen yhden prosentin
avulla Anselmi teki sarjan viimeisen toiston, pelkällä sisulla ja
päättäväisyydellä. Kun levytanko oli turvallisesti telineissä, hän jäi huohottamaan
hetkeksi paikoilleen. Tuijotti salin valkoista kattoa ja yritti kerätä voimia
ylös nousemiseen. Viimein hän raahusti pukuhuoneen puolelle, seisoi kuuman
suihkun alla jaksamatta edes pestä itseään ja pukeutui yhtä hitaasti.
Autoon päästyään lihakset olivat muuttuneet painaviksi ja
hän joutui kääntämään Radio Rockin täysille, että pysyi hereillä matkan
kaupungin keskustasta mökille. Pihapolkua kävellessään Anselmi vilkaisi
puhelintaan ja huomasi Tinolta tulleen viestin. Kaveri kysyi illan etkopaikkaa.
Anselmi rypisti kulmiaan ja muisti illalle suunnitellun reissun yöhön. Nyt
tuntui vahvasti siltä, että hän jaksaisi liikahtaa sängystään vasta huomenna.
Hän jätti vastaamatta viestiin, pudotti salikassin oven pieleen ja vaatteitaan
riisuen käveli suoraan sänkyyn ja oli unessa minuuttia myöhemmin.
Anselmi heräsi puhelimen ärsyttävään soittoon, hän käänsi
kylkeä ja aikoi jatkaa uniaan, mutta kännykkä aloitti uuden soiton. Hetken hän
jaksoi kuunnella pirinää ja tuli lopulta siihen tulokseen, että soittaja ei
antaisi periksi. Anselmi etsi kapulan vaatepinosta ja vastasi siihen:
- No.
- Ethän sä olekaan kuollut, Tino tervehti iloisesti.
Ärsyttävän pirteästi, jos Anselmilta kysyttiin.
- Olin nukkumassa.
- Nythän sä jaksat lähteä liikkeelle, missä aloitellaan?
- En mä taida jaksaa lähteä.
- Et vittu nyt ala perua, tätä on suunniteltu jo tarpeeksi
pitkään.
- Mutta-, Anselmi aloitti, mutta Tino keskeytti hänet tylysti
- Kesät on nykyään niin lyhyitä, että jos me ei nyt lähdetä,
niin ei varmasti ehditä muulloinkaan. Hei, vanha jengi koolla taas.
Anselmia väsytti edelleen, mutta toisaalta Tino oli
oikeassa. Kesät eivät olleet enää kuten junnuina: ikuisia.
- Jos mä keitän kahvia ja yritän saada itseni hereille, hän
totesi vastahakoisesti.
- Jes. Tullaanko me sinne vain nähdäänkö kaupungilla?
- Kai sitä voisi saunoa ensin, Anselmi mietiskeli puoliääneen.
- Me ilmestytään siinä kahdeksan maissa, Tino lopetti Anselmin
jahkailun ja puhelunkin yhtä nopeasti.
Hämmentyneenä Anselmi jäi katsomaan kännykkää ja kohautti
sitten hartioitaan. Ehkä saunassa porukka unohtaisi koko yöhön lähtemisen,
häntä ei tänään huvittanut.
Mutta kahvi, sauna ja kalja alkoivat saada Anselmin illan
mittaan myöntyväiseksi baariin lähtemiselle. Seura oli urheilulukion kaverit,
viiden hengen porukka, josta jokainen tienasi leipänsä urheilun parissa.
Anselmi tietysti sen leveimmän, mutta kukaan ei antanut sen vaikuttaa väleihin.
Ystävyys oli niin paljon rahaa tärkeämpi.
Joten kun Nico ehdotti tilataksin tilaamista, Anselmi oli
mukana. Ei yhtä innokkaasti kuin joskus muulloin, mutta kuitenkin.
Anselmi marssi suoraan yökerhon ovelle ja naamavipillä hän
sai oman seurueensa jonon ohi. Yhtä helposti heille järjestyi oma loosi
tanssilattian reunalta. Muut jätkät jäivät istumaan ja Anselmi meni tiskille
noutamaan ensimmäistä tilausta. Hän nojasi tiskiin, nosti etusormensa pystyyn
ja katsahti ympärilleen, aivan valtavaa tungosta Majakassa ei onneksi ollut. Ei
siis koko ajan hihassa roikkuvia yhteisen valokuvan pyytäjiä, niitä jotka
halusivat hänen tarjoavan, tai niitä jotka halusivat keskustella pelaamisesta
NHL:ssä tai muistella hänen suorituksiaan MM-kisoissa.
Anselmi vaihtoi asentoa ja kiinnitti huomionsa baarimikkoon,
normaalisti hänen ei juuri tarvinnut odotella tiskillä tai muuallakaan. Hän
yritti tavoitta naisen katsetta ja hetken kulutta onnistuikin siinä. Baarimikon
ilmekään ei värähtänyt, vaikka hän selvästi katsoi juuri Anselmiin. Tämä jatkoi
juomien tekemistä kaikille muille paitsi hänelle. Anselmi alkoi ärsyyntyä, hän
harkitsi hetken toiselle tiskille siirtymistä, mutta hän halusi kohdata
kasvoista kasvoihin tuon naikkosen kanssa.
- Moi, mitäs sulle?
- Vihdoinkin, mä otan-, Anselmi tuhahti.
- Ei kun mä tarkoitin kyllä häntä, baarimikko keskeytti hänet
tylysti ja nyökkäsi Anselmin vieressä seisovaan pullukkaan blondiin.
- Mä olin kyllä tässä ennen tota, Anselmi sanoi.
- Ja mä päätän mikä täällä on järjestys, nainen napautti ja
nojautui kuuntelemaan sen blondin tilausta.
Baarimikko antoi ja rahasti siiderin, kuin Anselmia ei olisi
olemassakaan. Anselmilla kiehahti ja hän nojasi tiskillä lähemmäksi naista.
- Et sä tiedä kuka mä oon?
Hän toki tajusi repliikkinsä naurettavuuden heti, kun se oli
päässyt hänen suustaan, mutta päätti seistä sanojensa takana.
- Sori, mä en seuraa Big Brotheria.
Jos Anselmi ei olisi niin ärtynyt odottamisesta, hän olisi
saattanut jopa arvostaa naisen heittoa.
- Mä haluaisin puhua omistajalle, hän tyytyi tokaisemaan.
Johtaja saisi pistää työntekijänsä kuriin.
- Mistä?
- Asiakaspalvelun ala-arvoisuudesta ja asiakkaille
vittuilemisesta.
- Asiakaspalvelu kyllä yrittää parhaansa, mutta kuten näet,
täällä on ruuhkaa. Olen pahoillani, että jouduit odottamaan. Niin millä
kaudella sä esiinnyit?
Anselmi rypisti kulmiaan ja äännähti ärtyneenä.
- Niin siinä BB:ssä, kun se noin meni tunteisiin. Olen
pahoillani, en seuraa tosi-tv:tä
- Mä en ole ollut missään vitun realityssä, mä olen
jääkiekkoilija, Anselmi kiihtyi. - Ja hae se omistaja tänne vähän vikkelään.
