Aurinko valaisi ohuiden verhojen läpi valkoisella ja
vaaleanpunaisella sisustetun huoneen, tämä olisi voinut olla esimerkkikuva
Wikipediassa teinitytön huoneesta. Auroora seisoi peilin edessä yllään vain
mustat alusvaatteet, hän oli selin Jamiin ja oli täysin keskittynyt omaan
peilikuvaansa. Kirkkaassa valossa Jami saattoi rauhassa tarkastella tytön
vartaloa, joka oli todella kaunis. Hoikka, mutta kuitenkin muodokas. Mutta pian
Jamin huomion kiinnitti Aurooran ilme ja hän järkyttyi. Ilme oli täynnä inhoa
ja kuvotusta. Tämän kädet olivat painautuneina litteää vatsaa vasten. Äkisti
Auroora kääntyi sivuttain, veti vatsaa sisään ja nipisti reisiään, ilme ei
vaihtunut miksikään.
Jami puristi silmänsä kiinni, hän ei halunnut Aurooran
tietävän, että oli tarkkaillut tätä. Ei oikein tiennyt itsekään miksi, tuntui
vain siltä, että tyttö ei olisi halunnut hänen todistavan äskeistä hetkeä. Ovi
kolahti kiinni, ja varovasti Jami tarkisti Aurooran lähteneen. Hän kääntyi
selälleen, ei tässä varmasti ollut mitään syytä huoleen. Eikös jokainen tyttö
ja nainen löytänyt vartalostaan vikoja tai parantamisen varaa?
Pojan ajatukset keskeytyivät, kun huoneen ovi avautui, ja
Auroora asteli sisään.
- Huomenta, unikeko, hän toivotti hymyillen ja tuli sängylle
istumaan.
- Huomenta, Jami vastasi. – Missä sä olit?
- Kävin jo syömässä aamupalan, kun sä vaan nukuit.
- Sori, kiva vaan nukkua, kun kukaan ei kuorsaa.
- Mitenkähän sä ensi yönä saat unta?
- Ajattelen sua, Jami hymyili ja nykäisi Aurooran peittonsa
alle.
- Eikö meidän pitäisi nousta?
- Köllitään vielä hetki, Jami sanoi unisesti ja veti Aurooran
lusikkaan. Tytön vaaleanruskeat hiukset tuoksuivat omenashampoolta. Ei hänen
ollut tarkoitus nukahtaa, mutta täydellinen rauha veti hänet silti uneen.
- Jami hei, voisitko herätä, niin ehditään tänään vielä
tehdäkin jotain? Auroora kysyi ravistellen samalla pojan käsivartta.
- Paljon kello? Jami kysyi edelleen unisena.
- Jo puol kakstoista.
Jami huokaisi ja venytteli, oli tosiaan aika nousta ylös.
- Saakohan teiltä vielä jotain syömistä? hän huolehti
pukiessaan.
- Tietysti, Auroora hymyili huvittuneena.
Yhdessä he laskeutuivat rappuset alakertaan. Keittiössä
Auroora käskytti Jamin istumaan ja kattoi hänelle aamiaisen eteen. Samalla
Aurooran isä tuli kyselemään Jamilta kuinka ensimmäiset viikot armeijassa
olivat sujuneet. Jami joi kahvia ja söi sämpylää ja kuunteli Heikin
muistelmia intistä 80-luvulta.
- Etkö sä syö? Jami kysyi Aurooralta, joka istui hänen
vieressään hiljaisena.
- Me muut on aamupala syöty jo ajat sitten, Auroora vastasi ja
suukotti Jamia poskelle.
Jami hyväksyi selityksen, mutta muisti taas aamuisen näyn
peilin edessä. Ehkä se oli unta. Ei Auroorassa ollut mitään vikaa.
Aamiaisen jälkeen Jamilla olisi vielä hetki aikaa ennen kuin
pitäisi lähteä kotiin hakemaan kamat ja sitten pitkälle junamatkalle kohti
varuskuntaa.
- Mitä tehdään? Jami kysyi Aurooralta, kun he olivat jälleen
tämän huoneessa.
- Voi kun sun ei tarviisi lähteä, Auroora huokaisi.
- Niin, mutta äkkiä se aika taas menee, Jami hyvitteli.
Ainakin hänellä intin alku oli mennyt niin nopeasti, kun
kaikki oli uutta, hän oli saanut tutustua uusiin tyyppeihin ja asua ensimmäistä
kertaa pois kotoa. Jami tosin ei epäillyt yhtään, etteikö jatkossa iskisi myös
pitkästyminen ja ikävä, varsinkin jossain vartiovuoroissa.
- Haluatko sä olla täällä vai käydäänkö pyörähtämässä
kaupungilla vai mennäänkö meille? Jami kysyi ja yritti saada kylkeen käpertyneen
Aurooran piristymään.
- Mä haluan olla ihan vaan kahdestaan. Onko teillä ketään
kotona?
- Eiköhän siellä sunnuntaina ole kaikki, Jami arveli viitaten
äitiin, isään ja pikkuveljeen.
- No, ollaan sitten täällä, Auroora myöntyi.
Jami veti tyttöä vielä lähemmäksi ja hipaisi huulillaan
pehmeää ohimoa.
- Mites koulussa?
- Samaa vanhaa, Auroora vain huokaisi.
Ilmeisesti hän ei ollut juttutuulella, joten Jami kääntyi
makaamaan Aurooran sängylle ja veti tytön päälleen. Auroora painoi poskensa
hänen rintaansa vasten ja silitti lyhyttä siilitukkaa. Ennen hiukset olivat
yltäneet korvien päälle, mutta Jami oli käynyt parturissa jo ennen armeijaan
astumista. Auroora oli katsonut häntä vähän surullisena uuden hiustyylin takia,
mutta Jami oli pitänyt vaihtelusta.
Jami asetti kätensä Aurooran alaselälle ja hengitti samassa
tahdissa tytön kanssa. Näin oli hyvä.
Tuota hetkeä hän vaali mielessään, kun arki armeijan
harmaissa todella alkoi. Hänen tupalaisensa olivat onneksi todella huippuja
tyyppejä, eikä joukossa ollut yhtään varsinaista mulkvistia. Samassa veneessä
olo helpotti peruskaudesta selviytymistä. Jamilla ei ollut täyttä varmuutta,
mitä hän haluaisi opiskella intin jälkeen, eikä hän oikein ollut varma, mitä
haluaisi armeija-ajaltaan saavuttaa. Ei häntä ura armeijassa kiinnostanut, se
oli varmaa, mutta voisiko intistä löytää jotain mikä kiinnostaisi oikeassa
elämässä? Näitä Jami pohti ja yritti suoriutua parhaansa mukaan P-kauden
testeistä ja opeista.
Iltaisin hän viestitteli Aurooran kanssa, viestit olivat
täynnä ikävää ja Jami odotti innolla seuraavaa viikonloppuvapaataan. He olivat
Aurooran kanssa löytäneet toisensa viime kesänä. Yhteisten ystävien kautta he
olivat ajautuneet viettämään päättymättömiä kesäiltoja samoissa porukoissa.
