keskiviikko 2. joulukuuta 2015

2. luukku: Tuuli voimistuu

Mitä tehdä kun paljastuu, että miehesi on pettäjä-sika? On naisia, jotka antavat anteeksi ja jatkavat suhdetta. Sitten on niitä, jotka eroavat. He itkevät, juovat viiniä ja kuuntelevat Celine Dionia. Hankkivat laastarisuhteen. Hakeutuvat terapiaan. Ostavat koiran. Tai muuttavat toiselle puolelle kaupunkia ja varaavat itselleen paikan armeijamaiselle treenileirille Walesiin.
- Teit mitä? kiekaisi Tuulin paras ystävä Sanni.
- Varasin matkan ja lähden booty campille Walesiin, Tuuli toisti ja siemaisi lisää viiniä. Niin, toipumiskeinoja saattoi myös yhdistellä.
- Miksi?
- Mä ajattelin, että tämä viha pitää purkaa jotenkin ennen kuin mä oikeasti katkaisen Jannen kyrvän oksasaksilla ja survon poikittain sen perseeseen.
- Toi sun agressiivisuutesi on vähän pelottavaa, Sanni sanoi varovasti.
- Mä tiedän, siksi mun täytyykin mennä.
- Milloin?
- Sain peruutuspaikan, lähtö tiistaina.
- Viikon matka?
Tuuli nyökkäsi ja joi lasillisen loppuun.
- Otatko lisää viiniä?
- Oonko joskus kieltäytynyt?
- Mistä sä tämmöisen sait päähäsi?
- Joskus luin lehdestä juttua aktiivilomista ja se vaan juolahti mun mieleeni, kun halusin hakata jokaisen vastaantulijan.
- Miten sait lomaa näin äkkiä?
- Se hyvä puoli exän vanhempien firmassa työskentelyssä on. Kaikki sympatiat on mun puolella ja oisin varmaan saanut lomaa toisenkin viikon, palkallisena.
Tuuli kurotti punaviinipullon sohvapöydältä ja kaatoi toiset lasilliset.

Ilta jatkui, pullo vaihtui toiseen, eroa vatvottiin ja käänneltiin, Sanni uteli leiristä ja Tuuli vastaili parhaansa mukaan. Ja yritti olla ajattelematta, että mihin oli ryhtynyt. Se oli aiemmin tuntunut hyvältä idealta, silloin matkaa varatessa, kun viiniä oli kulunut yhtä paljon kuin nyt Sannin kanssa kaksin…

Tuuli tilasi lentokentällä ylihintaisen lasin kuohuviiniä ja skoolasi itselleen. Hän olisi oikeasti “strong and independent woman”, lähtisi Englantiin, hakkaisi nyrkkeilysäkkiä ja varmasti kuvittelisi Jannen jokaisen sellaisen kylkeen, palaisi takaisin Suomeen puhdistautuneena ja valmiina siirtymään eteenpäin.

Kuplien aiheuttama itsevarmuus alkoi kadota Paddingtonin asemalla, kun hän etsi oikeaa junaa Walesiin. Tuuli alkoi jo hätääntyä, hänellä ei olisi enää kovin paljoa aikaa jäljellä. Janne oli ollut heistä selvästi kokeneempi matkaaja, joten ennen oli riittänyt, kun vain seurasi perässä. Mutta nyt… Hän ei ainakaan ajattelisi sitä munansa perässä laukkaavaa urpoa. Hän oli nyt oman elämänsä johtaja!
- Excuse me, Tuuli aloitti seuraavalle vastaantulijalle, koska parhaat johtajathan ovat niitä, jotka uskaltava kysyä neuvoa, kun siltä tuntuu.