- Minä olen omistaja, nainen napautti.
Anselmi puristi huulensa tiukaksi viivaksi, ettei hänen
suunsa oli loksahtanut hämmennyksestä auki. Hän katsoi uudelleen ja arvioiden
naista. Hän oli maksimissaan 25-vuotias, todella hoikka, musta tukka oli
valtavalla, sotkuisella nutturalla pään päällä ja musta toppi paljasti värikkäästi
tatuoidut käsivarret.
- Sinä? Anselmi tuhahti epäuskoisena.
- Minä.
Sinisten silmien suora katse sai Anselmin hiljaiseksi. Hän
ei ollut ihan varma, oliko nainen tosissaan vai ei, mutta hän oli jo kinannut
tämän kanssa ihan riittävästi. Ensi viikon Seiskassa todennäköisesti joku olisi
netonnut viisikymppiä juoruamalla Anselmi Sarasteen kinasta baarimikon kanssa.
- Otatko sä jotain?
Anselmi mutisi tilauksensa ja hetkeä myöhemmin kantoi
tarjottimen pöytään, jossa janoiset suut jo odottivat.
- Mikä hitto sulla kesti? Nico kysyi.
- Ruuhkaa, Anselmi tuhahti ja lisäsi kitkerästi: - Eikä
baarimikko selvästikään seuraa urheilua.
Miehet tarttuivat vain hänen tuomiinsa laseihin, eivät
sanoihin, joten Anselmikin joutui aiheen jättämään sikseen.
Siihen asti, kun Tino lähti hakemaan uutta drinkkiä ja tuli
takaisin ennen kuin Anselmi ehti juoda toista siemausta vielä kesken olevasta
kaljastaan. Anselmi tuijotti hölmistyneenä Tinon valkovenäläistä, tarkisti
tiskin suunnan, jossa oli väkeä yhtä vähän, kuin silloin kun hän oli hakenut
ensimmäistä kierrosta. Omistaja hääräsi tiskin takana keskittyneenä, ja
Anselmin ärtymys palasi. Hiljaisena hän joi kaljansa loppuun ja lähti hakemaan
uutta.
Anselmi asettui nojaamaan tiskin päätyyn ja katseli
omistaja-baarimikkoa. Anselmi odotti ja odotti, ilmeisesti hän ei saanut tänään
palvelua. Mikä hänessä niin ärsytti tuota narttua? Eihän hän ollut edes ehtinyt
avata suutaan, kun tämä oli jo päättänyt syrjiä häntä. Ja Anselmi ei jaksanut
uskoa, että he olisivat joskus panneet. Nainen ei todellakaan ollut hänen
tyyppiään: tatuoitu, muodoton ja terävä suustaan.
Viimein nainen pysähtyi hänen kohdallaan.
- Moi, mitäs sulle? tämä kysyi, aivan kuin ei olisi Anselmia
ensikohtaamiselta edes muistanut. Ja ehkä ei muistanutkaan, jostain syystä se
sieppasi Anselmia suunnattomasti.
- Sama kuin viimeksi.
Nainen kallisti päätään, katsoi häntä hetken arvioivasti ja
alkoi pää musiikin tahdissa heiluen täyttää viittä oluttuoppia.
- Mikä sulla on mua vastaan? Anselmi kysyi, kun nainen nosti
tarjottimen hänen eteensä.
- Sua vastaan? nainen kysyi ihmeissään.
- Mä joudun odottamaan tiskillä viis vuotta, ja mun kaveri saa
drinkin käteensä puolessa minuutissa.
- Jätän huomiotta sun pienen liioittelun. Mutta kyllä sä
jouduit odottamaan, koska ekan kerran kun tulit tiskille, sä etuilit törkeästi.
- Etuilin?
- Kyllä, siinä oli kolmen naisen seurue odottamassa paikkaa
tiskiltä, kun sä työnnyit niiden ohitse.
- Ai ne läskit?
Naisen kaventuneet silmät kielivät, että Anselmin vastaus ja
etenkin sanavalinta oli väärä.
- 39 euroa, hän sanoi hyisesti.
Anselmi maksoi ostoksensa epämääräisen nolostuksen vallassa.
Hän palasi pöytään ja hautautui kaljansa kanssa loosiin. Oli ollut virhe tulla
tänne, hän voisi olla nyt nukkumassa tai istumassa kaljan kanssa omalla
sohvalla, eikä ottamassa sanallisesti pataan baarimikolta.
- Anselmi, mikä sulle tuli? Koetahan piristyä, Tino kiinnitti
huomionsa häneen.
- Ei mikään, väsyttää.
- Mä tiedän mikä piristää, lähdetään ottamaan shotit
minttuviinaa.
- Äh.
- Älä ähise, vaan ala tulla, mä tarjoan, Tino oli jo menossa
tiskille ja Anselmi katsoi viisaammaksi seurata. Tinolle sai kyllä sanoa
vastaan, ei siinä, mutta jotenkin tämä silti sai tahtonsa aina läpi.
Tiskillä oli ruuhkaa ja Anselmi jäi Tinon selän taakse. Hän
katseli sieltä sitä samaa baarimikkoa ja joutui tunnustamaan, että hän oli hyvä
työssään: nopea, tarkka ja hymyili sopivasti jokaiselle.
- Kaksi minttuviinaa, Tino tilasi.
- Alkaa olla rajoilla, voinko mä myydä sulle edes sitä yhtä,
nainen sanoi.
- Ei kun mulla on täällä kaveri, Tino ilmoitti ja nykäisi
Anselmin vierelleen vapautuneeseen tilaan. Anselmi olisi kyllä mieluummin
pysytellyt syrjässä. Nainen kohautti harteitaan ja kaatoi kahteen shottilasiin
kirkasta viinaa. Tino kohotti lasiaan, Anselmi omaansa ja ykkösellä alas.
- Otetaan vielä toiset pöytään mukaan, ei tartte heti olla
jonottamassa takaisin, Tino ehdotti ja vastahakoisesti Anselmi suostui. Eli hän
joutui edelleen jäämään tiskin viereen, katsomaan kuinka baarimikko teki
työtään ja odottamaan taas omaa vuoroaan.
- Moi, Anselmin vierestä kuului.
Hän katsoi viereensä, illan ensimmäistä rohkeaa lähestyjää.
Ei huono ollenkaan, hän totesi toisella silmäyksellä. Vaaleat hiukset ja isot
tissit, hyvin lupaavaa, Anselmi hyrisi. Ehkä tästä illasta tulisi jotain.
- Moi, hän vastasi ennen kuin alkaisi vaikuttaa pelkältä
tuijottajalta.
- Mä halusin vaan sanoa, että sun maalis Ruotsia vastaan
MM-kisoissa oli uskomaton.
- Ai, no kiitos, Anselmi pakotti hymyn huulilleen. Hän rakasti
kaikkea lätkää liittyvää, mutta niille keskusteluille oli ihan oma aikansa ja
paikkansa, eikä se todellakaan ollut yökerhon baaritiski yhden jälkeen jonkun
random-tytön kanssa.