Jami oli toki pistänyt heti merkille Aurooran söpöyden ja herttaisuuden, mutta
oli arvellut, että hänellä ei olisi mitään saumaa. Mutta jokaisena iltana he
eksyivät juttelemaan kahdestaan joukkion keskellä, ja aikansa rohkeutta
kerättyään Jami oli uskaltautunut kysymään Aurooraa ulos ihan kahdestaan ja
siitä se oli lähtenyt. Auroora oli Jamin ensimmäinen oikea tyttöystävä ja
jossain tuossa syksyn muuttuessa talveksi hänestä oli tullut myös Jamin
ensirakkaus. Intti tuli sikäli pahaan saumaan, mutta Jami toivoi, että tämä
vain vahventaisi heidän suhdettaan eikä ajaisi heitä eroon.
Jami astui ulos junasta tutulla asemalla ja näki
välittömästi Aurooran, joka odotteli vähän syrjemmällä poissa junasta
purkautuvien ihmisten reitiltä. Voi hitto, että Auroora oli kaunis, Jami ehti
katsoa häntä rauhassa vielä hetken, ennen kuin Auroora huomasi hänet ja lähti
juoksemaan kohti. Hymyillen Jami kaappasi Aurooran halaukseen ja nuuski tuttua
tuoksua, johon sekoittui Auroora ja omenat. Jami rutisi Aurooraa lähemmäksi ja
ihan yhtä lujasti Auroraan kädet olivat hänen ympärillään.
- Kiva nähdä, Auroora sanoi hymyillen ja vetäytyi viimein
vähän kauemmaksi, aivan kuin tarkistaakseen, että Jami näytti samalta kuin
viimeksi.
- Samat sanat, Jami mutisi ja suukotti Aurooraa nopeasti
suulle ennen kuin he lähtivät käsikkäin kohti Jamin kotia.
- Musta on ihana nähdä sut heti kuin mahdollista, mutta ei sun
tartte tulla asemalle näin myöhään, Jami sanoi kuin epämääräinen kolmen juopon
porukka työntyi heidän ohitseen.
- Äh, eihän täällä ole ennenkään tapahtunut mitään, Auroora
vähätteli.
- Niin mutta joskus voi sattua, enkä mä halua, että se sattuu
just sulle, Jami painotti.
- Voi sua, sä jaksat aina huolehtia, Auroora sanoi ja hymyili
Jamille säteilevästi.
Ja huolehdin niin pitkään kuin mussa henki pihisee, Jami
mietti, mutta jätti sanomatta sen ääneen.
Jamin kotiin oli vain puolisen kilometriä asemalta,
pikkupakkasessa kävely sujui nopeasti ja hiljaa. Nyt riitti vain, että se
toinen oli siinä vieressä.
Jamin kotona äiti ja isä olivat jo nukkumassa, pikkuveljen
huoneen oven alta paistoi valo, joten Jami koputti hiljaa ovelle ja kurkkasi
sisään.
- Moi, tultiin Aurooran kanssa.
- Moi, Jiro vain vastasi, eikä irrottanut katsettaan ruudulta,
jossa seikkaili maastopukuinen sotilas rynkyn kanssa.
Jamia hymyilytti innokas vastaanotto. Hän sulki oven ja
uskalsi odottaa, että he keskustelisivat viikonlopun aikana vähän enemmänkin.
Kunhan Jiron viholliset oli kaikki ammuttu, tärkeysjärjestys ennen kaikkea.
- Lähdetkö mun kanssa suihkuun? Jami kysyi huoneessaan.
- Mä kävin jo kotona, Auroora vastasi poissaolevasti.
- No mä meen sitten yksin, Jami tuumasi pettyneenä ja
peseytyikin ennätysvauhtia.
Auroora oli jo pujahtanut peiton alle, kun hän palasi
huoneeseen.
- Ai mä luulin, että me syödään vielä iltapalaa yhdessä.
- Mä oon jo syönyt, Auroora sanoi, eikä irrottanut katsettaan
Jamista, jolla oli pelkkä pyyhe lantiolla.
- No, ei mullakaan niin nälkä ole, Jami valehteli sujuvasti ja
siirtyi saman peiton alle.
Yöllä Jami hiipi jääkaapille ja teki neljä voileipää, latoi
päälle kaiken mahdollisen mitä oli tarjolla, kaatoi omenamehua lasiin ja otti
vielä banaanijogurtin kaveriksi. Auroora oli ollut… No, ei varsinaisesti outo,
mutta normaalista poikkeava. Hän oli vaatinut, että valot oli sammutettava. Ei
se ollut Jamia haitannut, mutta sekin, että hän ei ollut saanut koskea joka
paikkaan. Jami rypisti kulmiaan. Ennen hän oli saanut kosketella vapaasti
Auroora mistä oli halunnut, mutta nyt tämä oli melkein kiemurrellut karkuun,
kun hänen kätensä oli lähestynyt Aurooran vatsaa. Kai tällä oli jotain naisten
komplekseja omasta ulkonäöstään? Hänen pitäisi vaan kehua Aurooraa enemmän,
Jami päätti ja keskittyi syömään. Selasi samalla uusinta Aku Ankkaa ja nautti
hiljaisuudesta. Aikaisen aamun takia, hän alkoi kuitenkin pian haukotella,
lusikoi nopeasti vielä jogurtin loppuun ja lähti Aurooran viereen nukkumaan.
Aamulla Jami heräsi maailman parhaasta paikasta. Nenät lähes
vastakkain Aurooran kanssa, raajat sekoittuneina toisiinsa, eikä heidän
väliinsä olisi mahtunut mitään postikorttia kummempaa.
- Huomenta muru, hän kuiskasi ja suukotti Aurooraa
korvanlehteen.
Auroora vain hymyili vastaukseksi. Samalla Jami muisti, että
Auroora pitäisi kehua. Ei kai sen aina tarvinnut olla sanallista? Hän hyrisi ja
ja jatkoi huulillaan tietä alas kaulalle ja siitä rinnoille. Hän käänsi
Aurooraan selälleen ja innoissaan Jami alkoi kääriä Aurooran yöpaitaa ylöspäin.
Mutta siinä hän teki jonkun virheen, sillä Auroora alkoi nykiä paitulin helmaa
alemmas ja kiemurteli kauemmas Jamista.
- Mitä nyt? hän kysyi ihmeissään.
- Mä-, Auroora aloitti, mutta ei keksinytkään mitään
sanottavaa, vaan nousi nopeasti ylös sängystä ja oli jo ulos huoneesta ennen
kuin Jami tajusi liikkua. Vilkaisu käytävään varmisti Aurooran menneen vessaan.
Jami jäi ihmeissään istumaan sängyn laidalle. Mitä ihmettä oli juuri
tapahtunut? Hän kysyi itseltään, mutta ei keksinyt vastausta, joten hän jäi
odottamaan Aurooraa.
Pian tämä palasi, mutta ei jäänyt juttelemaan, vaan otti
siistin vaatepinonsa Jamin kirjoituspöydän tuolilta ja palasi vessaan. Jami
tuijotti häkeltyneenä tytön jälkeen. Mitä helvettiä? Mistä lähtien Auroora oli
alkanut häntä noin ujostelemaan? Hän odotti Aurooraa takaisin, että he
pääsisivät selvittämään tapauksen.
- Mikä sulle tuli? Jami kysyi heti kun Auroora viimein palasi
huoneeseen.
- Miten niin? Auroora vastasi kysymykseen. Ei edes katsonut
häneen, vaan alkoi pakata reppuaan.
- Ensin sä karkaat, kun mä yritän nuolla sua ja sitten et
suostu pukeutumaan samassa huoneessa mun kanssa.
Auroora ei vastannut mitään, Jami alkoi huolestua
todenteolla. He olivat aina voineet puhua kaikesta.
