keskiviikko 16. joulukuuta 2015

15. luukku: Pelimiehen haaste, osa 2



Ainut tie Tiukun luo oli Majakan ovi ja Anselmi avasi sen paria iltaa myöhemmin. Hän oli kyllä miettinyt koko jutun unohtamista, mutta asia ei jättänyt rauhaan. Arki-iltana ja heti aukenemisen jälkeen baari oli lähes autio. Anselmi spottasi Tiukun tutulta tiskiltä ja asteli sen luo.
- Moi, mitäs sulle? Tiuku kysyi, kun Anselmi istui tiskin päähän.
Silmissä ei näkynyt reaktiota tunnistamisesta, eikä tämän ilme näyttänyt edes värähdyksen vertaa, että Anselmin saapuminen olisi vaikuttanut häneen mitenkään. Oltiinko tässä taas lähtöruudussa?
- Olut.
- 7,80.
Anselmi ojensi ryppyisen setelin, juuri sen, jonka oli joutunut lauantai-iltana kaivelemaan housuistaan Tiukun poistuttua.
- Pidä loput.
Tiuku vilkaisi Anselmia silmät kavenneina, ja antoi kassasta 12,20 takaisin.
- Mä sanoin, että pidä loput. Anselmi sanoi, eikä koskenut hänen edessään oleviin rahoihin.
- Miksi?
- Siitä pizzasta.
- Mä halusin maksaa sen.
- Ja mä tarjota.
Tuijotuskilpailun keskeytti nuori nainen, joka tuli tiskin taakse tuomaan puhtaita laseja.
- Hei, onko teillä joku tippikuppi tai vastaava? Anselmi esitti hänelle kysymyksen ja hymyili leveästi päälle. Saadakseen varmasti vastauksen.
- Joo, on tuossa-, tyttö alkoi innokkaasti selittää, mutta Tiuku katkaisi hänet tylysti:
- Ei. Meillä ei ole minkäänlaisia tippikuppeja tai muitakaan tapoja kerätä tippejä.
Tyttö jatkoi hiljaisena lasien lastaamista pinoihin, mutta vilkuili äkäistä kaksikkoa selvästi uteliaana.
- Mitä jos asiakas jättää rahaa pöydälle tai tiskille kiitoksena hyvästä palvelusta? Anselmi kysyi ivallisesti
- Mä vien ne rahat poliisiaseman löytötavaroihin.
- Paljon kaljatuopissa on kate? Anselmi vaihtoi taktiikkaa.
- Kuinka niin? Tiuku kysyi. Ei pysynyt Anselmin ajatuksenjuoksun perässä.
- No että montako tuoppia mun pitää juoda, että sä olet varmasti saanut sen parikymppiä takaisin.
- Sulle ei tarjoilla tuon jälkeen.
- Miksi ei? Mä en ole kännissä.
- Baari voi valita asiakkaansa.
Anselmi alkoi todella hermostua Tiukun itsepäisyyteen. Miksi helvetissä tämän piti olla niin saatanan hankala? Hän ei alkanut miettiä kysymystä sen enempää, mutta miksi hän edes tuhlasi täällä tai tuohon aikaansa?
- Niin ja asiakkaalla on oikeus jakaa kärsimänsä vääryys Faceen, Twitteriin ja Snäppiin.
Se sai Tiukun hiljenemään. Oli tämä kuitenkin sen verran viisas, että tajusi Anselmin vaikutusvallan ja mahdollisen huonon maineen yökerholle.
- Mä en ota sulta tippiä, hän totesi pitkin hampain.
- Entäs se kate?
- Ei kovin iso.
- No sittenhän mä voin istua täällä ilahduttamassa sun iltaasi vähän pitempäänkin.
- Sä olet ihan saatanan ärsyttävä, Tiuku tuiskahti.
- Niin mäkin sua, Anselmi vastasi hymyttömästi ja otti ensimmäisen siemauksen kaljastaan.

- Miten sun lauantai-ilta jatkui? Anselmi kysyi, kun Tiuku palasi hänen lähelleen tarkistamaan pulloja.
- Töissä, Tiuku vastasi.
- Oikeasti?
- Joo, joo, kuinka niin?
- Ei kun ajattelin, että sä jatkoit juhlia, Anselmi sanoi. Hän oli huvimajakohtauksen jälkeen lähtenyt suoraan nukkumaan.
- Yrittäjän ei ole vara juhlia, varsinkaan noin kuivissa bileissä.
- Sä taidat paiskia töitä ihan kunnolla.
- Pieni pakko, että pysyy pankki tyytyväisenä, Tiuku kohautti harteitaan.
Anselmi katseli hoikkia hartioita, niiden päällä tuntui olevan aika paljon painoa. Vaikka kyllähän Tiukulla oli isukin takaama turvaverkko.
- Sano vaan, Tiuku sanoi kylmästi.
- Mitä? Anselmi ihmetteli.
- Että eihän pankin kanssa voi tulla ongelmia, kun isi kuitenkin pelastaa.
- En mä mitään sellaista meinannut sanoa.
Yksi katse Tiukulta sai jälleen Anselmin hiljenemään.
- Mä en halua, enkä aio turvautua tässä isän apuun, ja vähän veikkaan, että ei sitä olisi tarjolla, vaikka kysyisinkin.
- Mun isä kantaa edelleen kaunaa siitä, etten hankkinut mitään ammattia, vaan lähdin heti urheilulukion jälkeen NHL:ään. Mulla on ammatti, rahaa olen jo tienannut sen verran, että nuukaillen voin elää niillä loppuikäni, mutta tarkoitus on kyllä vielä pelata pitkään ja voittaa Stanley Cup ainakin kerran.
Tiuku ei pysähtynyt hetkeksikään, mutta Anselmi huomasi, että hän kuunteli aidosti.
- Ja mä en ole poika, hän sanoi puoliääneen.
Anselmi kallisti päätään. Hänellä oli jäänyt Mäkisestä hyvät muistot, mutta ilmeisesti läheisilleen mies oli täysi paskapää.
- Asiahan ei mulle kuulu, mutta isäs vaikuttaa aika idiootilta, Anselmi sanoi. Mielessä kävi muukin, mutta sitä ei ollut viisasta sanoa ääneen.
Hymy karehti nopeasti Tiukun suupielissä, mutta hän ei sanonut mitään, jätti vain Anselmin istumaan ja lähti täyttämään kahden naisen tilausta.