- Se miten sä ensin kiersit sen Ekmanin, jallitit Larssonin ihan
täysin sillä harhautuksella ja sitten vaan ammuit suoraan yläkulmaan, älyttömän
hieno maali!
Tyttö jatkoi hehkutustaan, ja Anselmin mielenkiinto lopahti.
Hän kääntyi takaisin tiskille päin ja tönäisi Tinoa, jonka pää nyökähti
uhkaavasti. Miehen viinapään huonous oli ollut kavereiden riemun aiheena aina
sieltä teini-ikän ensikänneistä lähtien.
Samassa baarimikko pysähtyi heidän kohdalleen, fanityttö
kysyi Anselmin tunnelmia tappiosta pudotuspelien toisella kierroksella ja
baarimikko katsoi arvioivasti heidän kolmikkoaan. Naisen silmissä pilkahti
jokin. Anselmi tulkitsi ilmeen “jääkiekkoilija pokaamassa tissiblondia, kuinka
ennalta-arvattavaa” -pitkästymiseksi, ja jälleen häntä alkoi nainen ärsyttää.
Okei, hän ei ollut tänä iltana ollut parhaimmillaan, mutta oli hän muutakin
kuin öykkäröivä etuilija, muita törkeästi kohteleva ja pelkän pillun perässä
juokseva urpo.
Tino yritti tilata valkovenäläistä, mutta nainen nosti tämän
eteen vesilasin.
- Juo ensin tuo, niin katellaan sitten.
Tino ei alkanut inttää vastaan, ja nainen suuntasi katseensa
Anselmin silmiin.
- Kossukola.
- Entäs hänelle? nainen hymyili asiakaspalvelijan hymyä, mutta
Anselmi otti sekä kysymyksen että hymyn vittuiluna.
- Ei olla samaa seuruetta, Anselmi töksäytti ja ojensi
pankkikorttinsa.
Omistaja katsoi pahoitellen naista ja sitten täysin
ilmeettömästi Anselmia, veloitti ostoksen ja sen jälkeen Anselmi oli taas
ilmaa.
Edes loosissa oman porukan kesken ja kossukolan siivittämänä
Anselmia ei saanut enää tsempattua itseään uuteen nousuun, joten hän katsoi
parhaaksi lähteä nukkumaan. Aamulla olisi edessä taas treenit ja jotenkin
yksinäisyys houkutti. Hän kiitti illasta, ei kuunnellut vastaväitteitä ja
lähti.
***
Anselmi pyrki kesällä jättämään median kanssa kohtaamisen
aivan minimiin. Kauden aikana sai ihan tarpeeksi vastata kysymyksiin ja olla
kameran edessä, mutta ihan täysin julkisuuden tutkalta ei päässyt piiloon.
Edessä oli golfturnaus hyväntekeväisyyden nimissä läheisessä kartanohotellissa.
NHL-kiekkoilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä pelaisi kierroksen ja pelin
jälkeen olisi hyväntekeväisyyshuutokauppa ja iltajuhla.
Ennen peliä Anselmin piti poseerata sponsoreiden edustajien
kanssa ja vastailla toimittajien kysymyksiin Suomen kesästä,
lomasuunnitelmista, ensi kaudesta, tulevaisuuden haaveista ja mahdollisista
tyttöystävistä. Onneksi kentällä sai olla rauhassa, ja Anselmi kiersi 18 reikää
leppoisasti muutaman kollegan kanssa. Anselmilla oli vähän kaksijakoinen
suhtautuminen golfiin: tarkkuutta tarvittiin, mutta vauhti puuttui, eli peli
oli vähän tylsä. Ja tietysti häntä rassasi se, että hän ei ollut kentän paras,
kiekossa oli toisin. Ei hän sielläkään aina ollut paras, mutta vielä joku päivä
hän olisi yksi legendoista.
Pelin jälkeen oli hetki vapaata, ja Anselmi kävi muiden
tavoin suihkussa omassa huoneessaan ja vaihtamassa kutsun edellyttämän puvun
päälleen iltajuhlaa varten. Juhlasaliin astellessaan Anselmi tajusi
käsittäneensä väärin, hän oli odottanut illallista, kuten viime vuonna, mutta
nyt kyseessä näytti olevan cocktailtilaisuus. Hitto, ja hänellä oli jo kiljuva
nälkä, olisi pitänyt tyhjentää edes minibaarin pähkinäpussit.
Anselmi huomasi Tatun seisoskelemassa yksin ikkunaseinällä.
Anselmi otti tarjotun lasin ja siirtyi jututtamaan entistä pelikaveria. Nämä
oli niitä oikeita hetkiä puhua jääkiekosta. Tai golfista ja veneistä, joiden
vertailun he joutuivat keskeyttämään, kun illan ohjelma alkoi.
Vasta nyt Anselmi huomasi saliin kerääntyneen vierasjoukon.
Vanhoja tuttuja, tuntemattomia sponsorifirmojen edustajia, pelaajia ja heidän
vaimojaan… Luettelo Anselmin päässä keskeytyi, kun hän huomasi sen naisen.
Baarimikon ja baarin omistajan. Sen mahdottoman nihkeän tapauksen. Vaikka
hänellä oli mekko, mustaa kiiltävää kangasta, korkokengät ja koruja, silti hän
erottui muista naisista. Käsivarren tatuoinnit näkyivät tänne asti ja saisivat
etikettinipot voivottelemaan närkästyneenä. Musta tukka oli sama pöyheä nuttura
kuin viimeksi ja silmien rajaukset suunnilleen yhtä paksut kuin lakupötkyt.
Anselmi tuijotti pilkallisesti, kuinka nainen joutui kuuntelemaan selvästi
pitkästyneenä vieressä seisovan käppänän kommentteja.
Puheet venyivät, ja Anselmin mielessä alkoi pyöriä yhä
rankempia fantasioita ruuasta. Viimein puheet oli pidetty, tarjoilijat
kantoivat tarjottimen toisensa perään seinustan pöytiin. Anselmi ei kehdannut
olla ihan ensimmäinen, mutta kärkijoukoissa kuitenkin niistä, jotka siirtyivät ruuan
houkuttelemana salin toiselle puolen. Hän kurotti lautasen itselleen ja juuri,
kun oli ottamassa ensimmäistä cocktailpalaa tajusi jonkun työntyneen hänen
ohitseen. Anselmi rekisteröi mustan tukan ja tatuoinnit ja tiuskaisi:
- Etuilu on ilmeisesti ok, jos sen tekee nainen?
Nainen käännähti katsomaan häntä, hymyili herttaisesti,
mutta silmät teräksenä.
- Ai, anteeksi, en ollenkaan huomannut sinua. Palasin vain
hakemaan vielä toisen savulohileivän, hän selitti ja näytti täyttä lautastaan.
Anselmi ei uskonut hetkeäkään tämän selitystä.
- Just joo.
- No, ota sinä nyt sitten ensin, nainen tarjosi ja perääntyi
puoli askelta.