- Kuulitko sä? hän kysyi varovasti.
- Kuulin, kuulin, Auroora tiuskaisi. - Mä en halunnut, että sä
nuolet, koska mä en ole käynyt suihkussa ja sitten sä aloit ärsyttää mua, niin
en halunnut edes olla alasti sun seurassa.
- Mistä lähtien kumpikaan on haitannut sua? Jami kysyi.
- Tästä lähtien, Auroora ärähti niin äkäisesti, että Jami
katsoi parhaaksi peräytyä tilanteesta.
- No anteeksi, hän tuhahti, ei kuitenkaan sitä puhtaasti
tarkoittaen.
Auroora oli onnistunut kääntämään oman skitsoilunsa täysin
Jamin syyksi.
- Minne sä menet? Jami heräsi, kun Auroora avasi oven.
- Kotiin.
Äänensävy oli edelleen vihainen.
- Lähdenkö mä mukaan? Jami kysyi huoneensa ovelta, kun Auroora
jo veti takkia ylleen.
- Ihan sama.
Jami nyökkäsi enemmän itselleen. Just. Mukaan lähteminen ei
houkutellut, kun Auroora oli yhtä leppoisa kuin haavoitettu karhu, mutta jos
hän ei lähtisi, syytettäisiinkö häntä sitten, että hän oli hylännyt Aurooran,
eikä edes yrittänyt sovitella?
- Ehkä on parempi, että ollaan hetki erillään, Jami sanoi
epävarmasti.
Siihen Auroora ei edes vaivautunut vastaamaan vaan meni jo
ovesta ulos. Kuului kynnykseltä sentään vaisu moikka.
Edelleen ihmeissään Jami meni keittiöön ja teki itselleen samankokoisen aamupalan kuin mitä yöpala oli ollut yhdeksän tuntia sitten. Keittiö oli hiljainen, jos vanhat merkit pitivät paikkansa, äiti oli aamulenkillä, isä olohuoneessa suunnittelemassa lauantain Vakioriviä ja pikkuveli heräisi aikaisintaan kahdeltatoista. Kuinka kauan Auroora murjottaisi ja mitä hän tekisi siihen asti?
Pukeuduttuaan Jami laittoi viestiä Krisulle ja Otolle. Krisu oli Tampereella tyttöystävänsä luona, mutta Otto teki kotonaan hidasta kuolemaa, joten Jami lähti sinne auttamaan lukiokaveria hädässä.
Jamin puolittain odottama viesti saapui alkuillasta.
“Anteeksi, olin tyhmä. Voidaanko nähdä ja sopia?”
Jami vastasi heti ja he sopivat, että Jami menisi Otolta Aurooran luo. Jami todella odotti, miten Auroora selittäisi käytöstään.
Hänen odotuksensa oli turha, sillä Auroora ei halunnut palata millään tapaa aamun välikohtaukseen. Hän kyllä pyysi anteeksi ja lupasi, että se ei toistuisi, mutta ei antanut mitään selitystä tuittuilulleen. Jami hyväksyi anteeksipyynnön. Ehkä pappa oli oikeassa ja laihakin sopu oli parempi kuin lihava riita. Ja toisaalta, heidän yhteinen aikansa oli intin takia niin vähäistä, niin miksi tuhlata sitä vihoitteluun?
Ja aika todella oli vikkelä kaveri, sillä ennen kuin Jami ehti kunnolla huomatakaan, hän oli jälleen nousemassa sunnuntaina junaan. Loppu viikonloppu oli sujunut mukavasti ilman draamaa, ja haikeana hän vilkutti Aurooralle, joka seisoi laiturilla hänen vaununsa vieressä. Auroora näytti niin surkealta, että Jamin teki mieli vielä nousta junasta ja käydä halaamassa häntä, vaikka totuuden nimissä ei hänenkään olonsa kovin hääppöinen ollut.
Talvi ja Jamin aika asepalveluksessa kuluivat tasatahtiin eteenpäin. Hän oli päässyt tai joutunut, ei ollut siitä ihan varma, sotilaspoliisiksi. Aurooran kanssa viestittely oli juuri niin ihanaa kuin suhteen alkuaikoina, mutta lomat olivat… Vaihtelevia. Se alkoi todella nakertaa Jamia. Kun ei ikinä junasta astuessaan tiennyt, millä tuulella Auroora oli. Toisinaan viikonloput olivat sitä ihanaa söpöstelyä mitä ennenkin, ja toisinaan Auroora veti käsittämättömät pultit ihan pikkuasioista.
Huhtikuun alussa Jami hätkähti nähdessään Aurooran tutusti asemalla. Hän oli laihtunut ihan selvästi. Uusi, valkoinen kevättakki paljasti vartalon paremmin kuin musta toppatakki, jonka suojissa Auroora oli aiemmin ollut. Jami pääsi lähemmäksi ja pisti merkille kuopalle painuneet posket ja terävöityneen leuan linjan.
- Moi, hän kuitenkin kuiskasi normaalisti Aurooran korvaan,
kun he halasivat.
Auroora vastasi ja oli yhtä hymyä.
- Sulla on uusi takki, Jami sanoi.
- Joo, käytiin Hennan kanssa shoppailemassa, se mun entinen
kevättakkihan oli ainakin kolme vuotta vanha. Vaikka äiti kauhisteli tätä, että
valkoinen on hetkessä harmaa, mutta tämä oli niin ihana, etten välitä. Saahan
tämän pestyä, Auroora pulputti iloisena.
Hänen hyvä tuulensa tarttui Jamiin siihen asti, kun he
saapuivat Aurooran kotiin ja tämä heitti pois sen takin. Jami nielaisi. Ei
Aurooran jalat ollut ennen olleet tuollaiset tikut. Vaalea neule oli löysä,
mutta kauluksesta näkyivät solisluut pelottavan terävinä. Ja Jami osasi kyllä
pelkästään katsomalla sanoa, että myös Aurooran rinnat olivat pienentyneet.
Samalla hän muisti sen tammikuun aamun, kun Auroora oli peilaillut itseään, kun
luuli, että Jami ei nähnyt. Oliko Auroora sairastunut syömishäiriöön? Mitä
niitä oli, anoreksia ja bulimia? Jami mietti. Mutta miksi ihmeessä? Auroora oli
vartaloltaan täydellinen.
- Mulla on nälkä, Jami sanoi. Sillähän sen selvyyden saisi. Jos
Auroora söisi hänen kanssaan, hän oli ehkä luullut vain turhia.
- Ai, mä söin just ennen kuin lähdin sua vastaan. Mutta siellä
on makkarakeittoa jääkaapissa, jos haluat, että lämmitän sitä sulle.
Jami ei voinut alkaa inttää vastaan, joten hän antoi
Aurooran lämmittää itselleen keittoa ja söi lautasellisen maistamatta mitään.