Tuuli löysi junan, oikean päätepysäkin, taksin ja leiripaikan. Alkoi samalla uskoa, että hän kyllä pärjäisi. Hän ei ollut varma missä Emmerdalea kuvattiin, mutta tilan rakennukset harmaavihreine kiviseinineen näyttivät olevan suoraan sarjan kulisseista.
Armeijan tyyli alkoi heti ensimmäisestä kädenpuristuksesta. Mihen silmät olivat luodinharmaat, eikä niissä näkynyt huumorin pilkahdustakaan. Tuuli ohjattiin makuusaliin, jossa oli kuusi kerrossänkyä. Tietysti kaikki alasängyt olivat jo varattuja, Tuuli harmitteli ja viskasi kassinsa yläpunkalle ja seurasi miestä oleskeluhuoneeseen. Siellä muut kurssilaiset hälisivät iloisesti ja hetken Tuuli pelkäsi jo jääneensä ulkopuoliseksi. Olisi pitänyt ottaa aikasempi lento ja juna, hän harmitteli, kun lämpimästi hymyilevä nainen tuli hänen juttusilleen. Naisen nimi oli Alessia ja hän oli kotoisin Veronasta. Alessian siivellä Tuuli pääsi mukaan porukkaan ja sai pian huomata, että ei ollut ainoa eroa läpi käyvä. Tuntui vapauttavalta puhua yöhön asti kuinka perseestä miehet olivat.
Asia kadutti aamulla, kun kello viisi äänekäs torvi alkoi soida. Tuuli kaivautui syvemmälle peittojen alle ja yritti vielä tavoittaa kadonnutta unta. Torvea seurasi ohjaaja Winterin huuto. Tuuli pakotti itsensä ylös ja aamutoimille. Ympäriltä kuului sitä samaa mutinaa mitä hänkin mielessään mietti: olipa helvetin hyvä idea tulla tänne. Kännissä et sitten jatkossa osta yhtään mitään, Tuuli vannotti itseään sitoessaan kenkien nauhoja.
Päivä muodostui kolmesta ateriasta,voima- ja kamppailuharjoittelusta ja kolmen tunnin patikkamatkasta reppu selässä. Illalla ei enää rupateltu takkatulen ääressä, vaan porukka kaatui sänkyihinsä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Ensimmäisen päivän shokin jälkeen Tuuli oli päätökseensä tyytyväinen. Hän rakasti sitä tunnetta, kun sai ajaa kroppansa aivan äärirajoille. Oli mahtavaa saada hakata nyrkkeilysäkkiä ja kuvitella jokaisen iskun osuvan kusipää-Jannen vartaloon. Tauoilla jatkaa terapeuttista puhetta muiden saman kokeneisen naisten kanssa ja illalla olla niin väsynyt, että oli unessa ennen kuin pää painui tyynyyn.

Eräänä iltana he istuivat syömässä lämpimässä ja suuressa keittiössä, kun kaikki vieraat hätkähtivät ulkoa kuuluvaan ääneen. Se oli kuin valittava huuto. Naiset pöydän ympärillä katsoivat ikkunoihin hämmentyneinä.
- Mikä se oli? Tara kysyi ensimmäisenä.
- Tuuli, ohjaaja Winter vastasi ykskantaan.
Leiriläiset vilkaisivat toisiaan. Tuulin mielestä se ei todellakaan ollut tuuli, mutta hän oli jo oppinut, että Winterille ei kannattanut pistää vastaan. Tuloksena oli yleensä kymmenen punnerrusta tai jotain muuta vastaavaa.
- Devon se oli, emäntä sanoi ja nosti lisää leipää pöytään. Winter vilkaisi emäntää terävästi, mutta ei sanonut äidilleen vastaan.
- Kuka Devon? Alessia kysyi varovasti. Tuulia hymyilytti, kun nainen ei uskaltanut edes Winterin suuntaan kysymyksen jälkeen. Punnerruksen pelko oli viisauden alku.
- Devon eli yli 300 vuotta sitten näillä samoilla seuduilla, Betty Winter sanoi ja istui pöydän päähän.
- Onko ihan pakko alkaa jauhaa noita höpöhöpöjuttuja? Winter ärähti.
- On, Betty sanoi ja katsoi poikaansa tiukasti. Seurauksena Winter työnsi lautasen kauemmaksi itsestään ja nousi pöydästä.
Leiriläiset eivät uskaltaneet katsoa kumpaakaan. He olivat tirskuneet keskenään sitä, että harmaantunut rautarouva oli tilan todellinen johtaja ja poika kosti leiriläiselle sen, ettei uskaltanut pistää äidilleen vastaan.
- Devon siis oli köyhä tilallinen. Hän oli perheen vanhin poika ja joutui kantamaan vastuun äidistään ja muista sisaruksista, kun hänen isänsä kuoli onnettomuudessa. Ajat olivat kovat ja perhe todella tiukilla. Eräs kylän miehistä sai houkuteltua Devonin mukaansa ja he sieppasivat Oakmooren kartanon vanhimman tyttären vaatiakseen hänestä lunnaita. Elizabella ehti olla viikonlopun kateissa ja koko seutu oli hälytetty etsimään häntä. Devon ja tämä toinen mies, joku Rutherfordin roisto, saivat selville, että Elizabellan perhe oli lähes varaton. Etsijät olivat koko ajan lähempänä ja Rutherford päätti tappaa Elizabellan, jotta hänen nahkansa säästyisi. Devon oli kuitenkin jo ehtinyt rakastua Elizabellaan ja hän yritti pelastaa tytön. He pakenivat Rutherfordia kohti Oakmoorea, mutta hevonen kompastui nummella ja meni nurin. Molemmat putosivat kyydistä ja Elizabella taittoi niskansa ja kuoli siihen paikkaan. Rutherford ja Devon jäivät kiinni. Rutherford hirtettiin, Devon suljettiin loppuiäkseen tyrmään. Hän meni Elizabellan menetyksestä järjiltään ja onnistui vuosia myöhemmin viimein tappamaan itsensä. Nyt hän kulkee tuolla nummilla etsien Elizabellaansa.
Pöydän ääressä oli hiljaista, Betty katseli ikkunoista ulos. Ihan kiva tarina, Tuuli mietti ja tyhjensi lautasensa. Betty nousi hakemaan jälkiruokaa ja juttelu lähti uudelleen liikkeelle, mutta jotenkin varovasti.