- Ota vaan keskenäsi, Anselmi tuhahti.
- Älä ole lapsellinen, ota vaan.
- Ota itse.
- Jos jompikumpi nyt vaan voisi ottaa, tässä alkaa muodostua
jono, Anselmin takaa joku mies huomautti.
Anselmi ainakin kuuli kehotuksen, todennäköisesti myös
nainen, mutta he vain seisoivat tuijottamassa toisiaan ärtyneinä. Viimein takana oleva mies kyllästyi odotteluun ja työntyi
heidän välistään ottamaan osansa, se herätti heidät ja rinnakkain he tunkivat
saman hopealautasen eteen. Tilanne ei edennyt kamppailuun asti, sillä
lohileivät otettiin omin käsin. Jostain kakkulapiosta olisi todennäköisesti seurannut
käsirysy, Anselmi otaksui.
- Tunnetteko muuten tuota tatuoitua naista? Anselmi kysyi, kun
hän palasi Tatun luo kerääntyneen seurueen luo täyden lautasensa kanssa.
- Se on Tiuku, Mäkisen sukua, just niitä autokauppa Mäkisiä,
Tatun vieressä seisova nainen selitti.
Anselmi nyökkäsi yllättyneenä. Enää hänen ei tarvinnut
ihmetellä miten noin nuorena saattoi omistaa baarin, vanhemmilla kun oli
todistettavasti rahaa. Ja Tiuku, ihan oikeasti? No, typerä nimi typerälle
naikkoselle.
- Mistäs te tunnette?
- Ei me tunneta, yksi ilta vain näin sen baaritiskin takana ja
yllätyin vaan, kun se on täällä.
- Hän on ainut perijä, ja tässä nyt vähän liikkuu kahdenlaista
tietoa, joko hän jatkaa sitä autofirman pyörittämistä tai sitten keskittyy
siihen baarinsa pitämiseen.
- Helppohan se on, kun pappa betalar.
- Itse asiassa ei. Tiuku on ottanut ihan normaalit lainat ja
tuet, mitä yrityksen perustaminen vaatii. Ei siinä ole vanhempien rahaa yhtään,
tietolähde infosi, mutta Anselmi ei tuota uskonut ihan heti.
Puheenaihe vaihtui Tiukusta tulevaan huutokauppaan, ja
Anselmi oli juuri saanut santsilautasensa tyhjäksi, kun juontaja jälleen astui
lavalle. Anselmi tiesi, että hänen pitäisi ostaa jotain, mutta huutokaupat
eivät olleet ikinä kiinnostaneet häntä. Hän lähti peruuttamaan pois salista
vessojen suuntaan ja teki omatuntonsa kanssa rauhan lupaamalla lahjoittaa sopivan
summan hyväntekeväisyysjärjestölle. Hän kun ei tarvinnut mitään huviajelua
jonkun jahdilla, käytettyä käsilaukkua tai jääkiekkomailaa, jolla oli pelattu
Stanley Cup -finaalissa.
Tietenkin häntä käveli aulassa vastaan piikki hänen
lihassaan.
- Tiuku, Anselmi sanoi pilkallisesti. Olihan se tavattoman
typerää, että aikuisella naisella oli tuollainen nimi.
- Anselmi, tämä vastasi yhtä jäätävästi.
- Ai, sä olet googlettanut mut, Anselmi hymyili leveästi ja
pysähtyi.
- Sori, mutta en. Meidän portsari vaan hehkutti sua. Taisi
vähän ihastua suhun, ja sen homotutka ei petä ikinä.
Mitähän tuohon sanoisi?
- Mä en ole homo.
Ei hitto, hän oli terävänä. Tiuku katsoi häntä hitaasti
päästä jalkoihin ja takaisin.
- Jaa-a, en olisi ihan satavarma.
Katse oli ollut niin tutkiva, että se melkein ujostutti
Anselmia, ja hän ei ollut ujostellut aikoihin. Samalla Anselmia ärsytti hänen
leimaaminen homoksi.
- Usko pois, mä tykkään panemisesta.
- Top vai bottom?
- Mä tykkään pillusta! Anselmi huudahti tuskastuneena.
Tiuku ei vastannut mitään, mutta tämän silmät nauroivat
selvästi jollekin tilanteelle Anselmin takana. Samalla hän muisti olevansa
julkisella paikalla ja vilkaisi olkansa yli. Jääkiekkoliiton puheenjohtaja ja
erään NHL-seuran suomalainen kykyjenetsijä katsoivat heitä hämmästyneinä.
- Kiitos infosta, Tiuku hymyili leveästi ja taputti häntä
olalle ennen kuin palasi juhlasaliin.
Anselmi katsoi parhaaksi, että tätä ei kannattanut edes
yrittää selittää miehille ja liukeni vessaan.
Vessan peilistä vastaan katsoi pelottavan punainen mies. Hyvänen
aika, kuinka häntä nolotti edelleen. Ja kaikki oli sen saamarin nartun syytä.
Millähän sen saisi hiljaiseksi? Varmaan ainoastaan työntämällä munan kurkkuun.
Siitähän se idea sitten lähti.
Anselmi tajusi, että sillä hän voisi todistaa miehuutensa,
heteroutensa, saada Tiuku kerrankin hiljaiseksi ja hänet tilanteen herraksi. Ja
sitten jälkeenpäin tietysti olla soittamatta tai muutenkaan yhteyksissä.
Anselmi palasi hiljaa hykerrellen saliin ja katsoi nyt eri
tavalla arvioiden Tiukua. Naisen rintavarustus oli olematon, eikä tämän
kropassa ollut juurikaan houkuttelevia kaaria, vaan hän oli hoikka ja jotenkin
terävä. Kasvot ihan semi ok, suuret silmät ja terävä leuka, täyteläinen
alahuuli. Suihinottajan alahuuli. Tiuku kääntyi kuin tilauksesta ottamaan uuden
lasin kuohuvaa ja Anselmi totesi tämän perseen yllättävän hyväksi. Kyllä tuon
näköiseen pakettiin kerran tarpeensa tekisi, Anselmi päätti, otti hänkin lasin
ja lähti Tiukua kohti.
- Mikä nimi toi Tiuku oikein on?
- Nimi. Ja mitä sä täällä teet, haluatko vielä kertoa mulle
monellakin eri tavalla kuinka paljon tykkäät piparista?
Jälleen Anselmi tunsi liekin lähestyvän poskiaan ja yritti
epätoivoisesti keksiä uutta puheenaihetta. Kuinka hän normaalisti iski naisen?
Niin joo, hänen ei pahemmin tarvinnut edes iskeä ketään, sen kuin vain valitsi
parhaimman näköisen tarjokkaiden joukosta ja lähti tytön kanssa tämän kotiin.
Pitäisikö hänen kehua Tiukua? Niin hyvä valehtelija hän ei ollut, että pystyisi
uskottavasti keksimään hänestä jotain hyvää.