Jami yritti koko viikonlopun tarjota Aurooralle tilaisuuksia syödä, mutta tämä väisti niistä jokaisen. Hän oli joko juuri syönyt tai sitten hänellä ei ollut nälkä tai joku ruoka-aine ei sopinut. Auroora vältteli niin taitavasti, että Jami ei saanut kunnon tilaisuutta tarttua tämän sanoihin ja haastaa niitä. Hän joutui hyväksymään asian. Mutta mikä pelottavinta, hän ei myöskään nähnyt Aurooran syövän koko viikonloppuna. Eivät he ihan joka tuntia viettäneet yhdessä, koska Jamin piti nähdä omaakin perhettään, mutta tarpeeksi paljon kuitenkin. Pohtiessaan Aurooran suhdetta ruokaan, hän teki samalla havainnon heidän seksielämästään. Jami ei muistanut milloin viimeksi he olisivat panneet valot päällä, tai milloin hän oli saanut koskea Aurooraan vapaasti. Ja kovin usein Aurooran aloitteesta yhdyntä oli korvattu suuseksillä. Ei se milloinkaan Jamia ollut haitannut, tietenkään, mutta oliko taustalla jotain muutakin kuin Aurooran halu olla hänelle mieliksi?
Jami tunsi olonsa tyhmäksi. Miten hän ei ollut aiemmin huomannut mitään? Tai kun oli huomannut, miksi ei ollut puuttunut asiaan? Eikä hän nytkään uskaltanut alkaa hämmentämään keitosta yhtään mitenkään. Auroora oli hyväntuulinen ja aurinkoinen, joten Jami painoi huolensa ainakin hetkeksi taka-alalle ja nautti vapaasta.
Palattuaan takaisin kasarmille, hän kuitenkin viesteissään kysyi oliko kaikki hyvin. Useampaan kertaan, mutta joka kerta Auroora vastasi kaiken olevan loistavasti, eikä häntä kuulema painanut tai vaivannut mikään. Tarkkana Jami analysoi Aurooran Insta-kuvia. Hymyilevät selfieitä tuli muutaman kerran viikossa, mutta niissä näkyi vain kasvot ja filttereiden läpi oli mahdotonta sanoa mitään varmaa.
Kärsivänä Jami odotti seuraavaa viikonloppuvapaata. Hän oli huolissaan, vaikka ei ollut mitään selvää syytä olla ainakaan viestien ja kuvien myötä, mutta huoli oli iskostunut Jamin mieleen, eikä lähtenyt sieltä pois.
Ja se oli aiheellinen, Jami huomasi, kun hän seuraavan kerran näki Aurooran. Hän oli entistä laihempi. Jami halasi Aurooraa varovasti entisen voimakkaan rutistuksen sijaan, tuntui, että noin linnunluinen tyttö saattoi katketa hänen otteessaan.
He kävivät lauantaina iltapäivästä leffassa ja sen jälkeen Jami ehdotti pysähtymistä Heseen.
- Ei mulla ole nälkä, Auroora sanoi. Tietenkin.
- Mutta mulla on, Jami ilmoitti ja marssi ravintolaan.
Auroora oli kuin olikin seurannut häntä, ja näytti jotenkin
varautuneelta seistessään Jamin vieressä jonossa.
- Otatko jotain? Jami kysyi kassalla.
- En.
- Edes ranskalaiset?
- En.
- Limsaa? Mehua?
- Ei kiitos, Auroora sanoi tiukasti.
Jami huokaisi syvään, maksoi tuplajuusto-ateriansa ja
seurasi Aurooraa pöytään. Hän söi mietteliäänä ranskalaisiaan ja katsoi
Aurooraa, joka tuijotti puhelintaan.
- Maista, Jami sanoi ja nosti ranskalaisen Aurooran kasvojen
eteen, tyttö katsoi sitä inhoten.
- En mä.
- Ota nyt, Jami yllytti.
- Usko nyt, mä en halua, Auroora kiivastui.
- Mä olen huolissani susta, Jami päätti nostaa kissan
pöydälle.
- Sä et syö enää ikinä ja sä olet laihtunut.
- Syönhän mä. Enkä todellakaan ole laihtunut, Auroora vastasi
kärkkäästi.
- Olethan.
- No enpäs ole, kai mä itse parhaiten tiedän paljonko painan.
- No paljonko? Jami kysyi.
- Ei kuulu sulle, Auroora sanoi vihaisesti.
- Kesällä vielä kuului. Silloin painoit 54 kiloa, Jami muisti.
Tutkimaton ilme nousi Aurooran kasvoille.
- Mä pelkään, että sulla on joku anoreksia tai vastaava.
- Mitä? Ei todellakaan ole, miten sä voit edes miettiä
tuollaista? Auroora huudahti niin, että sai lähipöydän asiakkaat katsomaan
heidän suuntaansa.
- Koska sä et ikinä enää syö mitään, sä alat olla jo pelottavan
laiha, etkä enää annan mun koska suhun kunnolla- Jami alkoi luetella, mutta
Auroora keskeytti hänet:
- Mun ei tarvitse kuunnella tällaista syyttelyä.
Jami katsoi voimattomana kuinka Auroora otti laukkunsa ja
lähti. Hänen pitäisi kai juosta perään, mutta nyt hän ei voinut enää lakaista
ongelmaa maton alle tai antaa Aurooran selittää asioita paremmaksi. Jami
tarvitsi nyt aikaa. Samassa hänen hampurilaisensa tuotiin pöytään. Jami aukaisi
käärepaperin ja haukkasi, ihmetteli syödessään, miten kukaan saattoi luopua
tästä.
Auroorasta ei kuulunut koko iltana, joten Jami laittoi hänelle viestiä, jossa ehdotti sopimista. Hän näki sen menneen perille, mutta Auroora ei vastannut. Jami valvoi pitkälle yöhön ja mietti vaihtoehtojaan, ei niitä paljoa ollut. Aurooran terveys oli ehdottomasti ykkössijalla, eikä hän intin takia voinut olla vahtimassa tätä, joten hänen olisi puhuttava Aurooran vanhemmille.
Sunnuntaina Jami käveli yksin tutun matkan ja soitti ovikelloa, sitä hänen ei ollut tarvinnut tehdä pitkään aikaan, sillä hän oli aina liikkunut Aurooran kanssa, joka oli huolehtinut oven avaamisesta.
Heikki tuli avaamaan oven ja tervehti häntä ystävällisesti.
- Auroora, Jami on ovella, tämä huusi yläkertaa kohti.
- Minä tulin oikeastaan puhumaan sinulle ja Sannalle.
- Ai, Aurooran isä sanoi yllättyneenä. - Joko sinä tulit
kosiomatkalle? hän naurahti hermostuneena.
- En sentään, Jami totesi nolona.
Pelkäsi, että hän ei tämän jälkeen enää saisi edes puhua
Aurooralle, mistään kosinnoista puhumattakaan.
- Mitä sä täällä teet? Auroora kysyi portaista.
Tämä kuulosti edelleen vihaiselta.
- Mä tulin puhumaan sun vanhempien kanssa, Jami sanoi
pahoitellen.
- Mistä? Auroora puuskahti.
Siihen Jami ei enää vastannut, vaan meni olohuoneeseen,
jonne Heikki oli jo hetki sitten mennyt.
- Älä luule, että voit tulla tänne puhumaan valheita minusta,
Auroora ryntäsi vihaisena heidän perässään.
- Auroora mitä sinä nyt? Sanna sanoi moittivasti ja laski
kirjan sohvapöydälle.
Heikki istui nojatuoliin ja katsoi heitä silmälasiensa takaa
ihmeissään.
Jami päätti pysyä jaloillaan. Ehkä hänet ihan kohta
heitettäisiin ulos.
- Minä olen huolissani Auroorasta, Jami aloitti. Rykäisi sitten ja kirosi, ettei ollut miettinyt sen tarkemmin mitä sanoisi.
- Sun ei tartte olla huolissasi musta, Auroora huusi.