Anselmi ajautui käyttämään väsytystaktiikkaa Tiukun suhteen. Suora tai epäsuora vihjailu eivät tuottaneet tulosta, joten hän jäi toivomaan, että aika auttaisi. Kesälomaa oli vielä tarpeeksi jäljellä, joten hän istui joka ilta Majakassa siihen asti kun jaksoi. Tiuku ei mitenkään kommentoinut hänen paikallaoloaan. Oli ilmeisesti alistunut kohtaloonsa, ja siihen, että Anselmi oli kuin itikat, joista pääsi eroon vasta syksyn kylmyyden myötä.

- Kato Sharaste, kuului humalainen miehen ääni Anselmi viereltä. Hän huokasi raskaasti. Kohtalaisen rauhassa hän oli saanut täällä iltojaan istua, mitä nyt satunnaista selfien pyytäjää tai ujoa fania lukuun ottamatta.
Anselmi ei ottanut edes katsekontaktia, sillä miehen ääni oli jo sen verran lupaava.
- Mitäsh shitä poika ishtuu kaljalla keskellä viikko, eikö shun pitäishi olla treenamassha, että pääshisitte enshi kaudella vähän pitemmälle?
Anselmi ei kommentoinut mitään, toisinaan hiljaisuus ajoi nämä pois ja puhuminen taasen vain innosti heitä.
- Häh? Ootko liian ylpeä puhumaan mulle mitään?
- Anteeksi, mutta sinun olisi aika siirtyä muualle, Tiuku ilmestyi heidän eteensä ja puuttui tilanteeseen.
- Älähän nyt tyttö, me puhutaan tässhä Sharashteen kanssha hokishta.
- Hän ei näytä olevan juttutuulella, joten ole hyvä ja jätä hänet rauhaan.
- Mitäsh tää shulle edes kuuluu?
Miehen äänessä alkoi kuulua humalaisen raivo. Anselmi vilkaisi ensimmäisen kerran sivulleen, eikä yllättynyt nähdessään punottavanaamaisen keski-ikäisen, joka tuijotti Tiukua ihan liian aggressiivisesti. Anselmi tiesi puuttuvansa peliin, jos mies liikahtaisi milliäkään.

Tiuku painoi korvanappiaan ja pyysi jotakuta tulemaan tiskille.
- Mitä nyt? mies tivasi.
- Ei mitään, Tiuku vastasi ja tuijotti miestä periksi antamattomasti.
Eikä mennyt kuin hetki, kun kiitettävän kokoinen portsari alkoi ohjata miestä ulos. Ensin vain sanallisesti, mutta pian myös kevyellä fyysisellä otteella.
- Kiitti, Anselmi sanoi, kun mies oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
- Eipä kestä.
- Kun en mä noille voi oikein sanoa mitään. Ole ystävällinen, niin et pääse ikinä eroon. Sano, että haluat olla rauhassa, niin saat kuulla olevasi leuhka kusipää. Parhaimmassa tapauksessa pääset vielä jonkun paskalehden sivuille, jos ne alkaa haastaa riitaa.
- Miten sä kestät tuon? Tiuku kysyi yllättävän myötätuntoisesti.
- Kaikkeen tottuu. Valikoi vähän missä liikkuu ja mihin aikaan, on varuillaan uusien ihmisten kanssa ja katsoo, että ei kovin pahasti örvellä julkisilla paikoilla.
- Mut eikö susta tunnu kuin eläisit akvaariossa?
- Välillä joo, Anselmi naurahti. - Helpompaa tää olisi, jos ei kännykkäkameroita olisi jokaisella.
- Musta ei olisi tuohon.
- Pieni hinta siitä, että saa tehdä sitä mitä eniten rakastaa, Anselmi tyytyi toteamaan.
- Riittäiskö sulle, että saisit ihan vaan pelata vai pitääkö se olla nimenomaan, no, mikä se kirjainyhdistelmä on?
- NHL, Anselmi auttoi huvittuneena Tiukua.
- Niin. Onko se NHL or nothing? Tiuku kysyi ja nojasi lähemmäksi oikeasti kiinnostuneen näköisenä vastauksesta.
- Anna mä mietin hetken, Anselmi sanoi ja tarttui vichyynsä. Niin, hän kävi täällä lähes joka ilta, eikä hänen kesäkuntoprojektistaan tulisi mitään, jos hän joisi olutta joka kerta. Ja sitkeys alkoi tuottaa tulosta, he olivat siinä pisteessä, että toisinaan Tiuku näytti keskustelevan ihan mielellään hänen kanssaan.

Tiuku meni myymään kahdelle miehelle konjakit ja palasi sitten Anselmin luo.
- Jääkiekko on joukkuepeli. Ilman joukkuetta sä et ole mitään. Vaikka mulla olisi hyvä joukkue, siis sellainen, että ihan jokainen suhtautuu hommaan tosissaan ja peli on tärkein, niin ei mulle mikään puulaakisarja riittäisi kuitenkaan. Mä haluan pelata vain parhaita vastaan, että musta voi tulla paras. Joten lyhyesti sanottuna, kyllä, sen pitää olla nimenomaan NHL.
- Mutta sä sanoit, että joukkue on tärkein, miten sä voit sitten olla paras? Eikö silloin kaikki ole parhaita?
- Tietysti on joukkueita, jotka muistetaan aina, Neuvostoliiton punakone tai 80-luvun Edmonton Oilers, mutta enemmän on pelaajia, joiden nimet jää elämään. Mutta niiden pelaajien taustalla on aina se joukkueellinen kavereita. Mä haluan olla paras, mutta musta ei voi tulla parasta ilman niitä muita, ja siinä on yksi lajin hienouksista. Pysytkö yhtään mukana?
- No joo, joku leffa voittaa Oscarin, niin eihän siitä muisteta kuin ohjaaja ja pääosan esittäjä, vaikka siellä on tehnyt satoja, ehkä tuhansia ihmisiä duunia sen valmistumisen eteen.
- Just noin, Anselmi nyökkäsi tyytyväisenä ja kysyi:
- Joko sä alat innostua jääkiekosta?
- En.
- Entäs jääkiekkoilijoista?
- En.
Mutta nyt Tiuku ei vahingossakaan katsonut Anselmia, vaan keskittyi pyyhkimään täysin puhdasta tiskiä. Vihdoinkin, Anselmi ajatteli. Vaikka ei täällä notkuminen täysin vastenmielistä ollut, hänellä voisi iltaisin olla muutakin tekemistä kuin Tiukulle juttelu.