- Ei kun, ehkä me on aloitettu vähän väärällä jalalla. Mitä
jos aloitettaisiin alusta? Anselmi sai viimein jotain ulos suustaan. Ei mitään
kovin smoothia, mutta kuten sanottu, suoranaisia valheita hän ei osannut
uskottavasti kertoa. Hyvin väritettyjä puolitotuuksia kylläkin.
Nyt Tiuku katsoi häntä yhtä epäluuloisesti kuin koira
lihapullaa, johon oli kätketty matolääke.
- Miksi?
- Miksi ei? Anselmi vastasi ja hymyili hurmaavasti.
Normaalisti se hymy viimeistään sai naisen kuin naisen lakoamaan, mutta Tiuku
katsoi suoraan hänen lävitseen, eikä selvästikään pitänyt näkemästään.
- Sulla on nyt mielessä jotain, Tiuku sanoi hitaasti.
- Siinä sä olet ihan oikeassa, Anselmi vastasi ja katsoi
Tiukua tavalla, josta tyhmempikin tajusi mitä hänen mielessään oli. Eikä Tiuku
ollut tyhmä.
- Sori, mutta mä en harrasta idiootteja, vittupäitä tai
julkkiksia. Ja sussa on kivasti kaikki kolme.
- Nyt sä olet epäreilu, Anselmi protestoi.
Tiuku vain nosti pitkästyneenä kulmakarvojaan.
- Okei, mä en ole mikään älykkö, mutta en myöskään idiootti,
en ole vittupää ja mä en ole julkkis, vaan julkisuuden henkilö, ammattini takia
valokeilassa, muuten en todellakaan välitä julkisuudesta ja olisin todella onnellinen,
jos musta ei julkaistaisi yhtäkään juttua.
- Niin, olishan se kiva roudata useamman kerran viikossa eri
nainen mukanaan, ettei kukaan saisi lukea siitä Seiskan sivuilta.
- Eli sä ihan oikeasti googlasit mut, Anselmi huomautti, ei
Tiuku muuten tietäisi otsikoita hänen naisseikkailuistaan. Anselmia vähän
arvelutti kuinka tämä suhtautuisi otsikoihin.
- No en tosiaan googlannut. Portsari tiesi kuka sä oot ja pari
blokkaria kertoi, mitä ovat lehdistä lukeneet.
- Ai. No kyllähän sä tiedät kuinka lehdistö tykkää muunnella
totuutta.
- No, jos ne ei ole totta, miksi et ole haastanut niitä
oikeuteen? Mitä mä olen ymmärtänyt, niin siellä olisi melko helppo voitto
tulossa, jos lehdissä valehdellaan.
Anselmi joutui puremaan huultaan turhautuneena. Ilmeisesti
hän ei saisi Tiukua sanoillaan hiljaiseksi. Jäljelle jäi se vaihtoehto ”munallaan”,
ja Anselmin päättäväisyys vain kasvoi.
- Ei niillä ole väliä, tärkeintä on tämä hetki, Anselmi sanoi
hätäisesti, kun Tiuku oli jo kääntymässä pois.
Tiuku hymyili pilkallisesti.
- Tämä hetki. Minä en ole sinusta kiinnostunut. Etkä sinäkään
minusta oikeasti, sun motiiveja en tiedä, enkä haluakaan tietää, mutta ei on
ei.
Anselmi ei niinkään kuullut, mitä Tuiku sanoi. Hän keskittyi
tarkkailemaan Tiukun kasvoja. Siniset silmät olivat sellaista vaalean sinistä,
vähän huskymaiset, iho tasaisen vaalea, lähes kalpea, alahuuli täyteläinen,
kuten hän oli jo huomannut. Millaista Tiukua oli suudella? Pystyisikö hän
siihen? Panemisessa ei ollut mitään ongelmaa, mutta pussailu oli paljon
intiimimpää, outoa kyllä.
- Voinko mä tarjota sulle drinkin?
- Täällä on viina ilmaista. Ja miksi helvetissä sä kyyläät
mua?
- Hermostuttaako se sua? Anselmi kysyi pehmeästi ja astui
vähän lähemmäksi.
Tiuku seisoi paikallaan, vaikka olisi selvästi halunnut
astua taaksepäin askeleen tai kaksi.
- Entäs pizzan?
- Häh?
- Mulla on ihan helvetinmoinen nälkä, eikä se asetu noilla
piperryksillä, Anselmi sanoi ja nyökkäsi kohti seinustan pöytää, jossa edelleen
oli kaikki ruoka tarjolla.
Tiuku mutristi suuta mietteissään. Anselmi tajusi, että
hänellä oli nälkä, mutta ilmeisesti seura esti myöntymästä.
- En ahdistele sua ja saat vittuilla mulle ihan niin paljon
kuin haluat.
- Ai mä vaan vittuilen sulle?
- No en mä mitään muuta ole huomannut, Anselmi sanoi kuivasti.
- Ja kummankohan syy se on?
- Ainahan vika on meissä miehissä.
- Mitäs olette noin urpoja, Tiuku tuhahti, mutta tämän
silmissä tuikki huvittuneisuus.
- No, miten on se pizza? Anselmi kokeili uudellaan kepillä
jäätä, ja tällä kertaa se kesti.
- Okei. Mutta vain koska mulla on älytön nälkä.
- Mä en ymmärrä, täällä oli viime vuonna ihan kolmen
ruokalajin illallinen, mutta nyt vain tuota närppimistä. Kai se on lama iskenyt
kauniisiin ja rikkaisiinkin, Anselmi pohti.
- Mä en viime vuonna ollutkaan täällä.
- Niin mä vähän arvelinkin.
Tiuku katsoi häntä yllättyneenä.
- Kyllä mä sut olisin viime kesältä muistanut, pistät aika
suoraan silmään muista paikan naisista.
- Tuo ei ollut sulta kohteliaisuus, mutta mä mieluummin
kaivelisin silmiäni irti lusikalla kuin olisin samaa sarjaa näitten kanssa.
- Lähdetään etsimään sitä pizzaa, Anselmi vain sanoi suupielet
nykien.
Anselmi ja Tiuku loivat toisiinsa hämmentyneen katseen, kun
tiskillä ilmoitettiin, että heiltä ei saanut pizzaa.
- Mutta huonepalvelun kautta saa hampurilaisia, vastaanoton
nainen ilmoitti ystävällisesti.
- Mä haluan sitä pizzaa, Tiuku mutisi. Samoin halusi Anselmi.
He väistivät, kun takana oli myöhäinen saapuja ison
matkalaukun kanssa.
- Mä lähden takaisin mättämään niitä cocktailpaloja, Tiuku
mutisi pettyneenä.
- Hei, älähän hätäile, Anselmi kiirehti sanomaan. Hänellä ei
ollut vara päästää Tiukua pois, muuten hän ei varmasti pääsisi enää tämän
juttusille. Tiuku katsoi häntä kysyvästi.
- Pizzataksit on keksitty.
- Eihän me tänne voida mitään pizzataksia tilata, Tiuku
suhahti ja viittasi ympärilleen kartanohotellin kullan ja kerman värisessä,
ylellisesti sisustetussa aulassa. - Vai voidaanko?