- Minusta hän on laihtunut todella paljon, en muista milloin
olen nähnyt hänet viimeksi syömässä, hän väistelee kosketustani, eikä anna
minun nähdä itseään… vähissä vaatteissa, Jami korjasi viime hetkellä.
- Mä vihaan sua, Auroora huusi entistä kovemmin.
Jami pystyi vain katsomaan tyttöystäväänsä. Eikä hetkeen
tunnistanut tätä, ei tuo hänen edessään raivoava riutunut olento voinut olla
Auroora.
- Auroora rauhoitu, Heikki jyrähti.
- Ainahan Auroora on ollut hoikka, Sanna sanoi varovasti.
- On, on, ja ehkä hänellä on tullut nyt vähän enemmän pituutta
ja siksi näyttää hoikemmalta? Heikki jatkoi.
- Mä ajattelin, että olen välillä viikkoja kiinni intissä,
niin siksi mä kiinnitän huomiota paremmin muutokseen, kuin te, jotka näette
Aurooraa joka päivä.
- Hitto, mä olen tässä, älkää puhuko niin kuin mä en olisi.
Mulla on kaikki ihan kunnossa, Auroora sanoi itkuisesti.
- Ei mitään hätää, Sanna sanoi lapselleen. - Jami vain
huolehtii sinusta, mikä on hienoa.
- Mehän söimme juuri eilen koko perheen kanssa, eikö niin?
- Kyllä, Auroorakin söi pihviä ja kermaperunoita, Sanna
vahvisti.
- Ai, minä en ole aikoihin nähnyt hänen syövän, Jami yritti.
- Ehkä Auroora vielä ujostelee sinua. Tuore suhde, joten hän
ei halua näyttää, että on ihan vain ihminen, syö ja käy vessassa, Sanna ehdotti
hymyillen.
Jami tajusi, että Aurooran vanhemmat eivät uskoneet häntä. Mutta kuka nyt huolehtisi Auroorasta, kun hän oli poissa?
- Voitteko kuitenkin jatkossa seurata vähän tilannetta? hän
kysyi huolissaan.
- Tietysti.
Molempien hymyt olivat lämpimiä, mutta Jami tiesi, että
hänen puheensa eivät olleet menneet perille.
- Minä taidan tästä lähteä, hän sanoi vaivautuneesti.
Jälleen ne ystävälliset hymyt. Auroora sen sijaan oli täysin
hymytön, kun seurasi häntä eteiseen.
- Mä en halua nähdä sua enää ikinä, hän sihahti Jamin selälle.
- Mitä? Jami kääntyi ympäri hämmästyneenä.
- Mä haluan erota.
- Etkä halua, Jami sanoi epäuskoisena.
- Mä en halua, että kukaan kyttää mua ja menee sepittelemään
valheita mun porukoille.
- Mä olen vain huolissani susta, sä et ole kunnossa.
- Sä et ole kunnossa. Sun päässä on jotain vikaa, Auroora
latasi.
- Kulta, rauhoitutaan ja puhutaan kunnolla, Jami yritti.
- Paskat. Mä olen saanut susta tarpeeksi. Painu helvettiin
täältä, äläkä enää ikinä palaa, Auroora sanoi ääni raivosta täristen. Samalla
tämä kääntyi ja lähti nousemaan portaita askeleet tömisten.
Jami pääsi eteiseen, sai kengät jalkaansa ja suuntasi sitten
pihalle. Mitä oli tapahtunut? Oliko se kaikki tapahtunut? Ei voinut olla. Kyllä
se tästä, kun Auroora vähän rauhoittuisi. Hän jatkoi vakuutteluja itselleen koko kotimatkan, mutta ne
olivat aika onttoja.
Junan lähtöön oli vielä monta tuntia, mutta Jami tiesi heti, kun istui sohvalle, ettei voisi viettää niitä kotona. Hän pakkasi kamansa ja sanoi vanhemmille heipat ennen kuin lähti.
Jamia ei huvittanut kavereiden seura, eikä Aurooran luo ollut asiaa, joten hän käveli asemalle. Seisoskeli hetken aikatauluja katsellen, mutta lähti sitten vielä kadulle. Hän muisti läheisen kahvilan ja päätti kävellä sinne.
Jami osti ison mukin kahvia ja istui nurkkapöytään miettimään. Aurooran pitäisi antaa nyt rauhoittua ja sitten voisi ottaa esiin suhteen tilan, ja samalla hän saattoi toivoa, että jotain hänen sanomisiaan oli jäänyt Heikin ja Sannan päähän, että nämä ottaisivat tosissaan Jamin huolen. Hän oli varma, että Auroora ei ollut kunnossa.
Jamin ajatukset keskeytyivät, kun hänen eteensä työnnettiin paperiarkki. Siinä oli piirustus, jossa pikkuinen apina hymyili veikeästi, kädet oli piilotettu selän taakse ja apinalla oli baseball-lippis.
Jami katsoi yllättyneenä ympärilleen ja tajusi viereiseen
pöytään istuneen punatukkaisen tytön, joka hymyili hänelle.
- Sinäkö tämän annoit? Jami kysyi.
- Niin.
- Miksi?
- Näytit siltä, että kaipaat piristystä.
- No se on totta, Jami hymähti.
- Piirsit sä tän itse? hän kysyi.
- Joo, tyttö nyökkäsi.
- Tässä?
Jälleen nyökkäys.
- Näin nopeesti?
- Joo, joo, tyttö naurahti. Ääni oli kuin pehmeä pulpahdus.
- Kiitos. Tämä on tosi hieno ja tuli tarpeeseen.
- Saanko liittyä seuraan?
Nyt oli Jamin vuoro nyökätä. Miksi ei, hän kaipasi hetken
muuta ajateltavaa kuin ongelmansa.
- Mä oon Juuni, tyttö esitteli, kun siirsi takkinsa,
laukkunsa, piirustusvälineensä ja teemukinsa Jamin pöytään.
- Jami, hän sanoi ja nyökkäsi.
- Jännä nimi.
- Ei ihan perinteinen sullakaan, Juuni vastasi nopeasti.
- No ei, mun veli on Jiro.
- Ja mun sisko Janni.
- Jiit on muodikkaita, Jami hymyili.
Juunin tummanpunaiset hiukset olivat pehmeillä laineilla, suuret silmät ruskeat ja ystävälliset. Posket muistuttivat omenoita ja jotenkin tämän hymy sai Jamin tuntemaan olonsa hyväksi. Rauhalliseksi.
- Haluatko kertoa mikä sua painaa? Juuni kysyi ja hörppäsi
teetään.
- Vähän ongelmia tyttöystävän kanssa, Jami tunnusti ja yllätti
itsensä. Ja vielä enemmän, sillä hän jatkoi:
- Mä epäilen, että sillä on joku syömishäiriö ja äsken otin
asian esiin sen kotona. Auroora raivostui mulle ihan täysin, ja sen vanhemmat
eivät uskoneet mua. Mä olen matkalla inttiin, kukaan ei pidä huolta Auroorasta
ja se käski mut äsken painua aika suoraan helvettiin.
- Oho, Juuni sanoi.
- Anteeksi, ei mun ollut tarkoitus sulle vuodattaa. En olisi
saanut. Enkä varsinkaan kertoa Auroorasta näin yksityiskohtaisesti henkilökohtaisia
juttuja, Jami sanoi onnettomana.
- Ei se mitään. En mä kerro kenellekään. Mä äsken katsoinkin
sua ja mietin, että sua painaa isot asiat.