Seuraavana iltana hän meni vanhempiensa luokse grillaamaan, ja kotiin oli saapunut myös pikkusisko Nelli.
- Mitä ipana? Anselmi taputti ohi kulkiessaan Nelliä päälaelle ja meni tarkistamaan jääkaapin tilanteen.
- Älä ärsytä, Nelli ärähti, mutta ei tämä oikeasti kuulostanut kovin pahoillaan olevalta.
- Anselmi, vie sinä pihvit jo isälle, Nelli ota sinä kantoon astiat ja mene kattamaan pöytä, minä tulen tämän salaatin kanssa ihan kohta perässä.
Anselmi otti pihvit ja oluet ja lähti takapihan terassille. Isä oli sytyttämässä jo kaasugrilliä. Anselmi nosti pihvit pöydälle grillin viereen ja ojensi isälleen olueen. Mies tarttui pulloon hiljaisena. Anselmi pisti merkille ensimmäiset harmaat hiukset ohimolla, ei niitä vielä viime kesänä ollut. Onneksi Nelli saapui perässä ja alkoi kevyesti jutellen kattaa pöytää. Anselmi istui omalle paikalleen ja avasi kaljan.

Isä kyseli kiinnostuneena Nellin kesätöistä. Anselmikin kuunteli mielellään, mutta ei voinut kateudelle mitään. Isä ei ollut ikinä kysynyt häneltä yhtä paljon ja tarkasti jääkiekosta. Outoahan se oli. Lähes kaikilla pelaajilla, jotka Anselmi tunsi, oli isä ollut mukana niin harjoituksissa kuin peleissä. Ja ne harvat joilla ei ollut, ei isää ollut ylipäätään kuvioissa. No, ainakin isä oli saanut Nellistä sen perheen akateemisen, kun pikkusisko oli päässyt pari vuotta sitten Turun yliopiston oikeustieteelliseen.

Äitikin tuli viimein salaatin kanssa terassille ja kaatoi itselleen ja Nellille valkoviiniä.
- Millaista sinulla on ollut Suomessa?
- Ihan mukavaa, Anselmi vastasi äidilleen.
- Treeniä ja kavereiden kanssa pyörimistä, hän tarkensi, kun äiti jäi odottamaan lisätietoa.
- Joko sulla on tyttöystävä? Nelli kysyi uteliaana.
Anselmi katsoi tätä pitkään ja tuhahti:
- Ei ole.
- Mä jo ajattelin, että olet löytänyt jonkun, kun ei ole pitkään aikaan ollut lehdissä mitään juttuja, Nelli virnisti ilkikurisesti ja äiti alkoi järjestellä lautasliinoja kuin ei olisi mitään kuullutkaan.
Anselmi mulkaisi pahalla silmällä Nelliä. Tämä oli kertonut hänelle, että äidille oli ollut aika kova pala ne otsikot hänestä ja satunnaisista tytöistä. Varsinkin se paparazzikuva, missä hän oli poistunut yökerhosta kahden tytön kanssa. Kädet molempien takamuksella. Se yö oli ollut toisesta maailmasta, mutta ei hän halunnut, että äidillä olisi aavistustakaan sellaisesta.
- Joko sä olet pokannut jonkun tulevan juristin? Anselmi heitti takaisin.
- En tosiaan ole, Nelli vastasi silmiään pyörittäen. - Ei siellä ole kuin tosikkoja tai hemmoteltuja rikkaita kakaroita.
- Anitasta tulee marraskuussa mummo, äiti sanoi aivan yllättäen, viitaten työkaveriinsa.
Nelli ja Anselmi katsoivat äitiään, jonka silmissä oli outo kaiho, sitten sisarukset vilkaisivat pelästyneinä toisiaan.
- Sä saat hoitaa tän, molemmat sanoivat toisilleen yhtä aikaa, ja hymyilivät sitten samalle aaltopituudelle.
- Hyi, mä en ainakaan halua lasta, Nelli sanoi.
- No, sinä ainakin olet vielä niin nuori ja opinnot pahasti kesken, isä puuttui puheeseen ja laski pihvit ritilälle paistumaan.
- Niin isoveli, sun vuoro. Tai en yllättyisi, vaikka jossain jo tepastelisi pikku-Anselmeja.
- Älä pelkää, missään ei tepastele yhtään mini metä, Anselmi sanoi rauhallisesti, vaikka Nellin sanat olivatkin pelästyttäneet hänet. Muista kortsut jatkossakin, hän kirjoitti kuvitteelliselle liitutaululle.
Isä ohjasi puheen turvallisille ja tylsille vesille ja alkoi puhua työpaikkansa uudelleenjärjestelyistä kesäloman jälkeen.

Anselmi katsoi perhettään. Lapsuus oli ollut onnellinen, eikä heiltä Nellin kanssa ollut puuttunut mitään. Tai mitä nyt isän tuki ja hyväksyntä hänen harrastukselleen ja uralleen. Tietysti hän rakasti heitä, mutta eivät he läheisiä olleet, ja Anselmista tuntui, että hän ei voinut olla ihan oma itsensä perheensä kanssa. Kotona Jenkeissä hän ikävöi eniten Nelliä, vaikka tämä oli edelleen kärkäs ja näsäviisas, ja he viestittelivät toisilleen lähes päivittäin. Kerran tai kaksi viikossa Anselmi soitti Skypellä äidille ja joskus harvoin puhui myös isän kanssa. Siinä oli ihan riittävästi.
Vihdoin pihvit ja maissit nostettiin pöytään ja Anselmi alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, kotona ainakin ruoka oli aina priimaa.