- Miksi ei? Mennään ulos.
Anselmin ihmeeksi Tiuku seurasi häntä valoisaan kesäiltaan.
Joko hänellä oli todella kova nälkä, tai sitten hänen kiinnostuksensa oli
herännyt, ja tästä tulisi helpompaa.
Hetken googlailun jälkeen Anselmi löysi lähimmän pizzerian,
jossa oli kotiinkuljetus.
- Mitä sä otat?
- Pepperoni-kana-Aura.
Anselmi nyökkäsi ja soitti, hetkeä myöhemmin kaksi pizzaa
oli tilattu ja ulko-ovien edessä oli jälleen hiljaista.
- Sun isäs siis on Mäkisen Reijo, Anselmi aloitti.
- Niin on, Tiuku sanoi ja katsoi häntä taas alta kulmiensa. -
Mutta eikö sulla ole rahaa ihan omasta takaa?
- Häh? Anselmi kysyi, eikä nyt pysynyt yhtään kärryillä Tiukun
ajatuksenjuoksussa.
- Niin että normisti, kun mun seuraani tuppaavat miehet alkavat puhua isästä, mainitsevat seuraavaksi jonkun bisnesidean,
sponsorointikohteen tai sitten ihan vaan rahan tai tavaran tarpeen.
- Siksikö sä olet noin piikikäs ja epäluuloinen? Anselmi
heräsi oivallukseen.
- En, Tiuku kivahti.
Niin äkäisesti ja nopeasti, että Anselmi arveli siinä olevan
ainakin hitunen totta.
- Mä olisin vain halunnut kertoa, kuinka Reijosta mulle on
jäänyt hyvä kuva, kun se sponssasi meidän pelimatkoja ja köyhimmille pelaajille
kamoja silloin junnuaikoina. Kävi vielä seuraamassa pelejä ja sillä oli aina
aikaa kehua ja jutella jokaisen kanssa. Me ammattilaiseksi päätyneet on sitten
hommattu kanssa seuralle varusteita ja lahjoitettu rahaa leireihin ja
matkoihin.
- Jaa, Tiuku vain sanoi ilmeettömästi.
Anselmi mietti oliko isän ja tyttären välillä jotain
epämääräistä, vai eikö Tiuku vain halunnut hänen kanssaan keskustella aiheesta.
- No sano sä sitten mistä puhutaan, Anselmi luovutti.
- Miks meidän pitää puhua?
Että sä alat lämmetä mulle, Anselmi mietti, mutta tiesi,
että sitä ei kannattanut ääneen sanoa.
- Kohteliaisuussyistä.
- Mitä mä olen sua seurannut, niin sä et ole järin kohtelias,
joten ei mene läpi.
- Yksi etuilu ja mä olen tuomittu ikuisesti?
- Yksi etuilu? Mites tuo muiden ulkonäön haukkuminen,
julkkiskortin pelaaminen, asiakaspalvelijoiden aiheeton haukkuminen, pillun
huutaminen hienoissa juhlissa… Mä taisin nyt unohtaa jotain, mutta lista on
ihan kiitettävän pitkä ottaen huomioon, että mä oon nähnyt sut kahdesti.
Anselmin teki mieli häkeltyä, mutta sillä ei päästy
tuloksiin. Tiukun lista oli valitettavan oikea, mutta hän oli niissä
tilanteissa ollut enimmäkseen olosuhteiden uhri.
- Milloin nähdään kolmannen kerran?
Tiukun ainoa vastaus oli katse, joka selvästi pohti oliko
Anselmin mielenterveys järkkymässä.
- Mutta hei, ainakaan mä en voi enää pistää pahemmaksi.
- Mä just ajattelin, että seuraavan kerran kun nähdään, niin
sä varmaan potkit vammaisia tai haukut jotain neekeriksi, Tiuku latasi.
- Sä sanoit kun, Anselmi vastasi hymyillen omahyväisesti.
- Häh?
- Seuraavan kerran kun nähdään, Anselmi toisti Tiukun sanat.
Ja pääsi nauttimaan Tiukun häkeltyneisyydestä. Kerrankin.
- Sä taidat haluta, että me vielä tavataan, hän lisäsi löylyä.
- Ihan yhtä paljon kuin verotarkastusta, Tiuku vastasi
herttaisesti hymyillen ja näytti päässeen takaisin tasapainoon.
- Niin, miten sä muuten lähdit yrittäjäksi? Ja just baarin
omistajaksi? Anselmi vaihtoi puheenaihetta.
Hänestä tuntui, että hän oli jälleen tilanteen herra, eikä
voinut väittää, etteikö se olisi tuntunut hyvältä.
- Koska mä en ota käskyjä vastaan keneltäkään.
- Edes sängyssä?
- Anteeksi? Tiuku kysyi hämmentyneenä.
Anselmin ei ollut tarkoitus olla ihan noin suora, mutta
jotenkin se oli lipsahtanut.
- Ei mitään.
- Sä olet kyllä uskomattoman omahyväinen porsas, Tiuku sanoi
tuohtuneena.
Poskille kohonneet punaiset laikut saivat tämän näyttämään
yllättävän söpöltä, Anselmi totesi yllättyneenä.
- Ja ihan vaan tiedoksi: sä et ikinä pääse lähellekään mun
sänkyä.
- Voidaan me se tehdä myös mun sängyssä, Anselmi ehdotti
hymyillen.
- Ei, me ei tehdä “sitä” yhtään missään. En tiedä miksi sä
olet ajautunut ehdottelemaan mulle, mutta voit lopettaa sen tuloksettomana.
Ootko sä lyönyt vetoa? Sittenkin rahapulassa ja haluat mun isän apua?
- Onko sulla noin huono itsetunto, että luulet, että mä en
voisi olla kiinnostunut susta? Anselmi kysyi härnäten.
Hän ei tiennyt missä vaiheessa asetelma oli vaihtunut
siihen, että hän hyökkäsi ja Tiuku puolustautui nurkkaan ahdistettuna, mutta
hitto, että se tuntui hyvälle.
- Kiitos huolenpidosta, mutta mun itsetuntoni on ihan
kohdillaan. Mä vaan en ole missi, eikä mulla ole tissejä, mutta mulla on aivot,
joten mä en ole millään tavalla sun tyyppiäsi.
- Mun tyyppini voi olla hyvin laaja käsite.
- Ai sori, unohdin ne miehet, Tiuku nappasi itselleen yhden
pisteen.
- Mä voin käyttää koko ensi yön todistaakseni sulle, että mä
olen hetero.
- Sori, mutta mä alan kyllästyä sun äänees, joten ei.
- Kuka tässä on puhumista tarkoittanut?
Anselmi astui vähän lähemmäksi.
- Koeta nyt saada taottua päähäsi, että et sä sitä
panemallakaan pääse tekemään.
- Niinhän sä sanot, mutta silti edelleen hengaat mun seurassa.
- Mä olen tässä tasan sen takia, että mulla on nälkä ja sen
pizzan pitäisi olla täällä ihan kohta.
- Niinhän sä sanot.