Jami kohautti harteitaan ja joi kahvia.
- Äläkä syytä itteäsi. Olisitko voinut pysyä hiljaa?
- No en, Jami myöntyi pitkin hampain.
- Niin, nyt se on sun tyttöystävien vanhempien käsissä, että
onko ne kyllin fiksuja ja alkavat huolehtia Auroorasta. Ja kyllä mä luulen,
että sun tyttöystäväsikin leppyy.
Jami huokasi. Hänen oli vieläkin vaikea tajuta, mitä oli
tapahtunut. Miten asiat olivat liukuneet tähän pisteeseen, vielä jotenkin
varoittamatta.
- Mä todella toivon sitä, mutta mua vaan niin pelottaa, Jami
tunnusti.
- Asioilla on tapana järjestyä. Mitä mä olen lukenut, niin
syömishäiriöistä kärsivät ovat aika itsekkäitä tapauksia, mutta oikeasti se on
se sairaus mikä puhuu, ei itse ihminen. Joten sun täytyy olla vahva. Ja kyllä
ne vanhemmat pian tajuaa, että jokin on vialla.
- Kuinka niin?
- No mieti, jos joku kävis sulle sanomassa, että sun lapsella
on joku vikana, niin etkö vahtaisi ihan haukkana sitä lasta siihen asti, että
saisit todisteet, että kaikki on ok?
- Niin kai, Jami myönsi. - Sä olet fiksu.
- Hei, mä olenkin ylioppilas, Juuni naurahti.
- Opiskeletko sä?
- Luen nyt pääsykokeisiin. Haluan opiskelemaan psykaa.
- Mä olen ajatellut, että mulle intissä selviäisi mikä musta
tulee isona. Mutta ihan vielä ei oo valjennut, on tässä kyllä melkein puoli
vuotta aikaa miettiä. Tai oikeastaan vuosi, koska haut on vasta ensi keväänä.
- Mä oon aina tiennyt, että haluan opiskelemaan psykologiaa.
- Onko sun vanhemmat jotain psykiatreja vai miksi ihmeessä?
- Ei kun musta ihmiset vaan on tosi mielenkiintoisia, Juuni
kohautti olkiaan.
- Kaikki?
Juuni nyökkäsi ja otti jälleen kynän käteen.
Jotenkin Juunille oli helppo puhua ja Jami viihtyi tämän kanssa samassa pöydässä junan lähtöön asti. Hän kertoi Auroorasta, ja välillä muustakin. Juuni kuunteli, kyseli ja välillä piristi tunnelmaa kertomalla jonkun kommelluksen omasta elämästään.
Kun Jami nousi lähteäkseen, Juuni ojensi hänelle piirroksen, jossa prinssi kantoi prinsessa Aurooraa pimeyden keskellä.
- Voit lähettää tuon Aurooralle, niin jos se leppyisi
paremmin.
- Kiitos, tämä on tosi hieno. Miten sä osaat?
- Olen piirrellyt aina ja pakostihan sitä oppii, Juuni vähätteli.
- Onko susta hassua, jos vaihdetaan numeroita? Sulle oli
jotenkin helppo puhua, Jami sanoi.
- Suurin kohteliaisuus minkä tuleva psykologi voi kuulla, Juuni naurahti
ja luetteli oman numeronsa
- Kiitos. Kaikesta, Jami sanoi nostaen piirustusta ja
kännykkää ja nyökkäsi vielä pöydän suuntaan, että Juuni varmasti tajusi mitä
hän tarkoitti.
- Eipä kestä. Seuraavalla kerralla voidaan pohtia, miksi en
ole pystynyt unohtamaan eksääni
- Ehdottomasti, Jami sanoi ja sitten hänellä olikin jo
kiire. Juna ei odottelisi.
Seuraavista viikoista olisi tullut helvettiä ilman Juunia. Eivätkä ne kovin helppoja olleet, vaikka Juunista oli tullut Jamille ystävä. Hän ei saanut Aurooraan mitään yhteyttä, Jami kokeili kaikki muut keinot savumerkkejä lukuun ottamatta, ja olisi turvautunut niihinkin, jollei välissä olisi ollut yli 500 kilometriä. Juuni vastasi viesteihin, tuki ja rohkaisi kärvistelevää Jamia ja linkkasi tälle muutaman artikkelin anoreksiasta ja bulimiasta. Jami luki ne iltavapailla ja oli järkyttynyt kuinka hyvin hänen huomaamansa oireet sopivat anoreksiaan ja tajusi myös muutamia asioita, mitkä pätivät Aurooraan, joita Jami ei ollut osannut liittää sairauteen. Kunpa Aurooran vanhemmat tajuaisivat saman.
He tajusivat vasta kun asia hierottiin suoraan heidän naamaansa.
Jami huomasi illalla, että Sanna oli yrittänyt soittaa hänelle useaan kertaan. Hän soitti takaisin ja puhelun aikana oli lähellä, ettei nainen alkanut itkeä. Auroora oli pyörtynyt koulupäivän aikana ja hänet oli viety sairaalaan tutkimuksiin. Auroora oli pahasti aliravittu ja tämä todennäköisesti sairasti anoreksiaa, tutkimukset jatkuisivat huomenna.
- Sinä olit oikeassa, Sanna itki linjan toisessa päässä. -
Miksi emme ottaneet sinua tosissamme? Auroora olisi päässyt paljon aikaisemmin
hoitoon, eikä tilanne olisi mennyt näin pahaksi.
- Miten Auroora nyt voi?
- Hän on tajuissaan, mutta ahdistunut ja haluaa vain kotiin,
ei tajua lainkaan oman tilansa vakavuutta.
- Mä haluaisin olla siellä, Jami sanoi tukahtuneesti.
Kaipuu Aurooran tueksi tuntui lähes fyysisenä kipuna
rinnassa.
- Minä tiedän, minä tiedän, Sanna kuiskasi.
- Ilmoitathan joka päivä kuinka Aurooralla menee. Minä tulen
katsomaan heti, kun pääsen täältä, Jami sanoi puhelun lopuksi.
Hänen teki mieli rynnätä pakkaamaan kassinsa ja painua vittuun tästä lafkasta, mutta mitä se auttaisi? Ei Aurooraa eikä häntä itseään. Joten hän tarttui takaisin kännykkään ja alkoi purkaa Juunille tunteitaan. Tietysti Jamilla oli kavereita jo kouluvuosilta, mutta ei heistä olisi samanlaista tukea kuin Juunista. Jätkät eivät tienneet taustoja tai olleet niin aikuismaisia kuin mitä Juuni oli.
Jami sai rauhoittavan vastauksen omaan paniikinsekaiseen
purkaukseensa.
“Kamala kuulla, mutta ainakin nyt Auroora on hoidossa ja sen vanhemmat on tajunneet tilanteen. Toivottavasti saat sitä lomaa!”
Lomaa ei herunut, ja Jami alkoi inhota koko perkeleen laitosta. Hänellä olisi vielä monta kuukautta jäljellä inttiä. Miksi hän ei ollut alusta alkaen tähdännyt siihen puoleen vuoteen vaan oli ajatellut, että ihan sama kauanko täällä meni?
Hänen viestinsä menivät kyllä Aurooralle, mutta tämä ei edelleenkään vastannut. Sannalta Jami sitten kuuli, että Auroora ei puhunut juuri kenellekään. Kukaan ei ymmärtänyt häntä, ja vanhemmat, kavereista ja mummoista hoitohenkilökuntaan vain vihasivat häntä ja yrittivät tehdä hänestä läskin.