Pari tuntia vilahti ohi yllättävän kivuttomasti. Lopulta Anselmi alkoi haukotella ja teki lähtöä vedoten aikaisiin aamutreeneihin, ja totta se olikin. Huomenna olisi luvassa aamujää tuttujen jätkien kanssa.
- Tulethan käymään ennen kuin lähdet takaisin Amerikkaan? äiti kysyi huolestuneena.
- Tietysti tulen, Anselmi rauhoitteli. Lähtöön ei olisi enää kovin pitkä aika, mutta kyllä hän ehtisi käydä kotona ja tehdä kaikkea muutakin.

Hän oli juonut vain yhden oluen ruuan kanssa, joten hän uskalsi lähteä ajamaan. Kaupunki oli hiljentynyt ja Anselmi ajeli huvikseen pitkin lähes autioita katuja. BMW kehräsi nautinnollisesti hänen allaan, oikeastaan olisi tehnyt mieli käydä kokeilemassa nopeuksia ja kiihtyvyyttä moottoritiellä, mutta sakkojen pelossa jätti sen väliin. Olo oli levoton, mutta hän ei keksinyt keinoa sen laukaisuun, joten Anselmi suunnisti mökilleen ja painui maate, levottomuudet lähtisivät viimeistään kaukalossa. 

Sunnuntai-iltana Anselmi palasi kuin automaattiohjauksella Majakkaan. Ei hänellä muutakaan ollut ja hän ei ollut käynyt täällä kahteen iltaan. Oli lähes ikävä Tiukun ärsyttävyyttä ja heidän sanallisia mittelöitään. Anselmi oli havainnut ihan ohikiitäviä hetkiä, että Tiuku voisi olla lämpenemässä hänelle, mutta ne olivat niin nopeita, että hän ei uskaltanut luottaa. Koska oli todennäköistä, että hän oli kuvitellut tai ylitulkinnut tilanteen. Hän oli tällä viikolla saanut Tiukun nauramaan vapautuneesti ja Tiuku oli ilmeisesti unohtanut sotatilan ja koskettanut Anselmin käsivartta, tajunnut mitä teki ja perääntynyt heti tiskin toiseen päähän. Toinen juttu oli ollut katse, jonka Tiuku oli luonnut hänen juttusilleen tulleeseen naiseen, kun oli luullut, että Anselmi ei katsonut. Tiuku oli näyttänyt avoimen vihamieliseltä ja jopa halveksuvalta. Jutut eivät tosiaankaan olleet isoja tai merkittäviä, mutta ei Anselmi niitä suostunut ihan olankohautuksella ohittamaan.

Anselmi istui tutulle paikalle ja tilasi vichyn.
- Täällähän on hiljaista, hän sanoi, kun Tiuku ojensi lasin.
- Sunnuntai. Eikä me pystytä kilpailemaan kesällä kunnolla, kun ei ole terdeä. Ei saatu kaupungilta lupaa, Tiuku harmitteli.
Anselmi kuuli äänessä väsymyksen ensi kertaa ja katsoi Tiukua kunnolla. Hän erotti meikistä huolimatta renkaat silmien alla, ja väsymystä katseesta ei mikään meikki peittänyt. Oliko Tiuku näyttänyt aina tuolta vai oliko Anselmi nyt vasta tajunnut?
- Milloin sä olet pitänyt viimeksi lomaa? hän kysyi huolissaan. Sen mitä hän oli Majakassa roikkunut, Tiuku oli aina tiskin takana.
- Miten niin? vastaus oli hyökkäävä.
- Mietin vaan. Sä näytät vähän väsyneeltä.
Tiuku ei vastannut mitään. Pyyhki jälleen täysin puhdasta tiskiä.

Tiuku pitäisi saada ymmärtämään levon merkitys. Ja Anselmin kesä alkoi lähestyä loppuaan, hänen olisi siis aika toimia kunnolla sen yhdenkin jutun takia.
- Mitä sä teet maanantaina? Anselmi kysyi. Maanantai oli ainut ilta viikossa, kun Majakka oli kiinni.
- Kirjanpitoa.
- Et ole tosissasi, Anselmi huokasi.
- Mitä?
- Mä tulen hakemaan sua maanantaina viideltä.
- Mihin?
- Näät sitten.
- Hei, mä en todellakaan lähde sun kanssa yhtään mihinkään.
- Rauha. Mä haluan tarjota sulle lepoa ja rentoutumista, näytät olevan sen tarpeessa.
- Ai sun sängyssä vai? Tiuku ivasi.
- Yksikään nainen ei ole mun sängyssä levännyt, eikä pahemmin rentoutunutkaan…
- Ja niitä naisiahan siellä on riittänyt, Tiuku sanoi riidanhaluisena.
- Häiritseekö se sua? Anselmi kysyi yllättyneenä.
Ei hän Tiukua ollut ikinä nähnyt kenenkään kanssa, mutta ei arvellut tämän olevan mikään nunna.
- Miksi ihmeessä häiritsisi, jos sä haluat dipata munaas puolessa tämän kaupungin naisissa?
- Lähes imartelevaa, että sä pidät mua noin menestyvänä naistenmiehenä, mutta ei tuo ole totta.
- Eli sä menet niiden lehtikuvien naisten kämpille juomaan teetä ja tutustumaan postimerkkikokoelmiin?
Anselmi veti syvään henkeä, ettei menettäisi hermojaan ihan täysin. Tiuku oli niin mahdoton.
- Unohda nyt ne muut. Ne ei kuulu tähän mitenkään. Mä en ole nähnyt sun pitävän yhtään vapaailtaa ja tällä hetkellä sä voisit liittyä koska tahansa Walking Deadiin. Mä tiedän kuinka tärkeää lepo on, mutta sä ilmeisesti et, joten mä tarjoan sulle nyt lepoa ja vapaata.
- Ei onnistu.
Tiuku vaikutti ehdottomalta, joten Anselmi palasi vichynsä pariin pohtimaan tilannetta. Lapsiin tehosi uhkailu, kiristys ja lahjonta, ja tällä hetkellä Tiuku oli yksi iso kakara, joka ei ymmärtänyt omaa parastaan. Lahjontaa oli turha kokeilla, Tiuku ei ollut millään tavalla ostettavissa. Uhkailu oli menettänyt merkityksensä, koska hän oli sitä jo käyttänyt. Mutta millä Tiukua kiristäisi? Tai ehkä parasta olisi turvautua oveluuteen. Anselmi joi lasinsa tyhjäksi, tönäisi sen kauemmaksi itsestään ja nousi. Hän käveli kohti vessoja, mutta vaihtoi reitin lennossa kohti yläkerran suomipop-puolta ja ilahtui, kun löysi sen tiskin takaa Ronjan. Hän oli sen verran notkunut täällä, että oli oppinut suunnilleen firman hierarkian ja työntekijöiden väliset suhteet. Ronja oli Tiukun oikea käsi ja ystävä.