Tiuku teki käsistään vaakakupit ja havainnollista kuinka
painava pizza oli Anselmiin verrattuna. Anselmin vaaka oli suunnilleen tasoissa
sekä pizza että Tiuku saivat hänet pysymään juuri tässä. Mutta Tiuku saattaisi
lähteä, jos hän vielä jatkaisi noin suoraa vihjailua. Hänelle pitäisi antaa
vähän siimaa.
- Halusitko sä nimenomaan yrittäjäksi vai onko oma yökerho
ollut sun suuri unelmasi?
Anselmin kysymys yllätti Tiukun. Nainen katseli häntä
jälleen arvioivasti, epäröi oliko hän tosissaan vai oliko kyseessä suuri
vedätys.
- Katsoin hyväksi opetella yrityksen pyörittämistä ja yökerho
vaikutti ihan kivalta idealta.
- Että pääset jatkamaan sitä autoliikettä?
- Katsotaan, Tiuku sanoi vältellen.
Tuli hiljaisuus. Ilta oli todella kaunis ja laskevan
auringon kultainen valo sai kartanon edustan nurmikentät kukkaistutuksineen
näyttämään todella edustavilta. Anselmi hengitti syvään ja nautti puhtaudesta
ympärillään.
- Mennään syömään tuonne huvimajaan, Anselmi ehdotti ja
nyökkäsi oikealle.
- Okei. Miksi jääkiekko? Tiuku kysyi.
- Koska se peli on mun elämäni, Anselmi totesi ykskantaan.
Totta se olikin. Siinä missä junnuna muut olivat lähteneet
pelin tai harkkojen jälkeen kotiin, hän oli jäänyt vielä harjoittelemaan
vetoja. Eräänä jouluna äiti oli hakenut hänet aattona ulkojäiltä kotiin
odottamaan pukkia. Peli oli aina ollut se tärkein, mennyt ohi kaikesta muusta,
eikä Anselmi katunut mitään valintojaan. Toiset nimittivät niitä uhrauksiksi,
hänelle ne olivat olleet välttämättömiä valintoja, että pääsi etenemään
urallaan.
- Mitäs pelin jälkeen?
- Tiedätkö kuka on Jaromir Jagr?
- No en tosiaan, Tiuku hymähti.
- Jagr on tsekkiläinen hyökkääjä, joka on 42-vuotias ja pelaa
edelleen NHL:ssä. Käsittämätön ukko, joka ei vieläkään osoita vanhenemisen
merkkejä. Mä aion olla Jagr.
- Kuolla luistimet jalassa?
- Suunnilleen noin. Vaikka keväällä, kun kausi loppuu, on
takki ihan tyhjä. Mutta viikko lomaa ja alkaa jo tuntua se polte, että kunpa
pääsisi pelaamaan.
- Kuulostaa pelottavalle.
- Kuinka niin?
- Olla riippuvainen jostain noin paljon, Tiuku selvensi.
- Ei se ole riippuvuus vaan intohimo, Anselmi korjasi.
Tiukukaan ei tajunnut, ja kovin harva muistakaan ihmisistä.
Pizzafirman skootteri kaarsi pihaan ja Anselmi lähti
helpottuneena ottamaan pizzat vastaan ja maksamaan ne. Hän kääntyi laatikoiden kanssa ympäri, kun huomasi Tiukun
seisomassa hänen edessään seteli kourassa.
- Lähdetään syömään, hän sanoi, eikä ollut huomaavinaan rahaa.
- Mä maksan osuuteni, Tiuku sanoi.
- Äh, ei tarvitse, Anselmi vastasi ja lähti harppomaan
huvimajaa kohti. Tiuku ei korkokengissä ja pehmeällä nurmella pysynyt hänen
askeltensa tahdissa ja Anselmi ehti jo luulla, että aihe oli käsitelty.
- Tässä, Tiuku kuitenkin jatkoi, kun astui huvimajaan, jossa
Anselmi oli jo avaamassa laatikoita huumaavan tuoksun ajamana.
- Mähän sanoin, että ei tarvitse, Anselmi sanoi ärtyneenä ja
kääntyi kohtaamaan Tiukun.
- Mä en halua jäädä sulle mitään velkaa.
- Jaa, no tuo lätty on niin halpa, että mä veikkaan, että
sillä hinnalla susta ei saa irti mitään mielenkiintoista.
Tiuku kallisti päätään.
- Pitäiskö tuo nyt ottaa kohteliaisuutena, että sä et pidä mua halpana vai loukkaantua oletuksesta, että multa saisi yhtään mitään, jos tarpeeksi
lyö seteleitä pöytään?
- No sä voit jäädä miettimään sitä, mä alan syömään, Anselmi
sanoi ja istui.
Hän otti omasta pizzastaan ensimmäisen siivun ja haukkasi
sitä autuaana. Viimeinkin.
Tiuku antoi periksi, istui häntä vastapäätä ja alkoi syödä.
Kolme palaa myöhemmin Anselmi katsoi olevansa tarpeeksi
ravittu jatkaakseen juttelua.
- Kerro jotain itsestäsi.
- Mä pystyn lyömällä murtamaan miehen nenän. Todistetusti.
- En epäile hetkeäkään, Anselmi totesi naurua äänessään.
Sen lisäksi, että Tiuku oli ärsyttävin nainen, jonka hän oli
ikinä tavannut, tämä myös oli oudolla tavalla hauska.
- Kerro jotain itsestäsi, Tiuku sanoi välinpitämättömän
näköisenä ja tarttui toiseen palaan.
Anselmi mietti. Hänen pitäisi keksiä jotain, millä saisi
Tiukun näkemään hänet uudella tavalla. Mutta tauko kesti selvästi liian
pitkään.
- Eikö sussa ole mitään kerrottavaa? Tiuku kysyi saatuaan
toisen siivun pizzastaan syötyä.
- On, mutta mä haluaisin yllättää sut.
- Kerro vaikka että osaat lukea.
- Sekö yllättäis sut?
- Esimerkiksi.
- No kyllä mä osaan lukea, mutta en sitä harrasta, ihan liian
tylsää.
- Ai itsensä sivistäminen?
- Ei, nyt sä yrität taas vetää mutkia suoraksi. Kyllä mä
seuraan uutisia ja luen lehtiä, mutta kirjat ei mua kiinnosta. Ja musta se on
ihan saatanan ärsyttävää, kun nämä kultturellit ja älyköt ylpeilevät sillä,
että eivät seuraa urheilua tai etteivät tiedä vaikka jääkiekosta mitään. Mitä
helvettiä? Mieti jos minä tai joku Litmanen tai Räikkönen sanottais, että ei
tiedetä yhtään mitään talvisodasta, ei olla luettu yhtään kirjaa tai luultaisiin,
että Sibelius on joku presidentti. Meitä pidettäisiin ihan idiootteina, mutta
miksi on ihan okei olla tietämättä kuka on Maradona, Michael Schumacher tai
Pavel Bure? Urheilu on kulttuuria siinä missä joku saatanan ooppera tai teatteri,
ja saanen huomauttaa, että yhdistää paremmin kansaa kuin yksikään aaria.