Jami oli huolista suunniltaan, kun hän viimein pääsi käymään kotona. Auroora oli päässyt sairaalasta kotiin, mutta perjantai-ilta oli niin myöhäinen, että hän ei kehdannut mennä käymään. Lauantaina kello oli vähän yli kymmenen, kun Jami soitti ovikelloa tutulla ovella. Sanna tuli avaamaan, ja Jami hätkähti tummia renkaita silmien ympärillä, meikitöntä naamaa ja sotkuista tukkaa, normaalisti Sanna oli aina kovin huoliteltu.
- Ai hei Jami, hän kuitenkin hymyili ystävällisesti.
- Moi. Mä tulin katsomaan Aurooraa.
- Joo, tule vaan, me tässä yritettiin syödä aamupalaa.
Sanna kuulosti todella eksyneeltä, ja ontto tunne
vatsanpohjassa Jami seurasi häntä peremmälle taloon. Heikki istui
keittiönpöydän ääressä ja tuijotti ikkunasta keväistä maisemaa, juuri lehteen
puhjenneita koivuja ja varovasti vihertyvää pihanurmikkoa.
- Missä Auroora? Sanna kysyi.
- Karkasi omaan huoneeseensa.
- Söikö se mitään?
- Sen puolikkaan palan omenasta.
- Hei, Jami sanoi varovasti.
- Hei Jami, Heikki havahtui hänen tuloonsa.
- Otatko kahvia? Sanna kysyi.
Jami olisi halunnut mennä suoraan Aurooran luo, mutta ehkä
oli parempi vaihtaa tuoreimmat kuulumiset. Hän nyökkäsi ja istui pöytään. Sai
muumimukillisen kahvia eteensä ja sitä juodessaan kuulla millaiseen suohon perhe
oli uponnut. Auroora ei syönyt, eikä myöntänyt, että hänellä oli mitään
ongelmia. Hän kävi terapiassa ja asui kotona, mutta jos avohoidossa Aurooran
painoa ei saataisi nousemaan, edessä olisi laitoshoito. Sanna ja Heikki olivat
etsineet kaiken mahdollisen tiedon anoreksiasta, Sanna oli jäänyt
sairauslomalle ja molemmista paistoi sellainen pelko ja uupumus, että Jamin
teki pahaa.
- Vaikka mä tajuan, että oikeasti ruoka ei ole se ongelma,
vaan Aurooran mieli on sairastunut, niin kyllä mun välillä tekisi mieli karjua,
että etkö sä perkele vaan voi syödä yhtä leipäpalasta tai lusikallista keittoa,
Heikki tunnusti.
- Auroora pitäisi nyt saada tajuamaan, että hän on sairas.
Siitä alkaisi se tie paranemiseen, Sanna huokasi.
Jamin muki oli tyhjä, eikä hän tiennyt mitä sanoa. Paha olo
oli vain kasvanut.
- Jos mä käyn nyt katsomassa Aurooraa?
- Joo, totta kai.
Luvan saatuaan Jami nousi pöydästä ja tutut raput
yläkertaan. Aurooran huoneen ovi oli kiinni ja varovasti Jami koputti oveen.
Sisältä ei kuulunut mitään, joten Jami avasi oven.
Auroora makasi huoneensa lattialla ja teki keskittyneesti vatsalihasliikkeitä. Jami ei pystynyt järkytykseltään muuta kuin tuijottamaan. Auroora oli entistä kuihtuneempi, lähes irvokas kuva entisestä itsestään.
- Auroora, Jami sanoi hätäisesti, mutta sillä ei ollut
vaikutusta.
- Auroora hei, hän toisti ja laskeutui lattialle. Laski
kätensä luiselle olkapäälle ja yritti saada tytön lopettaman.
- Älä häiritse, Auroora sihahti ja jatkoi istumaannousuja.
Jami katsoi vielä pari toistoa, eikä kestänyt enempää. Hän
nosti Aurooran syliinsä ja piti tätä paikoillaan.
- Päästä mut, Auroora rimpuili vastaan.
- En mä voi, Jami sanoi itku kurkussa.
- Mulla on vielä 75 vatsaa tekemättä. Mä söin just, Auroora
selitti ääni epätoivosta korkeana.
- Auroora hei, Jami tässä. Mulla on ollut sua ikävä, hän
yritti, mutta Auroora jatkoi venkoiluaan. Hän oli niin kevyt ja hauras, että
Jami ei uskaltanut pistää vastaan. Auroora pudottautui lattialle ja jatkoi
vatsojen tekemistä. Huoneessa kuului hiljainen laskenta.
Jami nousi sängylle istumaan. Rakas Auroora, ole kiltti ja lopeta, hän pyysi äänettömästi. Sanoi sen ehkä ääneenkin, mutta siitä ei ollut apua. Aurooran silmissä loisti palo, joka oli vahvempi kaikkia pyyntöjä, vahvempi häntä itseään.
Jami odotti, että Auroora sai vatsalihasliikkeet tehtyä. Ehkä tämä sitten suostuisi puhumaan hänelle. Mutta vatsojen jälkeen Auroora vain kääntyi ympäri ja alkoi punnertaa.
Järkyttyneenä Jami meni alakertaan.
- Ei Auroora suostunut mun kanssa puhumaan. Se jumppaa ihan
hulluna, voiko sitä saada mitenkään loppumaan? hän kysyi.
- Ei. Vasta sitten kun Auroora katsoo kuluttaneensa syömänsä
kalorit, Sanna kuiskasi.
- Voi helvetti. Mä… Anteeksi, mun pitää nyt mennä, mutta mä
tulen takaisin, Jami sanoi.
Sanna nyökkäsi ymmärtäväisesti. Jami jäi miettimään, että
pääsivätkö he mitenkään tilanteesta pois?
Jami käveli kadulle ja soitti Juunille.
- Mä en varmaankaan ole hyvää seuraa, mutta huvittaisko sua
tavata tänään?
- Ei mulla tänään ihmeitä ole, että kyllä käy, Juuni sanoi.
Tämän ääni kuulosti kivan pirteältä.
- Käykö nyt heti?
- No mä olen just herännyt, että kampaan naaman ja
pyöräilen keskustaan. Nähdäänkö vaikka siinä Coffee Housessa puoli yhdeltä?
Jami oli jo ennen sovittua aikaa paikalla, eikä Juunikaan
myöhästynyt yhtään.
- Mikä sun maailman on mustannut? Juuni kysyi, kun he pääsivät
istumaan.
- Mä kävin Aurooran luona. Sen vanhemmat on ihan äärirajoilla
ja Auroora vaan jumppas ihan hulluna, kun se oli syönyt palan omenaa. Ja se on
jo niin laiha, että tekee pahaa katsoa.
- Puhuiko ne pakkohoidosta?
- Joo, jos kotioloissa ei saada painoa nousemaan, niin sitten.
Ja musta vähän tuntuu, että vanhemmat jo odottaa sitä.
Kahvin ääressä Jami sai purkaa kaiken tuntemansa huolen Auroorasta ja tämän sairaudesta. Juuni kuunteli, kommentoi, jos tiesi asiasta jotain, mutta muuten antoi Jamin puhua ja pyöritellä asiaa.
- Mä olen kyllä täysi paska, kun jauhan vaan omia juttujani,
enkä edes kysy mitä sulle kuuluu, hän viimein heräsi.