- Moi, onko sulla hetki aikaa? Anselmi kysyi, kun pysähtyi tiskille.
- Tietysti, Ronja hymyili ystävällisesti, eihän tiskillä Anselmin lisäksi ollut muita.
- Pitääkö Tiuku lomaa?
- No mitä tämä paikka on ollut pystyssä, niin hän on kerran myöhästynyt puoli tuntia. Että ehkä se lasketaan.
- Vapaapäiviä?
- Mitä ne on?
- Niin mä vähän ajattelinkin. Onko Tiuku susta väsyneen näköinen?
Ronja tyytyi nyökkäämään ja puraisemaan huultaan.
- Kesä on vaikea, kun ei ole terassia, ja muutenkin ajat on vähän hankalia.
- Jeesitkö mua vähän?
- Missä?
Ronja oli kiinnostunut, ja Anselmi selitti hänelle suunnitelmansa, ja sai Ronjalta kaipaamansa taustatuen.

Tyytyväisenä Anselmi palasi alakertaan, hän kävi hetken nojailemassa tiskiin, mutta Tiuku suhtautui häneen kuin ilmaan, joten hän lähti kotiin. Huominen oli kuitenkin tulossa, joten Anselmi jätti Tiukun murjottamaan.

Ja huominen tuli, hermostuneena Anselmi naputteli rattia ja tarkisti kellon, viittä vaille viisi. Ronjan ja Tiukun pitäisi olla täällä ihan kohta. “Täällä” oli siis Tiukun kotikatu. Samassa hän huomasi naiset ja nousi autosta ylös.
- No hei, tämäpä sattuma. Sä sait varmaan kirjanpidon jo tehtyä, joten hyppää kyytiin, Anselmi sanoi ja aukaisi matkustajan puoleisen oven Tiukulle.
Tiuku oli pysähtynyt järkyttyneenä ja Ronja näytti siltä, että puri poskeaan, ettei repeäisi nauramaan.
- Mitä helvettiä sä täällä teet?
- No satuin ajelemaan täällä päin ja huomasin teidät. Sä näytät sen verta joutilaalta, että voit lähteä mun mukaan.
- Mä en tasan varmasti lähde sun kanssa yhtään mihinkään.
- Tiuku hei, älä ole noin jyrkkä, Ronja sanoi.
Tiuku käänsi vihaisen katseensa Ronjaan.
- Sä oot tässä jotenkin mukana. Mä arvasin, koska tämä päiväkahvi-idea oli niin outo. Onko sun menkat edes myöhässä?
- Musta tuntuu, että ne alkaa just nyt, Ronja sanoi.
Ja nyt oli Anselmin vuoro purra huultaan, ettei purskahtaisi nauruun.
- Hei, sä olet jo pihalla, joten ihan hyvin voit istahtaa kyytiin ja lähteä mun mukaan.
- Miksi helvetin vitussa sä et voi käsittää, että mä en halua sun kanssa yhtään mihinkään?!
- Tiuku, nyt turpa kiinni. Sä meet koko ajan ihan äärirajoilla, me kaikki työntekijät ollaan susta huolissaan. Anselmi haluaisi jeesiä, joten ole järkevä ja tartu tilaisuuteen. Muuten…
- Muuten mitä?
- Mä soitan sun isällesi ja ilmaisen sille huoleni.
- Sä et uskaltaisi, Tiuku äsähti.
- Uskallatko kokeilla uskallanko? Ronja haastoi.
- Mä vihaan teitä kumpaakin, Tiuku totesi synkkänä.
- Mahtavaa, istu kyytiin, Anselmi sanoi hymyillen.
- Jos mä lähden nyt tuon urpon matkaan, sä et soita isälle?
- Jos sä lähdet nyt Anselmin mukaan ja vietät kivan illan, niin mä en soita isällesi.
- Voit unohtaa sen kivan illan, Tiuku mutisi synkkänä ja istui.
Anselmi löi oven kiinni ja uskalsi hengittää.
- Kiitos, hän sanoi Ronjalle.
- Onnea matkaan, näyttää siltä, että sä tarvitset sitä.
Anselmi vain virnisti. Pahin oli takanapäin, Tiuku oli hänen mukanaan.

Autossa hän ei ollut enää niin varma. Hän yritti rupatella säästä, kaupungin kesästä, omista kuulumisistaan, mutta vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Mutta hän ei lannistunut, vaan jatkoi juttua koko matkan kaupungista hänen mökilleen.

- Unohda koko juttu, tuonne mä en tule, Tiuku sanoi tiukasti, kun Anselmi avasi hänelle oven omassa pihassaan.
Anselmi vilkaisi selkänsä takana näkyvää huvilaa.
- Ei hätää, ei me sinne ollakaan menossa.
- Vaan?
- Seuraa niin näet.
Tiuku marssi äänettömänä hänen rinnallaan talon ohi rantaan
- Ai tuonne, Tiuku ähkäisi, kun Anselmi astui laiturille.
- No niin, Anselmi sanoi huolettomasti, vaikka häntä vähän jännittikin. Nyt täällä ei olisi Ronjaa auttamassa, mutta hänen ihmeekseen Tiuku nousi sen enempiä mutisematta hänen veneeseensä.
Anselmi irrotti köydet, mutta vasta avatessaan kaasun kunnolla, hän uskalsi hymyillä. Tiuku oli veneessä, eikä pääsisi pois kuin uimalla, ja Anselmi aikoi mennä niin kauas rannasta, että siinä ei olisi mitään järkeä.