- Oho, Tiuku sanoi Anselmin purkaukselle.
- Mitä oho?
- Ei kun en mä ole sitä koskaan ajatellut noin.
- No ei sitä kovin muukaan noin ajattele.
- Mutta on sulla kyllä pointti. Vaikka en haluaisi sitä
myöntää. Mä oon just noita, jotka ei ole ikinä innostunut urheilusta, eivätkä
osaa nimetä yhtään urheilijaa. Enkä mä ole sitä mitenkään hävennyt, tai edes
tajunnut hävetä, koska se on ihan ok.
- Niinpä, Anselmi totesi turhautuneena. Tiukun kaltaisia
urheilua nenänvarttaan katsovia oli ihan liikaa. Tai heidän äänensä pääsi
parhaiten kuuluviin mediassa. Kyllähän tv:n katsojaluvuissa näkyi suomalaisten
urheiluhulluus, vaikka halleissa tyhjää olisikin.
- Mutta jos haluat tutustua urheiluun tai urheilijaan, niin mä
olen käytettävissä, hän vaihtoi suuntaa takaisin maaliin vieväksi.
- Ja sehän olisi sama kuin tutustuisi höyrylaivoihin Titanicin
esimerkin avulla, Tiuku sanoi herttaisesti hymyillen.
Anselmi muisti jälleen miksi oli täällä Tiukun kanssa ja
mikä hänen tavoitteensa olisi.
He jatkoivat pizzan syöntiä kyräillen, tai oikeastaan
Anselmi mulkoili Tiukua, mutta nainen ei ollut katseita huomaavinaan vaan söi
tyytyväisenä omaa lättyään. Anselmia ärsytti, tuntui, että hän ei saanut Tiukua
yhtä raiteiltaan kuin mitä Tiuku sai hänet. Tämä vain lisäsi hänen
päättäväisyyttään. Hän vielä saisi viimeisen sanan ja naurun.
- Kivaa oli, mutta täytyy lähteä, Tiuku sanoi ja keskeytti
Anselmin kostofantasiat.
- Häh? Mutta…
Tiuku sulki oman pizzalaatikkonsa ja nousi seisomaan.
- Nouse ylös.
Tiukun käsky sai Anselmin valppaaksi.
- Miksi?
- Koska mä haluan halata sua, Tiuku sanoi matalalla äänellä.
- Anteeksi kuinka?
- Nouse ylös niin mä saan halata sua.
- Miksi?
- Eli säkö et haluakaan päästää mua sun iholle? Mitäs
pelleilyä tää koko ilta on ollut?
- Ei kun, siis, äh. Sä et vaan ole vaikuttanut oikein
vastaanottavaiselta.
- Naisen ruokkiminen saa toisinaan ihmeitä aikaan.
Tiukun hymy oli pirullinen, Anselmi tiesi astuvansa
jonkinlaiseen ansaan, mutta nousi siitä huolimatta seisomaan. Tiuku astui
lähemmäksi, lantio keinahti viettelevästi ja joka solu Anselmissa huusi
varoitusta. Tiuku painautui häntä vasten, otti toisella kädellä kiinni
alaselästä, toisen jätti hartialle. Anselmi hengitti sisään ja ihmetteli, kuinka nainen saattoi tuoksua aivan talvelta. Nopeasti Tiukun käsi lähti liikkumaan alaspäin ja
Anselmi häkeltyi täysin. Hän ei edes yrittänyt halata Tiukua, vaan seisoi kädet sivuilla
ja paikoilleen lamaantuneena. Tiukun vikkelä käsi haroi takin alta esiin hänen
housujensa vyötärön. Anselmi sulki silmänsä järkytyksestä. Mitä helvettiä
täällä tapahtui? Juuri kun hänen maailmansa oli vaarassa järkkyä enemmänkin,
hän tajusi, että Tiuku sulloi jotain paperista vyötärönauhan alle.
- Mitä hittoa? Anselmi astui järkyttyneenä taaksepäin.
- Mähän sanoin, etten halua jäädä sulle velkaa, Tiuku sanoi ja
nappasi pizzan mukaansa. Huvimajan oviaukon kohdalla hän pysähtyi ja kääntyi
katsomaan edelleen häkeltynyttä Anselmia.
- Et kai sä oikeasti luullut, että mä alan riisua sulta housuja?
- En, Anselmi kiisti nopeasti. Liian nopeasti, sillä
pilkallinen hymy nousi Tiukun huulille.
- Voi poikarukkaa. In your dreams.
Ja niine hyvineen Tiuku lähti. Nolona Anselmi haroi
housujensa takaosaa ja kaivoi esiin kahdenkymmennen euron setelin kuin mikäkin Magic
Mike. Hän katsoi loittonevan Tiukun selkää ja vannoi, että peli jatkuisi
seuraavassa erässä, heti kun hän keksisi kuinka lähestyä tuota kaktusta.
Jatkuu (toivottavasti) huomenna.
15. luukku
Perkele! Mä tiesin että teen virheen kun avaan tän... herätys 4.40 ja hereillä vielä, saatana!
VastaaPoistaAivan mielettömän hyvä ja hauska tarina. Sulla on kyllä tatsi näihin...
Jatkan kun pääsen tauolle päivällä, pakko käydä nukkumaan nyt.
T. Häirikkö
Neljän tunnin unilla olit liikenteessä? Pahoittelut. Ei näiden niin houkuttelevia pitäisi olla.
PoistaNo niin, eihän se päivä mennytkään niinku piti, mut jatketaan sitten nyt...
VastaaPoistaEnsinnäkin, aivan loistava alku!! Ensimmäinen ajatus (puolet luettuani) kommentiksi oli "kusipäisyys kunniaan" mutta ei sittenkään... vaikka Anselmin motiivit täyttävät edelleenkin kusipäisyyden kriteerit, niin "tyylisi tuntien" (en keksi parempaa ilmaisua, elä siis loukkaannu) aavistan jotain muuttuvan niissä, siis motiiveissa, saatan toki olla väärässäkin, (minäkö?) osaat nimittäin yllättääkin...
Tykästyin ihan mielettömästi, tarina eteni jotenkin niin "vaivattomasti" (taas huono termi) ja parin sanailu juuri sellaista mistä nautin. Tää menee taas totuttuun tyyliin sekavaksi jaaritteluksi, joten lopetan sovinnolla ennenkuin nolaan itseni lopullisesti.
T. Häirikkö
Et sä mitään nolaa :) Kaikki kommentissasi oli oikein kivaa luettavaa. Jee, Anselmin kusipäisyys välittyy sinne asti, dialogia on yhtä kiva lukea kuin kirjoittaa ja joo, kyllähän tässä jotain muuttuu... :D
PoistaAnselmihan on yksi Veto(voimaa)-novellin hahmoista. Se onkin muuten mielestäni parhaita tekstejäsi!
VastaaPoistaNiin on! Aika hyvin muistatte hänet :D Kiitos, kiva kuulla mikä tarina ketäkin miellyttää :)
Poista