- Sun jutut on paljon isompia kuin mun jutut. Mulle kuuluu
pääsykokeisiin pänttäystä ja nukkumista, että jatka vaan hyvällä omallatunnolla.
- Kiitos, Jami hymyili. - Kaikesta.
- Eipä kestä. Mä silloin kahvilassa katsoin, että sä vaikutat
ihan siltä, että olet kuulijaa vailla.
- Niinhän mä olen. Kyllä mulla kavereita on, mutta en mä tiedä
voisinko mä näistä niille puhua. Onneksi sä tulit, tää olis aika helvettiä
ilman mitään tukea.
- Nyt mä ihan punastun, Juuni virnisti.
Jami mietti, että oliko siinä jopa vähän flirttiä mukana.
- Mä, tota, ollaanhan me ihan vaan ystäviä?
- Tietysti. Sä olet niin rakastunut Aurooraan, ettet edes
huomaa ketään muuta, ja mä olen niin raasukka, että edelleen haikailen eksäni
perään. Että lepo vaan. Silloin halusin olla sulle ystävällinen ja nyt haluan
olla sulle ystävä, koska sä olet hieno tyyppi.
Jami hymyili ja oli hyvillään kehuista.
- Mikä teille tuli?
- Tuommoinen 8000
kilometriä välimatkaa ja hän päätti, että olisi helpompaa olla
erossa. Mutta jos yksityiskohtia haluat kuulla, niin mä tarvitsisin viiniä.
- Palataan niihin joku toinen kerta, ja mä valitsen sitten
kaljan.
- Totta kai sä valitset kaljan, Juuni huokasi.
- Miten niin?
- En oo vielä tavannut yhtäkään poikaa, joka tykkäisi
viinistä.
Hetken he juttelivat kevyempiä ennen kuin lauantain ruuhka
sai heidät siirtymään ulos täydestä kahvilasta.
- Kiitos seurasta, Jami sanoi Juunin vihreän polkupyörän luona.
- Kiitos itsellesi, toivottavasti oli apua.
- Oli. Mä taidan tästä lähteä katsomaan miten Aurooralla
menee.
- Kyllä se vielä joku päivä tajuaa sun arvon ja osaa arvostaa
tukeasi, Juuni rohkaisi.
- Miten niin?
- Et sä rakastu idioottiin.
Ne sanat mielessään Jami käveli takaisin Aurooran kotiin.
- Mitä sä täällä teet? Auroora kysyi myrkyllisesti.
Tämä oli ilmeisesti saanut aamun kalorit kulutettua, sillä
hän makasi sohvalla huovan alla, vaikka Jamin mielestä asunnossa oli todella
lämmin.
- Tulin katsomaan sua.
- Me on erottu.
- Eihän olla.
- Onko sulla muistissa vika? Mä jätin sut, Auroora tuhahti pitkästyneenä.
- Sori, mutta mä en jätä sua. Jos sä musta haluat eron, niin
se onnistuu vasta sitten kun sä olet terve.
- Mä olen täysin terve, Auroora intti vastaan.
Jami ei sanonut mitään, huokaisi vaan ja istui paremmin
nojatuoliin. Hän ei lähtisi, eikä jättäisi Aurooraa, tämä saisi kaiken
mahdollisen tuen, minkä hän pystyi antamaan. Jamia pelotti huominen, mutta hän
päätti keskittyä hetkeen kerrallaan. Hänen pitäisi olla vahva Aurooran takia,
onneksi hänellä oli Juuni varmistamassa selustan, sillä juttu oli niin iso, ettei hän pystyisi yksin tähän.
Ja vielä joskus hän saisi sen vanhan Aurooran takaisin, oli matka kuinka pitkä
tahansa, Jami vannoi.
Lukija toivoi tarinaa, missä poika ja tyttö tapaisivat, mutta heistä tulisikin ystäviä. Idea oli vanha ja tässä oli vähän alkuakin kirjoitettu, kiva oli saada tämä käytettyä. Tekstistä ja tarinasta taas... Joku vähän tökkii, mutta en osaa korjata. Saa kertoa huomioita.
Tuli muuten pohjat myöhästymisen kanssa. Mutta ihan oikeasti viime yön ei toiminut netti. Kännykän mobiilidata pelasi, mutta Blogger ei auennut. Muuten olisin alkanut sitä kautta naputella tätä ilmoille.
21. luukku
Lukija toivoi tarinaa, missä poika ja tyttö tapaisivat, mutta heistä tulisikin ystäviä. Idea oli vanha ja tässä oli vähän alkuakin kirjoitettu, kiva oli saada tämä käytettyä. Tekstistä ja tarinasta taas... Joku vähän tökkii, mutta en osaa korjata. Saa kertoa huomioita.
Tuli muuten pohjat myöhästymisen kanssa. Mutta ihan oikeasti viime yön ei toiminut netti. Kännykän mobiilidata pelasi, mutta Blogger ei auennut. Muuten olisin alkanut sitä kautta naputella tätä ilmoille.
21. luukku
Olinkin jo hiukan huolissani susta kun mitään ei alkanut kuulumaan, pelkäsin jo että olit uupunut valtavan urakan alle. Siis sehän tämä kalenteri on!
VastaaPoistaTarinaan...
Ainakin minulle oli täysin mahdoton ajatus että Jamin ja Juunin välillä olisi mitään muuta kuin ystävyyttä. Teit kyllä hyvin selväksi että Auroora on miehelle numero yksi eikä muita tule. Tälläinen kuva minulle välittyi. Eli jos tarkoitus oli antaa lukijan pähkäillä kumman tytön kanssa Jami päätyisi yhteen, niin ainakaan mun kohdalla se ei onnistunut. Onnistuinkohan nyt sepustamaan ajatukseni ymmärrettävästi?
Tarina oli tietenkin hyvä ja toivon että Auroora havahtuu tosiasioihin ennenkuin on liian myöhäistä.
T. Alati uskollinen Häirikkösi
Juu, kyllä tässä hommia on piisannut, mutta nyt tekniikka vei voiton tahdosta.
PoistaYmmärsin kyllä mitä tarkoitit, mä en vaan oikein tiedä, mitä itse tarkoitin. Ehkä tämä oli tätä mun normaalia "en osaa kirjoittaa ja olen ihan paska" -marinaa. Ei kannata välittää.
Olipa kivan säväyttävä teksti :) tää piti lukee oikei kahteen kertaan, ja ei se ainakaan huonommaks muuttunu toisella lukukerralla. Erityisesti tästä pidin kaikista näistä tarinoista mit sul on joulukalenterissa, en oikeestaan edea osaa sanoa miksi. Ainakin mukaansatempaavuudessa onnistuit hyvin :)
VastaaPoistaKiitos, hienoa kuulla :) Minulle tämä jäi vähän arvoitukseksi, mutta mukava lukea, että kelpaa.
PoistaJuu, en välitä. Koska mä tiedän, että sä tiedät osaavasi kirjoittaa ja paska et ole. Kyyninen ja katkera ehkä....:DD
VastaaPoistaT. Häirikkö
Äläpäs kiirehdi. Mä en tiedä osaavani kirjoittaa. On sellaisia hyvin lyhyitä ja harvinaisia hetkiä, että voin sanoa itselleni, että tämä ei ollut ihan täyttä paskaa. Mutta skaalan tietäen tuo menee jo kehusta :D
PoistaKyyniseksi tunnustaudun, mutta en ole katkera!!!