Mustavalkoinen virtaviivainen vene halkoi aaltoja ja Anselmi istui tyytyväisenä ohjaamassa alusta. Meri kimmelsi, taivas oli sininen vailla pilvenhattaraakaan ja Tiuku istui hänen takanaan.

Anselmin päivää piritsi parhaiten vauhti, mutta hän ei ollut ihan varma, miten Tiuku suhtautuisi veneeseen.
- Tuu ajamaan, hän sanoi, ja Tiuku katsoi häntä yllätyneenä.
- En mä osaa.
- No mä opetan, Anselmi sanoi itsestäänselvyyden ja hetken epäröityään Tiuku asteli hänen luokseen. Anselmi päästi Tiukun istumaan, neuvoin ratin ja kaasun ja pysyi valppaana koko ajan vierellä lukien karttaa.
- Kuinka kovaa tää kulkee? Tiuku kysyi ja innostuksen kuuli äänestä.
- Mennään ensin tuosta yhden kapeikon läpi, niin saat sitten kokeilla, Anselmi lupasi.
Ja ilme mikä Tiukun kasvoille kohosi, kun tämä sai vääntää hanat kaakkoon ja antaa veneen ahmia aallokkoa, teki retkestä täydellisen. Lopulta Anselmi ohjasi veneen matalikkoon ja laski ankkurin, oli aika syödä.
- Tykkäätkö auringosta vai oletko mieluummin sisällä?
- Sisällä, Tiuku sanoi varovasti. Ja ihmeissään hän seurasi Anselmia veneen keittiöön. Tiuku seurasi hiljaisena, kun Anselmi kattoi pöydän: samppanjaa ja pientä purtavaa.
- Tää vaikuttaa vähän pelottavalta, Tiuku rykäisi ja nyökkäsi edessä oleviin ruokiin ja laseihin.
- Ai, mä ajattelin, että vasta tee ja postimerkit saa sut paniikkiin, Anselmi lohkaisi.
Tiuku ei keksinyt mitään sanottavaa, vaan punastui, ja se sai Anselmin vaivautuneeksi.
- Ei tämä mitään ole, kävin vaan Stockan herkussa ostamassa jotain pientä. Ja sitten ajattelin, että kuplajuoma saa sut rennommaksi ja unohtamaan vihasi mua kohtaan.
- Siihen tarvittaisiin sellaista kuplatonta kirkasta ainakin pari pulloa, Tiuku tuhahti itsensä jälleen kasanneena ja ojensi lasinsa kohti keltaista leskeä.
 Anselmi täytti sen ja katsoi hyväksyvästi, kun Tiuku täytti lautasensa. Anselmi otti osansa ja alkoi syödä.

Tajusi, että jokin olit muuttunut. Hiljaisena hän ahmi lautasta tyhjäksi ja yritti keksiä, mikä oli toisin kuin ennen. Jossain siellä cheddar-juuston ja ilmakuivatun kinkun välillä hän tajusi. Tiuku oli jotenkin erilainen. Tähän asti hän oli vittuillut, kyräillyt, katsonut häneen vihaisesti tai sitten Anselmi oli ollut pelkkää ilmaa. Mutta nyt Tiuku vilkuili häntä, jos huomasi hänen katseensa, käänsi äkkiä omansa pois. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa toinen nainen, Anselmi olisi tiennyt tämän kiinnostuneen. Mutta Tiukun kohdalla se ei ollut mahdollista. Eihän se voinut olla. Ei Tiukun kaltainen voisi kiinnostua hänestä.

Ja mitä pitemmäksi hiljaisuus venyi, sitä paksummaksi se kävi. Anselmi epäili, että tarvittaisiin joku viidakkoveitsen kaltainen ase, että sen kohta saisi leikattua. Mutta mitä hän sanoisi? Ja miksi Tiuku ei sanonut mitään? Oli outoa, että he olivat olleet jo toista tuntia kahdestaan, eikä hän ollut saanut vielä kertaakaan kuulla mitään negatiivista itsestään.

Anselmi kaatoi uudet lasilliset ja kehotti Tiukua syömään. Halukkaasti tämä jatkoi pienten rasioiden tyhjentämistä ja kaatoi oma-aloitteisesti itselleen myös kolmannen lasillisen.
- Mä olen ihan täynnä, Tiuku lopulta ilmoitti ja joi samppanjan loppuun. Hän laski lasin pöydälle ja haukotteli makeasti.
- Haluatko ottaa päikkärit? Anselmi kysyi.
Jälleen Tiuku katsoi häntä epäluuloisesti.
- Tuolla on makuuhuone, mä voin siksi aikaa mennä ottamaan kannelle aurinkoa. Sähän olet täällä rentoutumassa.
- Tiedätkö, ei hassumpi idea ollenkaan, Tiuku sanoi ja haukotteli uudelleen.
Anselmi ohjasi hänet hyttiin, eikä jäänyt katsomaan ryhtyikö Tiuku oikeasti nukkumaan. Hän palasi keittiön pöydän ääreen, tyhjensi oman lasinsa ja siirtyi sitten kannelle. Kun ei hänellä parempaakaan tekemistä ollut, Anselmi levitti pyyhkeen valkoiselle kannelle ja heitti paidan pois. Ilta-aurinko oli sen verran matalalla, mutta ehkä hän saisi muutaman säteen vielä tarttumaan itseensä.