Leiri alkoi lähestyä loppuaan. Oli viimeistä edellisen päivän lounastauko. Perunamuussin ja porsaanpihvien jälkeen ryhmä sai tunnin ruokalevon. Lepo oli harvinaista, mutta edessä oli kuntotesti, joten siihen oli hyvä latautua kunnolla.
Leiriläiset seisoivat rivissä sovittuna aikana päärakennuksen edessä, kun ohjaaja Winter kävi rivistöä läpi.
- Missä on alokas Lane?
Tuuli vilkaisi varovasti ympärilleen ja huomasi, ettei punatukkaista Taraa näkynyt rivissä.
- Kuka on nähnyt hänet viimeksi?
Rivistä kuului muistelua ja samassa he tajusivat, että Taraa ei näkynyt lounaalla. Ohjaaja lähetti heidät tarkistamaan kartanon eri osia. Tuulin tehtäväksi jäi tarkistaa vessat ja suihkutilat.

Taraa ei löytynyt normaaleista tiloista, eikä yhdestäkään tilan rakennuksesta. Winter yritti tavoittaa Taran kännykkää, mutta siihen ei saatu yhteyttä. Betty lähti autolla etsimään lähiteiden varsilta ja kysymään naapureilta, vaikka heitäkään ei ihan näköpiirissä ollut.
- Minä ilmoitin poliisille, mutta he eivät ryhdy toimenpiteisiin näin pikaisen katoamisen perusteella, alamme seuraavaksi haravoida ympäristöä. Vaihtakaa retkeilyvarusteet ja jatkamme tästä kymmenen minuutin kuluttua.

Tuuli ei ollut aiemmin tajunnutkaan kuinka laajat tilaa ympäröivät nummet olivat, ennen kuin he alkoivat etsiä kadonnutta ihmistä sieltä. Mutta maasto oli ainut paikka, minkä he keksivät.

Ilta alkoi hämärtyä ja etsijät kaivoivat taskulamppunsa esiin. He sopivat jatkavansa vielä ainakin pari tuntia.

Leiriläiset etenivät rivissä, välissä oli pari metriä tilaa. Taskulamppujen valokeilat risteilivät harmaata maisemaa. Tuuli kulki rivistön reunimmaisena ja mietti, mihin Tara oli joutunut. Hänen lamppunsa tavoitti hahmon kaukana vasemmalla. Tuuli pysähtyi ja osoitti taskulampulla kaukaisuuteen, mutta ei nähnyt ketään. Etsijärivi oli jatkanut kulkuaan. Tuuli lähti ottamaan muita kiinni. Pari askelta myöhemmin hän alkoi epäröidä oliko  nähnyt sittenkin jotain. Tuuli katsoi muita, kääntyi sitten katsomaan sen luulemansa hahmon suuntaan. Jä jälleen siellä näkyi jotain.
- Hei, Tuuli huusi muiden suuntaan, mutta he eivät kuulleet.
Hän mietti hetken ja lähti sitten sinne missä oli sen hahmon nähnyt. Hän kävisi vain ihan muutaman metrin tuolla päin ja juoksisi sitten muut kiinni, jos ei näkisi mitään.