Anselmikin oli torkahtanut, ja hän heräsi säpsähtäen. Aurinko oli laskenut taivaalla melkoisesti siitä, mitä hän viimeksi oli tarkistanut. Hän siirtyi sisälle ja kävi katsomassa makuuhuoneen tilannetta. Tiuku nukkui kerälle käpertyneenä keskellä sänkyä. Anselmi vilkaisi kelloa, Tiuku oli nukkunut ainakin kaksi tuntia. Hän tarkisti, että keittiössä oli kaikki paikoillaan ennen kuin siirtyi ohjaamoon. Anselmi nosti ankkurin ja lähti ajamaan kohti kotirantaa. Tiuku ei tiennyt matkasta mitään, sillä solmittuaan veneensä takaisin laituriin, Anselmi meni makuuhuoneeseen. Tiuku oli edelleen syvässä unessa, mutta oli hän kylkeä kääntänyt sitten viime näkemän.
- Tiuku hei, Anselmi aloitti, vaikka tuntui väärältä herättää hänet.
- Tiuku, Anselmi toisti, vähän kovemmalla äänellä ja se sai hänet säpsähtämään hereille.
- Mitä? Missä mä oon? hän kysyi ja ponnisti istumaan.
- Ei hätää, ollaan takaisin rannassa.
- Nukuinko mä?
- Sellaisen kolme tuntia, Anselmi hymyili.
- Oikeasti? Ei hitto, mun piti vaan pitää silmiä ihan hetki kiinni.
- Ei mitään hätää, hyvä, että sait nukuttua.
- Niin kai sitten, Tiuku haukotteli ja nousi ylös sängystä. Hän tönäisi sandaalit takaisin jalkoihinsa ja rapsutti päätään, joka sai pörröisen mustan tukan entistäkin pörröisemmäksi.

Anselmi päästi Tiukun edellään laiturille ja he kävelivät hiljaisina huvilan rappusille. Anselmi otti kantamastaan korista samppanjapullon ja kohotti sitä.
- Tätä olis vielä jäljellä.
Kursailematta Tiuku joi pullon suusta ja ojensi pullon takaisin Anselmille, hän otti vuorostaan huikan. Anselmi ojensi juoman takaisin Tiukulle. Tiuku joi, katsoi sitten Anselmia.
- Yritätkö sä saada mut känniin?
- Musta tuntuu, että sä vähän olet jo, Anselmi naurahti. Tiuku näytti vähemmän skarpilta kuin normaalisti, ehkä syynä oli päiväunet ja alkoholi yhdessä. Jotenkin tämä näytti pehmeämmältä.
- Niinhän mä taidan olla, Tiuku tunnusti ja ojensi pullon takaisin Anselmille.
- Haittaakse? hän kysyi ennen vuoroaan.
- Joo. Kohta mä en pysty enää pistämään sulle vastaan.
Tunnustus rysähti puun takaa pahemmin kuin yksikään hirvi maantielle. Anselmi tolkutti itseään pysymään coolina. Tässä oli nyt se tilaisuus mitä hän oli odottanut sieltä kartanon vessasta asti. Tässä oli hänen takaisinmaksunsa aika. Hän joi ja ojensi pullon jälleen Tiukulle. Ei siellä enää paljoa olisi.
- Haittaakse? hän kysyi hyvin varovasti.
- Haittaa. Koska sä olet idiootti, vittupää ja julkkis.
- Mä olen myös muutakin kuin nuo.
- Olen huomannut ja sehän tässä perseestä onkin, Tiuku tunnusti ja tarttui pulloon kuin oljenkorteen. Hän joi ahnaasi sen loppuun ja tuijotti sitten yhdellä silmällä pulloa ennen kuin uskoi sen olevan tyhjä.
- Hups, hän sanoi ja naurahti sitten.
Ääni kuulosti yhtä hermostuneelta kuin miksi Anselmi tunsi olonsa. Mutta ennen kuin hän alkaisi enempiä epäröidä, hän astui aivan liki Tiukua, otti pullon tämän käsistä ja kurotti sen kaiteelle.

Tiuku seurasi pää kallellaan hänen liikkeitään, eikö tämä voisi katsoa johonkin muualle? Anselmi mietti tuskastuneesti. Ilmeisesti ei.
- Haluatko sä lähteä sisälle?
- En.
Etpä tietenkään.
- Mutta älä jätä mulle vaihtoehtoja, Tiukun sanat saivat Anselmin aivan uuteen lamaan.
- Okei. Mennään sisälle.
Hän oli keksinyt taikasanat sillä Tiuku totteli, astui hänen edellään kynnyksen yli sisään ja seurasi makuuhuoneeseen.

Anselmi seisahtui hermostuneena sängyn päätyyn. Oli kuin hän olisi ensimmäistä kertaa asialla. Varovasti hän kohotti Tiukun leukaa ylöspäin ja yhtä varovasti lähestyi suullaan Tiukun suuta. Pelkäsi, että sieltä kohta tulisi ulos tuttua tulta ja tulikiveä, mutta hän saikin vastaansa vain ennenkokematonta lämpöä ja pehmeyttä. Anselmin olisi mieli tehnyt olla varovainen ja epäröivä, mutta hän muisti Tiukun sanat. Tälle ei saanut jättää vaihtoehtoja, joten hän nosti Tiukun syliinsä ja hetkeä myöhemmin laski hänet sängylle, ilman, että heidän huulensa olisivat eronneet hetkeksikään.

Tiuku oli niin hoikka ja pieni, että Anselmi pelkäsi rusentavansa naisen alleen, mutta Tiuku veti häntä lähemmäksi, kun hän yritti jättää tälle tilaa. Ja miten hän oli joskus voinut miettiä, etteikö voisi suudella Tiukua? Nyt tuntui, että hän ei voisi alkuun päästyään lopettaa lainkaan. Hän antoi käsiensä vaeltaa Tiukun vartalolla, halusi löytää kohdat joihin tämä reagoi. Tiuku. Tiuku. Tiuku. Tuhannet tiu’ut helisivät hänen päässään, kun hän sai käsiensä alle lämpimän ihon. Tunsi seuraavaksi kuinka Tiukun kädet etsiytyivät hänen paitansa alle. Tiuku tönäisi hänet selälleen ja Anselmi veti Tiukun päälleen. Veti sen jälkeen tämän paidan pois ja aukaisi rintsikoiden hakasen.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta tiesi, että lumous särkyisi ensimmäiseen sanaan. Sanojen sijana hän imaisi Tiukun rinnan kokonaan suuhunsa ja kuuli tämän vingahduksen, joka kovetti häntä entisestään.

Tiuku oli niin erilainen. Kaikki oli niin erilaista. Oli vain. Ei Anselmi osannut sitä sen tarkemmin eritellä. Tiuku riuhtoi paidan hänen yltään ja istui hajareisin hänen lantionsa päällä. Hymyillen alkoi avata farkkushortsien vyötä. Anselmi tajusi mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän sulki silmänsä odotuksesta. Vihdoinkin, kuului ääni hänen päästään ja se käynnisti dominopalikoiden kaatumisen. Anselmi tajusi, että kyse ei ollut enää lapsellisesta paremmuusnokittelusta, ei siitä, että hän saisi Tiukun hiljaiseksi. Hän ei ollut viettänyt Majakassa iltojaan seksin takia, ei ollut kestänyt kaikkia niitä tölväisyjä ja palannut silti aina takaisin, hän ei ollut järjestänyt tätä iltaa saadakseen tai edes antaakseen. Hän halusi Tiukun parasta. Hän halusi tästä muutakin kuin yhden yön hoidon. Hän halusi kuulla tämän päivästä, nähdä tämän silmät, kun ne kaventuivat ärtymyksestä tai säihkyivät pidätetystä naurusta. Hän halusi kertoa Tiukulle asioita, joita ei ollut ikinä kertonut kenellekään. Hän halusi Tiukun kanssa asioita, joita ei ollut aiemmin halunnut kuin yhden tytön kanssa. Tytön, joka oli särkenyt hänen sydämensä niin pahasti, että hän oli luvannut itselleen, ettei ikinä sortuisi samaan virheeseen ja katso nyt missä hän oli. Paljon pahemmin kiinni verkossa, kuin silloin teininä.

- Tiuku lopeta, Anselmi ähkäisi. Hänen pitäisi päästä pois. Lopettaa tämä kaikki, nyt heti, ennen kuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä.
- Mitä?
- Tämä on virhe, Anselmi sanoi. Tiuku sävähti hänen sanojensa voimasta kuin hän olisi oikeasti lyönyt tätä.
Nopeasti Tiuku ponnahti hänen päältään lattialle, sai jostain jo paidan käsiinsä ja painui ulos ovesta.

Anselmi jäi tuijottamaan kattoon lamaantuneena. Hän ei voinut olla niin idiootti, että oli mennyt rakastumaan.

Voi ei! Päivä ehti vaihtua. Pahoittelut siitä, ja siitä, että tämä jatkuu vielä yhden osan verran. Eli tänään.

16. luukku 

4 kommenttia:

  1. Kyllä, nyt se on viimeistään todistettu! Kirjoitat hyvin aiheesta kuin aiheesta, mutta.... romantiikka ja ihmissuhteet! Nämä on kyllä sun alaa, johdattelet tarinan ikäänkuin huomaamatta kohti näkymätöntä pistettä jonka jälkeen ei ole enää paluuta, väistämätön on tapahtunut!

    Ja hei, homma toimii! Aina näitä lukiessa tulee mieleen, että onko tämä sinkkuus sittenkään niin hyvä juttu!

    T. Häirikkö epäilevänä Tuomaana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, taas mä punastelen. Näitä on helppo kirjoittaa, ja jos enkku olisi natiivitasoa, tienaisin/yrittäisin tienata leipäni kirjoittamalla niitä Harlequin-pokkareita :D

      Ihan uteliaisuudesta, mikä oli tämän tekstin näkymätön piste? (Sinä ja muut, kun koette nämä eri tavalla kuin minä)

      On se. Sinkkuus ihan hyvä juttu. Ihanat miehet, naiset ja suhteet, kun tuppaavat elämään vain kirjoissa ja elokuvissa... Nimimerkki "Minäkö katkera?"

      Poista
  2. Kuten itse jossain sanoit, pystyt pelkän kirjan takakannen esittelytekstin perusteella sanomaan keistä tulee pari, niin tässä oli sama juttu. Tietenkin Anselmista ja Tiukusta (Tiuusta?) tuli pari, niinhän sen kuuluikin mennä, mutta koska olet velmu ja saatat keksiä jotain joka rikkoo tämän säännön, niin mulle näkymätön piste oli lause "ja mä en ole poika". Suojaus oli hetkellisesti laskettu ja Anselmilla ei ollut enää vaihtoehtoja, rakastuminen oli väistämätöntä.

    En tiedä onko edes mahdollista kirjoittaa "yllätyksellistä" rakkaustarinaa? (siinäpä sulle muuten haaste) Koko ideahan perustuu siihen että parin välistä jännitettä/kemiaa kasvatetaan pikkuhiljaa ja lukija elää siinä mukana. Onnettomasti tarina voi toki silti päättyä, mutta jonkun kolmannen osapuolen ilmestyminen loppumetreillä kuvioihin on perseestä ja pilaa koko tarinan.

    T. Häirikkö jaarittelee taas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimen taivutusta mietin ja jostain löysin tuota käyttämääni taivutusta tukevan nettisivun, mutten enää. Ehkä näin unta. Mutta halusin nimenomaan erottaa Tiukun tiu'usta :D

      Et usko miten hankala nämä oli saada paritettua? Kumpikin ei voi sietää toisiaan ja sitten piti löytää joku keino, millä Anselmi alkaisi notkua Tiukun lähellä, koska Tiuku ei siihen alkaisi ikinä. Ja sitten keksiä se, millä kumpikin alkaisi lämmetä toisilleen ja äh (hyvä, että havaitsit sen kohdan). Onneksi oikeassa elämässä kaikki on vielä hankalampaa <3

      Kiitos haasteesta, mutta en ehkä pysty ottamaan koppia. Ei taidot riitä. Ja mitä nämä romanttiset novellit on ilman sitä jännitteen luomista ja tunteiden herättelyä? :o

      Poista