Muutamaa metriä myöhemmin taskulampun valokiila tavoitti jotain. Tumma hahmo käveli tilaa kohti.
- Tara, Tuuli huudahti ilahtuneena ja jatkoi kävelyään.
Hahmo ei reagoinut hänen ääneensä.
- Tara, Tuuli toisti ja oli jo paljon lähempänä.
Hän huomasi hahmon vaatteissa jotain outo, ne olivat kovin rääsyiset ja vanhat.
- Tara, hän sanoi, nyt jo kovin epävarmasti.
Hahmo kääntyi  hitaasti ja Tuuli sai huomata tuijottavansa tuntematonta miestä suoraan silmiin. Ilme oli yhtä aikaa tyhjä ja riivattu.

Mies lähti tulemaan häntä kohti, Tuuli kirkaisi kauhistuneena ja pudotti säikähtäneenä taskulamppunsa. Hän haparoi lamppua maasta. Tajusi sen verran, että sokkona ei kannattanut lähteä juoksemaan nummille ja sillä saisi puolustettua itseään miestä vastaan. Lamppu jälleen käsissään Tuuli lähti perääntymään ja sitten jo juoksi. Hän näki muiden etsijöiden valokeilat kaukana edessään ja pinkoi kuin kuolema olisi ollut kintereillä. Ja ehkä se olikin.

- Tuolla oli jotain. Joku mies, Tuuli huusi hädissään, kun pääsi muista kuuloetäisyyden päähän.
Joukko pysähtyi ja ympäröi hänet pian. Tuuli selitti takellellen mitä oli tapahtunut. Ryhmä palasi sinne mistä päin hän oli arvellut juosseensa, mutta mitään ei näkynyt. Ei vaikka he jatkoivat vielä etsintöjään. Myöhään yöllä he joutuivat antamaan periksi ja palaamaan tilalle.

- Sinä näit Devonin, Betty sanoi hänelle hiljaa, kun he söivät uupuneina yöpalaa ennen sänkyihin menoa.
Tuuli katsoi säikähtäneenä naista ja muisti vasta nyt Bettyn kertomuksen leirin alkuajoista.
- Kuinka niin?
- Tunnistan tuon ilmeen, sama katsoi minua joskus peilistä. Mutta ei häntä kannata pelätä, hän etsii vain Elizabellaansa.
Tuuli ei sanonut mitään. Järki olisi halunnut väittää vastaan, mutta kaikkea ei pystynyt järjellä selittämään. Eikä kaikkia aistejaan uskomaan, sillä eihän Tuuli ollut voinut nähdä 300 vuotta sitten kuollutta miestä.

Hups. Muotoilu kusi, kun siirsin tämän Scriveneristä suoraan tänne, enkä osaa sitä korjata, mutta koettakaa kestää. Kaikki.

3. luukku 

6 kommenttia:

  1. Luin tätä ensin niinkun mitä tahansa novellinpätkää, mutta vannon että meinasin saada sydänkohtauksen kun Elizabellan nimi mainittiin. Niin ja loppunovellin aikana en sitten oikeastaan hengittänytkään. Hyytävän nerokkaalla tavalla olit punonut nämä kaksi ekaa luukkua yhteen, tykkäsin paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon :) Jännityksellä odotin, että millaista palautetta tämä saa, jos saa, koska toisen hyytävän nerokas on toisen viime hetken paniikkiratkaisu. Mutta kiva, että tykkäsit ja vielä kerroit siitä!

      Poista
  2. Oo ihanaa, uusi luukku! :) Odotin lopussa jo henkeä pidättäen, että Devon vie Tuulin mukanaan koska luulee tätä Elizabellaksi :D Kiva kytkentä ensimmäiseen luukkuun! Kiitos tarinasta, nyt voin nukahtaa tyytyväisenä :)
    t. Yövalvojaluukunodottaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Tuotakin vaihtoehtoa mietin, mutta eihän Devonille kelpaisi kuin Elizabella.

      Poista
  3. Onko Devon ihana vai ihana? Ensimmäinen luukku ihan suosikki!
    T. Tyyppi joka ekaa aihetta toivoi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äänestän ihanaa :D Kiitos toiveesta, taisit olla ensimmäinen, joka uskaltautui tunnustamaan. Hienoa kuulla, että tykkäsit.

      Poista